Tätä päivää on mukava elää

Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.

Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.

Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.

Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.

Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.

Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.

Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.

Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.

Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.

Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.

Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.

Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?



ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kevät kiikkutuoliprojekti kiitollisuus kiusaaminen koira kokemuksia koti lapsenlapsi lapset lapsuus luonto masennus mummoilu muutokset muuttaminen Onnellisuus onni pohdintaa rutiinit siivous sisustus sle taapero tavarat terveys toipuminen tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus väkivalta

Tavoitteena iloa elämään!

Joskus elämän varrella on ollut aikoja, jolloin on tuntunenut olevansa ikäänkuin jumissa tai paikallaan kaikilla elämän alueilla. Mikään ei ole soljunut eteenpäin, ei ole ollut tavoitteita tai näköalaa tulevaan, tai jos jotakin onkin ollut mielessä, asia on tuntunut liian hankalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Otollinen hetki alkaa valua mielessän kohti masennuksen syviä syövereitä siis.

Mitäpä edellisen kaltaisten hetkien kanssa olen tehnyt? Siinä hetkessä, kun olen ymmärtänyt asian? Aikoinaan nuorempana mietin, mitä ja missä olen, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua ja tuolloin selkiintyi mielessä moni asia, elämä lähtikin kulkeutumaan tavoitteita kohti. Vuosia myöhemmin myös tajusin eläväni sellaista elämää, kuin olin silloin nuorena haaveillut.

Myöhemmin sitten tein ”leikkaaliimaa”-periaatteella paperille asioita, joihin halusin muutosta ja viimeksi kirjoitin ihan vain paperille vihkoon jokunen vuosi sitten asioita, joita elämääni toivoin. En tiedä, mikä taika siinä piilee, mutta olen huomannut jumittuneen elämän saavan vauhtia sen jälkeen, kun on itse itselleen listannut asioita, joihin muutosta haluaa. Nyt olisi jälleen minun aikani tehdä jonkinlaiset suuntaviivat elämääni. Muistissa on vielä edelliset; Sain juurikin sitä mitä halusin, eritoten työn ja varsinkin työnkuvan kanssa.

Tunnista, tunnusta ja toimi. Eli ensin tarvitsee tunnistella omassa elämässä ne asiat, jotka eivät ole sellaisia, kuin itse haluaisi niiden olevan. Tai saattaahan olla, että on jokin asia, mitä ei itse vielä näe tai ei halua nähdä vaikkapa ongelmana, mutta muut näkevät kehtaamatta asiaa kuitenkaan sanoa suoraan. Ja silloin pitää itselleen tunnustaa asia.

Toimiminen tulee myöhemmin, vähän niinkuin itsestään, alkuun riittää, kun pitää mielessä tunnistetun asian ja tekee jotakin, vaikka siivoaa sen ikuisuuskaapin, jonka syövereihin on hautaunut koko elämän kirjo.

Itselläni on paljon asioita, joihin pitäisi elämässäni saada jonkinlainen positiivinen muutos. Tosin, vielä useat asiat elämässäni ovat vähän niinkuin vaiheessaan, kesken vielä tai vasta aluillaan. Kirjoittaessa huomaan, että yritän kiirehtiä. Eihän minulla oikeastaan ole kiire mihinkään, joten miksi sitten taas muutoksia? Tunnista, sehän onkin vaikeinta tässä jutussa. Ja onko elämäni kuitenkaan sillä tavoin pysähdyksissä vielä? Niin, ei taida olla. Asiat ovat vain vaiheessaan, järjestäytymässä ja oikeastaan minun pitäisikin vain nyt löytää sopiva kompromissi eri asioiden kesken? Lopputulos, minkä haluan ja koen sopivaksi omaan elämäntilanteeseen lähitulevassa. Yleensä ihminen sen jo tietääkin, ääneen sanominen on vain jostain syystä vaikeaa, eli sen mitä oikeasti haluaa ja toivoo. Niin on itselläkin.

Suuntaviittoja, mitä ja mihin päin lähteä askeltamaan? Eli mitä tavoitteita on tulevassa. Tai ihan vain haaveilla, jos olisi mahdollista niin…Ja kirjoittaa heränneet aatokset ylös paperille, koneelle, ehkä piirtää tai etsiä kuvia ja liimata niitä johonkin vihkoon tai erilliselle paperille.

Omaan elämään kaipaan ainakin lisää iloa, pirskahtelevaa ja kuplivaa iloa, jokaiseen päivään. Sitä toivon myös läheisilleni. Edelliset vuodet on olleet kaikin puolin kovin raskaita itsekullekin, monien itsestä riippumattomienkin asioiden kanssa elämään sopeutumista ja sietämistä ja ilo on toisinaan ollut kovin kaukana meidän jokaisen elämästä. Joten ilo elämään on tervetullutta!

ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kevät kiikkutuoliprojekti kiitollisuus kiusaaminen koira kokemuksia koti lapsenlapsi lapset lapsuus luonto masennus mummoilu muutokset muuttaminen Onnellisuus onni pohdintaa rutiinit siivous sisustus sle taapero tavarat terveys toipuminen tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus väkivalta

joulukuu 2022
ma ti ke to pe la su
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293031  

Kuluvana vuonna uskalsin viimein toteuttaa vuosien mittaisen haaveeni oman blogin kanssa. Minulta asian todeksi saattamiseen vaadittiin melkein viisitoista vuotta 🙂 Vuodet ovat hioneet terävät särmät pyöreiksi ja soljuviksi sanoiksi antaen mielikuvitukselle raamit oikeiden kuvien kautta. Kaikella on tarkoituksensa!

Vanhan vuoden loppuja, uuden toivoja

Niin se on jälleen yksi joulu vietettynä ja uutta vuotta pitäisi miettiä. Kulunut vuosi on mennyt omasta näkökulmasta katsottuna todella nopeasti. Sairauslomani venähti odotettua pidemmäksi ja tällä hetkellä keskityn siihen, että saan arjen tässä kotona sujumaan, toisinsanoen sopeudun uudelleen sle:n ja kipuilevan selkäni tuomiin haasteisiin.

