Valokuvat blogissani on kaikki omiani, tämä kuva on harjoitusvalokuva uudella kameralla parin vuoden takaa
Lasten ollessa luonani, elämä on täynnä kaikenlaista isoa ja pienempää tekemistä ja aika kuluu ihan huomaatta liian nopeasti. Minulla meni vuosia sopeutua erossa oloon lapsistani. Ensimmäisinä vuosina nukuin lähestulkoon kaiken vapaa-ajan vietyäni lapset isälleen. Viikko ilman lasten läsnäoloa tuntui samalta, kuin olisi koko elämä pysähtynyt. Raskain hetki oli ovata oman kodin ovi ja astua sisään tyhjään, hiljaiseen kotiin tietäen näkevänsä ja kuulevansa lasten kuulumiset vasta viikon päästä.
Pikkuhiljaa vuosien vieriessä eteenpäin olen oppinut muodostamaan omaa elämää niilläkin viikoilla, kun olen itsekseni. Lasten kasvaessa myös kuulumisten vaihto luonnistuu isänsä luota ja toisinaan he myös poikkeavat kylään kesken isäviikkojen yllättäen minut iloisesti.
Ennen eroa minulla ei ollut minkäänlaista omaa henkilökohtaista elämää, en edes osannut kaivata sellaista, mitä ei koskaan ollut. Jouduin opettelemaan yksinolemisen alkeista alkaen kaiken elämäni uudelleen erityisesti lasten ollessa isäviikoillaan.
Tässä taannoin huomasin itseni kauhuksi osaavani nauttia myös viikoista ilman lapsia, eli olen vihdoinkin löytänyt myös sen kuuluisan oman elämäni alkeet. Kauan aikaa tähän pisteeseen pääsemiseen on mennytkin.
Ajattelin, aloittaessani kirjoittaa tätä blogia, etten sivuaisi omaa elämääni eron kautta, vaan sehän on mahdotonta käytännössä. Ero mullisti elämäni täysin ja siihen liittyvät kiemurat vaikuttavat elämääni yhä, halusin tai en ja on todella vaikeaa olla kirjoittamatta elämääni edelleen vaikuttavista asioista joissain määrin.
Kylmä kahvi kaunistaa vai miten se nyt menikään? Kuvassa hyvin hyvin harvinainen tapahtuma omassa elämässäni, eräänä sunnuntai-iltana hetken mielijohteesta ihmistenilmoilla.
Ilokseni voin sanoa olevani oman elämän alkumetreillä ja tätäkin toisinaan kuvien ja kirjoitusten kera tänne saan jakaa. Tähän asti olen elämässäni ollut vain äiti, olen asettanut lapseni elämässäni etusijalle, unohtaen itseni kokonaan. Vaikeita valintoja, kipeitä päätöksiä jouduin tekemään, vaan hyvä niin. Lapset on lapsia niin pienen hetken, aikuisena ehtii olla koko loppuelämän ajan.
Kuvan hetki lasten kanssa, on yksi parhaista asioista kesässä. Illalla kävimme rannalla, missä emme ole koskaan ennen käyneet ja osui sopivasti matkan varrelle minun hakiessa toista nuorta iltavuorosta töistä.
Iltapäivällä viedessäni nuorta töihin, poikkesimme reitin varrella nuorimman kanssa matonpesupaikalle pesemään muutamia isoja mattoja. Monta kärpästä yhdellä iskulla siis.
Lähtiessämme kotoa iltapäivällä sää näytti suosivan matonpesua ja sateesta ei ollut tietoakaan ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta. Kuinka ollakaan, yhenäkin yllämme olikin kaatosade synkkien pilvien vaeltaessa peittämään koko näkyvän taivaan. Tänäänhän ei pitänyt sataa, ei ainakaan puhelimen säätietojen mukaan ja aloin jo ääneen manailemaan omaa huonoa tuuriani. Niin, puhelimessa oleva sää näyttää aurinkoista, ihan koko päivän ja tuumaan ääneen, ettei ne ennusteet ole pitäneet ennenkään paikkaansa, ainakaan silloin, kun olemme jotain suunnitelleet sään mukaan.
