lokakuu 2022 – Saman auringon alla

Toiveissa vain

Tänään oli SE päivä, kun huomasin kyllästyneeni olemaan liian jäykkä, liian kipeä, liian turvonnut keskivartalosta, liian väsynyt olemaan minä minun kehossani.

Aamuisen 6 kilometrin lenkin puolessa välissä olin jo täysin kuitti, jalkoja koski, vatsaa väänsi ja pyörrytti verenpaineiden laskiessa. Pelkäsin pyörtyväni niihin askeleisiin ja hitaasti kiikutin itseni koiran perässä kotiin. Jaksaa, jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. Selkä ilmoitti olevansa olemassa myös, hitto! Ihan jo ehdin unohtaa näiden parin edellisen päivän aikana koko selkämyksen.

Suosiolla kotiin päästyäni päätin ottaa panadolia, ja mennä maaten. Väsytin itseni ihan tieten tahtoen. Halusin nähdä, kokeilla onko ”kuntoni” parantunut? Uhmasin oikein kunnolla ja kävelin pelkän tahdon voimalla ajatellen koiran liikuttamista. Kuulokkeista loppui jo alkumatkasta virta ja tämän jälkeen pääsinkin ajatusteni/tunteideni äärelle. Kuudessa kilometrissä pääsee todella syvälle itseen, kun antaa vaan mennä ja minä menin.

Olen jäykistynyt, tai oikeammin selkäni on jäykistynyt ihan muutamassa viikossa ja karmiva totuus asiasta selkeni kahden tunnin päiväunien päätteeksi. Asialle onneksi voin jotakin, venyttely tuntuu auttavan paljonkin, joten sitä sitten rentoutumisyrityksien jatkoksi.

Vatsan kanssa en ole vielä luovuttanut. Gluteeniton ruokavalio pelkästään ei näytä riittävän enää. Jostain kumman syystä painoni ei laske, vatsan ympärys on jatkanut kasvuaan ja näytän jälleen viimeisillään raskaana olevalta, vaikka sitä en ole.

Kaikkea en ole vielä yrittänyt, en läheskään ja pikaisella googlettamisella ärtyvään suolistoon on olemassa koko joukko kokeiltavia kikkakolmosia. Tähän asti olen pärjännyt omalla erikoisella lähes viljattomalla ruokavaliolla. Jostain syystä en siedä kaikkia luontaisesti gluteenittomiakaan tuotteita.

Turhauduin tänään tajutessani, kuinka hankalaksi syöminenkin voi mennä ja omalla kohdalla se on jo todella hankalaa tiettyjen keinotekoisten lisä,- säilöntä,- ja makautusaineiden välttämisen kanssa. Edellisellä viikolla meni useampi päivä pipariksi järkyn päänsäryn kourissa syötyäni vahingossa natriumbentsoaatilla kyllästettyä ”ruokaa” ja flunssan jälkeen ei ollut mikään mieltäylentävä kokemus sekään. Reaktio näistä lisätyistä aineista tulee jo minuuteissa ja kipu on sitä luokkaa, ettei ihan joka päivä halua olla pääräjähdyspisteessä toivoen pään katkomista, jotta kipu helpottaa.

Syöminen on osa elämää, tai tietyissä tapauksissa osasyy kohti kuolemaa. No, oli miten oli, niin jokatapauksessa viikatemies kolkuttelee joskus jossain, niittäen satoaan, myös omalla kohdalla.

Ilmapallosta vatsassa olisi ihan mukavaa päästä eroon, voisin käydä ostamassa ne tietyt housut jalkaan, jotka nyt eivät mahdu vyötärön kohdalta, vaikka muutoin ovat istuvat. Harmitti sovituskopissa ihan kympillä ja alakuloisena poistuin liikkeestä, pettymys omaan kroppaan oli vaaltava. Ehkä joku tunnistaa tunteen, tai sitten ei.

Mitä ihmettä teen väärin elämässäni, on ollut viimepäivien kysymys itselleni. Liikun suhteellisen paljon, syön todella vähän, lepään tarpeeksi, nukunkin pääosin taas hyvin. Mitä puuttuu tai mitä vielä voisin tehdä toisin? Todella, vielä on paljon tehtävissä ja muutoksia voin vielä tehdä paljonkin päivään ja syömisiin. Oikeastaan en ole vielä edes aloittanut, vaikka pitkään kuvittelin tehneeni jo kaiken mahdollisen oman voinnin eteen.

Rentouttaminen, liike, lepo, syömiset ja mieli tarvitsevat paljon huomiota ja olen lähestynyt itseäni ehkä väärästä suunnasta, kuvitellen ottavani vastuun omasta voinnista, ilman sen parempaa tietotaitoa, ehkä? Vitamiini,-hivenainelisät, ja muu hömppä on vielä kokeilematta, kuten myös kaikenmaailman kaupalliset ei-länsimaiseenlääketieteeseen perustuvat luontaishoidotkin.

Jokatapauksessa, jotakin on tehtävä tai siis yritettävä. En jaksa enää näinkään kärsien kaikenmaailman vaivoista niiden estäessä pahimmillaan koko elämän elämisen.

Tsemppiä siis vain, itselleni jatkoon!

Perusvarautumista pimeään talveen

On erikoista herätä aamuyöstä koiran tuijotukseen sängyn vierellä; Sanoo meistä se, joka herää siihen tiiviiseen tapittamiseen. Minua ei tiivis tuijotus saa hereille ja koirakin joutuu oikeasti käyttämään ääntään saadakseen minut kesken unien hereille. Mitähän on taas suuhunsa saanut arvon koira, kun ulos pitää päästä aamuyöstä kiireellä? Onneksi Uma on niin kohtelias ja kiltti malttaen odottaa isäntäväen nousevan hereille.

Tosiaan, viikonloppu vierähtää vielä toipuessa flunssasta ja kunnon lenkit jäävät vielä haaveeksi. Ihan on lepo paikallaan, vaikka pieni omantunnon ääni yrittääkin kuiskutella koiran vaatimuksista lenkkien suhteen. Flunssa ja leikattu sydän ei ehkä ole ihan paras yhdistelmä, saati jos siihen lisätään ahkera lenkkeily.

Tässä on ollut nyt aikaa, hieman vaivata päätä, ajatellen myös varautumista. Ruokien suhteen kaapistot pitäisi olla kunnossa. Opiskeluaika silloin nuorena opetti nopeasti, kuinka paljon ja mitä kannattaa olla kaapeissa, jotta parikin viikkoa pärjää ilman ostoksia.

Vedelle on ämpäri sekä pari isoa kanisteria. Vielä olisi hyvä hankkia muutama kanisteri avaamatonta vettä johonkin komeron nurkkaan hautumaan. Muutoin pitäisi kaiken olla kunnossa suurinpiirtein ja omia tapoja ostoksien suhteen pitäisi nyt palautella mieleen eli avattujen pakkauksien rinnalle toinen avaamaton pakkaus valmiiksi odottamaan.

Tila kodissa on rajallinen tässäkin ja olen pitkälti luopunut tuosta tavastani vuosien saatossa ja nyt pitäisi palautella tapa uudelleen tuonne selkärankaan. Etsiä ja järjestellä uudemman kerran osa tavaroita helposti saataville.

