syyskuu 2022 – Saman auringon alla

Armollisuus itseä kohtaan

Saa olla onnellinen!

Itselleen armollinen?

Mitä, eikö sitä saakaan ruoskia itseään yli-inhimillisiin suorituksiin täydellä teholla kokien yhä lisääntyvää uupumista ja huonoa omaatuntoa kaikesta siitä, mihin ei yltänyt yhden päivän aikana?

Miten oma elämä olisi ollut toisenlaista, jos sairauteni (sle) olisi tunnistettu jo silloin, kun olin lapsi? Olisinko saanut levätä ilman leimautumista laiskaksi ja haluttomaksi? Olisiko koulunkäynti sujunut paremmin, jos kaikenkattava ja jatkuva väsymys olisikin tunnistettu oireeksi sairaudesta ja lukuisat muut oireet ja kokemani kivut otettu tosissaan eikä olisi leimattu luulosairaaksi?

Kaikesta lapsuudessa saamastani arvostelusta, ja rangaistuksista opin että en halunnu olla laiska, en haluton ja vielä vähemmän luulosairas. Opin aikuisten tavoin mitätöimään ja väheksymään kehoni viestit, opin hampaat irveessä suorittamisen ja jaksamisen vaikkei olisi jaksanut. Jo alakouluikäisenä ihan kirjaimellisesti yritin parhaani ja oman jaksamisen rajat hämärtyivät varhain.

Kuulin ihan vasta hiljattain, siis muutamia vuosia sitten, kehoituksen olla itselleen armollinen ja omaan korvaan asia vaikutti kovin hämmentävältä. Olinhan elänyt koko ikäni tilassa, jossa on piti jaksaa vaikkei jaksanut. Armoa ei saanut, eihän nyt nuori ihminen voinut olla väsynyt, ennenkuulumatonta ja usein sain myös kuulla syyllistäviä ja syyttäviä kommentteja siitä, kuinka väsyminen oli omaa syytäni jne. Vuosien kuluessa opin virheellisesti luulemaan normaalin elämän olevan sellaista, mitä kehossani tunsin ja koin ja että niin oli kaikilla muillakin ja vähän kerrassaan sopeuduin oman kehoni ikäviin moninaisiin oireisiin.

Niin tai näin, kaikesta selviää ja itsekin olen päässyt pelkällä sisulla ja kovalla tahdonvoimalla elämässäni eteenpäin ja olen mielestäni hyvin suoriutunut elämän eteen tuomista vaatimuksista, näin jälkikäteen ajatellen.

Saadessani teini-ikäisenä vihdoin syyn oireilleni ja lääkityksen alkaessa purra, pääsin elämään suhtkoht normaalia jaksamisen aikaa ilman sen suurempia muitakaan oireita. Unohdin vuosiksi koko sairauden olemassaolon. Toki oireita oli, samoin kuin lapsuudessa, mutta kaikenkattava väsymys oli poissa vuosikausia. Siihen ikään mennessä olin kuitenkin jo oppinut ruoskimaan itsestäni irti kaiken, pyrkimään omaan parhaaseen asiassa kuin asiassa ja olin oppinut ennenkaikkea elämään yli omien jaksamisen rajojen kaikessa elämässä.

Omien tuntemuksien, olotilojen ja ylipäänsä oman itsen opittu mitätöinti elämässä on aiheuttanut useamman uupumisen niin työelämässä kuin kotonakin. Jälkeenpäin minun on kuitenkin turha voivotella ja olisipitänytsitäjatätä. Armollisuutta onkin ymmärtää, että ihminen toimii ja tekee aina siinä hetkessä juuri sen oman parhaansa, juuri sillä tietämyksellä, ymmärryksellä ja taidolla mikä sillä hetkellä on mahdollinen. Ymmärrän, etten ole tiennyt tai osannut toimia toisin, kuin ruoskia itseni väkipakolla toimimaan ihan jo sieltä lapsuudesta totuttuun tapaan. Jos jotakin pitää tehdä, tee perinpohjin kunnolla on iskostettu selkärankaani.

Nyt siihen itseni ruoskimiseen ei ole enää tarvetta, olen saanut muutaman vuoden mutustella sitä, mitä on olla itselleen armollinen niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. En vaadi itseltäni enää mahdottomia ja yritän muistaa omankin olemassaolon. Tätä edesauttaa onneksi lasten kasvaminen kohti aikuisuutta ja pikkuhiljaa heille itselleen siirtyvää vastuun opettelua omista elämistään.

Olen alkanut hahmottaa enemmän sitä, mikä on normaalia muille, ei ole välttämättä minulle. Kuten herkkyys tai väsyminen, väsymys-luulin pitkään, että kaikilla muillakin on aina samanlainen väsymisen tila, kuin itselläkin yötä päivää ja eihän se niin ole. Tarvittiin traumaterapeutti kertomaan minulle, mikä on normaalia ja mikä taas ei ole normaalia kehossa ja tuntemuksissa. Nyt tuon vajavaisen ymmärryksen tunnustaminen tuntuu niin hölmöltä, mutta itse olen kehossani elänyt luullen monia fyysisiä oireita aivan normaaleiksi ilmiöiksi.

Arjessa tämä näyttäytyy monin uusin tavoin myös perheen muille jäsenille ja aikanaan lapsista saattoi tuntua äidin uudet kuviot oudoilta. Olinhan ollut koko heidän olemassaolon vuodet robotti, joka toimii aina, riippumatta siitä, mitä ympärillä tai itsessäni tapahtui. Nykyisin osaan jo sanoa, kun keho huutaa lepoa ja pitää ottaa se huilitauko pötkötellen. Tai, jos en jaksa jotakin muuta juuri sillä hetkellä.

Nykyisin opettelen kuuntelemaan omaa kehoa, niitä viestejä ja signaaleja, jotka antavat vihjeitään siitä, mitä keho kulloinkin tarvitsee;lepoa, liikuntaa, yms. Asioita, jotka olisi pitänyt oppia jo lapsuudesta lähtien. Oikeastaan vasta maattuani sairaalassa reilun kaksi viikkoa, ymmärsin esimerkiksi miltä lihaksien kuuluu tuntua levossa, ja kuinka levon jälkeen koko kehon liikuttaminen on rentoa. Sellaista en siis ollut kokenut oman muistini mukaan ja en osannut edes ikävöidä rentoa kroppaa. Nyt tiedän, miltä kuuluisi lihaksiston tuntua ja tiedän mitä tavoitella siinäkin asiassa. Kipu, jäykkyys ja jännitys kehossa ei ole normaalia.