Näin on onnesta soikeana eräs, kun pääsee mummolaan kylään

Lopetin jo lapsuudessa kaikenlaisten uudenvuodenlupausten tekemisen. Ymmärsin, että on ihan turhaa luvata jotakin, jota ei välttämättä pysty toteuttamaan, edes itselleen. Lupaus on lupaus ja sen rikkominen aiheuttaa mielipahaa niin itselleen, kuin sellaiselle, jota asia koskee ja niin on parempi olla lupaamatta mitään sellaista, mitä ei kykene varmasti toteuttamaan. Lupauksia ei tule tehdä myöskään vain tekemisen ilosta tai silkasta huvista, vain koska niin muka kuuluu tehdä.

Noin vuosi sitten ulos lähdössä; pikkuinen mummon rakas

Vuosi sitten toivoimme edes vähän parempaa seuraavaa vuotta verrattuna edelliseen, joka menikin minulla pääosin toipuessa suuresta leikkauksesta, ja heti perään mies sai oman syöpädiagnoosinsa, hoitojen jatkuessa yhä edelleen ylläpitohoitoina parin kuukauden väliajoin. Joten, toivomme tulevasta vuodesta jälleen hieman parempaa, kuin kohta päättyvä vuosi.

Kevät luo jo itsessään toivoa, valo on kirkas ja ilmoilla on odotuksen kutkuttava jännitys

Toivon siis itselleni ja lähipiirilleni ensivuodelle paljon onnellisia hetkiä, eikä ne pidemmätkään ajanjaksot onnellisuuden kuplassa olisi pahitteeksi. Toivon myös parempaa terveyttä jokaiselle ja samanlaista vastuunottoa itsestä ja omista asioita kuin tähänkin asti.

Jaa, mikä se tuo on? Tällä hetkellä pikkuinen vie paikoilleen astioita reippaasti, jos on jotakin semmoista, minkä uskaltaa käsiin antaa 🙂

En tee tähän nyt mitään kaikenkattavaa listaa omista toiveistani ensivuodelle, olkoon se moninkerroin parempi kaikinpuolin, kuin tämä päättyvä vuosi.

Vietämme uudenvuoden vastaanottajaisia lasten ja lapsenlapsen ja isomummon kanssa. Limua, pikkusuolaisia purtavia, patonkia ja salaattia sekä kerran vuodessa saatavaa itsetehtyä perunasalaattia ja nakkia. Jotakin makeaa karkkien muodossa tai jonkin leivonnaisen. Sellainen meidän perheen perinteinen uudenvuodenaaton helppo menuu. Tinan valu on jäänyt pois perinteistä, samoin itse olen toivonut jo kymmenisen vuotta ilotulitteidenkin kauppaan jättämistä ympäristösyistä. Vaan, perheessä on useampiakin, joiden mielestä ilman paukuteltavaa ei voi vuodenvaihdetta viettää, joten enemmistön äänillä mennään.

Meilläpäin asustelee paljon koirallisia talouksia ja pauke ympäristössä on pientä onneksi. Umalla tulee hieman viiveellä reaktiot paukkeesta, vaikkei pelkoaan näytä uudenvuodenaattona, niin seuraavina viikkoina saattaa säpsähdellä kovia ääniä ympäristössä. Voipi olla, että Uma pääsee saunan suojiin aattona, koira ei ymmärrettävästi arvosta pauketta.

Kuva kertoo ainakin yhdestä kiinnostuksen kohteesta

Nyt päättyvän vuoden kulunut loppuvuosi on tuonut tullessaan lapsillenikin paljon muutoksia elämiinsä. Olen pitkin syksyä saanut sanoa heillekin useampaan otteeseen, että asioillansa on tapansa järjestyä parhain päin ja niin ne asiat on melkoisen hyvin myös järjestyneet. Isohkot muutokset elämässä tuovat aina hieman epävarmuutta tullessaan. Lapsistani tiedän kuitenkin, että ovat hyvässä liemessä keitettyjä, ja pärjäävät tiukankin paikan tullen elämässään. Sitkeys näyttää periytyneen geenien mukana, kuten myös eräänlainen periksiantamattomuuskin.

Ja sitten tähän hetkeen. Haaveeni uudesta läppäristä näyttää vihreää valoa. Ennen joulua, aatonaattona vanha kone tipahti pöydältä ja näyttö meni rikki. Ja kun yksi laite hajoaa, niin mikä siinä sitten onkaan, että että tahti jatkuu muissakin laitteissa. Miehen pitkään palvellut puhelin päätti myös sanoa sopimuksensa irti samoihin aikoihin. Molemmat oli siis jo hankintalistalla, joten ihan ei yllärinä laitteiden uusinnat tulleet tällä kertaa.

Ja etten ihan tavoistani luovu kokonaan, niin toivon hyvin paljon viisautta maailmaan ja erityisesti niille, jotka ihmisten kohtaloista ovat vastuussa. Toivon rauhaa, rakkautta, viisautta ja vapautta ihmisten keskuuteen ympäri maailman!

Vuosipäivä ja joulu nyt

Eron jälkeiset joulut

Jouluihin on tullut uusi sävy perheessämme. Jotenkin kaikki ulkoinen ja muu hömpötys on jääneet taka-alalle. Ihan kuin ei aikoinaan eron myötä jo olisi tullut tarpeeksi muutoksia myös joulun ajan perinteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Useat minun ja lasten perinteiset jutut jäivät erossa pois vuoroviikkojen särkiessä arkea tasaiseen tahtiinsa. Itsetehty joulukalenteri menetti merkityksensä, kiireellä yhden viikon aikana piti yrittää tehdä sitten niitä juttuja, mitä olimme perinteiksikin jo luoneet. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa sitten lapsille tuli itselleen omat ikänsä, jolloin ei huvittanut, ei kiinnostanut enää ne ”lapselliset” perinteet ja niinpä ne on jääneet pois yksi kerrallaan. Nuorimman kanssa teimme sentään pipareita vielä ennen aattoa ja jatkossa taidan päästä piparitalkoisiin pikkuisen kanssa.

