marraskuu 2022 – Saman auringon alla

Asuntoa katsomassa

Kävin alkuviikosta katsomassa erästä mahdollista kotia. Kaksi makuuhuonetta muksuille, ihan tilavat huoneet ja kaapistoja molemmissa. Olohuone pienehkö, samoin käytävämallinen keittiö-osa ja pieni tila ruokailuun. Sekä sitten erikoinen alkovi, johon minun sänkyni mahtuisi mainiosti. Pinnat olivat siedettävät. Wc/suihkutila oli pieni, erittäin pieni ja vaatisi hieman enemmän tekemistä saada edes pesukone paikoilleen. Eteisen osuus oli ihan ok. Säilytystilaa olisi riittävästi, enemmän kuin mitä nyt on. Sijainti huono tai hyvä riippuen siitä, mitä ajattelen. Koiraa ajatellen kaupunkiympäristö ei ole hyvä, kuten ei ylipäänsä kerrostaloasuminen ja itsekin vierastan ajatusta asua tiiviisti, muiden ihmisten ympäröimänä.

Astuessani ovesta sisälle, ymmärsin nähneeni unta samasta tilasta aiemmin kesällä, ja uni oli painajainen. Unessa oli juuri sama näkymä, kuin mikä tuli vastaan heti eteisessä. Kävin kiertämässä asunnon kuitenkin ja yritin tunnustella, olisiko minusta asumaan siinä?

Lapset eivät olleet kovin innoissaan edes ajatuksesta, ymmärrän heitä. Se tarkoittaisi kolmatta kertaa muuttamista minun luona. Aina vaan ahtaampaan ja pienempään asuntoon. Lapset ovat syntyneet ja asuneet aina omakotitalossa, joten heillä on minun luona todellisia vaikeuksia muistaa, kuinka joutuvat elämisessään huomioimaan taloyhtiön säännöt ja muut kanssa-asujat. Kerrostalossa tämä korostuisi entisestään ja valituksia satelisi tiuhaan tahtiin meidän elämänäänistä.

Itseäkin ajatus tavaroiden pakkaamisesta ja raahaamisesta ahdistaa hitokseen, tällä voinnilla ja kun en voi edes kauppakassia kantaa saamatta selkääni kipeäksi, niin entäpä huonekalut, muuttolaatikot yms. ? Suuresta siivouksesta ja pakkaamisesta puhumattakaan. Edullisemmat asumisen kulut kiinnostavat silti.

Yllätyin , miten nopeasti kiinnostukseni kyseistä asuntoa kohtaan sai tuulta siipiensä alle ja minun ei tarvinnut turhaan odottaa. Viikonloppuna laitoin viestiä ja heti alkuviikosta siis pääsin katsomaan asuntoa. Siinä miettiessäni mahdollista muuttoa, hakiessani avaimia näyttöön, ymmärsin myös sellaisenkin pikkujutun, kuin sähkösopimuksen olemassa-olon. Minulla on vielä vuosi jäljellä edullista hintaa sähkön käytön osalta ja laskin, että muuton vuoksi tulevalla uudella sopimuksella kuukausittainen sähkön hinta nostaisi asumisen kuluja ihan liikaa, ja tällä hetkellä minulle tulee edullisemmaksi olla muuttamatta.

En toki halua, että kuluni nousevat useita satoja euroja kuukaudessa sähkölaskujen myötä ja muuton tarkoitus olisi kuitenkin saada asumisen kuluja vähennettyä. Muuttaessa nykyinen edullinen sopimus raukeaisi ja joutuisin solmimaan uuden sopimuksen näillä nykyisillä ryöstöhinnoilla. Sain myös tietää, että asunnossa korotetaan vuokria reippaalla kädellä ensivuonna ja totesin, ettei siinä tapauksessa ero nykyisen ja katsottavan asunnon välillä ole kummoinen.

Tätä näkymää en halua menettää kaupungin valoihin.

Asuntoa katsoessa totesin ikkunoiden olevan epätavallisen korkealla, erityisesti ruokatilassa, jossa ikkunan alakarmi oli minun kainaloiden kohdalla ja ainoa näkymä ulos katsottaessa siis olisi taivas niska kenossa ylös katsottaessa, istuuduttaessa syömään. En pidä siitä. Muidenkin huoneiden ikkunoiden alakarmi oli korkealla ja näkymät ulos ovat itselleni tärkeitä.

Asunnossa oli paljon hyvää, mutta myös näitä asioita, joiden kanssa en pääsisi sinuiksi ja kärsisin kovin. Menettäisin luonnon ympäriltä muuttaessani ja siihen en ole vielä ainakaan valmis. Tuskin Umakaan olisi mielissään ympäristön vaihdoksesta menettäessään hänkin koirapuiston päivittäisenä ulkoilupaikkana sekä luonnon ympäriltään.

On hyvä nukkua yön yli ajatuksien kirkastuessa ja päätös on helppo tehdä sittenkin. On edelleen kaikkien paras asua tässä näin, toistaiseksi. Yritän itse sietää pienet puutteet ja ongelmat tässä nykyisessä kodiksi muodostuneessa asunnossa. Kuitenkin sijainti ja kaikki muu on parempaa tässä näin. En ole sittenkään valmis menettämään luontoa ympäriltäni, metsää johon olen tutustunut .

Muuttamisen osalta sain jonkinlaisen aikataulun, syyn olla muuttamatta ihan vielä ja näin ollen myös kotirauhan toistaiseksi omassa mielessäni. Edellisten vuosien vieriessä minulle on selvinnyt ainakin yksi asia, mikä on todella tärkeää omalle hyvinvoinnille ja se todellakin on luonto lähellä.

Elämänhallinta ja vastuu

Sukupolvien yli kulkevat, moninpaikoin tiedostamattomat taakat voivat aiheuttaa hyvin paljon hankaluutta elämään yleensä;ihmissuhteisiin, työhön, minuuteen, kykyyn ylipäänsä toimia yhteiskunnassa.

Ei pelkästään sukupolvien yli kulkevat taakat, myös monet muut ihmisen elämässä vierailevat/pysyvät säkit harteilla hidastavat ja hankaloittavat elämässä viihtymistä.

Ihmissuhteiden katkeamiset eri muodoissaan (hylkääminen, ero, kuolema) sekä erilaiset ja eriasteiset sairaudet voivat hankaloittaa kenen tahansa elämää, sekä kuormittaa läheisten kykyä sietää tilannetta. Kaikilla on kokemuksia näistä asioista, joko omakohtaista tai sitten on päässyt sivustaseuraajan rooliin kurkistamaan kulissin taakse.

Sitten on paljon itseaiheutettuja harmeja niin omassa, kuin toistekin elämässä. Alkoholismi ja erilaiset muut riippuvuudet erilaisista asioista (ihmisten riippuvuus toisesta ihmisestä) saavat elämän joskus hyvinkin huonolle tolalle ja jossain kohtaa riippuvuudet alkavat vaikuttaa myös muihin läheisiin ihmisiin ja myöhemmin laajemmin ihmisiin yleensä.

Olen hirmuisen vähän itse nähnyt kenenkään kiinnittävän huomiota ihmisen elämänhallinnan taitoihin, puhuttaessa vaikka alkoholismista taikka muista elämänhallintaa kaventavista ongelmista elämässä. Aina keskitytään vain näkyviin ongelmiin (elämänhallinnan puutteen seurauksena syntyviin) ja ihmisen negatiiviseen tapaan yrittää ratkaista jokin elämänsä hankaluus voivotellen, etsien ratkaisua/syytä mahdottomasta. Olisiko alkoholisti alkoholisti, jos ja kun hän olisi saanut riittävästi kykyä ja kokemusta omasta elämänhallinnasta alkoholismia edeltävien vuosien aikana?