Tässäkin pätee sanonta, mitä ei ole kokenut, sellaista ei osaa edes toivoa. Itselleni muodostui siis lapsuudessa moni kehollinen vaiva normaaliksi olotilaksi. Sen myötä en ole osannut kuvailla tai kertoa jonkun olevan ongelma, kun ei ole minkäänlaista muistikuvaa jäljellä normaalista olosta.

Terapian jatkuessa ymmärsin, kuinka olin kohdellut ja antanut muidenkin kohdella itseäni kaltoin kaikki edelliset vuodet ja se taas auttoi minua ymmärtämään lisää erityisesti oman hyvinvoinnin tavoittelun tärkeydestä sekä siitä, kuinka olla armollinen myös itseä kohtaan aivan samoin, kuin olemme/pyrimme olemaan ymmärtäväisiä muitakin kohtaan.

Nykyisin siis jo voin melko hyvällä omallatunnolla sanoa vaikkapa olevani liian kuormittunut tai peräti kykenemätön juuri nyt johonkin. Kun ennen olisin tosiaan itkenyt ja hoitanut velvollisuudet osaamatta edes pyytää apua. Ja se on siis ihan ok, ei tarvitse jaksaa, jos ei kerta kaikkiaan jaksa.

On ihan ok, vaikka pyytääkin apua. Yksin ei tarvitse selviytyä, jos on joku, jolta pyytää apua. On ihan ok, jos siirtää askareita toiseen päivään, toiseen hetkeen ja ottaa kehon tarvitseman levon tai mitä ikinä tarvitseekin ja tekee hieman myöhemmin loppuun asiat, jotka ovat kesken. Sekin on ihan ok olla omanlaisensa ihminen.

Perustarpeiden kautta säästäväisyyttä?

Säästäväisyys on tämän syksyn yksi ehkä kuumimmista puheenaiheista. Yllättäen nousseet elämisen kulut koskettavat lähes jokaista jossakin määrin ja monelle tulee ihan oikeakin tarve miettiä, mistä vielä voi arjessaan tinkiä?

Tarveperusteinen pohdinta antaa hyvää näkökulmaa siihen, mitä elämässä viimekädessä tarvitsee.

Ihmisen perustarpeitahan ovat; ravitsemus, hengittäminen,erittäminen,hygienia,uni,lämpö sekä asumus/suoja, ja kyky liikkumiseen. Ilman näitä elämän perusedellytyksiä yksinkertaisesti menettää henkensä.

No, hygienia pitäisi olla listan viimeisenä ja se ei varsinaisesti kuulu tuohon pelkistettyyn listaan ihmisen tarpeista. Hygieniakin kuuluu toki perustarpeisiin, mutta se ei ole elämälle välttämätön ja ensisijainen edellytys. Ilman hygieniaa pysyy pidemmänkin aikaa hengissä.

Suomen oloissa korostuu erityisesti lämpö sekä asumus/suoja. Kuolet tunneissa, ellet pääse jonnekin lämpimään tai liikut ulkona paleltuen ilman vaatetusta.

Ilman ravitsemusta myös kuolee muutaman viikon aikana.

Jos olisit umpinainen, ja et erittäisi jätöksiä tai hien avulla säätelisi lämpötilaa kuolema myöskin korjaisi nopsaan.

Uni on myös elintärkeää, riittävä lepo kuuluu tärkeimpiin asioihin ihmisen elämässä. Uni on kuin palkinto siitä, että muut elämän perusedellytykset ovat kunnossa ja ihminen siis selviää pitkäänkin pienellä levolla, jos muut perustarpeet ovat hakusessa ja tekeillä.

Asiat ovat siis vallan mainiosti, kun sinulla on katto pään päällä, sisällä on edes jonkin verran lämpöä sekä sinulla on vaatetus kehosi suojana. Liikkumisen kykysi paikasta toiseen takaa sinulle sen, että kykenet ylipäänsä tyydyttämään perusperustarpeesi eli hankit ravintoa ja vettä, valmistat ehkäpä ravinnon syötävään muotoon ja saat pidettyä asumuksen ja itsesi lämpimänä? Ja kun elimistösi on saanut polttoaineensa, on jätteestä päästävä eroon ja teet tarpeesi. Sitten onkin levon ja unen vuoro. Luksusta on, mikäli peseytyminen on mahdollista, sehän ei ole elämää ylläpitävää ja onkin sitten vuorossa vasta, kun muut tärkeämmät asiat on kunnossa.

Ihmisen tarpeet kasvavat siis sitä mukaa, kun elämää ylläpitävät tarpeet on ensin saatu tyydytettyä. Uni tulee kunnolla vasta, kun on massu täynnä ja olo on turvallinen ja lämmin eikä erittäminen ole ajankohtaista. Kaikki perustarpeet on siis täytetty.

Nykyaikana tarpeet ovat lisääntyneet, sitä mukaa kuin elämää ylläpitävät perustarpeet on alkaneet olla itsestäänselvyyksiä. Viimeisimpinä tarpeina ihmiselle tulee halu itsensä toteuttamiseen sekä ilmaisemiseen ja tässä tulee mukaan myös kaikenlainen kulttuuri eri muodoissaan sekä perustarpeiden tyydyttäminen mm. luxusasioilla ja ihminen alkaa myös haaveilla ja unelmoida vielä paremmista kokemuksista sekä saattaa näin ottaa turhiakin riskejä uhmaten elämän ja kuoleman rajoja.

Moni nykyajan ”tarve” on siis suoraa seurausta siitä, että elämä on yksinkertaisen helppoa ja perustarpeiden tyydytys on niin itsestään selvää, että niistä on ehtinyt tulla tylsää ja mukaan onkin tullut kaikenlaisia ilmiöitä, millä saadaan vaihtelua tavallisuuteen. On ikäänkuin luotu uusia tarpeita, joihin ihminen alkaa kokea huutavaa pulaa sopivassa hetkessä. Luonnollista kehitystä ja seurausta siis siitä, kun perustarpeiden tyydyttämiseen ei kulu energiaa ja niiden eteen ei tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa. Kun kaikki paremmin kuin hyvin.