Totesin itse menneellä viikolla yhdelle nuorista, kuinka itsestäni tuntuu niin hurjalta ja kamalalta ottaa edes puheeksi näitä varautumisasioita ja kysellä sitä, kuinka nuori itse toimisi tilanteessa, jossa vaikka känny ei toimisi ja hän ei olisi kotona ja olisi jokin yllättävä tilanne edessä? Siitähän olemme aina puhuneet, että kotiin pitää tulla, vaan jos tilanne olisi sellainen, ettei kotiin pääsisi jostain syystä? Kuinka siinä tilanteessa toimisi?

On jotenkin surullista pohtia vielä 2022 tämmöistä, eikö ihmiset ole sittenkään oppineet mitään historiasta? Ilmeisesti eivät, koska rauhaa on horjutettu euroopan alueella roimasti ja aina on se joku taho, joka hyötyy tällaisessa tilanteessa, pelaten omaan pussiinsa.

Heitin vitsiä joskus edellisen vuosikymmenen alussa tilanteesta, jossa aina tarpeentullen partsille vaihdetaan liehumaan eri maan lippu riippuen siitä, kukatai ketkä ohi marssivat. Läntinen, itäinen, vaiko oma vanha lippu?

Ja on ihan kamalaa tajuta, kuinka suomeenkin on nyt päästetty vapaaehtoisesti rapakon takaa suuret määrät vieraita sotilaita. Historiasta tiedän sen verran, että samankaltaisesta alkuasetelmasta on siinnyt monia sisällissotia mm. afrikassa tai lähi-idässä ja näihin maihin on muka tarvittu rauhaa turvaamaan alistaen samalla ko. maa yhden vieraan valtion tahdon alle kaikessa ja laillinen orjuus ja alkuperäisen kansan hyvinvointi on murskattu.

No, voisin tästä asiasta kirjoittaa enemmän, ja huomaan itsessäni kuitenkin laiskuutta, sillä en viitsi/jaksa alkaa perustelemaan näkökulmiani ja silloin on parempi vain olla hiljaa.

Meillä kotomaassa on kuitenkin yksi tärkeä resurssi, jota muutkin maailmalla havittelevat itselleen ja se on puhdas vesi. Tämä kannatta pitää mielessä pohtiessa maailman tilanteita. Resurssiensa kautta on moni maailman maa joutunut valitettavaan alennustilaan vieraan maan ottaessa itselleen väkisin sen mitä on halunnutkin.

Yksittäisiä hetkiä elävästä elämästä

Saa olla onnellinen!

Tapahtui tässä aiemmin syksyllä: Olin tyttären kanssa asioimassa viereisen kylän eräässä tavaratalossa, joka sattui olemaan matkamme varrella kotiin päin. Yleensä käymme toisaalla saman ketjun putiikissa ja päätimme poiketa ohimennen. Tällaiset kauppareissut yleensä hieman venähtävät, koska haluan itse katsella ja haaveilla erityisesti sisustuspuolella kaikenlaisista materialistin tykötarpeista.

Joskus olemme nauraneet hyväntahtoisesti meidän perheen materialismionnellisuudelle. Tämä juontuu tosiaan siitä ajasta, kun olin juuri eronnut ja mihinkään ei ollut taloudellista varaa, ei siis edes tarpeeseen. No, itse en tällä reissulla saanut annosta materialismionnellisuudesta ja en siitä niin välitäkään. Hutiostoksia en mielelläni tee ja kyllä minun pitää tietää jo kauppaan mennessäni, jos jotakin olen vaille, eli en tee heräteostoksia myöskään. Kuitenkin, sen harvan kerran, kun eksyn kauppaan, haluan ottaa ilon irti ja katsella kaikkea, en halua kiirehtiä, ellei ole se pahin ruuhka-aika, jolloin juoksen kaupan läpi niin nopeasti kuin suinkin.

Pääsimme kaupan lävitse, ilman herätteitä ja päädyimme jonottamaan omaa vuoroamme kassajonoon. Hetkisen siinä seurattuamme juuri kassalla asioivaa, tajusimme, että tässähän menee vielä jokunen tovi. Kassalla juuri ollut henkilö halusi yksittäin vielä lopuksi tiskin alta ostoksia ja näin kuinka nuoren kassahenkilön ammatillinen ote oli kovin tiukoilla, itse en olisi ehkä kyennyt enää siinä kohtaa niin kauniiseen asiakaspalveluun.

Siinä jonossa seisoessa taakseni ilmestyi joku, joka tuli aivan liian lähelle. Korona-aika on itselleni ollut helpotus sosiaalisen etäisyyden saadessa uudet mittasuhteet ja pidempi välimatka, vaikka nyt kaupan kassajonossa on muillekin tullut tavaksi. Tuo niskaan ihan kirjaimellisesti hengittävä ihminen osoittautui vanhemmaksi rouvasihmiseksi, omaten hyvin ikävän käytöksen ja äänensävyn.

Jonossa edellämme oli vielä tavaroitaan hihnalle laittava tyyppi, joka odotteli vuoroaan päästä maksamaan. Pidimme väliä tähän tyyppiin; Sen korona-ajan tutuksi tulleen pari metriä ja onhan se kohteliasta noin muutenkin, ettei takana jonossa oleva ole katselemassa vaikkapa pankkikortin näppäilyjä yms. heti selän takana. Sellainen niskaan hengittäminen on kiusallista ja liian lähelle tunkeva vieras ihminen on ällöttävä suorastaan.

Kohteliaasti otimme askeleen eteenpäin ja jäimme jälleen odottamaan, ja tämä takanamme oleva tulee vielä enemmän liki, sitten hän yskii voimakkaasti suoraan niskaani ja vanhan naisen halveksivaan sävyyn kysyy meiltä, olemmeko jonossa vaiko emme ole pyrkien ohittamaan meidät. ”Ei, seisoskelemme tässä ihan huvin vuoksi, ostosten kanssa”,ajattelen ja onneksi tytär avaa suunsa kohteliaaseen vastaukseensa, ”Kyllä, olemme jonossa.” ja vilauttaa nätin hymynsä vanhahkolle huuhkajalle. Itse yritän hillitä omaa oloani tuon huuhkajan ollessa niskassa kiinni tuntien hänen hengityksensä niskassani ja totean hänelle, ”Olemme kyllä jonossa, ja tapoihin ei kuulu hengittää kenenkään niskaan.”

Ottaessani vielä askeleen eteenpäin käännyn rouvaa kohden ja ilmeisesti hän oli kuvitellut minut takaapäin nuoreksi myös, koska reaktio rouvan kasvoilla vaihteli ja ihan kuin olisin kuullut hänen sopertavan jotakin anteeksipyynnöstä nähtyäni kasvoni. Onko tosiaan niin, että nuoret joutuvat kokemaan ikäsyrjintää vanhemmalta väestöltä, kuten nyt tämä tilanne näytti semmoiselta? Olen paljon kuullut kiukkuisesta vanhusväestöstä törmäämättä itse sellaiseen ja kerta se on tämäkin.

Arvata saattaa, niin en pitänyt kiirettä omien pikkuostojeni kanssa. Päästin tyttäreni edelleni, hän maksoi omansa ensin ja vilkaisin aika murhaavasti takanani ollutta, joka näytti kovin kärsimättömältä jonossa odotellessaan. Olisikohan pissi lirahtanut housuun, kun niin kovin oli kiukkuinen?