Uskon itse elämänhallinnantaitojen kehittyvän lapsuudesta saakka. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja elämäänsä ja elämänhallinnan taitojenkin opettelun voi alkaa milloin vain, asia kerrallaan.

Itse erehdyin joskus vuosia sitten pyytämään apua hankalassa elämänvaiheessa eron jälkeen ja olin kovin hämmentynyt, kun en sitä sitten saanut. Syy ja perustelut avun epäämiseen olivat hyvä elämänhallinta, sekä sen myötä pärjääminen elämässä sen hetkisistä ongelmista huolimatta. Pakka pysyi siis kasassa vahvan elämänhallinnan ansioista.

Elämänhallintaa on monenlaista ja eriasteista. Se myös tarkoittaa sopeutumiskykyä vaihtelevissa tapahtumissa elämässä. Hyvään elämänhallintaan mielestäni kuuluu arjessa suoriutumien ja ongelmanratkaisukyky positiivisella tavalla. Peruspilarit ovat kunnossa.

Olen joskus vierestä nähnyt, kuinka läheiset saattavat kaikessa hyvää tarkoittavuudessaan sabotoida kyvyn ihmisen elämänhallintaan. Siitä syntyy kierre, jossa läheisestä tuleekin riippuvainen ns. auttajistaan ja oma ongelmienratkontakyky ja sitä kautta tunne elämänhallinnasta katoaa. Se ei motivoi ketään elämässä eteenpäin, jos menettää otettaan omasta elämänhallinnantunteesta.

Olen nähnyt vierestä, kuinka aikuisen ihmisen vastuu omasta elämästä onkin jonkun toisen takataskussa ja elämänhallintaa ei ole ilman toista, koska se toinen on pitänyt itseään niin tärkeänä tämän elämässä. Ihminen ei ole edes perustaitoja liittyen elämänhallintaansa. Sitten, kun on pitänyt alkaa ottaa vastuu omasta elämästä, arjesta, sehän ei luonnistu ollenkaan. Koska joku muu on pidellyt hyppysissään koko toisen elämää, tehden puolesta, ratkonut ongelmat puolesta, kantanut kaiken vastuun toisen puolesta.

Elämänhallintaan ja vastuuseen siis opitaan kotona pikkuhiljaa normaalisti. Jo ihan pieni saattaa kokea ikäviä tunteita menettäessään tunteen hallinnasta. Jos vaikka hoitaja tuputtaa lusikalla ruokaa toisen suuhun, vaikka toinen osaisikin itse syödä. Vaihtoehtona pikkuisella on siinä tilanteessa joko alistua kohtaloonsa, taikka protestoida vastaan.

Hyvää tarkoittava apu saattaa joskus pahimmillaan viedä pitkään jatkuessaan toiselta kyvyn omaan elämänhallintaan ja sen myötä myös vastuunkantamisen kyvyn, jos sitä on edes koskaan päässyt muodostumaan.

”Kun teen näin, siitä seuraa näin?” Edellinen on tietoisuutta ja seurauksien pohtimista sekä valmiutta kantaa oma vastuu omista ratkaisuista. Elämänhallinnan ongelmien kanssa painiessa ihminen ei kykene ajattelemaan ennen tekoa/tekemättä jättämistä itse asiaa, saatika ei kykene ajattelemaan seurauksia, vaan luottaa siihen, että joku muu hoitaa hänen asiansa, seuraukset, ja hän voi tehdä mitä lystää ja vastuu sälytetään aina jonkun muun syyksi.

Vuorovuosin joulua

Lapset ovat viettäneet vuorovuosin joulua molemmissa kodeissaan. Ensimmäinen joulu eron jälkeen oli itselleni kaikkein vaikein. Olinhan juuri repinyt itseni irti kaikesta tutusta, koko elämä oli heittänyt kuperkeikkaa yhdessä yössä eron myötä.

Joulu tuli sinä vuonna nopeaan, minulla ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään joulua varten. Kaikki piti jättää lasten isälle, ja vieläkin korpeaa suunnattomasti, ihan jokainen kerta, kun joulunaika lähestyy. Kaikki muistot, kaikki meidän perheen sekä minun omat lapsuuteni muistot ja muodostuneet perinteet eri juttujen muodossa.

Minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut joulua tuoda näkyviin sinä ensimmäisenä vuonna ja niinpä lapset viettivät eron jälkeisen ensimmäisen joulunsa isänsä kanssa. Niin oli parempi. Ensimmäisen lapsettoman jouluni vietin yksin, hiljaisuudessa kääriytyneenä sohvalle viltin alle, lukien kirjaa. Ei ollut rahaa ostaa syötävää, ei ollut rahaa käydäkseni tankkaamassa autoa, jotta olisin päässyt mummolle yms. Söin näkkileipää ja vettä sekä viikolta jääneitä lasten aterioiden jämiä.

Vuosien vieriessä olen yrittänyt hankkia joululaatikkoon täytettä ja jokainen marraskuun loppu osoittaa, että jostain kumman syystä sinne jemmatut tavarat ovat ottaneet jalat alleen ja vaikka kuinka niitä yritän etsiä, en löydä niitä sieltä, mihin ne laitoin säilöön. Lopetin kaiken jouluisen tavaran hankkimisen jo useampi vuosi sitten, kävelköön ulos, jos eivät meillä viihdy, mutta päätin, etten ala jokainen vuosi samoja asioita hankkimaan uudestaan ja uudestaan kuten vuosia tein sitäkin. Nyt mennään sillä, mitä on ja uutta en enää yritä hankkia.

Ei oma talous kestä semmoista, joka vuosi uuden hankkimista, kun pitäisi niitä lahjoja saada kasaan ja syödäkin jotakin. Toki olen ollut päätöksestäni harmissani, koska ennen olin kovin jouluihminen.

Rakastin joulun aikaa, valmistautumista siihen ja ja. ..Kaikkeen edelliseen liittyi ne lapsuudesta asti mukana kulkeneet muistot ja tunnelmat sekä ne omien lasten kanssa muodostuneet tavat, perinteet ja tunnelmat ja muistot ja eräänä päivänä olin niistä joutunut luopumaan. Toivon mukaan lapseni ovat päässeet isänsä luona niistä nauttimaan?

Nykyisin en enää pidä joulusta. En samoin, kuin ennen. Joulu oli joskus tärkeä asia, monien asioiden summa. Viime jouluna oli lasten vuoro viettää joulu minun luona. Työyhteisön vaatimuksesta pakotettuna ja painostettuna olin kuitenkin koko joulun töissä, ja kyllä suututti lasten viettäessä joulua keskenään mieheni kanssa. Muistikuvia minulla ei ole viime joulusta, ei työssä, eikä kotona ja olikin aikamoinen sotku päässä miettiä, kenen luona lapset tämän tulevan joulun viettävät.

Sitä edellinen joulu oli lapseton, onneksi. Tai, kävivät lapset silloin luonani, halusivat olla aattona kanssani sen pari tuntia, söimme sekä jaoimme lahjat ja fiilistelimme yhdessä jouluista oloa. Lasten lähdettyä takaisin isälleen, me valmistauduimme miehen kanssa käymään hautuumaalla, sekä mummon luona yhdessä sisarukseni kanssa. Tarkoitus oli muistaakseni lämmitellä joulusaunaa hautuumaalla käynnin jälkeen.