Kurvasimme kylään sadetta pitelemään tyttäreni luo, joka asuu liki matonpesupaikkaa, ja tovin siinä arvailimme, josko kehno sää vaihtuisi aurinkoiseen. Vaihtuihan se ja pääsimme mattopyykille. Meidän onneksi sade oli tyhjentänyt ihmisistä muut mattopyykillä olleet ja kaikki kaukalot oli vapaana sen hetken. Moni muukin saapui pesemään mattojaan ja kohta oli kaikki paikat varattuja.
Maton pesu on yksi oman kesän tavoitteista ollut aina siitä asti, kun olen omillani asunut. Aikoinaan mattoja oli pestynä koko tulevan vuoden varalle, jokaiseen kauteen omansa ja varalla vielä joitakin, jos likaiseksi pääsi.
Lapset taisivat pienempinä pitää matonpesupäivistä, silloin sai uida niin paljon kuin jaksoi, eväitä oli paljon mukana ja mummo vahtimassa toisina silminä mukana.
Paljon on muuttunut siitä ajasta, kun lapset olivat pieniä. Nyt nuorimmainen osallistuu viikkorahan eteen matonpesuun ja reippaasti tekee työnsä, asenne on niin kohdillaan ja tästä olemmekin puhuneet aiemmin ja on ilo antaa palkka hyvästä suorituksesta.
Enää en pese kerralla koko huushollin mattoja, vain pari-kolme kerrallaan ja mattojakaan ei ole joka vuodenaikaan vaihtoon vähäisten säilytystilojen puuttuessa. Osan matoista saan omaan koneeseen, ja vuoden ajasta riippumatta mattopesulan palvelut olen todennut toimiviksi.
Nyt oli ilo pestä mattoja, fiilis oli aivan erilainen verrattuna aiempiin vuosiin. Nuorimmainen sai oman osuutensa urakasta tehtyä ja ehti käydä virveliä heittämässä hetken minun jatkaessa viimeisen maton parissa.
Elämäni on muuttunut valtavasti aiemmasta jo pelkästään tunteiden kokemisen tasolla. Ilo tulee ihan pienistä jutuista, hetkistä erityisesti lasten kanssa. Elämä on tässä ja nyt, ei eilisessä, ei huomisessa taikka parin tunnin päässä. Olen oppinut pysähtymään juuri käsillä olevaan hetkeen ja nauttimaan ja yhenäkin huomaakin, kuinka onni on siinä.
aamulenkillä
Aamuisella lenkillä koiruus sai hepulin, huskyn tyypilliseen tapaan siis ja minulla oli siinä pitelemistä. Jostain syystä ojassa kastuneet tassut ilmeisesti muistuttivat Umaa pentuajoista ja meno oli sen mukaista päätöntä loikkimista. Vai oliko syynä kenties lämpö, jota tämä koira rakastaa yhtä paljon, kuin lumisia pientareita talvisin?
Lapsesta asti olen viihtynyt luonnon äärellä ja nauttinut erilaisten aistikanavien lempeästä informaatiosta. Tuuli tuivertaa korvissa, auringon lämpö polttaa iholla, linnut laulavat kuorossa, värien kirjo eri vuodenaikoina hivelee silmää ja kylmä syksyinen kirpeä ilma jäätyneiden lehtien naristessa jalkojen alla muutamia mainitakseni.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, saadessani oppia elämästä ihan oman kokemuksen ja joskus jopa kantapään kautta. Olen oppinut tietämään mitä haluan ja mitä en halua erilaisten vastakohtaisten elämässä esiintyneiden tilanteiden myötä. Ja asuminen on yksi näistä jutuista.