Perustarpeiden ympärille on valitettavasti luotu kokonaisia kaupallisia ja einiinvälttämättömiä asioita, joista on tiukan paikan tullen helppoa irrottautua. Tai, helppoa ja helppoa? Jos olet kasvanut vauraasti, peruspalasaippua saattaa tuntua moukalta ja junttimaiselta automaattiseen vaahtokäsienpesusysteemiin verrattuna. Saman asian molemmat kuitenkin ajavat, pesevät ja lopputulos on puhdas. Toivottavasti joku sai kiinni ajatuksesta, mitä yritän sanoa 🙂

Säästäväisyyttä voi siis miettiä ihan pelkästään perustarpeiden kautta. Mitkä asiat ovat elämää ylläpitäviä? Onko sokeri sen kaikissa muodoissaan elintärkeä ainesosa omassa ravitsemuksessa esimerkiksi? Eihän se ole, sokeria on käytetty vasta vajaa 200 vuotta ja sitä ennen hunaja oli pienissä määrin mausteena ravinnossa. Ravitsemuksessa on paljon ns. turhaa, joka ei palvele perustarvetta. Alkoholi on yksi niistä asioista, mistä olen säästänyt (ja paljon) koko ikäni eli se ei ole kuulunut koskaan hankintalistalle. Samoin voi miettiä puhtauteen liittyviä hankintoja, vaatetusta, ulkonäköä jne.

Nykyisin perustarpeiden tyydytttämiseksi ei tarvitse nähdä kovin paljoa fyysistä vaivaa. Unenkin voi saada pillereiden avulla, kun keho ei muutoin liiku ja keho ei väsy luonnollisesti raskaassa työssä perustarpeiden saavuttamiseksi. Kaupasta saat mukaasi ravinnonkaltaisia asioita ja ravitsemus muutoin saattaa hoitua kaikenmaailman pillerien ja juomien kautta.

Omalle kohdalle monet aikoinani käyttöön ottamani säästövinkit on edelleen käytössä ja nyt syksyn aikana olenkin miettinyt kuumeisesti, mistä enää voisin säästää elämänlaadun kärsimättä liikaa ja onko meidän perheessä edelleen tarvetta sellaiselle nuukailulle?

Yhtenä päivänä tuumasin miesystävälle olevani aika halpa ja taloudellinen nainen pitää. Hällä meni hetki tajuta ja jouduin hieman avaamaan asiaa enemmän. Halpa nainen? Niin, en käytä mitään ylimääräisiä tököttejä kehooni, en käy kampaajalla, en meikkaa, en ostele uusia vaatteita, kenkiä jne. Eli rahaa minun ulkonäkööni ei kulu, en vaadi romanttisia illallisia ravintolassa, en matkusta koskaan minnekään, minulla ei ole maksullisia harrastuksia yms.

Elämässäni on melkoisen yksinkertaisia asioita, pelkistettyjä tuotteita ja ravintoa. Valmiita eineksiä karsastan, vaikka oman sairauteni myötä niihinkin on jouduttu turvautumaan. Siivoukset sujuvat yhdellä, kahdella aineella ja taloudellisuus istuu selkärangassa toimien ikäänkuin automaattiohjauksella.

Omalla kohdalla voin myöntää kuitenkin, etten koe jääväni mistään paitsi tai että olisin menettänyt elämässäni mitään, koska sellaisesta mitä ei ole kokenut, nähnyt ei osaa ihminen edes haaveilla ja esimerkiksi meikkaamattomuus nykyisin on oma valintani arjessa, joka jäi tavaksi. Vielä nykyisinkin on tavattoman hassua todeta jääneensä jostain perin tavallisesta asiasta paitsi, jos ja kun sellainen osuu omalle kohdalle ja totean ihmeissäni, ettäkö tuollainenkin on olemassa elämää/arkea helpottamaan? Kuluttamisessa omalle kohdalle pätee hyvinkin sanonta; kun on lusikalla annettu, ei kauhalla voi vaatia. 😉

Tosin, väärässä paikassa säästäminen voi pahimmillaan viedä hengen ja/terveyden? **Muistakaa heijastimet!!!**

Aloituksia

Saa olla onnellinen!

Vihdoin ja viimein sain käyttööni myös virallisen sähköposti-osoitteen. Käyttöönottoon vierähti tovi, koska asia oli minulle täysin uusi ja näköjään vasta nyt oli oikea aika perehtymiseen. Mikähän siinä oikein on, että joidenkin asioiden pitää hautua hetki, ja ne pitää unohtaa toviksi?

Onnistuin siinä, minkä ajattelin olevan kovin toivotonta ja olen asiasta hyvin iloinen. Monta mutkaa oikeni, vai oikeniko sittenkään? Vielä pientä opiskelua, jonka jätän taas hautumaan hetkeksi, jotta saan postit myös yhdistettyä tälle sivustolle. Sähköposti kuitenkin toimii ja hyvä niin.

Lähes valmiina on myös koiran peti, enää siitä puuttuu varsinainen irroitettava päällyste, jahka viitsisin lähteä varta vasten kangasta hankkimaan kylälle. Peti on valmistettu ylimääräisestä ja tilaa vieneestä sängyn petarista ja on tehty yhtä pehmeäksi, kuin sohvakin on ja minä niin toivon Uman hyväksyvän pesänsä. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin karvainen sohva ja tahtoisin toki itsekin nauttia joskus sohvailusta.

Iltapäivät alkavat hämärtyä ja on ihana sytyttää kynttilät myös keittiöön. Pieni asia, joka saa oman mielen levolliseksi ja jollain lailla myös turvalliseksi. On ihana istahtaa pöydän ääreen ja ottaa se teekuppi käteen ja todeta kaiken olevan hyvin. Joudun itseäni tuosta edellisestä usein muistuttamaan. Ainahan niin ei ole ollut ja teekupillinen on silloinkin ollut hyppysissä. Tee on kulkenut kanssani ihan pienestä saakka ja tänään myös pikkuinen sai ensimmäistä kertaa mummon tykönä maistaa teetä, itseasiassa aika tarkalleen kellon viiden teetä keksin kera 🙂

Aloitin vihdoin myös hitaasti kiikkutuoliprojektia ja ensimmäiset kappaleet on hiottu. Ajattelin, etten pidä kiirettä ollenkaan ja en ota mitään stressiä valmistumisesta. Kankaaksi istuinosaan tulee sitten samaa, kuin Uman petiin ja myös verhot olisi toiveissa samasta, vaan saa nyt nähdä kuin hommat menevät, meillähän ne ei koskaan mene, niinkuin on ajateltu/suunniteltu 🙂

Syyssateet alkoivat, se tarkoittaa useampina päivinä metsäisiä reissuja Uman kanssa. Siellä vastapestypuhdas koira pysyy siistimpänä ja kuivempana pidempään. Seuraavan kerran on Umalla tiedossa lumipesut, mikäli sitä tänne kulmille saadaan. Edelliset talvet on onneksi olleet lumisia ja kurakelejä ei kovin montaa viikkoa ole kärsitty.

