joulukuu 2022 – Sivu 2 – Saman auringon alla

Itsenäisyyden muistopäivä

Onkohan monikaan kokenut tai ajatellut hintaa, mitä edelleen maksamme entisestä itsenäisyydestämme tässä maassa?

Itselleni ei tullut mieleenkään vielä aikuisuuden kynnyksellä, että moni elämäni ikävä lieve-ilmiö olisi suoraa seurausta itsenäisyyden saavuttamisesta.

Nyt voin itse puhua omasta kokemuksesta, jälleen. Myös siitä, kuinka kamalana tuo sukupolvien negatiivinen lasku on jäänyt meidän seuraavien sukupolvien maksettavaksi. Käytännössä siis meilläkin laskua riittää jopa viidennelle sukupolvelle. Piti ihan laskea, koska itse olen sodassa olleiden isovanhempieni lapsen lapsi. Ja minulla on lapsia, ja lapsenlapsi.

Voin rehellisesti sanoa, ettei itsenäisyyden juhlapäivä ole koskaan ollut helppo. Joskus kysyin asiaa ja sain vastauksena vain, että mitä sitä juhlimaan, kun koko elämä oli piloilla sodan jälkeen. Kun sodassa ollut tarttui pulloon ja alkoi käymään humalassa omia sotatraumojaan läpi. Olen saanut tietää, kuinka lähes jokainen yö on mennyt taisteluissa, haavoittuessa ja huudoissa rintamalla. Kuinka pelko asui tiiviisti seinien sisä,-ja ulkopuolella. Rauhaa ei ollut missään, koskaan.

Siinä sodan jälkeen on sitten pitänyt pitää perhe kasassa, hankkia elantonsa maasta, viljellen ja muokaten se ensin kuntoon. Pitää maatilaa eläimineen, suuren lapsilauman vaatiessa ravintoaan. Arjessaan selviytyminen oli sen ajan terapiaa ja en oikein usko edes raavaan miehen kovin herkästi apua etsineenkään? Ei kuulunut sen aikaisiin tapoihin ruikuttaa menneestä. Tärkeintä taisi olla selviytyä muuttuneesta arjesta niin hyvin kuin pystyi.

Samaan aikaan mieli on järkkynyt, sirpaleet kohossa muistuttaen joka heti kokemuksista, joita ei kukaan voi käsittää. Ei edes Väinö Linna ja elokuvat. Niissä on kuvattuna vain pintaa, raapaistu vähän sieltä, täältä. Sodan kokemuksia ja kauheuksia yhteisen hyvän edessä ei ole tehty sanottaviksi, ei kuvattaviksi. Seurauksista on vielä vähemmän puhuttu, kerrottu, tuotu ilmi. Pelkät sotakorvaukset ja yhteiskunnan ylösajaminen kovalla työllä, sisulla ja päättäväisyydellä toimivat koko kansan terapiana.

Itsenäisyyden juhlapäivänä todellakin pitää pitää matalaa profiilia, muistaa se kaikkinainen kauheus ja tuska, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle perintönä, kunnes tulee vastaan riittävän etäinen sukupolvi käsitelläkseen traumat riittävältä etäisyydeltä. Itsestä tuntuu, että olen vielä liian lähellä sotaa ja kuitenkin, paljon olen jo tehnyt katkoakseni sukupolvien mittaista kärsimystä. Tiedän senkin, että lapseni jatkavat traumojen käsittelyä, riittävältä etäisyydeltä mihin minulla ei ole ollut mahdollisuutta.

Itsenäisyyden merkitys on kovin erilainen tänään, kuin mitä se oli viimevuosituhannella. Suomi ei ole enää vapaa, ei siinä merkityksessä kuin se sodittiin järjettömällä hinnalla vapaaksi. Globaali-ajattelu on kuitenkin tuhonnut vapauden käsitteen, itsenäisyyden merkityksen.

