heinäkuu 2022 – Saman auringon alla

Mummoilua

Saadessani ensimmäisen lapsukaiseni, en voinut olla miettimättä hieman tulevia asioita. Tuolloin pohdin, että saattaisin olla vaikka mummo jo nelikymppisenä ja niinhän siinä kävikin. Tuolloin ajatus kahdenkymmenen vuoden kulumisesta oli kovin kaukainen ajatus. Olla mummo?

Lasteni kasvaessa sain useinkin kuulla, kuinka erityisesti vanhimmat eivät koskaan haluaisi omassa elämässään lapsia ja jotenkin se ajatus jäi takaraivoon muhimaan. Ajattelin, ettei se isovanhemmuus olekaan niin itsestään selvä kunnia, kuin sitä silloin nuorena oikopäätä ajatteli. Ehdin myös sopeutua siihenkin ajatukseen, etten ehkä koskaan olisi mummo. Samoin hyväksyin aikanaan senkin, etten itse saisi koskaan lapsia…

Sain kuitenkin tuo kunnian, tulla mummoksi ja sitä roolia olen nyt saanut opetella reilun vuoden verran. Ehkä mummouden roolin sisäistää ajan kanssa ja joku joskus kyselee sillointällöin, miltä minusta tuntuu olla mummo? En oikein osaa vastata siihen, miltä tuntuu? En ole ehtinyt miettiä, miltä tuntuu?

Itselläni on ollut todella paljon samaan aikaan menossa kaikenlaisia sopeutumisia erilaisiin asioihin ja ikäänkuin mummoksi kasvaminen tapahtuu siinä sivussa, kaiken elämän keskiössä? En ole oikein ajattelemalla ehtinyt ajatella tai tuntemalla kokea tätä suurta asiaa elämässäni monen muun asian myös viedessä huomiotani.

Parhaani olen kaikesta huolimatta yrittänyt, olen mielestäni saanut luotua hyvän ja lämpimän suhteen uuteen tulokkaaseen ja olen oppinut tuntemaan häntä jokseenkin hyvin. Meillä lapsenlapsen kanssa siis on mukavia hetkiä yhdessä.

Itselläni ei ole omakohtaisia kokemuksia isovanhemmista. Minulta puuttuu tunnekokemus, yhteys ja kaikenlainen muukin sellainen, mikä liittyy isovanhempiin. Omat isovanhempani olivat jo kuolleet tai kuolivat hyvin varhaisessa vaiheessa lapsuuttani ja en ole myöskään koskaan kuullut heistä minkäänlaisia tarinoita tai mitään muutakaan ei ole heistä jäljellä. Haudalla olen joskus lapsena käynyt ja se siitä.

Joten voin rehellisesti sanoa, etten tiedä isovanhempana olosta yhtään mitään. Kun ei ole kokemusta sellaisesta. En tiedä millaisia isovanhempien pitäisi olla, kuinka isovanhempana toimitaan ja mitä vaikkapa isovanhempien kanssa tehdään? Saatika, että tietäisin miltä isovanhempana olo tuntuu ?

Hyviä esimerkkejä ei ole elämässäni ollut ja lapsilleni ei ole kovin läheisiä välejä päässyt muotoutumaan omiin isovanhempiinsa, joten en ole sitäkään kautta päässyt näkemään edes vierestä mummoutta. Ne, mitä olin luullut ja kuvitellut lapsen ja isovanhemman suhteista, murskautuivat kovalla kädellä juurikin omien lasteni kohdalla.

Minulla on siis esimerkkejä siitä, mitä mummouden ei pidä olla. Vaan pitääkö sitä sitten jonkin stereotypian mukaisesti noudattaa jotakin mummouden kaavaa? Ja millainen se kaava sitten olisi? Kävin kurkkimassa netin maailmaa yrittäen etsiä asioita isovanhemmuudesta. Törmäsin kuitenkin isovanhempien parjaukseen, sekä ongelmiin isovanhemmuudessa. Sellaista en tohtinut lukea. Sitten oli kovin iäkkäiden isovanhempien juttuja ja niitäkään en kokenut omalle kohdalle ajankohtaisiksi. Nuorista mummoista löysin pari iltapäivälehtien vääntämää jutunpoikasta, mutten oikein saanut jutuista irti mitään, koska nekään eivät koskettaneet omaa kokemusmaailmaa. Lapseni ei ollut teiniäiti, vaan täysi-ikäinen ja omillaan toimeentuleva, parisuhteessa oleva nuori aikuinen saadessaan lapsukaisensa.