Onko niin, että vanhuudessa saa unohtaa ne hyvät käytöstavat ja sitten saa ruveta tiuskimaan ja olemaan epäkohtelias toisille? Onko vanhuudessa valloillaan ajatus, ettei ole mitään menetettävää enää ja oikeuttaa näin käytöksensä? Unohtuuko opitut käytöstavat vanhetessa?

Meilläpäin myös liikenteessä erityisesti autoilijat tuntuvat unohtavan kovin usein perusliikennesäännöt erityisesti suojateillä. Mitä koreampi auto, sen varmemmin jätetään noudattamatta nuo turvallisuuden takaavat säännöt.

Saa olla onnellinen, se autoilija, joka tuli takaani ja ohitti minut vastaantulevien kaistalta pienen pyöräilijän ehtiessä juuri ja juuri ylittämään suojatien, jonka eteen itse pysähdyin antamaan turvallisen ylityksen. Vaan, eipä siinä olisi itse mitään mahtanut, jos pikkuinen olisi jäänyt alle toisen autoilijan törttöilyn vuoksi. Onneksi ehti juuri ja juuri alta pois. Toivon kyseisen kuskin tajunneen tehneensä typerästi.

Meilläpäin liikenteessä aiheutat vaaratilanteen, jos erehdyt pysähtymään suojatielle antaen jalankulkijalle mahdollisuuden ylittää tietä. Edellinen tilanne oli jo kaiken törttöilyn yläpuolella, kuka on niin idiootti, että lähtee ohittamaan suojatien eteen pysähtyneen auton vastaantulijan kaistalta? Ihan kuin siihen huvikseen olisin pysähtynyt? Huh. ja tämä tapahtui vielä asuinalueella, jossa on 30 rajoitus jo noin muutenkin. Omat lapseni olen opettanut paikalliseen liikennekulttuuriin, eli sinä väistät ja odotat suojatiellä, kunnes on turvallista ylittää tie eli ,kun autoja ei ole näkyvissä.

Viime viikolla ajattelin pitää lomaa itsekin. Vanhalle mummolle kerroin, ettemme ole viikonloppuna tulossa saunaa lämmittämään ja että lomailemme. No, kuinkas ollakaan, aina kun on lomasta puhe, kun loma koittaa vihdoinkin niin yllätys yllätys, sairastun.

Tämä viikko onkin mennyt kurkkukivun ja kuumeen kourissa. Viikonlopun suunnitelmat uhkaavat kaatua tähän olotilaan ja harmitus on suurta, koska näin tuntuu käyvän jokaikinen kerta suunniteltaessa jotakin. No, tämähän ei ole uutta meidän perheelle, huono tuuri tuntuu ja näkyy milloin missäkin hetkessä.

Kääntöpuolena voin tosin mainita, miten yleensä asia kääntyy onneksi onnettomuudessa, eli nyt koettu suunnitelmien peruminen osoittautuu suureksi onneksi sittenkin. Katsotaan ja ihmetellään..

Kaikesta huolimatta, saa olla onnellinen! On omalla vastuulla oma asenne ja tapa suhtautua ympäröivään maailmaan kaikkine koukeroineen.

Oman asenteen voi joka hetki valita ihan itse, sitä ei voi kukaan muu tehdä puolestasi. On itsestä kiinni, suhtautuako negatiivisesti aina kaikkeen ja kaikkiin vaiko positiivisesti etsien sen hyvän sieltäkin, mistä sitä ei uskoisi löytävän?

Onni tulee elämän pienistä murusista, ne pitää vain oppia huomaamaan. Varsinkin silloin, kun mikään ei tunnu miltään ja mikään ei kiinnosta, on hyvä hieman pienentää omaa vaatimustasoa onnesta ja katsoa mitä ihan läheltä löytyy.

Karmeat juhlat

Myönnän olevani hieman vanhanaikainen ainakin tässä seuraavassa asiassa ja asia on kirveltänyt mieltäni jo monena monituisena vuonna. Asia pisti silmään jo vuosituhannen vaihteessa omien lasteni oppiessa päivähoidossa käsitteen halloween ja olemme joka ikinen syksy keskustelleet siitä, ettei se ole suomalainen syksyn juhla. Halloween kurpitsoineen kaikkineen.

Kulttuuri muuttuu, joo ja samalla historia unohtuu uusien villityksien myötä. Suomalaisessa kulttuurissa oli kirkollinen pyhäinpäivä, jonka merkitys vuodenkierron juhlissa on jäänyt vähemmälle, kuin esimerkiksi pääsiäinen tai joulu.

Suomalainen pyhäinpäivä on hiljainen ja kunnioittava päivä verrattuna esimerkiksi amerikasta saapuneeseen halloweeniin, joka näyttäytyy karnevaalina ja hyvin kaupallistettuna ”juhlana”. Halloweenkin on itseasiassa mukautunut ja muuttunut alkuperäisestä juhlasta, kelttiläisten samheinista.

Tähän muutokseen on osallistuneet varhaiskasvatus, koulumaailma syrjäyttäen perinteisen suomalaisen vaatimattoman pyhäinpäivän, jonka tarkotus on ollut kirkollisessa mielessä olla kuolleiden muistopäivä. Amerikkalaiseen halloweenriemuun on ilmeisesti helpompi päästä kiinni, kuin synkkään perinteiseen pyhäinpäivään?

Pyhäinpäivän tienoilla on jo ennen pakkouskontoa ollut vuodenkiertoon liittyvät omat juhlat, joiden merkityksen pakkouskonto suomessakin väänsi uuteen uskoonsa.

Suomessa on ennen pakkouskonnon aikakautta vietetty kekriä. Itse soisin ihmisten perehtyvän hieman historiaan ja etsimään historian kautta niitä oman kansakunnan jäänteitä vuodenaikojen merkittävistä juhlista, mieluummin, kuin kopioida jotakin, jonkun toisen kulttuurista, kuten nyt on halloweenille käynyt.

Miksi siis vietämme kopioitua juhlaa, kun meillä on ihan omat ikivanhat perinteet olleet jo ennen pakkouskonnon tuomia juhlia? Luonnonmukaisuus, historiallisuus ja perinteet on olleet kovasti puheissa ja pinnalla ja toisten kansojen juhlallisuuksien kopioiminen ei taida olla eettisesti kovinkaan reilua?

Juu, jokainen juhlii tavallaan ja niitä juhlia mitä itse haluaa tänäpäivänä. Kurpitsajuhla saattaa tuoda iloa nykyhetkeen, saa hetken leikkiä ja tuoda omaa mielikuvitustaan esiin.

Aina löytyy hyvä syy juhlaan ja olkoon se mikä tahansa, kenelle tahansa, niin oikein hyvää syksyn jatkumista ja talveen laskeutumisen aikaa itsekullekin.

Suuri pieni oivallus

Tänään on perjantai, vika koulupäivä ja syysloma on ensiviikolla koululaisilla. Lapset ovat lomansa isäviikolla viikonloppua lukuunottamatta. Aika harvinainen tilanne omalle kohdalle. Yleensä lasten syysloman ajankohta, tai mikä tahansa loma on aina sattunut juuri omalle viikolle.