Olin ollut koko sen edeltävän syksyn kummallisen väsynyt, olin kärsinyt erikoisista oireista keväällä sairastetun kamalan, jonkun (koronan?) taudin jälkeen ja rintaa oli nipistellyt pitkin syksyä työvuorojen aikana. Niin aina, jokaisen lentsun jälkeen muutoinkin. Lasten lähdettyä isälleen, minun piti huilata tovi, olin jotenkin niin uupunut ja sain myös kovan närästyskohtauksen ja sitäkin menin huilaaman, ennen Uman vientiä tarpeilleen ulos.

Pääsin vihdoin kävelemään ulos ja Ihmettelin, kun oli niin raskas olo kaiken kaikkiaan. Jouluaatto herkistää mielen noin muutenkin ja koin erikoista, syvää surua siinä kävellessäni illan jo hämärtyessä. Mieleeni siinä kävellessä tulikin, että sydämeni oli särkynyt, ja sen myös tunsin.

Päätin poiketa oikopolulle, jotta pääsisimme nopeammin lähtemään mummolle. Polku nousee rinnettä pitkin jyrkästi ja muutaman kymmenen askeleen jälkeen jouduin pysähtymään hengityksen salpautuessa hengästymisen johdosta. Tuntui siltä, kuin olisin saanut astmakohtauksen ja samalla puristavankipeä tuntemus alkoi levitä rinnasta kaulaan, käsivarsiin ja selkään. Aloin hapuilla puhelinta ymmärtäessäni, etten kyennyt ottamaan askeltakaan ilman jäätävää kipua rinnassa ja henki ei kulkenut. Olin keskellä metsää koiran kanssa ja onneksi en ollut kaukana kodista. Soitin miehelle ja pyysin häntä tulemaan paikalle. Hoipuin alas rinteestä takaisin pyörätielle ja valahdin polvilleni maahan hengenahdistuksen ja kivun vyöryessä uudelleen päälleni. Soitin 112 ja ambulanssi oli paikalla viidessä minuutissa. Jouluaaton vietto vaihtui sairaalan vaatteisiin ja sillä reissulla olinkin sitten kaksi viikkoa. Kolme eri sairaalaa, useampi osasto. Epäonnistunut pallolaajennusyritys seuraavana päivänä, ja lopulta leikkaus, tukoksen ollessa yli 90%, kahden suonen risteyksessä.

Kyllä, silloin aattoillan ajatukseni olivat oikeassa. Aavistin sydämeni olevan rikki, tiesin sen jotenkin. Mieleni oli erityisen apea, surullinen silloin, siinä kävelyllä Uman kanssa. Olin lähellä äkkikuolemaa, sanoi pallolaajennusta yrittänyt spesialisti ja seuraava kohtaus veisi henkeni.

Tuleva joulumme on lapseton, kuten joka toinen joulu tähänkin asti. Viime joulu meni hieman penkin alle, minun ollessa töissä ja tälle joululle en uskalla kovin suunnitella mitään. Otetaanko uusintayritys mummon joulusaunasta aattoiltana kenties? Viimeksi minun osalta lapseton aatto-iltamme jäi vähän keskeneräiseksi.

Löysin puhelimen arkistosta aika ennustavan kuvan, hurjaa. Tiedossa puukkoa, kuten kansankielellä vanhempi väki leikkauksista puhuu.

Isoäitimuki ei tullu yllärinä. Tiesin olevani tulossa mummoksi ja aikaa olisi vielä sulatella ajatusta useampi kuukausi.

Ulkona ei ollut lunta, ilmeisesti joku kaipasi lisää valkeutta edes sisälle 🙂

Tätä söimme eräänä kohtalokkaana aattona, melkoisen ällö kuva juuri uunista tulleesta possusta.

Taapero-arkea

Tyttären ostosreissu muutama viikko sitten peruuntui meidän kaikkien sairastuessa lähes samanaikaisesti. Uuden työvuorolistan saatuaan sovimme tyttären kanssa, että pikkumies tulee meille yökylään, jotta äippä saa hieman hengähdystaukoa arkeensa. Käytännössä hän on yksinään joutunut vastaamaan heidän perheensä arjen sujumisesta, suorittamaan opintonsa loppuun ja nyt jatkaa sitten vuorotyötään toistaiseksi. Joten, hän on niin ansainnut oman päivänsä pitkään, pitkään aikaan.

Itseäni hieman jännitti, kuinka yökyläily meillä sujuu. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pikkuinen nukkuu meillä hyvin. Illalla kellon ollessa 20 iltatoimien ja iltapalan jälkeen, kävimme miehen kanssa yhdessä viemässä väsyneen pojan matkasänkyynsä alakertaan, joka on nyt tyhjillään omien lasten ollessa isäviikoilla.

Mukaan pikkuinen taapero sai oman tyynyn, vesipullon ja tärkeäksi muodostuneen unilelun. Nostettuani pikkuisen sänkyyn, hän oikein silmin nähden rentoutui, pötkötteli selällään peiton alla ja muistutti mummoa sanoen ”valo pois” näyttäen katosta loistavaa lamppua ja hymyillen vilkutti hyvänyön toivotukset.

Omien lasteni kohdalla nukutussessiot olivat jokseenkin pitkiä. Johtuen siitä, ettei lapsilla ollut vanhempien vuorotöiden takia muodostunut selkeää rutiinia oikeastaan mihinkään muuhun, kuin jatkuvaan hoitopaikan vaihtumiseen. Milloin lapset hoitopaikasta haettiin kymmenen jälkeen, kotona oltiin vasta hieman ennen yhtätoista ja nukkumaan pääsivät lähempänä puoltayötä ja aamulla piti jo herätä klo 6.00 lähtemään päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan. Vain äitiyslomien aikaan sain lapsille kotona olemisen luksusta. Perhepeti toimi aikanaan parhaiten takaamaan minun ja lasten muutaman tunnin unet yöaikaan. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, kuinka väsyneitä lapset olivatkaan tuosta tuollaisesta elämänrytmistä, hoitopaikasta hoitopaikkaan raahautumisesta? Itseä vaivasi ne kuuluisat ”äitiaivot” ja siihen vielä yhdistettynä hoitoalan kolmen viikon vuorotyölistat järjettömine työaikoineen ja työvuorosuunnitteluineen. Pahinta olikin juuri tuo ilta-aamu ja sekä pätkä-aamu ja yö sitten vielä siihen päälle.

Olen siis aina vaan kovin iloinen, kun näen miten luottavaisena pikkuinen osaa nukahtaa itsekseen ja vieläpä omaan sänkyynsä. Yö meni erittäin hyvin, pikkuinen nukkui puoli kuuteen asti ja heräsin itse juuri ennenkuin alakerrasta alkoi kuulua puhetta.

Sain siis itsekin hyvät unet nukutuksi. Aamutoimet teimme kiireettömästi ja puoli seiskan maissa pikkuisen mieli alkoi tehdä aamiaista. Itse join kupillisen kahvia, valvoessani pikkuisen mustikkavadelmapuuron lusikointia.

Kahdeksan jälkeen pääsimme ulos ihmettelemään lunta, autoja ja kirpeää pakkasilmaa yhdessä Uman kanssa. Liukkaus onkin uusi ilmiö poikaselle, saatika paksujen talvitamineiden kanssa liikkuminen ja leikkiminen. Parasta pojan mielestä taisikin olla kävely rattaiden vierellä ja myöhemmin mummon pihassa bongatut monet autot sekä aina niin ihmeellinen ritiläkaivo, jonka päältä on hauskaa kävellä kivien ropistessa kaivoon.