Jouluaatto pari vuotta sitten

Kaksi vuotta sitten jouluaaton vietto päättyi päivystyksen sydänvalvontaan monitoreihin ja siitä matka jatkui seuraavana päivänä sydänteho-osastolle ja sieltä muutaman lepopäivän jälkeen taasen suureen sairaalaan pariksi päiväksi odottamaan leikkausta. Uudenvuoden pauketta heräsin hetkeksi kuulostelemaan, oltuani leikkauksen jälkeen useamman vuorokauden tajuttomana teholla ja sieltä sitten siirtyessäni toipumaan jälleen uudelle osastolle. Kaikkineen sairaalassa vierähti parisen viikkoa ja kotiin pääsin nopeammin kuin oli odotettu.

Koen edelleen olevani jossakin määrin toipilas, henkisesti sydänasioiden kanssa. Olen myös kovin yksin sairauteni kanssa. Korona puski päälle kotiutuessani leikkauksen jälkeen, ilman mitään tietoa oikeastaan mistään; jatkoista, vertaistuesta yms. Onneksi minulla on kuitenkin perhe ympärillä, sekä aivan mahtava Uma, joka kärsivällisesti jaksoi viikko viikon perään kulkea kanssani ulkoillen hitaasti, mutta varmasti ja ilman koiraa toipumiseni olisi ollut hyvin hidasta juurikin sen liikunnan aloittamisen vaikeuden kanssa.

Tänään

Juuri nyt olen kiitollinen, olen edelleen tässä ja hengissä. Jouluaattona paikalla oli hetkisen verran melkein koko perheeni, vanhinta lasta lukuunottamatta. Hänen kanssaan puhuimme videopuhelulun välityksellä ja onneksi oma lapsuuden haaveeni on nyt totta edellisen suhteen eli juurikin nuo videopuhelut.

Aamu alkoi riisipuurolla ja hitaalla heräämisellä, ei ollut mihinkään kiire. Ulkoilimme ennen jouluaaton ateriaa ja kävimme sen jälkeen saunomassa. Kaksi nuorinta lasta poikkesivat myös ja pääsivät aterialle kanssamme samaan aikaan. Kahdessa kodissa on lasten näkökulmasta etunsa; kahdet lahjat, kahdet erilaiset ateriat jne.

Lahjat oli tuotu aattona ruokailun jälkeen kuusen alle, olikohan ollut joku tonttu asialla? Taisi olla mieleisiä paketteja jokaiselle, ainakin yhdet toiveet toteutuivat niin isoilla kuin pienelläkin. Mopoja ja autoja löytyi kahdesta taaperon paketista sekä pari vaatekappaletta. Niiden kanssa piti illalla myös nukahtaa mummolan matkasänkyyn.

Jouluiset tunnelmat jatkuvat nyt ainakin uuteenvuoteen saakka, rakastan kynttilöiden tuomaa tunnelmaa ja niitä sytyttelen pitkin kotia, kuten kuvistakin näkyy. Tämä joulu on ollut siitä kovin erikoinen, ettei ole ollut kiirettä yhtään minnekään ja stressikin on loistanut poissa-olollaan. Levollinen ja rauhallinen olo on vielä kovin vieras tuttavuus, saatika kiireettömyys tai se, ettei tarvitse ravata kylästä kylään vieraisilla yms. Ensimmäinen jouluni ihan vain kotona on nyt totta. Noh, tänään käymme tervehtimässä isoamummoa kaupan kautta. Huomiselle ei taida enää olla aterianrippeitä.

Uhma-ikä nostaa päätään

Mietin, pidänkö pientä taukoa kirjoittamiseen ja tulin siihen tulokseen, että katsotaan. Kirjoitan, mikäli tulee sellainen olo 🙂 . Pakkaset vaihtuivat jäätävään vesisateeseen, vaan onneksi lunta on paljon ja sen sulamiseen voipi mennä hetki, jos toinenkin ellei ihmettä tapahdu ja pakastu uudelleen.

Meillä elettiin jälleen hetki taapero-arkea pikkuisen ollessa meillä hoidossa ja tulihan tilanne omaan uneenkin. Näin hirmuisen painajaisen siitä, kuinka kiinnitin auton turvakaukaloon omaa poikavauvaa. Hautasin oman hentoisen unelmani viidennestä lapsesta täyttäessäni 35 vuotta.

Moni saa ikäisenäni sen ensimmäisen lapsen ja en voi kuin hattua nostaa heille. Vauva,-taapero,- yms uhmaiät, sekä kolmen lapsen teini-iät ja arjen itse läpikäyneenä voin rehellisesti tunnustaa, etten jaksaisi enää sellaista elämää. Nuorimmaisen teini-ikää eletään parhaillaan, mutta tähän saakka olemme selvinneet melkoisen hyvin. Johtuneekohan siitä, että jokaisella meistä on jo aiempaa kokemusta asiasta. Mummoilu sopii minulle vallan mainiosti.

Taaperon ollessa meillä kyläilemässä, nuorimmaiseni kutsui minua äidiksi taaperon kuullen ja pikkuisen ilme ja reaktio olivat erikoiset. Onko mummo äiti? Niin, piti selittää pienelle, että mummokin on äiti. Taaperoinen näyttää ymmärtävän, samoin niin pieneksi ihmisen aluksi puhetta tulee paljon ja hän käyttää jo kolmen sanan lauseita parhaimmillaan. Vielä hetki sitten hän toisteli yksittäisiä sanoja.