Vuosi sitten paahdoin töissä pää kolmantena jalkana ja sekään ei riittänyt muuhun kuin itseni totaaliseen väsyttämiseen. Muistelen ensimmäisen stopin omassa jaksamisessa tulleen juurikin näihin aikoihin, ja siitä yritin vielä vähän jaksaa yli talven. Tammikuussa taisin sitten romahtaa ylitsepääsemättömien työsuorituksien edessä ja jäin sairaslomalle uupuneempana, kuin koskaan aiemmin.

Paluuta ei enää ole rakastamaani työhön. Kevään kuluessa irtisanoin itseni ja olen sen jälkeen yrittänyt toipua työn aiheuttamasta uupumisesta. Vajaan työaikani sisältö muuttui kovin nopeaan ja minulle kävi niin, että jouduin yhden työpäivän aikana tekemään kahden, jopa kolmen ihmisen työt yhdessä vuorossa. Minusta ei ole sellaiseen rääkkiin ja vaikka oli ollut kolme päivää peräkkäin vapaata, en enää palautunut vapaapäivillä työkuntoiseksi. Liian raskaaksi kävi työ kuukausien edetessä ja kuulemma muutosta työn määrälliseen keventämiseen ei ollut mahdollista toteuttaa. Joten irtisanoutuminen oli minulle ainoa vaihtoehto.

Olla itselleen armollinen? Koko kevään mietin tuota teemaa ja opettelin aiempaa enemmän huomioimaan omaa kokonaisvaltaista oloa. Nyt talven kolkuttaessa ovelle, henkinen puoli minussa alkaa olla entisellään. Ajatus kulkee ja pystyn taas suuntautumaan muuhunkin kuin itseeni, noin pääpiirteissään.

Tein erittäin suuren havainnon menneellä viikolla ja olen makustellut asiaa mielessäni muutamia päiviä. Minulla on yksi erittäin suuri ongelma oman kehoni kanssa. Jännitäpä kehosi aivan äärimmäisen jännittyneeksi, päästä varpaisiin ihan syviin lihaksiin asti. Pidä jännitys niin pitkään kuin pystyt ja veikkaan, ettei se kovin pitkään onnistu, ennenkuin on palautettava keho luonnolliseen olotilaansa? Oma havaintoni itsestäni oli juuri tuo, jännittyneisyys koko kehossa jatkuvana kipua aiheuttavana olotilana. Kehoni ei kykene siis rentoutumaan, jopa nukkuessani kehoni on jokaista lihasta myöden jännittyneessä kivuliaassa tilassa ja kaikkeen tottuu, niin että asiasta on tullut minulle aivan normaali inhottava olotila. Kehoni ei osaa rentoutua, mieli ei ymmärrä rentouttaa ja oma tietoisuus asiasta on ollut poissa.

Ei ole mikään ihme, että joka kohtaa koskee ja kävely on yhtä helvettiä, vaikka kävelyn pitäisi nimenomaan rentouttaa. Kehoa koskee levossa, istuessa ja eihän se mikään ihme ole, kun on kokovartalojäykistys päällä 24h vuorokaudesta. Aloin miettiä, milloin viimeksi olisin kokenut oloni rennoksi ja omaksi kauhuksi en saata muistaa aikaa, jolloin olo olisi ollut rento. Paitsi ehkä juuri sairaalassa hyvin lääkittynä sen pari viikkoa pötkötellessä ja kotona muutamia viikkoja toipuessa leikkauksesta.

Loppusyksyn teemaksi tuleekin itselleni rentoutuminen, ihan fyysinen rentoutumisen opettelu. Olen nyt ulkoillessani kiinnittänyt huomion siihen, miten kivuliasta kävelyni on, riippumatta nopeudesta, kengistä tai hengityksestä, kävelytyylistä tai asennosta. Kävellessä lihakset ja koko kroppa jännittyvät vielä vähän lisää jo olemassaolevasta korkeasta jännittyneisyyden tilasta. Kyllähän sellainen sattuu pidemmän päälle. Olen iltaisin kiinnittänyt huomioni siihen, miten myös nukkumaan käydessäni kehoni jännittyy äärimmilleen ja siinä sitten nukun, heräten yhtä väsyneenä kuin illalla osaamatta edes unen aikana rentoutua.

Kehollinen terapia varmaan olisi minulle tällä hetkellä se paras apu, vaan tiedän sen olevan todella hankalaksi saada ja niin pitää tämäkin asia opetella nyt itsekseen. Hieronta olisi ehkä hyvä, vaan en saata edes ajatella, että joku koskisi kehooni, ei. Se ei ole vaihtoehto ainakaan nyt. Olen päässyt nyt alkuun kuitenkin, tiedostaminen ja tunnistaminen on erittäin hyvä alku lihasjännityksen purkamiseen. Pitää oppia rentouttamaan lihakset, pitää oppia tunnistamaan se hetki, kun lihakset alkavat jännittyä ja opetella pysymään rentoutuneena jotenkin.

Ollessani tänään aamulenkillä, huomioin erityisesti omaa jännittyneisyyttä ja kipua kehossa askelia ottaessa. Jännittyneisyys todellakin lisääntyy jokaisella askeleella ihan koko kehossa, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin, eli rentoutuminen pitäisi tapahtua juuri kävellessä. Pohdin omaa historiaa ymmärtäen itselleni kävelyn olleen useimmiten pakoa jostakin tilanteesta, en muista kävelleeni aiemmassakaan elämässä vain kävelyn ilosta, vaan aina mukana oli jonkinlainen pakko.

Pienimmät oivallukset arjessa, ovat näköjään niitä kaikkein tärkeimpiä..

Aikaisia aamuja

Kääk, aika kuluu edelleen ihan käsittämättömällä vauhdilla. Viikot vierivät silmien edessä ja kohta on jo lokakuukin eletty. Parina aamuna on jo ollut pakkasyön jäljiltä kuuraa maassa lenkille lähtiessä. Seitsemältä aamulla on vielä pimeää, kello kahdeksan hämärtää edelleen. Iltapäivisin myöhään huomaan, kuinka hämärä alkaa päivä päivältä aiemmin ja pimeä tulee nopeasti auringon laskiessa mailleen. Haikeaa, samalla jotenkin lohdullista ja niin tuttua.

Olen ihan opettelemalla opetellut pitämään aamuista. Aamut on olleet koko elämäni ajan kauhistuksia, väsykiukkuja, pakkoja. Aamut oli jossakin vaiheessa sama, kuin unessa nähty paha painajainen. Vielä nykyisinkin, meillä kukaan ei puhu toinen toisilleen ennenkuin on kunnolla herätty. Vaikeat aamuheräämiset on periytyneet myös jälkikasvuun ja hiljaisuus aamuisin on ehdoton edellytys sille, ettei päivä ala negatiivisten tunteiden vyöryessä yli koko kodin.