Vuosia taaksepäin, muuttaessani itsekseni rivitaloon, jossa lapset asuisivat vuoroviikoin kanssani, minulla ei ollut erityisiä vaatimuksia tulevan asunnon sijainnista, tai mistään muustakaan. Kunhan välimatka olisi lasten koulumatkoja ajatellen heidän itsensä kuljettavissa.
Asuessani siinä kodissa rivitalossa, vuosien aikana moni asia alkoi ärsyttämään ja esimerkiksi olematon äänieristys teki elämästäni lähes sietämätöntä. Tehtaan äänet valoineen ja jatkuva liikenteen aiheuttama meteli kantautuivat yötäpäivää sisälle häiriten erityisesti yöllä. Milloin mopon kanssa päristeltiin käytännössä katsoen ikkunan alla ja taloyhtiön parkkipaikan meno,- ja tuloliikenteen tunnisti sängystä käsin. Kuka oli juhlimassa ja saapui kotiin ennen kuutta, kuka lähti samaan aikaan töihinsä ja kuka palasi yövuorosta jne.
Kamalinta siinä kodissa oli yksityisyydentunteen puuttuminen kokonaan. Oma takapiha olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen ikkunoineen avautui parkkipaikalle, josta käsin ihmiset ihmiset estottomasti tiirailivat mitä toisen pihalla ja kodissa tapahtui. Olo oli kuin näyteikkunassa. Verhot olivatkin ahkerassa käytössä meillä ja takapihalla ei oikein viitsinyt viettää aikaa toisten katseiden alla. Aina oli myös riski, että joutuisi moikkaamaan tai juttusille jonkun naapurin kanssa ja itse introverttinä en ole ensimmäisenä juttusilla vieraiden kanssa, en edes tervehtimässsä, vaikka olisi kuinka kohteliasta.
Kun sitten aloin haaveilemaan muuttoa pienempään asuntoon vanhimman muuttaessa omilleen, toivoin uudelta kodilta omaa yksityisyyttä sekä hyvää äänieristystä niiin, ettei ulkoa kantautuisi ääniä sisälle asti. Toivoin myös kovin ikkunoista avautuvan näkymän olevan kaikkea muuta kuin parkkipaikkoja ja toisten ikkunoita. Jostain oli herännyt ajatus myös kahdesta kerroksesta, vaihtelua elämään portaiden muodossa.
Uusi koti löytyikin lähes samantien ja ensimmäisenä sisään astuessa jo eteisessä kiinnitin huomiota olohuoneesta avautuvaan näkymään. Vaikka olikin myöhäinen syksy, ymmärsin saavani katsella vaihtelevaa taulua vuodenaikojen mukaan. Kodin kaikki ikkunat avautuvat keittiötä lukuunottamatta samaan suuntaan, kallioon ja kotoisaan viidakkoon lehtipuiden kasvaessa kilpaa havupuiden seassa.
Parasta näistä nykyisen kotini ikkunoista avautuvassa taulussa on sen moniulotteisuus ja vivahteikkuus. Vihreän eri sävyt muuttuvat valon mukaan, edessä näkyy tiheä kasvillisuus muistuttaen viidakkoa. Lintujen runsas lajimäärä kuuluu keväästä syksyyn ja kuoro aloittaa laulantansa jo aikaisin aamuyöstä, herättäen toisinaan sikeästä unesta ikkunan ollessa avoinna. Lintukuoro ei unta haittaa, joskus sitä havahtuu hiljaisuuteen. Vuodenaikojen mukaan vaihtuva maisema on ihan parasta, ei ehdi kyllästyä maisemaan ja näkymään ei kerkeä tottua, kun jo muuttaa muotoaan.
näkymä parvekkeelta
Istun parvekkeellani useasti päivän aikana erityisesti näin kesäisin, näkymä rentouttaa ja on todellinen ilo olla juuri siinä, siinä hetkessä. Onni on metsä ikkunan takana. Onni on oma rauha kodin sisuksissa, ilman ulkoa kantautuvia ääniä tai muita häiriötekijöitä. Näkymä ulos on jokapäiväinen ja arkinen pieni iloni, luksusta arjessani.