Kehitystä taaperosssa tapahtuu myös muuten, uhma-ikä alkaa nostaa päätään ja oma tahto näyttää olevan voimakas. Tuttua meidän perheessä. Pettymyksiltäkään ei voi välttyä ja tässä ensimmäisessä uhmaamisen iässä onkin tärkeää selkeä rajojen asetus. Samaan aikaan lapsen tulisi saavuttaa asiallisen myönteinen orastava minäkuva irtaantuessaan häntä hoitavista aikuisista ensimmäisen kerran.

Myöhemmässä vaiheessa niitä rajoja onkin sitten vaikeampaa alkaa asettaa, jos vanhemmista muodostuu enemmän kavereita, kuin vanhempia. Kaveri ei kykene asettamaan rajoja, eikä kieltämään lasta tai aiheuttamaan pettymyksiä. Joten, tässä vaiheessa viimeistään on alettava miettiä lapsen tulevaisuutta, sekä yhteiskunnassa pärjäämistä, joka perustuu pitkälti sisäistettyihin käytös,-tapa,-laki yms sääntöihin.

Nykyisin näkyy niin paljon rajattomia lapsia, jotka kuvittelevat voivansa tehdä mitä mieleen juolahtaa ja sitten koulussa viimeistään törmäävät ehkä ensimmäistä kertaa elämänsä aikana rajoihin ja siihen, että ei voi tehdä jotakin, vain koska huvittaa yms.

Sen minkä pienenä oppii, taitaa myös aikuisena. Kasvatusvastuu on hurja nykypäivän vanhemmilla, monet elävät perheinä kovin yksityistä ja yksinäistä elämää, verraten entisaikoihin, jolloin myös naapurusto ja koko kylä kasvattivat tarpeen tullen ja silmiä oli enemmän.

Monet ihmiset myös paheksuvat erityisesti julkisilla paikoilla vanhempia, jotka uskaltavat asettaa rajat pienokaiselleen, vaikka seurauksena on se valtava lapsen huutokiukku. Niin pitää kuitenkin toimia, riippumatta siitä missä ollaan ja tarpeen tullen voi poistua paikalta, jos tilanne ei hellitä.

Tsemppiä jokaiselle uhma-ikäisen vanhemmalle ja ei pidä pelätä tunteita, lapsi ei mene rikki rajoja asetettaessa. Päinvastoin, lapsi menee rikki, mikäli niitä rajoja ei kyetä asettamaan ja pitämään niistä kiinni. Rajat on rakkautta.

Joulun taikaa etsien

Arkikuulumisia

Vuosia kotiimme on eksynyt jouluksi yksi joulutähti koristamaan keittiön pöytää. Tänä vuonna monilatvainen sellainen.

Edelliset pari viikkoa on olleet kovin kiireisiä minun mittapuulla. Lääkäriä, röntgeniä ja kovien pakkasten myötä lasten kouluihin viemistä ja hakemista. Viikonlopusta näyttää myös muodostuvan autoiluralli ympäri pitäjiä ja olen hyvin iloinen saatuani siivoiltua kotia jouluun yhden kokonaisen päivän. Puhtaat matot lattialle ja vielä aion laitella jouluisia liinoja ja vähän kuitenkin jotakin jouluun liittyvää koristelua. Kuusikin meille laitettiin jo ajoissa. Olen kiitollinen saatuani vihdoin ihan oikean lääkkeen kipuihini ja se on tämän joulun paras lahja itselleni. En ollut ymmärtänytkään, kuinka kipeä koko kroppani on ollut, en ennenkuin sain kokea kivuttomuuden lempeän olotilan. On todella mukava kokemus olla omassa kehossa sillain normaaliolotilalla, liikkuminen on helpompaa ja nyt ei mene aamujäykkyydessä koko päivää tuskaillessa. Kaikkinainen liike kehossa on paljon enemmän normaalia ja se mahdollistaa taasen paljon tekemisiä, jotka on väistämättä jääneet vähemmälle viimeaikoina.

Joulun taikaa etsien

Joulunvieton mielekkyys ja syy on ollut hakusessa jo pidempään. Lasten ollessa pieniä, en kyseenalaistanut perinteitä (uskonnollisia) tai tapoja viettää joulua. Meille se oli ja on edelleen lasten juhla pääasiassa.

Tällä hetkellä tiedän enemmän kuin silloin joskus. On hauskaa miettiä mennyttä siltä osin, että ymmärrän kuinka ”silmät kiinni” olenkaan elänyt aikanaan. Nykyisin uskallan jo kyseenalaistaa paljon enemmän ja jo pelkästään se tieto, että joulua on juhlittu paljon aiemmin; Jo ennen kristinuskon saapumista täällä pohjolassa.

Talvipäivän seisauksen aikana pimeys täyttyy ympäröivässä luonnossa äärimmilleen ja tämän jälkeen alkaa päivät pidentyä, sekä valoisa aika lisääntyä. Joulu on sekoitus monenlaisista uskomuksista ammoisilta ajoilta ja monet meidänkin perinteet sisältävät pakanallisia ja ei niin kristillisiä piirteitä. Pyhä on pyhää riippumatta siitä, missä viitekehyksessä se koetaan. Joulu ei siis ole pelkästään ja vain ja ainoastaan kristillinen juhla.

Joulun merkityksellisyyden etsintä jatkuu omalla kohdallani, se mikä joskus vuosikymmeniä sitten alkoi.