Keltaista syksyä

Väriä elämään

Pidin jo lapsena valokuvien ottamisesta ja monesti sainkin ikuistaa tärkeät hetket vanhempani kameralla. Ne olivat niitä peruspönötyskuvia, joihin tallentui merkkipäivä jos toinenkin. Harvemmin, tulin ottaneeksi myös maisemia talteen. Niitä ei tuolloin kukaan arvostanut, meni filmiä hukkaan kuulemma ja semmoisesta ei haluttu maksaa, kunnon kuvia piti ottaa tarkoittaen juurikin niitä pönötyksiä, jotka olivat ainoita oikeita säilöttäväksi piirongin laatikkoon vuosikymmeniksi.

Hieman yllättäen lapseni innostui yläkoulun aikaan valokuvaamisesta ja hän saikin myöhemmin kunnon järjestelmäkameran lahjaksi. Tai no, yllättäen? Olihan taipumus kuvaamiseen jo ollut ilmoilla pienestä pitäen ja nykyisin on ilo katsella hänen taitavia kuvia. Harrastus kulkee ilmeisesti suvussa, koska myös isäni oli kuulemani mukaan taitava kuvaaja sen aikaisilla kameroilla.

Oma innostus hiipui digijuttujen myötä, yksi osuus kuvaamisesta jäi pois, kun paperisia valokuvia ei samallatavoin enää saanut filmikameran jäädessä käytöstä. Opiskeluni myötä sitten kävin pakollisen valokuvauskurssin alkeita, käyttäen itsekin järkkäriä ja tajusin jääneeni paljosta paitsi koko elämäni.

Pidän kuvaamisesta todella paljon ja on hieman typerää pitää omaa kameraa varastossa odottamassa päivää, jolloin perehdyn käyttöön kunnolla- puhelin, kun on matkassa mukana aina ja kuvien ottaminen on näppärää niinkin.

Edellisiin päiviin on mahtunut parit syntymäpäiväkekkerit sekä Uma on jälleen putipuhdas koiruus. Mielelläni maksan pesupalvelusta, sillä Uman turkki/pohjavillat vaatii kunnon kuivauksen ja sellaista laitetta meillä ei kotona ole, jotta kuivuisi tarpeeksi hyvin kastuttuaan läpikotaisin. Karvanvaihto on alkanut talviturkkiin ja pesu hieman saattaa nopeuttaa prosessia, kuulemma.

Iltaisin, pimeällä lenkkeillessä on ihan oma tunnelmansa. Pimeys on toisaalta kiehtovaa ja toisaalta pelottavaakin. Ainakin, jos pusikossa rapina seuraa pysähdellen ja Uma nostaa niskakarvat pystyyn kiihdyttäen askeliaan eteenpäin juoksuun asti. Erään kerran meilläpäin lähimetsässä seikkaili susi, josta tehtiin muuallakin havaintoja useaan otteeseen seuraavien päivien aikana.

Onneksi en silloin lenkillä ollessa ollut kuullut näistä jutuista ja vasta jälkeenpäin ymmärsin, mikä Uman omituisen käytöksen takana oli kyseisenä iltana. Susihan se siellä taisi hiiviskellä perässä.

Lajisto on meilläpäin muutoinkin hyvin rikasta kaupunkiympäristöön. Jos nyt ei viikottain, niin usein kuitenkin meidän nokan edestä hyppii milloin peura lapsineen, jänikset ja rusakot sekä muut hieman pienemmät eläimet näyttäytyvät tasaiseen tahtiin. Keväällä metsiköstä huhuili yksinäinen pöllö iltaiseen sekä kettu jolkottelee näyttäytyen ihan asutusten pihapiirissä.

Ulkoilu Uman kanssa on tuonut luonnon lähelle myös näin ajateltuna, jokainen lenkki on omalla tavallaan elämys ja ilman Umaa jäisin monista luonnon ihmeistä paitsi. Ei tulisi mieleenikään, että yksin lähtisin syyspimeään kävelylle ihan vain lenkkeilemään.

Ihan syksyä

Kauan odotettu syksy saapuu vihdoinkin. Viileät kelit, vesisateet ja ennenkaikkea kauniit maalaukselliset värit luontoon. On ihan huikean mahtavaa kävellä Uman kanssa nauttien kirpeistä, kosteista ja viilenevistä keleistä. Päivät hämärtyvät ja pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin. Luonnollinen kierto päättyy värien loistoon.

Saan hurjan paljon iloa pelkästään luonnosta ja alati muuttuvista näköaloista vuodenaikojen mukaan. Mieli piristyy kummasti siirtyessä rakennetusta asfalttiviidakosta hieman sivuun ja lenkkeilyä pääsee harrastamaan metsään asti. Kotiin on mukava tulla, keittää kuumaa teetä lenkin päätteeksi. Kyllä, se oli hyvä päätös, aina vaan jaksan pohtia sattumien summaa, joka Uman meille lopulta toi.

Pikkumiehen kuumeilun vuoksi olin torstaipäivän hoitamassa pipiä poikaa, jotta äitinsä pääsi töihin. Työnantaja oli ollut sitä mieltä, ettei enää saisi olla poissa lapsen sairauden vuoksi ja niinpä mummo pääsi hoitovuoroon hieman yllättäen. Perjantain omat suunnitelmat menivätkin uusiksi minun huiliessa väsymistä pois, ne yöunet kun eivät palauta tätä kehoa ja vasta opettelen toisenlaisia palautumisen kikkakolmosia.

Lauantaille oli mummolassa puuhaa riittämiin puunkannon merkeissä. Onneksi sisarukseni päätti lähteä talkoisiin mukaan ja liiterissä pinot kasvoivat joutuisaan. Sateinen ja pilvinen päivä piti olla ja varauduin mielessäni kastumaan litimäräksi kantaessani halkoja liiteriin. Niin ei onneksi käynyt, sade piti taukoa sen parisen tuntia alkaakseen uudelleen heti, kun viimeisiä tikkuja keräilimme maasta.

Perinteisesti söimme saunanlämmityksen lomassa, tällä kertaa mummo jaksoi paistella karjalanpaistia ja perunamuusia. Lisukkeena miesystävä savusti pöntössä lohta katajan voimin ja olipahan jälleen onnistunut lohi. Nyt jälkeenpäin harmittelen, kun en ehtinyt kuvia napsia. Umppa sai putkiluun kaikkine päällysteineen ja jaksoi sen kimpussa useamman tunnin nakertaa herkkuja irti luusta.