Mummous minulle tuntuu luonnolliselta jatkumolta sille, että ensin olen opetellut olemaan äiti omilleni ja nyt sitten se isoäiti, joka jatkossakin on osa tuoreen perheen arkea omalla elämänkokemuksellani ja elämän tuomalla ”viisaudella”. Tähän kohtaan kuuluisi hymiö…

Enkä todellakaan tarkoita puuttumista ja ohjeiden antamista pyytämättä, saatika omien mielipiteiden kärkästä esilletuomista. Jokainen lapseni on saanut ja saa muodostaa omaa elämäänsä ilman, että olisin haukkana paikalla huolehtien ja puuttuen asioihin. Minulle riittää tieto siitä, että lapsuudenkodista pois muuttaessa tietyt asiat ovat sisäistyneet lapsiin ja että he todellakin kykenevät huolehtimaan itsestään arjessaan omillaan. Olen toki tukena ja autankin, jos vain siihen saan luvan ja sitä pyydetään.

Uman tarina

Ajatuksia lemmikistämme

Uma on koira, jonka elämälle löytyi tarkoitus

Uman tarina on ehkä tyypillisin esimerkki siitä, mitä tarkoitan puhuessani kaiken tarkoituksista, syistä ja seurauksista.

Olen aina ollut niin kissa-ihminen, kuin vain voi olla. Lapsuudestani muistan meillä olleen ainakin yhden kissan, joka kuulemani mukaan oli angorakissa ja se tykkäsi nukkua kaulani päällä. Muistan myös, kun tämä kissa meni sitten kissojen taivaaseen. Koiria olen pikemmin pelännyt, olen inhonnut niiden kuolan ja märän turkin hajua ja sisälle tulevaa hiekkaa yms. En ymmärtänyt, miksi kukaan ylipäänsä piti koirista ja säällä kuin säällä ulkoilusta hihnan perässä.

Lasten ollessa pieniä, meillä tosiaan asui musta kissa elämänsä loppuun saakka. Löytöeläin, joka oli ennen eläinsuojaan pääsyä viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet metsässä, josta se oli löydetty. Kissa ehti elää kanssamme peräti kaksitoista vuotta. Olin aina ollut sitä mieltä, ettei meille ikinä tulisi koiraa, tai mitään muutakaan lemmikkiä kissan ja kahden hamsun jälkeen. Vaan väärässä olin, koskaan ei pidä sanoa ei koskaan…

Rakas kisumme, edelleen muistelemme lämmölllä.

Uma on siis alunperin vanhimman lapseni koira, joka tuli hänelle kodinvaihtajana noin kaksivuotiaana. Siperianhuskyille yleinen vetoharrastus vei myös lapseni mennessään ja melkoisen pian kävi selväksi Uman sopeutumattomuus laumaan ja ennenkaikkea yhteistyöhaluttomuuteen vetojuttujen parissa.

Uman kautta opin sietämään koiria ja sain mahdollisuuden tutustua koiran sielunelämään aiempien luulojeni ja pelkoni karistessa pois. Huomasin myös itseni hämmästykseksi pitäväni koirasta, ja siihen ehkä saattoi vaikuttaa se, ettei Uma kuolannut tai turkki haissut ja käytös oli ja on edelleenkin hyvin kohteliasta.

Lapseni lauman kasvaessa Uma oli siis tavallaan ylimääräinen jäsen ruokakupilla, ja jäi helposti muun lauman jalkoihin ja hänelle oli alettava etsiä uutta kotia ainoana koirana. Samoihin aikoihin kissan vanhuuden päivät alkoivat hiipua ja sitten syksyllä kissan kuoltua otimmekin Uman ensin hoitoon pariksi viikoksi ja myöhemmin seuraavana kesänä hänen etsiessään kotia, Uma tuli meille pidemmäksi aikaa koeajalle. Hoidossahan Uma olikin ollut meillä joitakin kertoja ja yhteistyö tuntui meillä toimivan hyvin.