Miesystävä on ollut positiivinen esimerkki aamunvirkeydestä ja hyväntuulisuudesta ja häntä saankin kiittää kärsivällisyydestään meidän kiukkujen kanssa aamuisin. Muistissa varmaan on ne ikävät aamut, kun joku tai joskus kaikki räjähtävät jo ennenkuin edes on ehtinyt sängystä nousta ylös. Näinä aamuina saattoi tv aueta, ehkä radio ja valot loistivat liian kirkkaina iloisen höpötyksen kera toivottaen hyvää huomenta. Kaikki eivät ole aamuihmisiä ja tämän on miesystäväni saanut huomata kovin selkeästi ja valitettavasti hän on joutunut opettelemaan hiljaisuutta aamuisin.

Olen iltavirkku, ollut sitä ihan pienestä asti. Hitaasti, mutta varmasti yritykseni kääntää sisäistä kelloa alkaa tuottaa tulosta ja herään melkoisen tarkkaan puoli seitsemältä viimeistään, vaikka voisinkin nukkua pitkään. Liekö ikää tullut tarpeeksi ja unta ei vain tarvitse enää niin paljoa? Heräämiseen tarvitsen jokatapauksessa aikaa, kahvikupeissa mitattuna kolme, tunneissa kaksi.

Oman hyvinvoinnin opettelu ja kaikenlainen vastuunotto ja huolehtiminen itsestä tapahtuu hitaasti. Askel kerrallaan. Lapsesta asti opin huolehtimaan muista, ja vain muista ihmisistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut itse itselleni näkymätön ninni, kuten monille ihmisillekin. Vielä nykyisinkin saatan herätä huomaamaan syyllisyyden kipinän omien tarpeideni edessä, ja saatan ihan automaattisesti ohittaa omat tarpeeni muiden ihmisten vuoksi.

Kuinka aamuheräämiset sitten liittyvät mihinkään? Ei oikeastaan mitenkään ja kuitenkin tiiviisti kaikkeen elämään. Olen kuunnellut ja lukenutkin paljon erilaisia selfhelpitsehoitokirjoja, ja kaikissa niissä on korostettu juuri aamujen tärkeyttä, erityisesti aikaisten aamujen tärkeyttä. Olen myös sivusta seurannut mielenkiinnolla miesystävääni, joka on siis erityisen hyväntuulinen ja aikainen virkku ja muutoinkin hyvin positiivinen ihminen aamusta iltaan. Sellainen on ihailtavaa, miten ihmeessä joku voikin olla niin huoleton heti aamusta?

Olen tullut päätelmään, jossa aikainen lintu nappaa madon. Olen tiedostanut oman ongelmani unen ja rytmin kanssa ja teen ahkerasti työtä itseni eteen saadakseni joskus huomata, kuten tänään, pitäväni aikaisista aamuista. Toivon, luotan ja odotan sitä aamua, kun herään mieli virkeänä valmiina ja innokkaana päivän touhuihin. Nykyisellään se hieman jähmeää tuo aamujen aloitus.

Hyvä on alku kuitenkin, nyt olen saanut luotua itselleni orastavan rytmin aloittaakseni aamuni aikaisin eli herään omineni ajoissa ja nousen ylös, vaikka voisin ihan hyvin kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleenkin. Hyvä minä! Unen hyvään laatuun on vielä pitkä matka, rentouttavasta ja lataavasta unesta voin vielä vain haaveilla, mutta se on sitten taas ihan eri tarina. Tärkeintä onkin, että olen saanut nyt aamuni aloitukset paremmalle tolalle ja en enää mieti ensimmäisenä sitä, miten olisin viellä halunnut nukkua. Miettimisen aloitankin kahvin äärellä, samalla toivoen ja osin päättäen ”Tästä tulee hyvä päivä!” eli valitsen oman asenteeni entisen automaationajatuksen (en halua nousta) sijaan.

Onko kaikella edellisellä ollut mitään vaikutusta elämääni? On, ainakin omaan asenteeseen ja sehän se on ainoa, minkä voimme valita jokainen hetki riippumatta siitä, mitä ympäristössä tapahtuu. Oman asenteen tietoinen muuttaminen ei sekään tapahdu yhdessä hetkessä, jos on keikautettava koko oma ajatusmaailma nurin ja tai mieli on kovin turtunut niihin omiin ajatusmalleihin, joiden kanssa on mahdollisesti elänyt koko ikänsä.

Minulle kävi niin, että kyllästyin omaan jatkuvaan ikävyyteeni, joka siis alkoi jo ennen kuin ehdin avata silmiäni ja samalla ärsyynnyin toisen ilosta herätä aina vaan uuteen päivään. En ymmärtänyt, en käsittänyt miten se oli edes mahdollista herätä levänneenä, iloisena vihellen, koko päivä mahdollisuuksia täynnä. Oma asenteeni oli lievästi sanottuna pyllystä ja tiedostin asian joka aamu, aina vaan selkeämmin ja siitä se ajatus sitten lähti.

Vieläkään en kykene hihhkumaan ilosta herätessäni, mutta muistan jo useimpina aamuina tavoitteeni, mahdollisuuden uuteen ja upeaan päivään ja oma asenteeni todellakin määrittää hyvin pitkälle sitä, millaiseksi koko päivä muodostuu.

Tänään on hyvä päivä!

Valkoinen villamatto, koira ja täytetty ”luu” sekä hieman kuolaa ja kuvasta hämärästi lopputulos. Onneksi on vuosien kokemus kaikenlaisista tahroista ja niiden onnistuneesta poistamisesta.

Lokakuu

Lokakuu on vähän semmoinen hidas ja yhä pimenevä kuukausi. Meillä on näinä viikkoina ollut tapana jo vuosikausia ikäänkuin vetäytyä kodin lämmön suojiin ja ihan vaan olla. Koko ajan lyhenevät illat ja pimenevät aamut vaativat itse kunkin rauhoittumaan mahdollisen pitkän ja hektisen päivän päättääksi. Mikään ei ole mukavampaa, kuin kodin hämäränhyssy, johon kietoutua kynttilöiden ja pikkuvalojen valaistessa tunnelmaa. Kotona ei tarvitse enää jaksaa, ei suorittaa.

Kouluissa ja työpaikoilla on kaiken ulkoisen harmauden vastakohtana ne kirkkaat loistevalot, jotka voivat ärsyttää herkimpien sietokyvyn lähes äärirajoille. Lokakuussa riittää, kunhan tekee ne pakolliset velvollisuudet kodin ulkopuolella ja kaikki muu ylimääräinen suorittaminen saa jäädä taka-alalle. Lepo auttaa jaksamaan paremmin pitkän ja pimeän vuodenajan.

Olen jo vuosia ikäänkuin antanut luvan syksyiselle väsymiselle, taistelu pimeyttä vastaan on hävitty joka tapauksessa. Talvilepoon laskeutuminen on luonnollista. Joten, onko pakko taistella luontoa vastaan? Ihminen ei kovin paljoa eroa luonnon eläimistä, jotka nekin valmistautuvat pitkään luonnon lepokauteen valoisan ajan käydessä vähiin ja talven koputellessa nurkan takana. Kesän jälkeen on ihan luonnollista olla hieman väsy ja nuutunut, onhan unet jääneet vähiin valoisan ajan mahdollistaessa kaikenlaiset tohinat.