Aikuisen vastuun merkitys

Lapsuudessani opin joulun olevan stressaava ja voimia syövä suoritus kaikkineen elementteineen ja viimehetkillä tekemättä jääneiden asioiden kiireellä tekemisineen. Vieläkin huomaan itsessäni nousevan hienoisen stressin, ahdistuksen kaikesta siitä, mitä muka olisi vielä tekemättä ja hoitamatta jouluksi. Niin moni lapsuuteni joulun aatonaatto ja aatto meni siivotessa kiireellä lattioita pesten ja pölyjä pyyhkien, koristellessa kotia, leipoen, käyden apuna kaupassa ruoka,-lahjaostoilla viimehetkillä joulurauhan julistus päättyen kotiin käveltäessä, kuusen koristelussa, huolehtien ja paapoen ja rauhoitellen pienempiä sisaruksia, paketoiden lahjoja vielä pari tuntia ennen niiden avaamista ja kokien huonoa omaatuntoa, kun en kyennyt aikuisen mittapuihin tekemisissäni saadessani moitetta ja yrittäessäni parhaani. Ymmärrän, etten saanut olla lapsi, en tosin tiennyt muustakaan tavasta olla ja elää. Kannoin suurta taakkaa huolehtien, että jouluksi kaikki olisi ollut hyvin ja niinkuin piti olla, pitkälle aikuisuuteen asti.

Tämän huomatessani, (onneksi siis huomaan) pysäytän itseni, istun alas ja hengitän syvään todeten, ettei mikään tai kukaan velvoita minua tekemään (enää) täydellistä joulua. Kukaan ei sanele, ei pyydä, ei vaadi tekemäään mielenpahoituksen uhalla jotakin. Maailma ei kaadu siihen, jos pyhänä pesenkin koneellisen pyykkiä, jokin asia jää kokonaan unohduksiin tai tekemättä, kaupasta unohtui jokin ainesosa yms.

Joulu ei ole riippuvainen siitä, mitä tekee tai mitä hankkii tai on hankkimatta, tekemättä. Tärkein on rento ja rauhallinen yhteinen oleminen perheen kanssa, oli kokoonpano suuri tai pieni. Kiire, alkava stressi ja ahdistus loppuvat siinä paikassa, kun istahtaa alas ja miettii hetken, mikä olikaan se tärkein asia elämässä yleensä.

Tärkeintä ei ole täydellinen joulu kuitenkaan, miellyttäen ja välttäen pahoittamasta mieliä. Saa sitä joulunakin pahoittaa mielensä, jos on aihetta. Turha on pelätä tunteita—Eri asia sitten, kuinka asian/tunteen näyttää tai tuo esille, vaiko kostautuuko asia jotenkin läheisille?

Kuinka tämän nyt sanoisi?

Saa Olla Onnellinen

(pieni varoituksen paikka, sisältää muutaman ruman sanan)

Henkinen kipu, paha olo on ehkä kamalinta, mitä toiset ihmiset teoillaan saavat aikaan? Varsinkin sellainen sairas ja kieroutunut vuorovaikutus ”läheisissä” ihmissuhteissa. Toki on on vastaanottajan vastuulla, antaako muiden kohdella itseään kuin kynnysmattoa ja aina ne omat tunteet on omalla vastuulla.

Siinä sitä onkin ollut opettelua, kun jokin herättää niitä tunteita, triggeröi ja kuinka siihen kaikkeen sitten reagoikaan. Antaako tulla samalla mitalla takaisin, vaiko jättääkö vain omaan rauhaansa?

Se, että sinut on mahdollisesti koulittu lapsuuden aikana tiettyyn kaavamaiseen tapaan reagoida tunteisiin, tilanteisiin ja sinua käytetään hyväksi, vaikka niiden tunteiden avulla. Itse olin kiltti ja auttavainen tyttö, joka aina riensi apuun, kun puhelin pirahti kellonajasta riippumatta, tai välittämättä siitä, oliko minulla jotain kesken omassa huushollissa. Paikalle päästyä mitään hätää ei sitten ollutkaan, oli vaan ilmeisen kiva, kun tulin paikalle, seuraneidiksi. Tahi sitten oli sitä ja tätä kunpitäisitehdä hommaa ja kukapa kääri hihat ja alkoi hommiin? Omat tekemiset jäi kotona pahasti kesken, mutta sehän ei ketään kiinnostanut.

Myöhemmin, neljän alle kouluikäisen kanssa lähteminen ei onnistunutkaan ja sain etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat onnistuneet sitomaan minut koukkuihinsa. Ymmärsin, apua itse pyytäessä tiukan paikan tullen, ettei sama toiminut minuun päin, minun piti kyetä pärjäämään itsekseni ja olinkin ”sellainen ja tälläinen”, kun kehtasin apua pyytää.

Viimeviikolla triggeröidyin sosiaalisen median kautta, ihan vähän vain, mutta tarpeeksi saadakseni pontta edelleen minussa tunteisiin menevien tapahtumien kulkua seuratessa. Pienen, ohikiitävän hetken ajan olin mielessäni jälleen se hyljätty ja epätoivottu lapsi, joka ei kyennyt kantamaan aikuisen vastuuta..Syyllisyys huokui ylitseni ja viha täytti sisimpäni yhtä varmasti, kuin hetkeä aiemmin olin ajatellut anteeksiantoa.

Puhumattomuus, asioiden selvittäminen suoraan, on kiellettyjen listalla. Puhutaan, mutta seläntakana; moititaan ja arvostellaan jollekulle muulle immeiselle, mutta suoraan ei kyetä puhumaan. Olen useinkin yrittänyt ottaa asioita puheeksi, ja aina hiljaisuus on taattu. Ei haittaa, olen oppinut pitämään puoleni hylkäämisen uhallakin. Siinä ei ole mitään uutta, se tuntuu kyllä, mutta kestän sen. Olen itse itselleni se aikuinen, jota olisin monesti tarvinnut elämäni aikana.

Kasaan vihani rippeet, totean etten ole vastuussa aikuisista ihmisistä, ja minua ei saa toimimaan edes psykologinen vallankäyttö sosiaalisen median kautta.

