Saadessani ensimmäisen lapsukaiseni, en voinut olla miettimättä hieman tulevia asioita. Tuolloin pohdin, että saattaisin olla vaikka mummo jo nelikymppisenä ja niinhän siinä kävikin. Tuolloin ajatus kahdenkymmenen vuoden kulumisesta oli kovin kaukainen ajatus. Olla mummo?
Lasteni kasvaessa sain useinkin kuulla, kuinka erityisesti vanhimmat eivät koskaan haluaisi omassa elämässään lapsia ja jotenkin se ajatus jäi takaraivoon muhimaan. Ajattelin, ettei se isovanhemmuus olekaan niin itsestään selvä kunnia, kuin sitä silloin nuorena oikopäätä ajatteli. Ehdin myös sopeutua siihenkin ajatukseen, etten ehkä koskaan olisi mummo. Samoin hyväksyin aikanaan senkin, etten itse saisi koskaan lapsia…
Sain kuitenkin tuo kunnian, tulla mummoksi ja sitä roolia olen nyt saanut opetella reilun vuoden verran. Ehkä mummouden roolin sisäistää ajan kanssa ja joku joskus kyselee sillointällöin, miltä minusta tuntuu olla mummo? En oikein osaa vastata siihen, miltä tuntuu? En ole ehtinyt miettiä, miltä tuntuu?
Itselläni on ollut todella paljon samaan aikaan menossa kaikenlaisia sopeutumisia erilaisiin asioihin ja ikäänkuin mummoksi kasvaminen tapahtuu siinä sivussa, kaiken elämän keskiössä? En ole oikein ajattelemalla ehtinyt ajatella tai tuntemalla kokea tätä suurta asiaa elämässäni monen muun asian myös viedessä huomiotani.
Parhaani olen kaikesta huolimatta yrittänyt, olen mielestäni saanut luotua hyvän ja lämpimän suhteen uuteen tulokkaaseen ja olen oppinut tuntemaan häntä jokseenkin hyvin. Meillä lapsenlapsen kanssa siis on mukavia hetkiä yhdessä.
Itselläni ei ole omakohtaisia kokemuksia isovanhemmista. Minulta puuttuu tunnekokemus, yhteys ja kaikenlainen muukin sellainen, mikä liittyy isovanhempiin. Omat isovanhempani olivat jo kuolleet tai kuolivat hyvin varhaisessa vaiheessa lapsuuttani ja en ole myöskään koskaan kuullut heistä minkäänlaisia tarinoita tai mitään muutakaan ei ole heistä jäljellä. Haudalla olen joskus lapsena käynyt ja se siitä.
Joten voin rehellisesti sanoa, etten tiedä isovanhempana olosta yhtään mitään. Kun ei ole kokemusta sellaisesta. En tiedä millaisia isovanhempien pitäisi olla, kuinka isovanhempana toimitaan ja mitä vaikkapa isovanhempien kanssa tehdään? Saatika, että tietäisin miltä isovanhempana olo tuntuu ?
Hyviä esimerkkejä ei ole elämässäni ollut ja lapsilleni ei ole kovin läheisiä välejä päässyt muotoutumaan omiin isovanhempiinsa, joten en ole sitäkään kautta päässyt näkemään edes vierestä mummoutta. Ne, mitä olin luullut ja kuvitellut lapsen ja isovanhemman suhteista, murskautuivat kovalla kädellä juurikin omien lasteni kohdalla.
Minulla on siis esimerkkejä siitä, mitä mummouden ei pidä olla. Vaan pitääkö sitä sitten jonkin stereotypian mukaisesti noudattaa jotakin mummouden kaavaa? Ja millainen se kaava sitten olisi? Kävin kurkkimassa netin maailmaa yrittäen etsiä asioita isovanhemmuudesta. Törmäsin kuitenkin isovanhempien parjaukseen, sekä ongelmiin isovanhemmuudessa. Sellaista en tohtinut lukea. Sitten oli kovin iäkkäiden isovanhempien juttuja ja niitäkään en kokenut omalle kohdalle ajankohtaisiksi. Nuorista mummoista löysin pari iltapäivälehtien vääntämää jutunpoikasta, mutten oikein saanut jutuista irti mitään, koska nekään eivät koskettaneet omaa kokemusmaailmaa. Lapseni ei ollut teiniäiti, vaan täysi-ikäinen ja omillaan toimeentuleva, parisuhteessa oleva nuori aikuinen saadessaan lapsukaisensa.
Mummous minulle tuntuu luonnolliselta jatkumolta sille, että ensin olen opetellut olemaan äiti omilleni ja nyt sitten se isoäiti, joka jatkossakin on osa tuoreen perheen arkea omalla elämänkokemuksellani ja elämän tuomalla ”viisaudella”. Tähän kohtaan kuuluisi hymiö…
Enkä todellakaan tarkoita puuttumista ja ohjeiden antamista pyytämättä, saatika omien mielipiteiden kärkästä esilletuomista. Jokainen lapseni on saanut ja saa muodostaa omaa elämäänsä ilman, että olisin haukkana paikalla huolehtien ja puuttuen asioihin. Minulle riittää tieto siitä, että lapsuudenkodista pois muuttaessa tietyt asiat ovat sisäistyneet lapsiin ja että he todellakin kykenevät huolehtimaan itsestään arjessaan omillaan. Olen toki tukena ja autankin, jos vain siihen saan luvan ja sitä pyydetään.