Ulkoillessa saa aina aikaan hyvän nälän ja niin kävi tälläkin kertaa. Poikanen on ollut koko ikänsä melkoisen huonolla ruokahalulla ja näyttää, että vasta ihan viimeaikoina syömiset on lähteneet sujumaan oikean näläntunteen kurniessa vatsassa.

Hämmästyin, kuinka reippaasti jaksoi ateriansa syödä ja lisäksi hän halusi myös mummon tekemää kasvissosemuusia, jota edelliseltä päivälliseltä jäi. On mukava kuulla toisen suusta ”namnam”, kun ruoka on suunmukaista. Porkkanaperunasipuliparsakaalimuussia teen jatkossakin, vaihtelua pelkkään perunaan ja sopi oikein loistavasti kanan kanssa.

Uma meinasi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja hypätä mamman sänkyyn, jonne on ehdoton nounou. Äkkilähtö tuli tälläkin kertaa ja pikkuisen läsnäolo kodissa ei muuta sääntöä mihinkään, vaikka Uma ehkä ajatteli muuta.

Vielä on muistissa omien lasten kanssa vietetty aika kotiäitinä ja kyllähän se on rankempaa, kuin työssäkäynti kodin ulkopuolella. Lapsille kylläkin säästävämpää, kuin pitkä päivä/ilta/yö/aamu paiväkodissa ja tänä päivänä voisi olla, etten laittaisi ollenkaan omiani päivähoitoon, tietäen nykyisen kurjan tilanteen lähes jokapuolella hoitoalalla.

Tätä kirjoittaessa pikkuinen nukkuu jälleen, päiväunia. Iltapäivälle, välipalan jälkeen, ajattelin käydä isomummoa moikkaamassa. Siellä on leikkikaluina semmoisia aarteita, mitä ei tämän päivän kaupoista enää löydä kovin helpolla. Pikkumies on niin kovin innostunut miehisistä laitteista, autoista, mopoista ja työkaluista ja isomummolan aarteista löytyykin pari leikkimopoa, joilla on mukava päristellä menemään.

No, suunnitelmat muuttuvat, kuten yleensä. Lähdimmekin ulos rataslenkille toistamiseen välipalan jälkeen, ulkoiluttamaan Uma-koiraa ja bongailemaan autoja. Äiti-ikävää ja väsymistä oli sen verran, etten hennonut pikkuista lähteä raahaamaan muualle. Tutussa ympäristössä on turvallisinta sittenkin touhuilla ja niinpä ulkoilun jälkeen leikimme, söimme jälleen ja yhdessä teimme pikkuisia kotitöitä ja parasta illan aikana taisikin olla porrasharjoitukset, joita malttoi tehdä useamman ylösalas-kiipeilyn. Väsyneenä ja koko päivän touhunneena, iltatoimet pitikin tehdä jo ajoissa ja puurokaan ei millään maistunut ja niinpä peti kutsui jo yöunille kello 19. Unta riittikin sitten lähes 11 tuntia putkeen ja ilo äitinsä näkemisestä seuraavana päivänä oli suuri.

Kyllä olin itsekin todella väsynyt puuhakkaan taaperopäivän jälkeen ja päivittelin vielä illalla tyttärelle, kuinka ihmeessä olen jaksanut sitä silloista, meidän näköistä pikkulapsiarkea aikanaan?

No, tiukat rajat lapsilla, aina samanlaisena toistuva perusarki kotiäitinä ollessa sekä hyvä yritys perusarjen pitämisestä koossa vuorotöiden lomassa? Hyvä ennakointi, etukäteissuunnittelu aina kolme viikkoa kerrallaan työvuorojeni puitteissa, ja ja piti muistaa käydä kaupassa heti päiväkodista/hoidosta lapset haettuaan. Olihan se aikaa ja oman väsymisen huomasi aina silloin, kun ote alkoi lipsua ja asioita unohtaa. Huonoin esimerkki taitaa olla se, kun en enää väsyneenä töistä ajaessa muistanut, missä tai kenellä lapset olivatkaan hoidossa iltavuoroni ajan.

Olen itse 42 vuotias tällä erää ja voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi enää yhtään raskautta, vauva-arkea. Taaperon perässä liikkuminen, pukemiset, kantamiset ja nostelut käyvät pidemmän päälle kipeästi lihaksiin ja leikattuun rintalastaan. Huomaan kyllä myös, kuinka positiivisesti pikkuinen on vaikuttanut yleiseen virkeyteen, joka tuppaa itsekseen kotoillessa laskemaan.

Huomaan, kuinka ihanaa on olla mummo, isovanhempi tietäen, että pikkuinen on pikapuoliin äitinsä huomassa. Olen jotenkin kovin tyytyväinen siitä, että sain omat lapseni nuorena aikuisena ja että saan olla nyt tärkeä ihminen toisellekin sukupolvelle.

Mummoutta ei oikein ehdi miettiä juuri siinä hetkessä, kun on täysi tohina taaperon kanssa päällänsä, vaan onko se sitten sitä, kun kokemukset tallentuvat sydämeen, mielikuvat ja tunnelmat jäävät sinne jonnekin mielen sopukoihin ja syntyy niitä muistoja, jotka kantavat läpi elämän?

Tervetuloa!

Saman Auringon Alla

Kirjoittaminen on ilo, suuri sellainen. Nautin jokaisesta sanasta, lauseesta, minkä saan aikaiseksi. Aihe, kuin aihe käy ja aina löydän jonkin ajatuksenpoikasen, mitä kulkea eteenpäin.

Kirjoittamalla suuntaan ajatuksia myös monesti, pois ikävistä aiheista ja tuntemuksista. Tietoisesti yritän nähdä kurjallakin hetkellä jotakin hyvää. Usein se onnistuu. Vuosia kirjoitin vain silloin, kun oli kurjaa, velloin ikävissä tunteissa ja päästelin itkuja näppäimistölle. Sitten eräänä päivänä koin, ettei ollut enää mitään kirjoitettavaa, ei ainakaan mitään ikävyyksiä. Tunteiden vuoristorata oli pysähtynyt, myrskyävä aallokko kadonnut.

Tällä hetkellä olen saanut vieraaksi toiveikkuuden tunteen, jota yritän mutustella ja tunnistella. Reaalimaailmassa, livessä kaikki jatkuu entiseen tapaansa ja minusta ei ulospäin näy kovin helposti tuulen suunnan muuttumiset. Olo on tulevan suhteen ainakin nyt toiveikas, ihan vielä minun ei kannata heittää pyyhettä kehään ja luovuttaa.

Asioilla on tapansa järjestyä, juuri niin kuin pitääkin. Koko elämäni on täynnä kaikenlaisia kokemuksia tuosta ilmiöstä. Täytyy itse tehdä se, mikä on mahdollista ja luottaa siihen, että asiat aina jotenkin järjestyvät.

Olen kärsinyt pitkään kaikenkattavasta väsymisestä, joka näkyy ja tuntuu läheisillekin. Lapsille on tuttu näky, äippä päiväunilla tai muuten vaan, makuuasennossa. Harvassa on ne päivät, jolloin on energinen päivä. Asialle en oikein voi mitään, ei ole olemassa mitään ihmelääkettä. On vain aika, ja tosiasioiden hyväksyminen ja niiden kanssa elämään opettelu. Omat jaksamisen rajat madaltuvat aina vaan, enemmän.

Samalle päivälle en voi enää suunnitella vaikkapa siivousta ja koiran kanssa pitkää kävelylenkkiä. Siivouspäivinä käymmekin koiran kanssa aamusella puistossa ja kierrämme tyyliin korttelin ympäri, että jaksan tarttua imuriin myöhemmin päivällä. Joskus käy niinkin, että yksinkertainen imurointi on liian raskasta keholle ja homma jää alkutekijöihinsä, seuraavaan mahdolliseen päivään.