Ikkunasta avautuva näkymä muuttui vehreästä viidakosta kohti keltaista ja pari ärhäkkää tuulenpuuskaa vielä ja maisema vaihtuu jälleen..Viimeisiä auringonsäteitä saa katsella hyvällä tuurilla jo ennen viittä iltapäivällä. Aurinko laskee edessä olevan vuoren taa, seuraavan kerran aurinko näkyy meille sisälle sitten keväällä, maalishuhtikuun tienoilla.

Monen monta vuotta kutimet ja langat on pyörineet milloin missäkin ilman omaa paikkaansa. Nyt tällekin harrastukselle löytyi se oma työpiste, vihdoin. Sain kaivettua komerosta keväällä keskenjääneet sukat ja tuleva käyttäjäkin niille jo löytyi.

Vasenkätisenä neulomisen opettelu on ollut hankalaa, Sukkia harjoittelen edelleen muutaman parin vuosivauhdilla. Kouluaikana opettaja tuumasi, ettei hän osaa opettaa vasenkätistä neulomista ja totesi, että jos haluan oppia neulomaan minun pitää löytää joku vasenkätinen opettamaan.

Tikkujen paksuuskin kasvaa vuosi vuodelta. Käsityöohjeiden lukeminen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja olenkin opetellut tekemään omasta päästäni kokeillen kirjoneuletekeleitä sukanvarsiin. Olen hurahtanut pitkiin varsiin ja käyttänyt pelkästään jämälankoja tekemiini sukkiin. Kaikki tekeleeni tähän asti on olleet uniikkeja, koska jämälangat ja kuosi on yleensä kaikenlaisia kokeiluja värin ja kuvion kesken.

Juhlimme nuoren synttäreitä pienesti ja kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni sulatetun suklaan käyttöä kakun koristelussa. Kakun sain tehdä hieman enemmän jo aikuiseen makuun, vaihtelua hieman meidän perheen perinteiseeen kermakakkuun.

Tälle syksylle on vielä tiedossa yhdet isommat juhlat erään lapseni valmistuessa ammattiinsa! Onnea!

Syksyiset värit lokakuuhun ja muistakaahan, että onni on hetkessä!

Koiran elämää

Uma on tällä hetkellä muutamaa kuukautta vajaa 7 vuotta. Uman laumaan kuuluu useita ihmisiä, joilta saa rapsutuksia ja silittelyjä ja joskus myös herkkujakin? Minusta on tullut näiden yhteisten vuosien aikana Umalle se kaikkein läheisin ihminen, vaikkakin perheen muut jäsenet ovat yhtä rakkaita. Uma ottaa iloisesti vastaan tutut ihmiset tervehtien hillityn asiallisesti jokaisen kotiin tulevan. Vieraat saavat Umasta kaverin, mikäli jaksavat rapsutella korvan takaa pitkän aikaa.

Uma on erittäin taitava lukemaan ihmisiä ja tilanteita niin kotona, kuin vaikkapa koirapuistossakin. Uma on muuttunut myös erittäin sopeutuvaiseksi koiraksi ja malttaa odottaa esimerkiksi ulos pääsyä, mutta ilmoittaa myös selkeästi, kun on ihan pakko päästä tarpeilleen heti. Uma viihtyy useimmiten siellä, missä on muita ihmisiä ja yksin jäädessä hakeutuu samaan tilaan ihmisten kanssa. Pitkiksi ajoiksi yksin jäädessään Uma tarvitsee tilojen rajauksen sekä radion päälle ja roskiskaapin lukkoon. Uma pitää myös käyttää pissillä juuri ennen yksin jäämistä, vaikka olisi juurikin tullut lenkiltä.

-Uma lenkkeilee pääosin minun kanssa, käymme 3-4 kertaa ulkoilemassa päivän aikana ja pääosin siis kävelemme vaihtelevia maastoja ja kun koirapuisto sijaitsee alle puolen kilometrin säteellä, siitä on Umalle tullut jokapäiväinen arkinen asia, jossa voi käydä tarpeillaan tai sitten hyvällä tuurilla tavata muita karvakuonoja. -Hihnassa Uma on oppinut kulkemaan hienosti ja osaan jo itsekin lukea koiraa niin hyvin, ettei yllätyseläimet puskissa tule kovin usein puhtaasti yllätyksenä, jolloin Umalle herää valtava saalistusvietti ja pitäisi lähteä perään.

-Uma sietää toisia koiria, joskus lähtee jopa leikkimään tyypillisellä huskyjen tavalla, joka muuten eroaa monien muiden koirarotujen leikistä ja saattaa erehdyttää taikka pelästyttääkin aremman koiran. Pääosin Uma tulee toimeen vieraiden koirien kanssa, ja osaa vetäytyä omiin oloihinsa, jos toinen koira niin ilmaisee. Joskus toiset koirat ovat pelottavia Uman mielestä ja silloin Uma hakeutuu lähelleni, ilmaisten halunsa pois tilanteesta.

-Lenkillä ollessa Uma ei välitä toisten koirien läsnäolosta ja toisien koirien ohitukset sujuvat liiankin hyvin. Joskus, jos sama räksy (yleensä villakoira) joudutaan ohittamaan turhan usein, Uma saattaa vastata kyllästyneenä ulinalla takaisin.

– Uma osaa ja tottelee useita käskyjä ;seis, jätä, tänne, oikealle, vasemmalle, suoraan, ohi, mennään, paikka, omapaikka, odota; nyt näin ensimmäisenä mieleen tulevista käskyistä. Sisällä käytössä on väistökäsky hush, josta Uma tietää poistua tilasta toisaalle, istu, annatassu, maate, omapaikka, ja joitakin muita käskyjä, mitä en ihan nyt muista tähän hätään 🙂

Joskus Uma on edelleen hienohelma, joka ei halua liata tassuja tai kastella karvojaan. Nykyisin jo onneksi sietää kovempaakin sadetta ja mamman kuivauspalvelu pelaa kotiintullessa (aina näin ei ollut ja Uma pyrki pikaisesti takaisin sisälle, jos satoi jotakin taivaalta).

Uma on pysynyt terveenä ja kun tiedossa on erityinen herkkyys saada pissitulehdus, on minun huolehdittava tarkkaan Uman juomiset ja meillä on tapana jokaisen ulkoilun jälkeen antaa laktoositonpiimävesi kippoon ja tämän mielellään hörppii, onhan se saavutettu etuus kuitenkin. Pelkkää vettä Uma juo oikeastaan vain lätäköistä ja mummon luona. Ja toki nappulat liotetaan nesteen saannin turvaamiseksi.

Uma on myös ikuisuusdietillä. Tällä hetkellä liikumme minun maksimirajoissa ja liikunnan lisääminen on melkolailla mahdotonta. (5-10km päivittäin). Uma on syönyt pitkään vähäenergistä erikoisnappulaa, jossa ei ole viljoja, eikä perunaa. Molemmat aiheuttavat vaikean ripulin ja ruokavalion ollessa kunnossa, ei vatsan kanssa ole ongelmaa. Uma olisi itse kaikkiruokainen, ja söisi itsensä lihapullaksi, jos olisi mahdollisuus.