En sääli, päätän, että en reagoi mitenkään ja en silti voi olla kysymättä seuraavassa puhelussa, oliko se kirjoittelu vittuilua, kuten olen ennenkin todistanut vastaavia asioita juuri siinä merkityksessä. Vastuu ei ole minun harteillani, en myöskään tee asioita puolesta, varsinkaan sellaista, josta on seurauksena oman jaksaminen menetys, omien voimavarojen toiselle antaminen, jos ja kun tarvitsen kaikki jaksamisen omaan kotiin, omien lasteni kanssa elämiseen ja heistä huolen pitämiseen.

Minun rahkeeni eivät riitä muualle, ei tällä hetkellä ja sitä saa luulla ja olettaa minun pelkästä ilkeydestä ja vittumaisuudesta niin toimivan, kuten toimin. Minulla on oma elämä ja itse päätän, mihin omat voimani käytän.

Reagoin kuitenkin, kirjoitan tätä tekstiä tietoisena ja voimaantuneena. Tunteet tulivat, menivät. Tiedostan, kuinka sama kaava toistuu aina, mikään ei ole muuttunut toisten halveksunnassa ja paheksumisessa ja löylyä heitetään viellä vähän lissää. ”Se on sellainen ja tällainen, mutta onneksi sinä olet siinä tekemässä”.. ”Laitetaan naamakirjaan oikein ylistävät kirjoitukset, että se ja se saa lukea, kuinka kovasti olette tehneet töitä minulle.” Niin tuttua, niin ilkeää ja pahantahtoista toimintaa omia läheisiään kohtaan.

Minä voin valita, myös tämän asian kanssa ja päätin olla itselleni uskollinen, ensin oma perhe ja sitten vasta muut, jos jaksamista/haluamista riittää. Se on vain niin helppoa tuomita muut ymmärtämättä tosiasioita, olla uskomatta ja vain olettaa ja arvailla. Kun kysytään, mitä kuuluu? Voisi joskus kuunnellakin, eikä alkaa puhumaan päälle omia ongelmiaan.

Olen nyt hirveä ihminen, en välitä ja olen itsekäs. Vain, koska olen oppinu määrittämään omat rajani kaikessa. Olen hankkinut oman elämäni, johon ei kuulu valitettavasti tietyt asiat. Ja en suostu kokemaan tai olemaan syntipukki, syyllinen. Sitä en ole pienimmässäkään määrin.

Olen onnellinen, ja saan olla. Minun onni ei ole keneltään muulta pois. Kateus vie kalatkin merestä, taitaa olla ihan totta ja on mennyt todella kauan aikaa päästä pois ikeestä, kateuden kaiken kattavasta pahuudesta.

Kaikki on hyvin, se mikä toistuu usein samankaltaisena ilmiönä, ei tuo mitään uutta ja on onneksi ennakoitavissa. Suhtauminen asiaan on itsestä kiinni, samoin reagointi on omalla vastuulla. Kaikki on hyvin kuitenkin, kun ymmärtää olla lähtemättä juttuihin mukaan. Kaikki on hyvin, kun ei anna sekoittaa pakkaa sen enempiä ja vastuuttaa toisen omista asioistaan eikä haksahda ansaan, alkaen säälin tai muun tunteen ansiosta tekemään toivottuja palveluksia.

Mitä on Onnellisuus?

Mitä onnellisuus merkitsee minulle? Perinteisesti voisin kai sanoa, ettei silloin v…ta ollenkaan. Sehän ei ole koko totuus, vaikka rumastihan sen voi toki noinkin sanoa. Yritän kuitenkin pitää tämän sivuston asialinjalla, joten jääköön rumien sanojen viljely vähemmälle.

Niin, onnellisuus on itselleni siinä mielessä kovin uutta, ja vielä ihmeellistä sisäsyntyistä tunnetilaa, joka putkahtaa esiin mitä uskomattomammissa hetkissä, yhä useammin. Minulle onnellisuus on tällähetkellä kovin yksityinen tunnetila, harvemmin saan olla jakamassa sitä kenenkään kanssa. Yleensä onnellisuus nousee sisälläni, varsinkin kun hetkessä huomaan kaiken olevan hyvin.

Aina näin ei ole ollut, ja sitä todistin itselleni lukemalla vanhoja tekstejäni vuosien takaa. Rehellistä ja raadollista itsereflektiota, tunteiden kuorman purkua ja pohdintaa mahdottomien elämäntilanteiden keskellä. Syvän toivottomuuden syövereissä, masennuksen pohjamudissa. Kirjoittaminen oli osa hengissäselviytymisen tapaani, sekä keino purkaa pois sitä kuormaa, joka harteillani makasi jokaikisellä kuviteltavissa olevalla elämänalueella.

Nyt kaikki on hyvin, monessakin mielessä. Tietyt asiat elämässäni ovat vielä toistaiseksi olemassa, ja nekin väistyvvät lähivuosina, on mennyt paljon vuosia eteenpäin siitä hetkestä, kun laskin epätoivoisena vuosia eteenpäin. Nyt olen jo voiton puolella ja selvisin. Selvisin hengissä siitä, mikä näytti niin kovin epätoivoiselta ja kaukaiselta.

On kulunut yli kymmenen vuotta siitä hetkestä, kun tietoisesti oman pahan oloni siivittämänä hyppäsin pois oravanpyörästä, etsimään itseäni, elämääni, etsimään ja hävittämään pahanolon lähteitä niitä paljonkin löytäen. Olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa, vaikka vasta alkuun olen päässytkin. Olen tehnyt parhaani sen eteen, että muutan elämässäni kaiken sen, mihin voin itse vaikuttaa ja lopulta hyväksyä ne asiat, jotka eivät ole minun käsissäni.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun ymmärsin olevani kerjäläinen. Minusta siis tuntui jatkuvasti siltä, kuin olisin joutunut kerjäämään saadakseni kokea rakkautta, välittämistä ja hyväksyntää niiden ihmisten taholta, joiden olisi luullut välittävän ehdoittakin. Oli tuntunut sellaiselta jo ihan pienestä pitäen. Jouduin tekemään asioita kaiken sen eteen saadakseni kokea olevani hyväksytty, rakastettu edes hetken. Ymmärsin tilanteen olevan erikoinen, väärin. Olin olemassa vain, jos minusta oli jotakin hyötyä toiselle, olin orja. Rakkauden kerjäläinen.