Koeaika sovittiin riittävän pitkäksi, ihan kaikkien turvaksi ja jotta koiran omistamisen todellisuus näyttäytyisi arjessa ja ennenkaikkea riittäisikö omat rahkeeni liikuttamaan koiran vaatiman tarpeen mukaisesti. Nyt Uman asuessa meillä kolmatta vuotta, luottamus ja yhteistyö sujuvat melkein kuin ajatuksen voimalla, saumattomasti ja Umasta on tullut perheenjäsen, joka liikkuu siellä missä muukin perhe.

Terapiakoira Uma!

Uman tarkoitus selvisikin meille hyvin nopeasti oman vakavan sairastumiseni myötä ja ilman Uman läsnäoloa perheessämme oma toipuminen olisi ollut hyvin hidasta. Jo alun alkaen Uman tullessa meille, se vauhditti minun kuntokuuriani ja ulkoilun uudelleen löytämistä. Uskollisesti Uma myös ulkoilutti minua toipumiseni ensimetreillä ja nyt kuntoni pysyy yllä Uman kanssa lenkkeillen.

Uman matka meille tuntuu olleen ikäänkuin tarkoitettu tapahtuvaksi. Arjessani olen jokainen päivä kovin kiitollinen Uman läsnäolosta ja edes karvakasat jokapaikassa eivät vie iloani pois.

Uma on antanut perheeseemme niin paljon positiivista, etten oikein osaa sanoin kuvata kaikkea. Uman lempeys, kärsivällisyys ja ystävällisyys yhdistettynä leikkisään luonteeseen ja herkkyyteen sopii meidän perheeseen. Suuri liikunnan tarve takaa ulkoilun säässä kuin säässä ja Uma osaa myös nauttia sohvapäivistä yhtälailla kääriytyen huskyrullalle sadesäällä.

Elonmerkkejä

Tiedättehän niitä päiviä, kun ei tapahdu oikein mitään. Hiljaiselo pyörii arjen pienien rutiinien ympärillä melkein tylsyyteen saakka. Joskus aikanaan pyrin tällaisina päivinä järjestämään itse itselleni sitten runsaasti tekemistä, en tykännyt ollenkaan liian rauhallisista päivistä, jos niitä joskus sattui olemaan.

Sitten on niitä päiviä, kun sattuu ja tapahtuu liiankin kanssa. Elämä mullistuu tavalla tai toisella ihan uuteen uskoon. Edellisestä tapahtumasta ei ehdi toipua, kun jo seuraava tapahtuu yhden ja saman päivän aikana ja kierre katkeaa sitten vasta joskus. Sellaisina päivinä ei ehdi istahtaa, ei jäädä paikoilleen miettimään, vaan toiminta tapahtuu hetki hetken perään ja ajatus tulee sitten perässä ja yleensä pohdinta alkaa sanoilla, ”ei voi olla totta” tai jotakin vastaavaa.

Hitaina, kiireettöminä päivinä edes puhelin ei soi, edes ilma ei tunnu liikahtavan suuntaan tai toiseen. Kaikki vain on, paikoillaan niine hyvine. Tuolloin olen itsekin vain oppinut olemaan. Kuuntelemaan hiljaisuutta, paikoilleen jämähtänyttä aikaa. Ikäänkuin tyyntä myrskyn edellä.

Ja sitten alkaa tapahtua. Puhelin pirisee tauotta, on sitä ja tätä huolehdittavaa, aikataulutettavaa, muistettavaa ja muistutettavaa. Siinä pahimmillaan itsellä on kesken koko ajan jokin omaa huomiota vaativa asia, johon keskittymisen pitäisi olla 110% eikä sen 0,9% jatkuvilla keskeytyksillä. Joskus on suurempi siivous, paljon pyykkiä tai järjesteltävää. Monesti puhelimen sointi nuina päivinä tarkoittaa ikävien asioiden kuuntelemista, kohtaamista ja muiden tukemista ja kannustamista.