Edellinen viikko oli jotenkin levoton, montaa asiaa olisi pitänyt tehdä ja hoitaa alta pois ja kun asiaa ajattelen tarkemmin, mitään en oikeastaan saanut aikaan. No, tässä kohden olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Aina ei asiat mene edes arjessa niinkuin halkipoikkijapinoon. Tilanteet muuttuvat ja omia asioita voi siirtää hamaan tulevaan, muttei kuitenkaan loputtomasti.

Kotosalle on kummasti päässyt kertymään pieniä ja vähän suurempiakin keskeneräisyyksiä. Parveke, kiikkutuoli, matot, (en vieläkään ole saanut vietyä niitä pesulaan) nyt muutamia mainitakseni. Itselleni on kova pala jättää tekemisiä parempaan hetkeen, oman levon ja voinnin mennessä etusijalle. Hampaat irvessä jaksamisen äärirajoilla on mennyttä elämää.

Parvekkeen kanssa ongelmana on se, etten tosiaan tiedä mitä ja miten olisi järkevää ja käytännöllistä se sisustaa talvea varten. Asialla ei ole kiirus ja se onkin viimeisiä juttuja, mihin energiaani tuhlaan. Ennen oli helppoa laittaa kanervat tai sen näköiset kesäkukkien paikalle sekä vähän jotakin vihreää ja mietinkin, olenko ehkä mennyt liian pitkälle oman kitsasteluni kanssa, kun parvekkeen ostokset on poissa laskuista?

Kiikkutuolissa tarvitsen hieman miehistä apua, ja sitä ilmeisti saan odottaa seuraavat viisi vuotta, kunnes heitän osat roskiin turhautuneena odottamaan apua? Matot vaan nyt unohtuvat, koska minulla ei ole samalle suunnalle menoja ja on aina yhtä raivostuttavaa lähteä erikseen jonkun pikkujutun takia ajelemaan.

Inspiraatiota siis odottelen taas kaikenlaiseen tekemiseen ja Umallekin pitäisi saada se oma paikka tehtyä, sekin vaatii hieman ajatustyötä, kankaan ostamista ja ompelua ja mitä pikemmin, sen paremmin. En siedä karvoja sohvassa ja kun raukalla ei ole tällähetkellä omaa paikkaa, niin sohva on oikein hyvä Uman mielestä.

Näillä mennään taas hetki ja ilo kaiken keskeneräisen loppunsaattamisesta onkin sitten suuri. Sitä odotellessa siis 🙂

Tänään on hyvä päivä!

Tänään on hyvä päivä, tänään on hyvä päivä…

Nykyisin tuo ylläolleva toive värittää aamujani, viimeistään siinä kohdin, kun olen päässyt pöydän ääreen miniaamiaista nauttimaan. Ennen muinoin vihasin aamuja, en tiennyt mitään sen kamalampaa, kuin herätä yön jälkeen ja todeta olevani ihan yhtä väsynyt, kuin illalla nukkumaan mennessäsi. Monesti tuntui, kuin en olisi nukkunut ollenkaan koko yössä ja/tai aamuyön myöhäisinä tunteina nukahdin herätyksen soidessa parin tunnin perästä.

Tänään on hyvä päivä!

Omalla asenteella ja sisäisellä puheella on kovin suuri merkitys. Oikeastaan ainoa asia, minkä voi valita on juuri tuo oma asenne ja tapa suhtautua ihan kaikkeen. Parasta on, kun tietoisesti jo aamusta pyrkii kääntämään oman mielen parempaan päin.

En uskonut aiemmin mihinkään ylimalkaiseen positiivisuushömppään ja minua ärsytti edes lukea ihmisten kirjoituksia onnellisesta elämästään. Tai ärsytti, tulin paremmin sanoakseni hyvin surulliseksi, koska omalle kohdalle ne asiat tuntuivat niin kaukaisilta ja epätodellisilta.

Nyt olen kuitenkin opetellut valitsemaan oman asenteeni, jo heti aamusta ja toivon tänään olevan hyvä päivä. Vastuu omasta asenteesta on yksin minulla. Jos herään väsyneenä, kipeänä, kankeana, päätän siitä huolimatta, että tänään on kaikesta huolimatta hyvä päivä. Positiivisella asenteella on suurempi merkitys elämään, kuin ihan heti uskoisikaan ja tätä olen saanut ihmetellä jo pienen tovin.

Yhtenä iltana tein iltapalaleipiä ja teetä. Siinä palaa tehdessä muistin, miten avuton ihminen voi olla joutuessaan täysin toisen avun varaan ja niinkin pieni asia, kuin leivän teko ei luonnistu. Yhenäkin olin kovin kiitollinen, siinä hetkessä siitä tilanteesta. Seisoin siinä voidellen leipää, laittaen päällysteitä;juustoa ja kurkkua samalla teen hautuessa kupissa. Paljoa ei vaadi, että löytyy se pienikin aihe kiitollisuuteen ja sen myötä onnellisuuteen ja näiden kautta positiiviseen asenteeseen.

Toki kaiken takana piileksii ne ikävämmät kokemukset, jotka opettivat ainakin sen, mitä ei ainakaan omaan elämään halua. Ikävät asiat elämässä näyttävät myös sen suunnan, mitä kohti on mahdollista kulkea, jos niin päättää tehdä. Sen päinvastaisen reitin? Uskon jotenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja ihmiselo on täynnä oppimista. Vaan voisiko se olla jotakin muutakin?

Jatkuva oppiminen on melkoisen raskasta ja pidemmän päälle myös tylsää. Mitä kaiken vastapainoksi? Hattaraa ja poreita, iloa ja leikkiä? Huoletonta vastuuttomuutta? Mitä? Siinäpä kysymys ja valitettavasti en ole ennustaja, en tiedä mitä seuraavan kulman takana odottaa ja sitä ei voi kuin ottaa ne seuraavatkin askeleet eteenpäin. Toivoen parasta mahdollista.

Niitä, näitä mielenpäällä

Kukkaset pöydässä piristävät aina ja ne ovat ilo silmälle pitkään. Nämä kukat ovat itseasiassa tyttärelle annettuja ja hän halusi ne sijoittaa keittiöön muidenkin iloksi. Kiitos!

Olen odottanut jo hieman alkavia syyssateita ja edelleen viileneviä kelejä. Edelliset päivät on lämpötilan puolesta tuoneet mieleen kesän, ja hyvin lämmintä on ollut vielä, joten ulkoiluun olen laittanut turhan paljon päälle katsomatta lämpömittaria. Lenkiltä tulenkin sitten hiki hatussa ihan kirjaimellisesti ja kotona tuntuu olevinaan liian kuuma.