Otsikko ja kuva ei nyt varsinaisesti liity mitenkään ajattelemaani aiheeseen, nimittäin kotini perusteelliseen inventaarioon ja operaatioon kaapistojen tyhjennys.
Perusteellisen tyhjennyksen lomassa ajatukseni palaavat kymmenisen vuotta ajassa taaksepäin. Olin juuri muuttanut tyhjään kotiini, mukanani vain henkilökohtainen vaatetus, joka oli sullottu joidenkin liinavaatteiden ja peittojen sekaan mustiin jätesäkkeihin. Vanhan kodin autotallista siirtyi kierrätyskeskuksesta löytämäni pieni sohva sekä kaksi pienen pientä nojatuolia. Lahjoituksina olin saanut joitakin astioita, verhoja, pari mattoa sekä pienimmille minikokoisen kerrossängyn ilman patjoja. Patja yhteen sänkyyn löytyi kuuman saunan kautta mummon vintiltä. Astianpesukone ja oma läppärini muuttivat mukanani, nämä olin juuri saanut maksettua pois, osamaksulla ja siitä oli mustaa valkoisella tiliotteellani, joten niistä ei tarvinnut erikseen enää riidellä. Laitoin samantien tilaukseen pyykinpesukoneen, joka ilokseni saapui kotiovelle jo samalla viikolla.
Ensimmäinen yö siinä lasten kerrossängyn ala-osassa, lapsen ohuella patjalla oli karmaiseva. Verhoina toimivat ikkunoissa valmiiksi olleet sälekaihtimet katuvalojen loistaessa kelmeää valoaan huoneeseen. Olin ensimmäistä kertaa erossa lapsistani, jotka jäivät isäviikolle ensimmäistä kertaa, hekin ensimmäistä kertaa erossa äidistään.
Vähien tavaroiden vuoksi asunto oli kolkko ja niin kovin tyhjä, isompien lasten huoneissa ei ollut vielä mitään, pienimmillä ei ollut kuin se kerrossänky ja mukaani nappaamani duplo-legot. Kaapit huusivat tyhjyyttään jokaisessa huoneessa.
Olin kuitenkin kiitollinen, lahjoituksina olin saanut kotiini juuri sen minimin, että saatoin laittaa ruokaa, oli astiat millä ruokailla, sekä saman viikon aikana sain myös hankittua lapsille patjat lattialle ja niihin petivaatteet. Ihmeen kaupalla sain myös hyvin edullisesti itselleni pienen ikivanhan sängyn patjoineen sekä ruokailuryhmän. Lapset tulivat sunnuntaina äitiviikolleen.
Elämä olisi tietenkin ollut helpompaa aloittaa uudelleen, mikäli erossa omaisuus olisi jaettu lakisääteisesti puoliksi. Näin nyt meidän tapauksessa ei käynyt ja menetin koko siihenastisen maallisen omaisuuteni, joka jäi valokuvia myöden vanhaan kotiin. Monia asioita arjessani on todellakin hankaloittanut se, että olen joutunut perustamaan kotini tyhjästä uudelleen, ihan kuin aikanaan ensimmäiseen asuntoon muuttaessa, tosin silloin minulla oli jo paljon enemmän valmiiksi hankittua ja rahaakin oli käytettävissä rutkasti enemmän lapsuuden säästöjen vuoksi. Eron myötä en ollut osannut varautua siihen, ettei tasapuolinen omaisuuden jako onnistuisi tai että taloudellinen tilanteeni romahtaisi täysin.
Monesti olen harmitellut perusteellisesti joutuessani hankkimaan arjen perusasioita toistamiseen, erityisesti silloin, kun omat aikuistuvat lapset ovat päättäneet muuttaa omilleen ja heille on myös pitänyt yrittää saada omaan kotiin elämiseen tarvittavia perusasioita.