Arkeni on päivittäistä arpomista sen suhteen, mitä jaksan tehdä ja milloin tulee tarve päästä lepäämään. Sängyssä vietetyt tunnit ovat tuttuakin tutumpaa. Päiväsaikaankin tunnit sängynpohjalla menevät kovin nopeaan, unen tarve on suuri ja vaikka päivällä nukkuisinkin paljon, olen silti kovin väsynyt iltaisin ja yöuniin päiväunilla ei ole vaikutusta.

Yksi kauppareissu saattaa viedä monen päivän voimat, seurauksena joudun viettämään ainakin koko loppupäivän pedissä ja muuhun askareeseen ei keho kykene. Olen jokseenkin hyväksynyt ja kantaapään kautta opetellut näitä kehon kautta tulevia rajoituksia elämääni. Vaikeinta on ehkä ollut hyväksyä se, että oma fyysinen jaksaminen rajoittuu nykyisellään niin vähään ja että elämä kapeutuu ja rajautuu pitkälti kotiin.

Toivon toki, että tämä menee jälleen ohitse, jossakin vaiheessa vain huomaan jaksavani jälleen lähes, melkein normisti ja huilaaminen rajoittuu ilta,-ja yöaikaan. Jatkoa elämässäni olen miettinyt jonkinverran, totuus lyö vasten kasvoja ja ainakin edessä on alanvaihto. Hoitotyö on fyysisesti raskasta ja henkisesti liian kuormittavaa nykyisessä tilanteessa ja jatkuvat, aina vaan pidentyvät sairauslomat työn ohella ei ole kenellekään hyvä vaihtoehto.

Minun on hieman vaikea miettiä, mitä elementtejä tahtoisin omaan tulevaan elämään. Olen niin tässä,-ja nyt hetkessä eläjä. Jotenkin aivot lyövät lukkoon tässä kohdin, kun yritän mielessäni kuvitella tulevaisuutta ja totean, etten yksinkertaisesti kykene arvailemaan ennakolta omaa elämää. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.

En voi kuin luottaa elämään, siihen miten asioilla on tapansa järjestyä, tavalla tahi toisella ja aina parhain päin. Tähän liittyen totean myös ihan elämälläni opittuna, että kaikella on todellakin tarkoituksensa, myös syynsä ja seurauksensa.

Mikä tarkoitus sitten on vaikka siinä, kun peti vetää puoleensa kehon uupuessa liiaksi? Niin, mikä? En tiedä, en vielä. Olen pohtinut koko ikäni myös sitä, kun minulle myös on sanottu, ettei ihminen saa enempää, kuin jaksaa kantaa. Olen siis tämän perusteella liiankin vahva ihminen ja olen kantanut elämäni aikana ihan järjettömiä taakkoja, jo ihan pienestä pitäen aikuisten huolet ja murheet ja myöhemmin oman elämän raskasta taakkaa minusta riippumattomista syistä johtuen.

Silti, kaiken eletyn elämän jälkeen, kaikkien kokemuksien ja nähtyjen jälkeenkin yritän hakea, etsiä elämääni sitä positiivista punaista lankaa, joskus jopa sen löytäen. Olen oppinut sinnikkääksi, periksi en anna ihan helpolla, jos ollenkaan. Aina on olemassa jokin ratkaisu, aina löytyy polku, jota pitkin kulkea ja jos ei löydy, niin sitten sellainen tehdään, askel kerrallaan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaista on kulkea läpi harmaan kiven, pelkällä päättäväisyydellä ja tahdonvoimalla, yksin.

Olemme kaikki enemmän tahi vähemmän saman auringon alla. Se on yhteinen kaikille ja jokainen saa siitä osansa. Kuten elämässä, myös auringossa on ne hyvät ja huonot puolensa, riippuen ihan tilanteesta, paikasta ja ajasta.

Herkkyys ja energiat

Olen ollut erittäin herkkä tyyppi kaikkineen jo ihan lapsesta saakka. Opin kuitenkin piilottamaan herkkyyteni ja kehitin isommaksi kasvaessa kovin kovan kuoren, jonka taakse ei kukaan päässyt.

Aikuisuudessa suljin tietoisesti pois kaikenlaiset herkkyyteen liittyvät asiat, myöhemmin myös suljin näkyvistä kaikenlaiset tunteet ja mielenliikutukset. Tunteiden näyttäminen oli kohtalokasta ja siitä sai kärsiä aina vaan.

Pitkälle on tultu noista menneistä ajoista. Paljon olen tehnyt itseni kanssa työtä saavuttaakseni takaisin/löytääkseni kadotetun itseni, sen mikä ja kuka olen?

Nyt olen päässyt sellaiseen taitekohtaan itseni kanssa, etten voi enää kieltää sisäistä herkkyyttäni ja sen olemassa-oloa elämässäni. Tähän liittyen joudun myöntämään, etten voi kieltää enää tiettyjen asioiden ilmentymistä elämääni.

Kieltäminen on luonnistunut oikein hyvin ihan näihin päiviin asti ja vaikka, joskus olisikin herkkyys päässyt pintaan, sen olen sujuvasti työntänyt takaisin yhtä nopeasti kuin tulikin.

Jossain aiemmin kirjoitin, kuinka energiani tuntuu olevan täysin lopussa, akut ei lataudu ja olo on kovin nahkea. Netin ihmeellisen maailman syövereistä eteeni ilmestyi nopean etsimisen jälkeen tuo paljon parjattu/ylistetty henkinen puoli, energioineen kaikkineen.

Väsymykseni ylittää tällä hetkellä kaiken järjellä ajateltavan kokemuksen, se on jotain täysin älytöntä, suhteetonta ja tuntuu niin loputtomalta suolta tarpoa, että olen todellakin valmis kokeilemaan ihan kaikkea, mikä vaan saattaisi auttaa. Loputtomat vitamiini ja hivenaine yms. pillerit ja terveellinen ruoka, uni, säännöllinen rytmi jne on jo kokeiltu tuloksetta. Liikun ulkona, metsässä ja maalla ja kaverina on aina vaan aivan tajuton väsyneisyys.

Muutamana päivänä etsin ja löysin paljon, paljon sellaista tuttua, omakohtaista ja koettua koko elämäni ajalta. Kaikki huuhaa ei ole välttämättä huuhaata, vaikka sitä olenkin väistellyt, vältellyt ja kiertänyt mahdollisimman kaukaa. Energia, joka minulla on hukassa, poissa ja kadoksissa, saattaa ehkä olla sitä toisenlaista laatua, kuin puhtaasti fyysistä?

Epätoivoisena ja kyllästyneenä ja harmissani päätin kokeilla kuunnella parantavia Tiibetiläisiä ääniä sekä käpyrauhasen aktivointia. Tänään on ollut kolmas päivä kuulokkeet korvilla ja syy miksi ryhdyin kirjoittamaan asiasta, on niinkin yksinkertaisesti se, että omalle kohdalle tuntuu auttavan. Vähän kerrallaan huomaan saavani aikaan jotakin, pientä tosin ja asioiden suorittaminen ei vaadi tähtitieteellisiä voimainkoetuksia. Pikkuhiljaa alan päästä jyvälle, mistä energian kanssa työskentelyssä on kyse ja en saata enää ohittaa tätä asiaa.