Vertasin omaa tilannettani lapsiin, jotka olivat ehdoitta rakastettuja sellaisina kuin olivat, heidän ei tarvinnut nähdä vaivaa eikä aikaa saadakseen olla rakastettuja, se oli itsestään selvyys ja ymmärsin, että ihmissuhteissani oli jokin pahasti vialla. Miksi minun piti kerjäämällä kerjätä toisen hyväksyntää ja rakkautta eli tehdä ihmisille palveluksia ja auttaa heitä voidakseni kokea olevani heidän edessään hyväksytty ja rakastettu? Niin se meni, aina. Minulle riitti toisen hyvä mieli palkaksi uurastuksistani, olinhan koulittu auttamiseen ja ehdolliseen välittämiseen.

Olin hyvä vain, jos ansaitsin omalla ahkeruudella ja tekemisellä välittämistä. ”Rakastan sinua”, jos teet tämän ja tämän jutun ja muuten voitkin sitten painua h..tiin. Olet olemassa vain, kun joku tarvitsee apuasi ja sitten et ole. Olet hyvä, kun autat ja tulet luokseni tekemään puolestani kaiken sen, mitä ikinä keksin pyytää. Palkaksi saat kehun ja vuolaita kiitoksia ja olet hyvä tyttö.

Tajuttuani viimein, etten tulisi koskaan riittämään sellaisena kuin olen, oli valtava shokki itselleni. Minulla oli tunteeni, minulla oli virheellinen kyky ja orastava käsitys omasta jatkuvasta sisäisestä pahasta olosta ja ennenkaikkea ymmärrys, että jotakin oli pielessä.

Olin oppinut aivan väärin sen, kuinka ihmissuhteet toimivat. Siitä alkoikin tämä matka, mitä kuljen edelleen. Paha olo on jo jäänyt jonnekin matkan varrelle, sitä tarvittiin aikoinaan paljon herättelemään minua pohtimaan syvemmin sitä, mikä olikaan yleensäkin elämässä normaalia ja mikä ei ole. Minulle kävi tuolloin hyvin selväksi, etten voinut enää jatkaa sillä tiellä, mikä näytti päällisin puolin jokanaisen unelmalta.

Elämä puuttuikin peliin nopeasti, alkaen potkia minua pois siitä tutusta elämästä, jota olin kasannut. Sain erittäin painavan syyn irtisanoutua silloisesta työstäni, hain ja pääsin opiskelemaan uutta ammattia. Erosin lasten isästä samalla luopuen kaikista ja kaikesta siihen mennessä saavutetusta, myös periaatteistani. Valmistuin uuteen ammattiini ja tein itse itselleni työpaikan. Samaan aikaan matkasin sieluni pimeimpiin syövereihin, toimin äitinä ja opettelin elämistä itsekseni vuoroviikoin. Talouteni romahti, sairauteni alkoi nostaa päätään vuosien remission jälkeen, sain parisuhteen ilman mitään vaateita, ja elämäni alkoi rauhoittua kaikin puolin. Lähdin uudelleen palkkatyöhön todeten, etten siedä liiallista epävarmuutta yrittäjänä, ainakaan jos lasten pitää kärsiä ja vaihtoehto on olemassa.

Olen edellisten vuosien aikana kärsinyt, mutta yhtä paljon olen saanut henkistä hyvää, tasapainoa ja olen oppinut paljon matkan varrella. Myös antamaan anteeksi, osin unohtamaan ja ennenkaikkea suhtautumaan elämään kuten siihen pitääkin suhtautua, oppien ja vastuunsa kantaen. Olen tehnyt monia isoja ja pieniä tietoisia päätöksiä ja kantanut niiden seuraukset, olen myös jättänyt ja ohittanut paljon mahdollisuuksia käyttämättä ja tullut siihen pisteeseen monta kertaa, että seinä on ollut vastassa ja minun on pitänyt palata taaksepäin riittävästi, jotta olen osannut valita eteenpäin vievän polun.

Ja tässä olen nyt, saan kokea elämäni olevan tasaisen rauhaisaa, onnellisuus pilkahtaa aina jossakin ja oma mielen perussävy on pääosin positiivisen puolella. Oma onnellisuus on siis pahan olon poissaoloa. Iloa pienissä hetkissä, tunne siitä, että kaikki on hyvin ja se riittää…Myös minä riitän, kelpaan juuri omanlaisena ja juuri niille ihmisille, kuin on tarpeen.

Joulun ajan pienet muutokset arjessa

Alkusyksystä pohdin ja hieman ehkä pelkäsin meille tulevan kylmä sisällä, aiempien vuosien tapaan. Jostain syystä lämpöä ei ole riittänyt meidän asuntoon asti ja patterit on aina olleet hyvin viileät. Huoleni osoittautui onneksi turhaksi ja olemme muutaman viikon kärsineet liian lämpimästä sisällä. On outoa olla kotosalla pattereiden hohkaessa lämpöään, jotain sellaista mihin ei olla totuttu.

Keittiöstä piti jo laittaa lämmöt minimiin ja avata raitisilmaluukkua hieman, sama on tiedossa muihinkin huoneisiin. Aiempina vuosina olen ollut huolissani lasteni terveydestä, alakerran huoneiden kylmyyden vuoksi ja nyt heillä vihdoin lämpimät huoneet. Jopa liian, koska toivoivat viilennystä hekin. Ihanaa, kun yksi pelkoni osoittautui turhaksi ja lämpöä on riittänyt liiaksikin asti.