Toivottavasti oma pelkoni on turha ajatellen talven kovempia pakkasia ja kotimme lämpöä. Laskimme hieman leikkiä ja totesimme, että aina voimme mennä mummolaan lämmittelemään, mikäli emme tarkenisi täällä. Mummolassa on niin lämmintä vanhanaikaisen puulämmityksen vuoksi ja ikävässä säässä sinne onkin ihana piipahtaa jo ihan pelkästään takkalämmön eteen juomaan kupillinen kahvetta.

Mummolan lämmityksestä tosin aiheutuu meillekin hieman tekemistä puushown muodossa. Kesällä kuivumaan halotut koivut olisi tarkoitus saada liiteriin sateelta suojaan ja siellä ne jatkavat kuivumistaan syksyn yli. Pihakoivusta halotut klapit pitää saada liiteriin ensin, jotta ne käytetään viimeisinä. Onneksi liiteri on melkoisen tyhjä ja vielä pitäisi jaksaa pihalta kantaa syli kerrallaan koivut sinne liiteriin.

Päivät soljuvat verkkaiseen tahtiin, kiireettömyys on ehkä parasta mitä tiedän arjessa. Jokainen rauhallinen aamu kahvin äärellä tuntuu kovin luksukselta. Joskus oli sellainenkin aika, kun suorastaan ahdistuin rauhallisina hetkinä ja koko ajan piti olla menossa, tekemässä jotakin. Tietty asiaan saattoi vaikuttaa lapset, pikkulapsiarjessa jokainen liikenevä minuutti oli kullanarvoista ja jotenkin sitä kykeni tekemään kymmentä asiaa samanaikaisesti sujuvan arjen takaamiseksi.

Viimeaikainen uutisointi hoitajien pakkotyöstä ja orjuuttamisesta on huolestuttavaa. Harvoin uutisia luen ja nyt en ole välttynyt tältä aiheelta, joka tuutista näkyy otsikkoa otsikon perään. Ajatella, elämme 2022-lukua, jolloin orjuus nostaa uudelleen päätään rikkoen räikeästi ihmisoikeuksia. Suomessa jopa rikoksista tuomitulla on enemmän ihmisoikeuksia, kuin hoitoalan työntekijällä. Itse en ollut ajatellut poistaa omia oikeuksiani toimia ko. alalla, mutta alan vahvasti harkitsemaan asiaa. No, tämä tästä aiheesta, turhan kuuma peruna sen enempiä pohdittavaksi.

Hieman olen ahkeroinut kotosalla, ja innostuin vihdoin kurkkimaan hellan taakse. Tällä erää yllätyksiä ei ollut, toista se oli lasten ollessa pieniä. Milloin löytyi se kadonnut lomake, joskus jo parhaat päivänsä nähnyt leivänpala, legoja ja kaikenlaista muuta kissanruuista lähtien ja siivoustahtikin oli hieman useammin tapahtuvaa lukuisien pienten käsien harjoitellessa kokkaamista. Nyt on siis keittiön jokainen nurkka koluttu kertaalleen puhtaaksi ja jouluksi ei tarvitse mitään suurempaa siivousta enää tehdä. Itseasiassa olen jo vuosia sitten luopunut suursiivouksista niiden työläyden vuoksi ja pikkuhiljaa vuoden aikana käyn läpi kotia nurkka/kaappi kerrallaan järjestellen tarpeen mukaisesti hävittäen samalla ylimääräisiä kertyneitä asioita pois.

Seuraavana vuorossa olisi yläkertamme parveke, joka tuntuu olevan aina itselleni mysteeri. En ole keksinyt, millä ja miten parvekkeen saisin oman mieleni mukaiseksi ja visio puuttuu kokonaan. Lapset on tykänneet tähän asti, vaan mieluusti sisustaisin sen jotenkin muuten, mikäli jokin visio asiaan löytyisi?

Mummolasta löysin omaksi hämmästykseksi myös pienen projektin, joka jouti meille tai vaihtoehtoisesti tuhottavaksi. Pienen pieni 1976-luvun keinutuoli, jossa on aivan ihana istuskella. Pitkään olen haaveillut itselleni omaa paikkaa kirjanlukuun tai neulomiseen ja sopivaa pientä tuolia en ole löytänyt markkinoilta. Kesäkuumalla, juhannuksen tietämillä sitten keinun kohtalo tuli puheeksi mummon kanssa, joka toivoi tuolia poltettavaksi ja siitä se ajatus sitten lähti tuolilla kiikkuessa. Pinnaksi tulee joko vanha valkoinen, tai musta ja kangasosa saa jäädä vaaleaksi, ainakin näillä näkymin.

Pieni hionta ja maali päälle. Kangasosan meinasin alkuun purkaa ja uusia sisuksenkin, sitten ajattelin viedä uudelleen liikkeeseeen verhoiltavaksi ja nyt pitkän harkinnan jälkeen istuinosa saakin saunoa useamman tunnin ja vain päällystän sen uudelleen tuhdilla kankaalla, joka toivottavasti edullisesti löytää meille jostakin.

Voi olla, että jokin ei mene ihan kuin olin ajatellut, tuoli jäi käyttämättä sen puuosien liitosten irtoillessa ja näitä osia purkaessa liitoksistaan mieleeni kajahti, että kasaamisen kanssa voipi tulla jokin pieni ongelmanpoikanen. Toki toivon, että tämä kiikkustuoliasia sujuisi ongelmitta, vaan oman historian tietäen huokaan jo valmiiksi ja toivon parasta.

Pieniä juttuja arjen vastapainoksi. En ole kokenut huonekalujen uudistaja ja tämä onkin ensimmäinen kokeilu laatuaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan lopputulosta ja oman työn jälkeä.

Hyviä huomioita

Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.

En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.

Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.

Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.

Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.

Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.

Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.

Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.

Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.

Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.

Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.

Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.

Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.

Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.

Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.

Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.

Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.

Syystuulia

Minulle tulikin hienoinen kiirus hankkia uutta päällepantavaa Uman kanssa ulkoiluun. Syksy ilmaantui yhdessä yössä ja olihan se kaivettava viime talven jäljiltä paksumpaa vaatetta ylle. Ei tuolla ulkona ole pakko palella ja kyllähän se niin on, että kelinmukainen vaatetus on kaiken ulkoilun perusta.