Jämälankasukat sain vihdoinkin valmiiksi. Ehdin jo ajatella laittavani koko tekeleen nurkkaan ja luovuttaa. Takana näkyy pikkukiikkutuoli, joka on hiottu, kasattu uudelleen ja odottaa nyt uutta maalia pintaansa. Uudelleen verhoilua mietin vielä, ja eihän se kummoinen vaiva ole irroittaa istuinosaa, jos verhoiluun vielä päädynkin.

Olla itselleen armollinen

Laiska töitään luettelee? Mistäköhän moinen sanonta on peräisin ja miksi se tuli mieleeni juuri, kun iloitsin eilen pienistä kotitöistä, joista suoriuduin?

Kuluva marraskuu on ollut synkkää aikaa myös omassa mielessäni. Kun olisi mielenkiintoa ja halu tehdä jotakin, keho ilmoittaa kuin nauraen, ettei moisiin hommiin nyt tarvitse ryhtyä. Olo on, kuin kantaisi kahta lyijypukua päällään.

Ehkäpä hieman valoa synkkyyteen toisi pakkanen ja taivaalta satava lumi? Uma on jo on melkoisen innoissaan hepuleista päätellen, kelin kääntyessä lähelle pakkasasteita, nuuhkuttaen kilpaa kanssani lumen enteilevää tuoksua ulkona.

On monia pitäisi- ja pitäisi- asioita tekemättä. Aika ajoin tekemättömät jutut sitten kummittelevat tuolla jossakin, kuiskutellen olemassa-olostaan. Enää en kovin suuremmin ahdistu tekemättömien asioiden kasaantuessa ja jäädessä odottelemaan, sitä minun parempaa päivää, kun jaksaminen antaa myöden ja lyijynraskas keho kevenee. Se aika tulee sitten, kun tulee, jos on tullakseen. Millään asialla ei ole niin kiire, etteikö joutaisi odottaa.

Tällä hetkellä on parempi elää oma vointi huomioiden ja hyväksyä yksinkertaisesti se tosiseikka, etten jaksa samoin kuin ennen, duracell-pupuna loikkia väsymättä aamusta iltaan. Jos on levättävä, niin on levättävä ja turhaan yritän kävellä tuulimyllyjä vasten.

Olen tyytyväinen moniin seikkoihin, jotka ikäänkuin pelastavat minut tässä tämännäköisessä arjessa juuri nyt. Ratkaisuja olen etsinyt moniin kodin ongelmakohtiin ja niitä on myös löytynyt.

Kotini on yksinkertainen, ja erittäin helppo siivota sekä pitää yllä. Kodin järjestys on aina sijoiteltu niin, että siivous on sujuvaa ja helppoa. Tämä tuo helpotusta arkeeni huomattavasti. Pääosin tavaroilla on omat paikkansa, vaikka perheessä tuntuukin olevan tietämättömyyttä tämän asian suhteen, ja joudun asiasta muistuttamaan vähän väliä. Koiran karvat uppoavat mukavasti villamattoihin, ja tassukura/hiekka jää ulos kätevästi vauvanpesuun tarkoitetuilla kosteilla liinoilla. Sohvan materiaali on nahkainen ja siitä saa helposti imuroitua pinnoille tarttuneen karvan pois.

Kokemuksesta tiedän, kuinka väsymys ja totaalinen uupuminen sitten jonakin päivänä helpottaa ja huomaan jälleen pääseväni toimimaan jokseenkin normaalisti ja jaksavani myös lähes normaalisti. Toisin sanoen virtaa riittää omiksi tarpeiksi. Enää ei virtaa riitä niin paljoa, että voisin omaa jaksamista jakaa muillekin, kuten ennenvanhaan tein.

Omat energiat on vähissä. Sisäinen patteri, jonka pitäisi latautua aina toisinaan, on rikki. Jostain syystä tunnen, kuinka koko elämä on ikäänkuin pysähdyksissään ja mikään ei liiku suuntaan taikka toiseen. Monista (teko)syistä johtuen elämässäni ei ole mitään odotettavaa, ei koettavaa taikka suunnitelmia. En osaa ajatellakaan ,millaista olisi, jos olisi joitakin suunnitelmia?

Miettiessäni tuota edellistä, ymmärsin ja totesin, ettei ole ollut vuosiin mitään odotettavaa oman elämän kannalta. Päivät, viikot, kuukaudet menevät juuri se yksi hetki kerrallaan, ilman mahdollisuutta edes miettiä, mitähän sitä vaikka ensi vuonna tekisi tai missä olisi vaikka kahden vuoden päästä? En kykene moiseen.

Pari vuotta sitten ehdin pienen hetken haaveilla omasta kodista, ajattelin sen edes olevan mahdollinen minulle. Vaan kuinkas sitten kävikään? Sain melkoisen nopeasti haudata haaveen omasta kodista sydämen sairastumisen vuoksi.

No, ettei nyt ihan synkistelyksi mene, paluu tähän hetkeen ja ihanaan ulkoilukeliin.

Hämäränhyssy marraskuisena kalseana aamuna on ihan paras sää. Sisälle saa laittaa ne koristevalot päälle ja sytyttää muutaman kynttilän mielen piristykseksi. Viikkosiivous toteutuu miten toteutuu, ja siihen on tyytyminen.

Äitini kysyisi tässä kohdin, kuten yleensä, ”Etteikö lapset auta minua kodin siivouksien, sen ja tämänasian kanssa?” ja hän ei millään ymmärrä, ettei ole lasten tehtävä/vastuu auttaa äitiään, vaan lasten vastuullaan ja tehtävänään on ensin opetella huolehtimaan itsestään ja omista asioistaan omissa elämissään. Joten ei, en vastuuta lapsia kuin sen, mikä on ikätasoon ja kehitykseen nähden tarpeen. Liian suurta taakkaa en ole koskaan halunnut lasteni saavan liian aikaisin kontolleen, saatika että heidän pitäisi kantaa vastuuta aikuisten asioista/elämästä. Ei se mene niin.

Tässä ja nyt

Elämä, tässä ja nyt hetkessä

Elämä

Jokaisella omanlaisensa, kahta samanlaista elämää ei ole olemassa. Samassa perheessä, eri perheenjäsenillä oma elämänsä, oma sisäinen maailmansa etenkin.

Vuosituhannen alussa yleistyi pilkallinen sanonta ”Hanki elämä!” Tällä taidettiin tarkoittaa yleisesti sitä, että ihmisen pitää keskittyä omiin juttuihinsa, eikä niin kärkkäästi puuttua/arvostella/moittia/matkia yms. toisten ihmisten juttuja.

Millainen on minun omannäköinen elämä, johon on kuuluneet aina tietyt jutut ja rutiinit? Monet asiat elämässä ja toimet on olleet melkolailla pakonsanelemia juttuja, ilman valinnanmahdollisuutta toimia tai tehdä toisin.

Voin jakaa elämäni kahteen osaan, ennen ja jälkeen avioeron. Avioero mullisti kaiken minun elämässäni. Elämä ennen eroa oli se tavallinen tarina–> Kaksi ihmistä tapaa toisensa, opiskellaan, muutetaan yhteen, saadaan lapsia, tehdään töitä, hankitaan oma koti, autot yms, ja tehdään lisää töitä ja eletään lasten sekä työelämän puitteissa, ollen myös pankin kanssa naimisissa erilaisten luottojen ja lainojen sävyttämässä valheellisessa kulississa.