Joulunalusaikaa meillä ennen ja nykyisin

Maanantaina lähteepi suurensuuri paketti postin mukana kohti tyttären kotia, hänelläkin joulun aika sujuu töiden merkeissä, kuten osalla perheen muita lapsia myös. Lasten on määrä viettää tuleva joulu pyhineen isänsä luona. Joka toinen joulu meillä, joka toinen toisaalla.

En oikein vielä tiedä, kuinka tämän vuoden joulun aika sujuu? Laitanko joulua ollenkaan, ja jos laitan, niin missä määrin? Teenkö itse perinteisiä ruokia, vaiko turvaudunko valmiisiin? Kokeilenko jotakin uutta kenties?

Joulu tulee, vaikkei tekisi sen eteen mitään ja en aio ottaa kovin suurta stressiä tänä(kään) vuonna kuitenkaan. On jotenkin hassua ajatella, että ennenvanhaan olin niin jouluihminen, kuin vain voi olla. Askartelin kymmeniä joulukortteja, tein näyttäviä kukka-asetelmia, käytin aikaa lahjojen miettimiseen ja niiden paketointiin pakettikortteja myöden. Juoksin harva se päivä jossakin hankkimassa lahjoja, käytin autottomia immeisiä kaupoilla jne. Touhusin ja touhotin kotona siivoillen ja koristellen, leipoen ja valmistellen pyhien ruokia. Kaiken saman tein vielä tuplana mummon avuksi hänen kodissaan. Huh, en tänä päivänä jaksaisi.

Yksi asia kerrallaan on jäänyt pois oman jaksamisen myötä. Ensimmäisenä luovuin korttien teosta ja lähettämisestä. Ei tuntunut kovin mukavalta lähettää kymmeniä kortteja, saamatta itse niitä lainkaan joulun alla. Koin tavan turhaksi rahan ja ajan haaskuuksi pidemmän päälle. Kukkamuistamiset myös jätin pois ja nykyisin en enää halua edes sitä iänikuista suklaarasiaakaan kukkien sijasta antaa kenellekään. Hyvä, jos saan itselleni hankittua sen perinteisen joulutähden koristamaan omaa kotia. Omat voimavarat eivät ole enää vuosiin riittäneet mummolan kotiin, hyvä kun saan kotona aikaiseksi jotakin juhlaan liittyvää.

Olen keskittynyt oman perheeni hyvinvointiin ensisijassa jo vuosien ajan. Tämä on ollut kovin positiivinen muutos ja joulustressi on helpottanut vuosi vuodelta. Mitä vähemmän tarvitsee ajatella muita, perheen ulkopuolisia immeisiä, sen mukavampaa on ollut. On jäänyt pois kaikki ns. pakkomuistamiset, tavan takia tehdyt ostokset ja kiirestressi. Näin toimien jää omat rajalliset voimavarat omaan käyttöön, kuten myös se vähäinen raha, joka ei kasva samaan tahtiin, kuin tarvetta olisi, näin joulun alla.

Nykyisin en siis enää erikseen vaihda erityisiä jouluverhoja esimerkiksi. Näin toimien ei haittaa, vaikka samat verhot jäisivät ikkunoihin pidemmäksikin aikaa joulun jälkeen. Omasta voinnistani kun en tiedä, miten ja milloin jaksan seuraavan kerran vaihdella verhoja. Sama muun sisustuksen kanssa, enää ei ole tarvetta säilyttää suurta määrää (11kuukautta) asioita, joita tarvitaan vuodessa se yksi kuukausi. Meillä on pieni joululaatikko, jossa kuusenkoristeita ja muutamia muita pikkujuttuja sekä annoin viimein periksi muoviselle kuuselle joitakin jouluja sitten. Joulun jälkeen ei ole tarvetta suursiivoukselle, kuten joskus ennenmuinoin.


Arki, myös näin joulun alla on omissa hyppysissäni ja elämääni, tekemisiäni ei enää määritä muut ihmiset—joten syystäkin saan olla onnellinen.

ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kevät kiikkutuoliprojekti kiitollisuus kiusaaminen koira kokemuksia koti lapsenlapsi lapset lapsuus luonto masennus mummoilu muutokset muuttaminen Onnellisuus onni pohdintaa rutiinit siivous sisustus sle taapero tavarat terveys toipuminen tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus väkivalta

Saa olla Onnellinen!

Saa Olla Onnellinen!

Kävelin tänään satumaisemissa, puhdas vastasatanut lumikerros on kuorruttanut meidänkin tienoon kauniisti. Aamulenkin pituudeksi tuli 4.7 kilometriä metsäpolkuja, sekä loppumatka kävelytietä pitkin.

Tälle vuodelle käveltyjä kilometrejä on kertynyt jo reippaasti, 2297018 askelta eli yli kaksi miljuunaa. Tällä voinnilla jokainen otettu askel on itsessään saavutus, kuten tänään sain jälleen huomata viimeisen kilometrin aikana.

Koko lenkin ajan minusta tuntui, kuin olisin kävellyt unessa, jossakin sadussa tai elokuvassa. Niin oli tunnelma erikoinen, maisemat olivat puhtaita ja ympäristö kovin hiljainen, lintujen vienoa piiperrystä lukuunottamatta. Matalalla roikkuva pilviverho, aamun hämärä ja siinä se jälleen oli; saan olla onnellinen, kaikesta huolimatta!

Hetken fiilistelin omaa hienoa olotilaani ja kuten yleensä, haluan tallentaa mahdollisuuksien mukaan juuri sen hetken, ja sain monta kuvaa kotiin asti, myöhemmin muisteltaviksi ja nyt myös jakaen muillekin.