Tiedän omasta kokemuksesta, miten ulkoilu voi olla ikävää, hankalaa ja hyvin epämiellyttävää sateen ja tuulen vihmoessa niskasta sisään ja varpaiden ensin kastuessa ja sitten jäätyessä kalikoiksi. Villasukat, lapaset, kauluri ja oikeasti lämmin pipo ovat tulleet osaksi omaa pukeutumista vasta parin edellisen talven aikana. Tästäkin voin kiittää Umaa, jonka kanssa ulos mentävä säässä kuin säässä ja siitä ei pidä tehdä itselleen kidutusta ainakaan huonolla vaatetuksella.

Sain siis viime viikolla vihdoin ja viimein luopua yli 20-vuotiaasta ulkoilutakistani, jonka aikanaan hankin ensimmäisten lasten ollessa vaippa-ikäisiä ja ulkoilin säässä kuin säässä heidän kanssaan. Muutoin takki olisikin vielä mennyt, mutta vedenpitävyys oli enää muisto ja olihan se noin muutoinkin jo aikansa elänyt. Viimevuoden yritin sinnikkäästi käyttää marketin parin euron sadeviittaa takin päällä pahimmilla keleillä ja hieman hankalaahan se oli. Monesti kastuin siltikin, sade pääsi useimmiten yllättämään ja olisi pitänyt melkein mukana mokomaa kantaa ja puhelimessa on ihan riittämiin kantamusta taskussa.

Olen hieman yllättynyt löytäessäni heti etsimäni ulkoilutakin ja siihen sopivat housut. Molemmissa on hyvä vedenpitävyys, tuuli ei tunkeudu kankaasta ikävästi läpi ja materiaali mahdollistaa kerrospukeutumisen eli pärjään nyt koviin pakkasiin asti yhdellä ja samalla puvulla lisäten vain kerroksia takin ja housujen alle.

Mikä parasta löytämässäni ulkoilupuvussa sitten oli? Reilu alennusprosentti, -70%. Olin varautunut useamman tunnin etsintään ja pähkäilyyn sopivasta asusta sovituskopiss ja ihmetys oli suuri, kun kaupassa menikin vain puoli tuntia sovituksineen kaikkineen. Takin väri ei oikein ole oma, mutta nuukailuun tottuneena tiedän, että ihan kaikkia toiveita ei omallekaan kohdalle voi osua samassa paketissa. Hämmästyin myös erikseen ostettavien housujen hintaa laatuun nähden ja minua ei nyt haittaa edes housujen liiallinen pituus punteissa,sillä jos lähtisin etsimään sopivaa lahjetta, saisin todellakin etsiä itseni väsyksiin. Käytän housujen lyhennykseen omaa hyväksihavaittua kikkaa, eli pujotan kuminauhat lahkeisiin ja se siitä. Toki voisin ne ommellenkin lyhentää, vaan en jaksa nähdä sellaista vaivaa omien vaatteiden kohdalla. Yksi asia siis jälleen kunnossa. Mainittakoon tässä nyt vielä sellainen pieni asia, että inhoan ylikaiken vaatekaupoissa kiertelyä, vielä enemmän, mikäli itselleni pitää jotakin löytää. Se vielä menettelee, että kiertelen lasten kanssa heille etsien jotakin, ja toisinaan se on jopa hauskaa, kun ei itse tarvitse peilin edessä sovitella ja pähkäillä.

Sateisen päivän lenkille lähtöä 🙂 Ilme kertoo paljon

Uma pääsee seuraavalla viikolla pesulle ja karvaongelma meillä sisällä helpottaa jälleen pitkäksi aikaa. Viimeksi Uman käytyä pohjavillakarvapesussa, olemus keveni huomattavasti sekä meillä kotona villakoirat katosivat pitkäksi aikaa ja imurointivälit pidentyivät huomattavasti. Jos itsellä olisi taito kehrätä lankaa, Uman pohjavillasta saisi lämpimät neuleet aikaiseksi. Huskyn turkki on kuulemani mukaan samankaltaista, kuin lampaanvilla ja joskus jossakin olen nähnyt koirasta tehtyää lankaa. Umasta ainakin lähtisi todella paljon raaka-ainetta langan kehruuseen ja usein onkin kovin sääli heittää harjattu aines roskiin.

Eilen illalla jaksoin jo siivoilla hieman tämän kamalan flunssan jälkeen ja ensimmäinen kynttilä aseteltu paikoilleen tälle syksyä. On mukava istahtaa hetkeksi sohvan perälle ja kietoutua vilttiin hyisen ulkoilman jäädessä taka-alalle. Kohta alan kaivella kätköistäni talvella keskenjäänet villasukat, jahka tässä on tarpeeksi saatu tehtyä tärkeämpiä kotitöitä alta pois talvea vasten. Niin, ettei ole tavallaan mitään kesken ja saa vain vetäytyä kodin uumeniin odottelemaan talvea.

Tänä vuonna joudun miettimään sellaistakin asiaa, kuin lämpö ja ikkunat. Joko nuo karmit pitää tiivistää kunnolla, tai sitten hankkimaan paksuja talviverhoja vedon estämiseksi. Matot alkavatkin olla paksuja ja villaisia, samoin viltit ja peitteet on jo valmiina tulevaan kylmään kodissamme. Edellisinä talvina lapset ovat tarvinneet huoneisiinsa kaksi peittoa tarjetakseen yön yli ja ensi talvi ei näillä näkymin ole yhtään sen lämpöisempi. Olemme jo nyt palelleet sisällä parisen viikkoa lämmityksen puuttuessa ja saa nyt nähdä, kuinka ilman kaasua, vaihtoehtoisella lämmitystavalla kodit täällä lämpiävät? ja kylmää tulee olemaan, mikäli sähkökatkot toteutuvat talven kuluessa.

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot!

Elämässä, arjessa yleensä teemme jokainen kaikenlaisia valintoja. Yksi haluaa kaiken heti tässä ja nyt ja henkilökohtainen maailma kaatuu, mikäli ei saa haluamaansa. Toinen saattaa toimia vähemmän impulsiivisella tavalla harkiten tarkoin, mitä ja milloin haluaa. Kolmas saattaa kieltäytyä kaikista ja kaikesta. Olemme jokainen niin erilaisia tässäkin asiassa ja mikä itselle sopii, ei ole välttämättä toisen juttu ollenkaan.

Oma valintani on käytännössä kaikesta säästäminen. Meillä on ihan yleinen vitsi siitä, miten minä en hanki mitään kallista. Edellinen tarkoittaa käytännössä sitä, että monet tarpeelliset asiat olen tehnyt hyvinä löytöinä joko käytettynä tahi sitten hyvällä alennusprosentilla uutena kaupasta. Malttaa hieman odotella ja tuumailla tarpeen tullen, eikä suunapäänä ryntäämässä ostoksille.