Tapahtumarikkaina päivinä tulee myös yllättäviä poistumisia kotoa, kauppaan on pakko lähteä hakemaan jokin uupuva ainesosa, jokin on kadonnut tai mennyt rikki tai muuta vastaavaa. Tai sitten yksinkertaisesti on vietävä tai haettava ihmisiä kotiin, töihin jne. Toisinaan lasten hammaslääkärikäynnit sekoittavat pakkaa lisää osuen juuri tällaisiin päiviin, koska saan tiedon lasten käynneistä vasta edellisenä päivänä eli ne tulevat myös yllätyksenä. Kaiken ylimääräisen lisäksi on sitten vielä ne perusarkihommat. Ruuanlaittoa, siivousta, pyykkihuoltoa ja illalla pahimmillaan vielä niiden petivaatteiden vaihtoa koko porukalle ja päivä päättyy itsellä vasta hyvänaikaa yli puolenyön, jolloin tajuan etten ole ehtinyt syödä, juoda, levätä tai edes istahtaa koko päivän aikana. Suihkussakin olisi ollut mukavaa käydä ihmistenaikoihin eli ennen kymmentä. Koira saattaa myös juuri olla syönyt jotakin epäsopivaa ja ulos pitää päästä tavallista useammin. Pahimmillaan näinä päivinä muut perheenjäsenet ovat eläneet omaa elämäänsä tyytyväisinä ja itsestä tuntuu, kuin olisi revitty jokasuuntaan, takki on tyhjä pitkäksi aikaa. Joskus taasen päivässä on ollut jokaiselle perheenjäsenelle jotakin.

Hitaiden päivien mukavuus onkin siinä, ettei ole kiire minneen. Aamuisin saa heräillä melkoisen rauhalliseen tahtiin, juoda kupposen tai pari kahvia (pannullinen) ennen lenkille lähtemistä ja kalenteri on täysin tyhjä kaikesta. Koko päivä tuntuu etenevän verkkaiseen tahtiin ja hoidettavia asioita ei ole kesken, niitä ei ole tiedossakaan. Puhelin ei soi koko päivänä ja ainoat menot on koiran kanssa ulkoilut. Hitaina päivinä nukun päikkärit. Mikä ihana luksus omassa elämässä ja talvisin, syksyn koleina tuulisina päivinä viltin alle kääriytyneenä hyvän kirjan parissa.

Tälle viikolle on sattunut kiireiset päivät, illat menevät myöhään ja mietin nukkumaan käydessäni muun perheen jo nukkuessa, olenko edes syönyt mitään? Käytän koiran ulkona yötä vasten ja kömmin peiton alle, unta ei tarvitse kauan odotella. Näinä kiireisinä päivinä myös yöunet jäävät lyhyiksi, aamuisin on yleensä hyvin aikainen ylösnousu, pakollisten menojen vuoksi.

Illalla pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Aamulla olikin viideltä herätys kyydittämään nuorta kesätyöpaikkaansa. Tosin, vien mielelläni ja kannustan näin omalta osaltani häntä ja ei haittaa, vaikkei työhön pääse julkisilla hankalan ja pitkän matkan päähän. Tälle kesälle tärkeintä taisi ollakin itse työpaikan löytäminen, sen saaminen ja työn teko. Kyse on kuitenkin nuoren ihan ensimmäisestä palkallisesta työpaikastaan ja alkukesästä vielä kesätyöpaikka oli löytymättä.

Iltaiseen valvomiseen oli tällä erää hyvin toivottu ja positiivinen syy. Pitkänmatkalainen aikuinen lapseni kumppaneineen ja perheenjäsenineen pääsi, kuin pääsikin lomallaan meille vierailulle! Ikävä on ollut kova, niin minulla kuin sisaruksillakin, ja saamme hetken viettää aikaa toinen toistemme kanssa.

Eilinen meni siivoillessa, kaupassa, ruuan teossa sekä mummon asioita hoitaessa ja imurin osia pestessä sekä ”proofatessa” kotia askeettisemmaksi nelijalkaisia vieraita ajatellen, heillä menee tovi kotiutuessa ja tottuessa kaikkeen uuteen. Oma urakkani päivän touhuissa helpottui ja Umaliini kävi iltalenkillä sisarukseni kanssa ja saa kyllä lenkkikaverin Umasta joskus toistekin. Mitä enemmän koira saa rapsutuksia ja paijauksia, sen enemmän tykkää ihmisestä, joka niitä antaa.