Uman turkki on helppohoitoinen ja kun varoivaisesti harjaa, vähän kerrallaan niin homma luonnistuu. Uma on itse sitä mieltä, ettei turkkia tarvitse hoitaa ja pyrkii karkuun nähdessään piikkikamman. Sama juttu on kynsien kanssa ja kipollinen herkkunappulaa on ainoa keino saada kynnet lyhyiksi. Eli jokaisen tassun jälkeen saa palkinnoksi herkkuja. Umalla on myös poikkeuksellisen herkkä häntä, siihen en edes minä saa koskea, kuin hyvin harvoin ja varovaisesti silittäen. Umalta on oikeastaan jäänyt pois kaikenlaiset käytökseen liittyvät ongelmat. Alkuun oli joitakin kukkien maisteluja, muutama pissivahinko, roskisten kaivelua ja pöydiltä herkkujen varastamista (leivät), sekä luiden piilotusta. Yksinoleminenkin sujuu ongelmitta nykyisin.

Talvi on ehdottomasti Uman lempivuodenaika lumineen ja pakkasineen. Lumessa piehtarointia ei voita mikään, paitsi ehkä syöminen? Mitä kovempi pakkanen, sen mukavampaa on ulkoilu Uman mielestä. Viime talvena Umasta oli mukavaa upota lumihankeen ja loikkia siellä etsien sopivaa paikkaa tarpeilleen.

Uman päivärutiinit on selkeät ja yksinäisyys ainoana koirana ei Umaa haittaa, päinvastoin. Riittää, kun joskus tapaa lajitovereita ja eräänkin kerran koirapuistoon oli saapunut useampi husky, Uma kävi vähän portin takana haistelemassa ja kääntyi pois eli osaa ilmaista, milloin sietää muita koiria ja milloin ei. Uma on hieman poikkeuksellinen yksilö omassa rodussaan juurikin tuon lauman,-ja kaverin tarpeen myötä. Uma ei myöskään suostu vetämään rodulle tyypilliseen tapaan ja meno on enemmänkin mukavaa jolkottelua ja erilaisten hajujen perässä kulkemista ja vetämään ei saa motivoitua ehkä edes ruuankaan avulla?

Kotona ollessa Uma rauhoittuu sinne, missä on muut perheenjäsenetkin, ja jos itse olen kotona niin pötköttelee jalkojen juuressa hakeutuen perässäni samaan tilaan. Yöksi Uma päätyy yleensä sänkyni alle, kun petiin ei saa tulla. Umalla on kellontarkka vaisto ja ilmoittaa omalla hauskalla tavallaan ruoka-ajan lähestymisen illalla. Aiemmin Uma söi vain yhden kerran päivässä, ja viimeisen puolivuotta varmaankin on syönyt kahdentoista tunnin välein aamulla ja illalla ja alkava närästys helpotti tällä toimenpiteellä. Päivällä on saatavilla kotiin piilotettu herkku, jonka nykyisin jo malttaa järsiä ahnehtimatta kokonaisena kitusiinsa.

Uma nauttii ihan pelkästä oleilusta kotosalla, ja meille Uma on sopeutunut erittäin hyvin asumaan. Joskus mieleen tulee tosiaan kissa, Uma on niin samanluonteinen olevinaan. Kiltti, hyvin ihmisystävällinen, tottelevainen, ja nykyisin voisin lisätä myös kunnioittava , selkeästi itseään ilmaiseva, joskus leikkisä ja ymmärtävä. Toisinaan Umasta näkyy pelokkuus ja arkuus esimerkiksi koirapuistossa ja silloin hakeutuu hyvin lähelle vierelleni ja poistumme paikalta nopeaan.

Umalla on myös taipumusta komentamiseen, ja mustasukkaisuuteen mikä näkyy silloin, jos vaikka minä erehdyn huomioimaan jonkun muun koiraa puistoillessa. Lapsenlapseen totuttelu on ollut Umalle hieman vaikeaa, vaikka sietääkin pikkuisen läsnäolon ja minun huolenpidon meillä ollessa. Nykyisin jo Uma sietää pikkuisen silittelyn ja koskettamisenkin ja harvemmin enää ärähtää komentaakseen toista. Kunhan pikkuinen ei koske Uman omaisuuteen eli mahdollisiin luihin tai leluihin niin kaikki on ok.

Arjen pieni säästö

Siitä on hyvin pitkä aika, kun olen viimeksi tarkistellut kaupan ostoskuitteja. Ravinnon hinta on toki kallistunut tasaiseen tahtiinsa ja kuitissa oleva summa on jo nyt tuplaantunut siitä, mitä se oli vielä vaikka vuosi sitten.

Se, mistä oikeasti järkytyin kuittia lukiessa aiheuttaa jatkossa meillä hieman uusia toimintatapoja ja uuden opettelua, toivoakseni.

Muovinen kauppakassi. Tuo arkinen itsestäänselvyys, jonka avulla on meillekin ostokset kulkeutuneet mukavasti kotiin asti säässä kuin säässä. Joskus niitä on tarvittu neljäkin yhdellä kertaa, yleensä vain sen kaksi isompia hankintoja tehdessä. Ja olen ottanut kaupan oman muovikassin myös parille hassulle ostoksellekin, tietäen muovipussin päätyvän jatkokäyttöön kuitenkin.

Vaan eipä päädy enää muovikassia liukuhihnalta meille kovin usein, toivottavasti. Kaivoin esiin joskus hankitut kestokassit, jotka on pitkään odottaneet kaapin kätköissä käyttäjäänsä. Projekti, joka joskus jäi kesken, asia mikä piti jo vuosia sitten ottaa ”haltuun” arjessa.

Mihin kestokassien käyttö sitten unohtui ja miksi? Ainakin siihen yksinkertaiseen asiaan, kuin unohdus. Muistelen, kuinka jokaikinen kerta kaupassa tajusi niiden kassien jääneen kotiin ja hihnalta piti sitten aina vaan ostaa niitä muovipusseja saadakseen ostokset kotiin. Ja niin se jäi, kestokassien käyttöönotto. Elämässä oli tuohon aikaan niin paljon muutakin muistettavaa ja kestokassit jäivät unholaan.

Taannoinen kuittiin katsominen siis oli ajankohtaista ja pienen laskutoimituksen jälkeen totesin, kuinka pelkkiin kaupan muovipusseihin meillä valuu vuodessa lähemmäs 100e. Summa on järkyttävä, sillä muovikassien kierto päättyy meillä roskapusseiksi. Meillä on siis 0,25euron kertaroskispusseja. Huh.

Laskin myös, kuinka jätepussikäyttöön tarkoitetut muovipussit rullassa saisimme koko vuodeksi noin 40eurolla nykyisellä ostosvauhdilla.

Kaikki roska, mikä meillekin tulee kotiin, on sieltä kaupasta kannettua ja samaa tahtia kannamme roskaa ulos jäteastioihin siististi lajiteltuna näihin hiton tyyriisiin muovipusseihin, eli maksua maksun päälle. Tähän kun vielä lisätään vuosittainen jätemaksu, niin raha valuu roskana ulos meilläkin.

Säästöä siis jää jokatapauksessa meillä se 50euroa vuodessa, kun opettelemme käyttämään kestokassia kaupassa kuin kaupassa. En tuohon lukuun edes laskenut muuta kuin pelkät ruokakaupan ostoksien pakkaamiseen menneet muovipussit ja säästö on todellisuudessa suurempikin, jos joka paikkaan ostoksille mentäessä käyttäisi jo olemassaolevia kestokasseja.