Joskus säästäväisyys on tarpeen ja joskus taasen ei ole. Silloinkin, kun ei olisi tarvetta varsinaiseen säästämiseen, nuukailen ihan automaattisesti ja voisin opetella hieman hellittämään enemmänkin. Suomaan myös itselleni joskus jotakin? Toisinaan koen suoranaista inhoa kuluttamista kohtaan ja välttelen viimeiseen asti ostoksille menoa. En koskaan lapsuudessani/nuoruudessani oppinut kuluttamisen taitoa tai oikeastaan päässyt kokemaan iloa moisesta touhusta. Jokaisesta hankinnasta lapsuudessa ja nuoruudessa piti kokea edes vähän syyllisyyttä ja mietin, olikohan siinä mukana sodan jälkeistä pula-ajan perintoä? Toisaalta ihan hyvä, sillä opittu säästäväinen elämäntapa on pelastanut monilta ahdingoilta myöhemmin elämässä.

Olen viettänyt suurimman osan elämästäni pitäen ”älä osta mitään”-päiviä. Tiukimpina eron jälkeisinä aikoina suunnittelin jopa kuukauden ajalle ruokalistat, kun pahimmillaan piti pärjätä ja ruokkia pesue 20e/viikko. Vieläkään en ymmärrä, miten sen tein? Heti eron jälkeen olin kylläkin kirjaimellisesti syömättä ne viikot, kun lapset olivat isällään, jotta kykenin hankkimaan ruuan lapsille heidän ollessaan minun luona. Opiskelin tuolloin ja siis ainoa tulonlähteeni oli opintolaina sekä opintotuki. Lapsilisä kahdesta lapsesta meni suoraan laskuihin ja lasten ruokiin. Samaan aikaan piti yrittää perustaa kotia, saada neljälle kasvavalle lapselle vaatteet minun kotiin, samoin huonekalut jne ihan kaikki pienempien leluista lähtien.

Se aika oli jotakin kamalaa painajaista ja mikä ilon ja helpotuksen tunne tuli itselleni jokainen kerta, kun yksitellen sain lapsille jonkin asian kotiini. Isommille patjat lattialle, myöhemmin jopa sängyt. Ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa, vaan piti ottaa se, mitä mahdollisesti joku ilmaiseksi tarjosi. Lapset eivät arvostaneet samoin, olihan heillä isän luo jäänyt kaikki se mitä tarvitsivat, siellä elämä jatkui kuin mitään vanhempien eroa ei olisi tapahtunut. Vain äiti oli poissa heidän kodistaan.

Ilman hankintoja ei tässä maailmassa pärjää kuitenkaan. Raha on hyvin ikävä ihmisen keksintö silloin, kun sitä ei ole ja pitäisi jotakin tärkeää hankkia. Suomessa emme tule toimeen ilman asianmukaista vaatetusta ja ulkoilma pitkälti määrittelee sen, mitä kulloinkin on laitettava päälle. Koti pitää myös olla ilmaston kestävä, emme pärjää ilman sähköä, jota on ostettava ja talvisin lämmitys kuuluu asiaan. Pakollisia ja elämää ylläpitäviä keinoja on ja niistä on maksettava. Liikkuminen maksaa, kuten ravintokin. Harva asia enää on täysin ilmaista. Itsellä ulkoilut jäivät joksikin aikaa tuolloin kaikkein tiukimpaan aikaan, kun säähän sopivaa vaatetusta ei ollut varaa hankkia. On hankalaa nauttia kävelystä, jos kengät ei ole sellaista laatua, että niillä voisi pidempääkin matkaa tallustella tai pakkanen iskee varpaisiin heti ensimmäisten metrien aikana.

Lapsilleni olen yrittänyt opettaa vanhaa tapaa, kuinka laskut maksetaan ensin ja sitten syödään vasta. Ruuasta on ollut erittäin helppoa säästää itsetehden ja suunnitellen etukäteen mitä kaupasta kärryyn jääpi kauppalapun kanssa. Ainoa valmisruoka taisikin ennenvanhaan olla maksalaatikko, mikä kaikessa edullisuudessaan on edelleen meillä niitä viimeisiä vaihtoehtoisia säästöruokia, kun jostain on tingittävä.

Hyvä ja toimiva tapa vielä tänäkin päivänä on kerätä kaikki ostoksista kertyvät kuitit useamman kuukauden ajalta ja yksitellen käydä ne läpi ostos ostokselta. Sieltä selviää kaikki ne ns. turhat mutta myös välttämättömimmät ostokset hintoineen ja kuittien perusteella voi tehdä jatkoon tietyt taloudelliset raamit, joista pidetään kiinni ostoksia tehtäessä.

Liikkuminen ainakin meilläpäin on hankalaa, jos ei omista autoa. Saattaa olla, että hieman on joukkoliikenteen reitit &kellonajat ehkä parantuneet? Ainakin oma huomio kiinnittyy bussiin, joka tässä meidänkin likellä on alkanut liikennöimään. Oma auto on kuitenkin vielä toistaiseksi ehdoton ja aikoinaan jaksoin nähdä sen vaivan, että etsin edullisimmat ja kattavimmat vakuutukset yms ja sen jälkeen olenkin ollut tyytyväinen, ehkäpä voisi saman tehdä joku päivä uudelleenkin? Auton kulut on siis ainakin vielä pakolliset ja säästöä on, kun ajaa suunnitellen menot eli samalla reissulla samaan suuntaan mahdollisimman moni asia. Ja tämä on vain korostunut nyt tässä kuluvan vuoden aikana.

Olen siinä mielessä onnekas, ettei minulla ole velkaa ollenkaan, jos opintolainan maksuja ei oteta lukuun. Enkä lainaa aio ottakaan. Mikään ei ole niin inhottava tunne, kuin olla naimisissa pankin kanssa ja olo on kuin orjalla tehden pakon edessä työtä, jonka palkka ei riitä normaaliin elämiseen. Se kai se on nyky-yhteiskunnan tarkoitus?

Olin melkoisen kiitollinen päästessäni orjuuttavasta asuntolainanpuolikkaasta eroon aikoinaan, vaikka omaa kotiahan sitä maksoikin. Tällä hetkellä elämässä on kuitenkin tietty vapaus, sellainen valinnanvapaus mikä ei välttämättä sido tiettyyn paikkaan asumaan ja mahdollisuudet avautuvat liikkumaan paremmin tulevaisuudessa. Omistusasunto omana kotina voi olla hyvin rajoittavan sitovaa ainakin pienituloiselle.