Kotini ei ole vieläkään siinä mielessä valmis, sillä edelleen minusta tuntuu, kuin perustaisin kotiani. Ainakin toisinaan, ei ehkä enää ihan joka hetki. Vieläkin tulee eteen arjen tilanteita, kun tajuan, että minulta puuttuu jokin perusasia. Viimeksi kaipailin juustohöylänmallista raastinta.
Eroni siis aikanaan mullisti koko elämäni, samoin lasten elämän. Tutuksi tuli sanonta, ”tyhjästä on paha nyhjäistä” tai ”säästetään ensin ja katsotaan sitten” .
Kaikesta tästä minulle jäi kuitenkin ymmärrys, että vaikka menettääkin kaiken omistamansa, ne tavarat voi aina uusia ja niihin ei ole järkevää perustaa minkäänlaista tunnesidettä tai liittää muistoja. Olen siinä mielessä onnekas, ettei millään nykyisellä kodissani olevalla asialla ole muistoja, ei muodostunutta tunnesidettä. Kun on kertaalleen revitty irti kaikesta maallisesta, ja vaikka se kirpaisee todella kipeästi, kuten vaikkapa nyt lapsiin liittyvät muistot valokuvien muodossa niin kyllä, jokaiselle yltäkylläisyyteen tottuneelle tekisi hyvää kerran elämässä luopua kaikesta, mitä omistaa. Jotenkin itselleni selkiytyi todenteolla ne elämän tärkeimmät asiat ja tavara jäi ihan sinne viimeisille sijoilleen. Kokemuksesta tiedän, että ilman maallista tavaraakin voi elää hyvin rikasta elämää, vaikka se vaatiikin mielenlujuutta, luovuutta ja sopeutumistahtoa ja ennenkaikkea huumoria sietää arjen hankaluudet.
No, luopuminen vapaaehtoisesti on ihan eri asia, kuin pakon edessä menetetty. Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen huomaan, kuinka on aika luopua paljosta turhasta. Aikanaan kaapeissani ei ollut ollut ns. turhaa rojua kerääntynyt kaappien kätköihin odottamaan seuraavaa käyttöä, oma olo oli vapaa. Ja nyt kaipaan sitä tunnetta, olla tavaroista vapaa.
On ihan totta, mitä kaikissa nykyajan ilmiöissä konmarituksesta lähtien sanotaan. Tavara aiheuttaa elämään ylimääräistä huolta, taakkaa, josta pitää huolehtia siitäkin huolimatta, että se olisi unohtunut jonnekin kaapin perälle.
Koira on hyvä hankinta ainakin silloin, jos ja kun kaipaa säännöllistä liikuntaa ja ulkoilua. Meille kuvan tyyppi jäi asustelemaan pitkän koeajan ja harkinnan jälkeen.
Itselleni erityisesti aamuiset kävelyt koiran kanssa ovat tuoneet paljon hyvää omaan olooni. Käymme koirapuistossa, joka sattuu olemaan ihan muutaman sadan metrin päässä kodistamme, jatkamme matkaa milloin minnekin lähistön puistoon, metsään poluille tai sitten ihan kävelytietä pitkin ojanpenkkoja tutkien ja haistellen. Yleensä annan koiran päättää suunnan koirapuistosta lähtiessä, ellei itselläni ole mitään ajatusta siitä, millaista maisemaa haluan tänään kokea.
Aika kuluu ulkoillessa erilailla ja enää ei paljoakaan haittaa kova tuuli tai vihmova vesisade, räntäsateesta tai lumituiskusta puhumattakaan. Koiraa näyttää haittaavan enemmän sade, eli huonoilla keleillä ensimmäinen lähin pissipuska kelpaa ja isommat hädätkin vain pakottavan tarpeen tullen ja tyyppi kirjaimellisesti kipittää kotiin niin nopeasti kuin hihnan toinen pää tulee perässä. Näin siis, jos koira saisi päättää, vaan aamulenkit mennään säässä kuin säässä.