Muistelen kokeneeni elämäni olleen melkoisen pakkoa ja velvollisuuksia, sitä ja tätä ja koin kotiäitinä ainakin yhden uupumuksen. Burnout, jonka lääkäri viimein kaikkien huolellisten kysymyksien ja tutkimuksien jälkeen diagnosoi, ja sen olisi pitänyt herättää minut unestani jo silloin. Huumorilla otin asian, eihän kotiäitiys nyt niin rankkaa voinut olla, kahden alle kolme vuotiaan kanssa?

Aloitin työt, nuorimman ollessa silloin alle vuoden vanha. Minusta tuntui taivaalliselta päästä huilaamaan edes kymmeneksi tunniksi, pois kotoa ja kodin velvollisuuksista, joista olin yksin vastuussa lasten lisäksi. Moni yksinhuoltajana ollut kaveriäiti koki kateutta siitä, etten ollut yksin, vaan aikuisia oli kaksi kodissa. Mistäpä olisivat kulissien taakse nähneet?

Töissä oli luksusta syödä ateria ihan rauhassa, ilman kenenkään vaatimuksia ja pyyntöjä. Sain juoda kupillisen kuumaa kahdesti päivässä, jutellen niitä näitä muiden aikuisten kanssa. Elin aina hetken ihan omaa elämää, työssäni.

Siitä se sitten lähti, ymmärrys kasvamaan. Vähän kerrassaan aloin tajuamaan oman silloisen elämäni mielettömyyden ja suoranaisen järjettömyyden, häpeän kasvaessa aivan uusiin mittoihin. Olihan ulkoisesti loistavaa, upeaa, ongelmatonta elämää.

Elämä tänään

Elämä eron jälkeen? Sitä onkin vaikea kuvailla, vielä. Ehkä on liian aikaista analysoida tätä hetkeä? Erosta on kuitenkin vähän aikaa, vaikka siitäkin on jo yli kymmenen vuotta. Ehkä vapaus kuvaa elämääni parhaiten tällä hetkellä? Vapaa olemaan, tekemään, ajattelemaan, tuntemaan, kokemaan kaikkea.

Toisaalla taas eron alkuvuosiin mahtuu sana kaaos ja sen määrätietoinen taltuttaminen. Oikean ja väärän opettelu uudemman kerran. Selviytyminen elämässä uudenlaisten haasteiden kera sekä ennakointi kaikessa mahdollisessa. Ristiriitaisten asioiden olemassaolon hyväksyminen osaksi lasten ja itsen elämää.

Minuuteni löytyminen on edelleen kesken, samoin selkärankaan juurtuneiden selviytymis,-ja toimintatapojen muutos käy hitaasti, muuttuen kuitenkin asia kerrallaan.

Elämä, on tällä hetkellä vain elämää kaikkineen, ilman kulisseja, esirippua, joka laskeutuu oven sulkeuduttua. Elämä, joka on omannäköinen, omine arvoine ja kokemuksineen.

Elämä on toisenlaista, oikeastaan täysin päinvastaista, kuin ennen eroa ja olen tuhat kertaa onnellisempi elämään näin, kuin silloin. Lasten vuoksi on turha yrittää elää saman katon alla, jos ei ole edellytyksiä yhteiseloon toisen vanhemman kanssa.

Jotakin positiivista ilmoilla

Saa olla onnellinen!

Maanantai alkoi aikaisella herätyksellä, verikokeita ja sydänfilmiä vaihteeksi. Kaupassa pitäisi käydä.
Väsyn nopeasti ja päivittäin edessäni on valintoja tekemisten suhteen, joko/tai. Useampaan rupeamaan minulla ei voimat meinaa riittää tällä hetkellä.
Esimerkiksi joko imuroin ja ulkoilutan koiran ja lepään loppupäivän. Ruuanlaitto jääköön seuraavaan päivään sitten. Toisena päivänä riittää, kun ulkoilutan koiran ja loppupäivä on levättävä.
Siivoukset ja muut kotityöt yhdeltä istumalta saman päivän aikana olen saanut unohtaa jo aika päiviä sitten. Vähän kerrallaan tekemistä, lepo ja jälleen vähän jotakin aktiviteettia ja lepo.

Kaikki fyysisesti vähänkään raskaat tekemiset verottavat jaksamista jopa useammalla päivällä eteenpäin ja monesti joudun harmittelemaan asiaa, jos, ja, kun, vaikka, esimerkiksi isomummon työmaalla on pitänyt jotakin tehdä ja sitten ei ole voimia enää kotiin, eikä omiin asioihin. Nyt ei tosin ole ollut voimia, edes sinne isomummon tykö.

Erään kerran, tässä alkusyksystä, lääkäri oletti automaattisesti minun olevan masentunut, (väsynyt ja ei jaksa fyysistä rasitusta) ja alkoi puhua mieliala-lääkityksestä, jonka kela kuulemma vaatii joissakin tilanteissa. Kerroin lääkärille useaan otteeseen toistaen, etten ole masentunut, vaikka kyllähän se välistä korpeaakin, kun keho ei vaan toimi, ja mieli haluaisi tehdä sitä ja tätä. Sain eteeni testin täytettäväkseni.
Kysyin, että jos kelan mieliksi pitää sitten jotakin lääkettä syödä, niin voisiko arvon tohtori määrätä jotakin piristävää, sellaista mikä laittaisi tuohon kehoon hieman vauhtia? En saanut lääkettä, masennustestistä ei herunut pisteitä sillä erää. Kyseinen tyyppi oli olevinaan tietävinään perustaudistani ja silti ei ymmärtänyt kaikenkattavaa uupumista/väsymistä muuksi, kuin masennukseksi. Kun keho uupuu, niin se ei ole automaattisesti masennusta.

Itselläni on myös mennyt todella pitkä aika ymmärtää oman jaksamisen erikoisuus. Normaaliahan siis on, että hereilläoloaika koostuu kaikenlaisesta rasituksesta ja töissä jaksamisesta ja kotona suoriudutaan velvollisuuksista, ilman sen suurempia ongelmia. Itse en kykene moisiin suorituksiin enää, en edes kotitöissä.

Tätä kestää taas aikansa. Kunnes, eräänä mukavana päivänä huomaan olevani jälleen jokseenkin toimintakykyinen. Tai niin ainakin toivon. Jokainen taudin pahenemisvaihe on jättänyt jotakin jälkeensä.

Tänään oli helppo aamu, pitkästä aikaa ja sänkyä petaillessa totesin, kuinka olen onnellinen siinä hetkessä. Tuli jälleen se omituinen tunne, joka kertoo minulle jostakin positiivisesta ja hyvästä asiasta saapuvaksi elämään.
Kierrettyämme vajaan neljän kilometrin pituisen pyörähdyksen vesisateessa, melkoisen hitaalla vauhdilla, Umalle tuli yhenäkin kummallinen kiire kotiin metsästä. Uma katsoi minua ja haukahti ja laittoi vaihteen päälle kohti kotipolkua ja ihmettelen edelleen, miksi käyttäytyi noin? Ei ole tyypillistä käytöstä ollenkaan.

Lenkillä pohdin hieman omaa elämää ja mietin aivosolut kuumina, mitä ihmettä teen jatkossa elämässäni. Ikäänkuin aamullinen positiivinen olo liittyisi nyt jotenkin itseeni ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin ja löydän työn/opintojen saralle sen oman juttuni?

Siinä metsäistä polkua tallustellessani silmiini osui jokin kiiltävä, pilkottaen lehtien seasta ja päätin kumartua katsomaan, mikä siinä olikaan ja ylläri, sulkakorvakoru. Nostin erikoisen ja kauniin korun näkyviin, roikkumaan kuusen oksaan ja toivon sen löytävän takaisin omistajalleen.