Meille tulee siis tätä nykyä edullisemmaksi ostaa ne roskispussit rullassa, kuin käyttää ostosten pakkaamiseen tarkoitetut muovipussit. 50 euroa on kuitenkin iso raha laitettavaksi suoraan roskiin, kuten meillä tehty ja tilanteeseen on tulossa jatkossa muutoksia, ei enää muovipusseja meille. Toivottavasti.

Paljon on ajankohtaisia otsikoita myös sähkön säästämiseen. Itseäni korpesi erityisesti erään tahon kehoitus jättää sähkö käyttämättä tiettyinä ajankohtina vuorokaudesta. Olikohan aamusta pari tuntia ja illasta klo 16-20 tai jotakin sinnepäin. Erityisesti asiassa puututtiin näihin iloa tuoviin kausivaloihin, jotka eivät sähköä kovin paljoa vaadi edes vuositasolla (led-valot). Jopa meillä on ollut monen monta vuotta sisustuksessa käytössä nämä, toiset jopa ympäri vuoden joskus ja korvaavat kynttilöiden kera vallan mainiosti sen pienen valontarpeen hämärään aikaan ja tuo iloa kauneuden lisäksi kotiin.

Meillä nyt on jo kymmenisen vuotta muutoinkin eletty sähkön käytön osalta minimissä, säästetty ihan kaikesta niin paljon kuin on mahdollista lapsiperheessä ja en oikein itse näe, missä voisin enää tehokkaammin olla käyttämättä sähköä. Uuniruokienkin osalta valmistus on jäänyt hyvin vähäiseen ja silloinkin tulee valmistettua isompi erä pakastimeen asti. Tietty pääkatkaisimesta virrat pois pariksi tunniksi päivittäin, silloinhan sitä säästöä tulisi myös kylmälaitteiden osalta, mutta olisiko se enää edes järkevää? Jääkaapissa on tätä nykyä käyttöohjeessa kerrottu, miten sähkökatkon jälkeen laitteen normaaliin toimintaan palautuminen kestää noin vuorokauden, niin jatkuvat sähkökatkot pitäisivät huolen, ettei kaappi toimisikaan kuten pitää.

Näin vanhemmiten huomaa myös ihan käytännössä, kuinka sähkönsäästö ei ole järkevää tietyissä tilanteissa ja esimerkiksi kunnon valaistus kotona on ihan turvallisuustekijä. Meillä eteisessä toimiessa kunnon valo on tärkeää, erityisesti tilan ollessa jokseenkin ahdas ja portaikko sijaitsee kulkuväylällä.

Mietin myös vanhusväestöä, joille esimerkiksi kunnollinen valaistus omassa kodissa on hyvin tärkeä turvallisuuskysymys. Ei ole kauaakaan aikaa, kun mummo paljasti minulle kaatuneensa yöllä kompastuessaan lattialla olevaan puulaatikkoon ja tämänkin olisi välttänyt, jos vain joku valaistus olisi liikkuessa ollut päällä. Kaikesta ei siis pidä säästää, kalliimmaksihan se tapaturmien hoito tulee jokatapauksessa. Mummo säilyi ehjänä tällä kertaa, mutta nyt säästettiin väärässä hetkessä.

Totuuden nimissä on todettava, että jo pelkkä valaistuksen vaihtaminen vähemmän sähköä kuluttaviin polttimoihin tai peräti lamppuihin tekee jo ison säästön.

Erilaista vanhemmuutta?

Vuoroviikkovanhemmuus, etä,-lähivanhemmat, lapsella kaksi kotia yms.

Siinäpä vasta pakettia kerrakseen. Olisinko saanut yhtään lasta, jos olisin tiennyt tulevasta? Jos ja kun elämä ei menekään, niinkuin oli ajatellut, toivonut, uskonut ja luottanut sen menevän..

Eropäätös on aina raskas prosessi, riipumatta siitä mistä eroaa tai miksi eroaa. Omasta erostani on kulunut nyt aikaa, yli kymmenen vuotta. Samanverran aikaa olen ollut myös vuoroviikkovanhempi.

Vuoroviikkovanhempi on jotenkin etäännyttävä sana, mutta kuvaa hyvin ainakin meidän taivalta. Vanhemmuus on katkolla niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään. No, ei enää tänä päivänä niin voimakkaasti, kuulumisia vaihdetaan lasten kanssa puolin ja toisin vähintään wa-viestein.

Useamman vuoden ajan vanhemmuuteni kuitenkin katkesi, yhteys lapsiin taukosi ja saatoin vain arvailla mitä lapsille kuuluu ja miten heillä menee. Sellainen on yllättävän raskasta sietää ja vielä en ole itse kyennyt tästä asiasta edes puhumaan lasteni kanssa, kuinka he kokivat yhteydenpidon katkeamisen joka toinen viikko?

Viikossa, kahdessa ehtii lasten elämässä tapahtua paljon. Sunnuntaisin, vaihtopäivänä sitä sitten henkisesti valmistautui kaikenlaisiin yllätyksiin, mitä lasten elämässä oli tapahtunut viikon aikana. Tiedonkulku lasten asioissa on edelleen poikki vanhempien välillä ihan syystä ja näin toimien lasten elämä sujuu parhaiten.

Kirjoittaessani nyt, huomaan miten kipeä asia vuoroviikkovanhemmuus on edelleen itselleni. Normaalistihan vanhempi irtaantuu lapsistaan pikkuhiljaa, vuosien varrella ja lapsi eräänä päivänä muuttaa omilleen asumaan.

Omalla kohdalla tämä eroaminen tapahtuu säännöllisesti, nykyisin joka toinen viikko vanhemmuus katkeaa melkein kuin seinään alkaakseen jälleen kahden viikon päästä uudelleen.

Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun kodissani ole uusperhekuviota vielä sotkemassa lisää pakkaa. Ehken jaksaisi, jos pitäisi huolehtia vielä jonkun toisen lapsista omien lisäksi? Kovin paljoa lapset eivät puhu uusperhearjestaan toisen vanhempansa luona ja oletan yleensä, että siellä kaikki sujuu oikein mallikkaasti.

Itse olen varmaankin kärsinyt kaikki vuoroviikkovanhemmuuden ikävät puolet, olen joustanut ja tehnyt kompromissejä vain toisen vanhemman edun turvaamiseksi. Olen joskus jopa pyytänyt laittomia päätöksiä toisen vanhemman eduksi, jotta lasten hyvinvointi hankalissa tilanteissa olisi mahdollisimman vähän lapsia kuormittava, kuormittuen sitten itse lasten kanssa omilla viikoillani kaikesta mahdollisesta.

Viranomaisbyrokratia on mitä on ja eron aikoihin ei tunnettu laajalti käsitettä vuoroviikkoasuminen. Tämän seurauksena lasteni elämässä on korostuneesti korostunut kaksi erilaista maailmaa kahden kodin välillä. Taloudellinen väkivalta mahdollistuu vielä tänäkin päivänä vain ja ainoastaan lasten joutuessa kokemaan sen vaikutukset elämässään eriasteisina puutteina johtuen toisen vanhemman pienituloisuudesta ja lasten virallisten osoitteiden aiheuttamista taloudellisista ongelmista ja toisen vanhempansa arvovalinnoista elämässä.