Metsäkävelyt aamuisessa raikkaassa ilmassa on todellista luksusta ja kotimme ulko-ovelta metsään onkin vain muutama hassu metri ja sinne suuntaamme aina sopivan fiiliksen osuessa kohdalle. Eli silloin, kun vaikkapa sataa kaatamalla, metsikkö on senverran tiheä, ettei poluilla kulkiessa tuuli ja sade pääse samoin, kuin jos kävelisi kadulla. Nyt hyttysaikaan olen pariin kertaan joutunut kääntymään polulta pois inisevien vihulaisten vuoksi, edelleen en osaa käyttää tököttejä ja myrkkyjä torjumaan näitä parvia, vaikka syytä olisi opetella sekin. Mikään ei ole niin ärsyttävää kesässä, kuin hyttyset. Helteillä metsän suojaan on myös mukava pujahtaa, aurinko ei paahda suoraan niskaan ja viileys iholla tuntuu kovin miellyttävältä.
Hyvin usein koiran lisäksi minulla on äänikirja tai sopiva soittolista kuulokkeissa ja askel kulkee mukavan kiireettömästi koiran tahtiin ja se saa nuuhkutella mielensä mukaan, kiire ei ole minneen. Aamuisista lenkeistä ulkona on siis tätä nykyä tullut minulle uusi rutiini. Ennenvanhaan saman rutiinin virkaa toimittivat lapset, joiden kanssa ulkoiltiin säässä kuin säässä aina siihen asti, kunnes alkoivat liikkua täysin omien menojensa varassa ja minusta tuli huomaamatta liian paljon sisällä viihtyvä mukavuuden haluinen tyyppi. Mielessäni tuolloin kaipasin ulos, lenkille ja raittiseen ilmaan, vaan harvoin sitä jaksoi vain omaksi ilokseen lähteä ulos.
Nykyisin lähden ulos sen kolme kertaa päivässä, huilipäivänä sen kaksi kertaa säässä kuin säässä. Ja olen ehkä vähän omituinen sanoessani, että mitä kurjempi ilma, sen mukavammalta tuntuu ulkoilla. Siinä on jotakin sellaista, ajatusta, että haastaa itsensä kerta toisensa jälkeen ja ylittää ikänkuin oman mielen, joka on kovin mukavuudenhaluinen. Haastavassa kelissä, ulkoilun jälkeen voi itselleen sanoa, että sinä teit sen ja selvisit. En tarvitse elämääni sen enempää jännitystä, minun ei tarvitse kiipeillä vuorille maailman toisilla laidoilla sanoakseni, että saavutin jotakin. Siihen tunteeseen riittää ihan pieni vallitsevan sään uhmaaminen ulkoillen ja siitä saatu hyvä mieli. Joskus on niitäkin päiviä, jolloin jo pelkkä itsensä ulos saaminen on saavutus, harvemmin onneksi ja kuten jo kerroinkin, rutiiniksi muodostunut tapa huolehtii itse itsestään.
En oikein saa kuvatuksi sitä olotilaa, mikä minut valtaa päivittäin koiran kanssa ulkoillessa. Pysähdyn tien poskeen odottamaan koiran tarpeita, kesken askeleiden huomaan olevani niin suuren kiitollisuuden äärellä, ettei sanoja löydy. Kaikki aistit auki, hereillä kelaan omaa menneisyyttäni ja olen kiitollinen jokaisesta askeleesta, minkä otan, jokaisesta hengenvedosta, ihmisistä ympärilläni, koirasta ja kaikesta siitä, mitä elämäni tätä nykyä pitää sisällään.
Lenkkeily on minulle erinomaista terapiaa kaikkien mieltä painavien asioiden ja tunteiden käsittelyyn. Ulkoillessa moni kauan piilossa ollut tunne tai tapahtuma nousee pintaan, toisinaan jokin tuoksu, ääni, tilanne tai näky luonnossa nostaa asioita esiin ja kun näin tapahtuu, olo on jälleen kevyempi kotiin saapuessa.