Kotiin tultaessa oloni oli virkistynyt huomattavasti, se, mitä ei ole kuukausiin tapahtunut. Vähänkö on siistiä, kokea olevansa edes hetken aikaa virkeä! Nyt pitää vaan jarrutella, etten väsytä itseäni tässä harvinaisessa olossani. Monesti tällaisen päivän päätteeksi olen ikäväkseni saanut huomata, kuinka sitten itse rasitan voimani uuvuksiin, koska on vain käytettävä hetki hyväksi ja tehtävä niitä asioita, joista saan vain haaveilla pahimpina väsymisen päivänä.

Nyt se on alkanut, koko päivän jatkuva hämärä, harmaa taivas, kosteus.

Iloa kotiin tuo pienet valot sekä kanervat

Äiti on vähän väsynyt

Elämä sitä heittää kuperkeikkaa, tasaisin väliajoin ja milloin minkäkin hankaluuden muodossa. Se on vain elämää ja niille asioille ei oikein sattuessaan mahda mitään muuta, kuin elää aina sen mukaan, mitä eteen tulee.

Suunnitelmat, toiveet, ajatukset ja kaikki muu voi vaihtua ihan silmänräpäyksessä toisenlaisiin ja tunteet niiden mukana. Joskus olen helpompina hetkinä miettinyt, kuinka tylsää elämä olisikaan, jos se olisi aina sitä samaa rutiinia päivästä toiseen.
Meidän perhepiirissä ei kovin pitkään ole ikinä saatu nauttia niistä tylsistä ja tasaisen arjen hetkistä. Aina on jollakin perheenjäsenellä jotakin, jos ei itsellä, niin on muilla sitten senkin edestä.

Sitten, kun jotakin tapahtuu, yleensä muutokset arjessa koskevat minuakin jollain lailla, joskus enemmän tahi vähemmä ja aina joudun jossain määrin ja jokatapauksessa reagoimaan jotenkin. Äitiyden taakka on joskus raskas, äitiys ei ole pelkkää tanssia arjessa. Miksi en oppinut sitä silloin, kun toimin äitinä äidilleni?

Opin jo melko varhain, ettei elämää kannata suunnitella sen kummoisemmin, koska omalle kohdalle on lähestulkoon aina tähänkin mennessä käynyt niin, että ne omat suunnitelmat voi unohtaa suosiolla muiden asioiden viedessä ajan, rahan,jaksamisen ja kaiken huomion.

Itse suunnittelin edeltäneille lapsivapaille viikoilleni huilaamista, hieman parempaa puunausta kotiin ja muita pikkuisia juttuja keskittyen tarkoituksella oman voinnin parantamiseen. Ja kuinka sitten todellisuudessa meni nämä edeltävät kaksi viikkoa?

Ensimmäisen lapsivapaan viikon sairastin pedin pohjilla, miettien kuka voisi auttaa mm. koiran lenkityksessä todeten olevani melko omillani asian kanssa. Muutamasti joku lapsista sattui poikkeamaan meillä ja samalla käytti koiran ulkona. Samaisella viikolla myös lasten kyytitarve paikasta toiseen oli akuutti, vaikka lapset isänsä luona. Sama jatkui toisellakin viikolla, plus että pikkuinen sairastui ja tarvitsi hoitajan kotiinsa ja heti perään sairastui äitinsä, ollen itse kovin sairaana ja loppuviikko onkin mennyt tiiviisti heidän parissa.

Nyt tilanne on kahden lapsivapaaviikon jäljiltä se, että oma koti on ahdistava kaikkine sotkuineen, ja tiedossa on suurempi siivous, mutta oma jaksaminen ei anna myöden. Umppaliini on joutunut tyytymään hyvin lyhyisiin ulkoiluhetkiin ja kun olen yksin vastuussa koirasta, koen erittäin huonoa omaatuntoa tämänkin asian puolesta. Olen kaikessa tohinassa unohtanut

Vanha mummo ei pääse omaan saunaansa, koska yksinkertaisesti en kykene repeämään enää sinnekin ja hällä käy päivät pitkäksi yksinäisyydessään. Ei vaan ehdi, ei jaksa, kun omakin tontti on huolehtimatta.Pesulle piti sitten meille hakea ja viedä takaisin. Miksi sitten toimin, niinkuin toimin?

Voisin toki sanoa, ihmisille, lapsilleni, että yrittäisivät pärjätä omineenkin ja ,kun nuoriso on isäviikolla, isä voisi huolehtia lastensa asiat. Se vain ei mene niin, ei meidän tapauksessa. Pikkuisen äidille olisin voinut sanoa toisin, tehdä toisin myös ja jättää hänet selviämään yksinään arjestaan sairaan lapsen kanssa ollen itsekin sairaana, kuten itsekin jouduin aikanaan selviytymään, korkea kuume ei ollut mikään tekosyy jäädä petiin potemaan, piti jaksaa vaikkei jaksanut.

Yritän tehdä parhaani, muistissani on vielä tänäkin päivänä ne elämäni tuskaisimmat ja kauheimmat äitiyden huipentumat sairaana ollessani, ja haluan auttaa lapsiani siinä, missä itse jäin yksin aikoinaan. Sellaiset kokemukset eivät kasvata, ei ainakaan parempaan äitiyteen.

Äitiys on omalla kohdallani usein omien tarpeiden ja toiveiden ja suunnitelmien sivuuttamista hamaan tulevaan. Jokainen määritelköön kuitenkin itse omalle kohdalle missä se oma raja menee ja toiset ovat onnekkaita sen suhteen, että on olemassa se kuuluisa hyvä tukiverkosto.
Omalla kohdalla äitiys on lehmänhermoja sekä liiankin venyvää pitkää pinnaa eli suomeksi sanottuna tilanteesta riippuen melkoisen rajatonta. Tietyissä asioissa ja tilanteissa en sano ei, vaan vastaan kyllä syystä. Olematon tukiverkosto on kehittänyt kykyni selviytyä omineni, yksin joskus hyvinkin raskaassa arjessa.
Omalla kohdalla kaltoinkohtelu on opettanut toimimaan toisin, venymään ja ajattelemaan ehkä liikaakin toisen tunteita, elämää kaikkineen, taikka, sitä mitä mahdollinen kieltäytyminen aiheuttaisi, taikka mahdollinen toiselle tuleva haitta, mikäli jokin asia ei onnistu.
Äitiyteni on hyvin pitkälle lasten mahdollisimman hyvän elämän mahdollistamista tilanteessa, jossa toinen osapuoli kuorii kermat päältä ja rusinat pullasta. Tasapainoilua kaikessa. Joskus suoranaista selviytymistä helvetin esikartanosta tai oli vielä joitakin vuosia sitten.

Sitä mukaa, kun saan vuosissa etäisyyttä omaan menneeseen, alan välähdyksenomaisesti tunnistaa tilanteita, joissa minun tapaani toimia käytetään vain hyväksi ja saadaan etuja itselle minun avulla. Se on kurjaa huomata, vaan minkä ihminen luonnolleen voi? Kaikissa meissä on olemassa taipumus hyvään sekä pahaan ja juuri hyväksikäyttäen muita, ihmiset yleensäkin kiipeävät sosiaalisessa elämässä etuja saavuttaen ylemmäs.

On erikoista kirjoittaa näin illalla omaa ajatusvirtaa ylös. Väsyneenä moni normaalikin asia saa ihan omat mittasuhteet ja merkityksen. Olen tällä hetkellä kovin väsynyt, lepääminen ei oikein onnistunut ja seuraavat pari viikkoa on jälleen täynnä velvollisuuksia äitinä, vanhempana, aikuisena, mummona yms.