Meillä tämä juhlapäivä on kuorrutettu traumalla, jota sotaelokuvat ruokkivat vuodesta toiseen silotetulla kuvantamisellaan. Syyllisyydellä, kun itse jäi henkiin toverien kuollessa vieressä ja itse olisi mieluusti poistunut maailmasta jääden sinne tulihelvettiin. Eloonjäämisen syyllisyys kuplii siis meilläkin pinnan alla, siirtyneenä sukupolvelta toiselle. Moni muukin, vielä nimeämätön odottaa pintaan pääsemistään, ja juhlia ei oikein voi traumojaan, ei niissä ole mitään hienoa, ei juhlittavaa.

Nuorempana en ymmärtänyt, miksi meillä ei oltu iloisia ja juhlatuulella näin itsenäisyyspäivänä. Tänään jo ymmärrän paremmin ja kunnioitan aiempia sukupolvia siinä määrin, etten heidän kärsimyksellään repostele tai juhli. Arvostus on läsnä pikemmin, se että olemme saaneet elää rauhanaikaa, vaikka pelolta emme olekaan välttyneet.

Kirkossa pohdittua

Olipahan kovin virkistävä pistäytyminen kirkossa. No, en olisi mennyt ihan vapaa-ehtoisesti, vaan vanhemmuus vaatii joskus sellaistakin tekemään. Kannatti kuitenkin mennä, ihan virkistyksen ja huvin vuoksi. Jos olet kovin uskonnollinen, kehoitan lopettamaan lukemisen tähän, en voi taata tämän kirjoitukseni loukkaamattomuutta ja mielenpahoitusta. Pyydän anteeksi jo etukäteen ja eiköhän minunkin syntini ole jo anteeksi annetut etukäteen, niin ihan sama mitä teen tai sanon? Joten, anteeksi, mikäli joku loukkaantuu.

Ajatukseni uskontoa ja uskomista kohtaan ovat yleismaailmallisia ja jokaisella on oikeutensa uskoa, vaikka siihen joulupukkiin, jos niin kokee asian olevan. Seuraava kirjoitus on puhtaasti seurausta eletystä elämästä ja vain minun omaa pohdistaani, ajatuksiani sekä kyseenalaistamista.

Uskoa voi ihan ilman mitään järjestöäkin, ilman instituutiota ympärillään. Ymmärrän kyllä hyvin niitäkin, jotka tarvitsevat tiukat raamit ja säännöt omalle uskolleen ja sitä saa milloin missäkin muodossa erilaisten uskontojen ja lahkojen parissa. Ymmärrän, jos tarvitaan peräti opetusta ja ohjausta siihen ,kuinka uskotaan oikein tai kuinka pyhiä tekstejä tulkitaan itselleen edullisella tavoin? Tarkoitushan pyhittää keinot?

Siinä kirkon penkillä istuessani kyseenalaistin itsekin montaa kohtaa kohtaa meneillään olevasta jumalan palveluksesta. Tuumasin, että heikoimmat sorretaan ja alistetaan sen tähden, että ylimystöllä on todellakin valta kävellä näiden ylitse ja heikoimpien pitää vielä kiittää tästä saamastaa ”lahjasta” sekä nöyristellä vielä lisää, antaen sen vähäisenkin sille parempiosaiselle. Näin näen ainakin tutun ev.lut. uskonnon ja sen tulkinnat. Vähempiosaiset on valjastettu edukkaamman väestön tarpeisiin kaikessa ja vähempiosainen opetetaan olemaan osastaan kiitollinen, perustellen asia jumalallisuuksilla. Siinä sokea taluttaa sokeaa näkevän nauraessa vieressä, saaden hupia itselleen ja muille hyvän tarinan muodossa.

Kyseenalaistin koko uskonnon ajatuksen palvomisesta, johon on kelpuutettu jumala. Sen varjolla saa ryöstää, tappaa ja vahingoittaa, varastaa ja hallita ihmispoloista ja kaiken antaa anteeksi jumala, jeesus, joka on jo kaikki synnit sovittanut. Ihan kamalaa, kun ajattelee, kuinka vastuuttomiksi ihmiset voivat tulla edellisen ajatuksen myötä. Voit tehdä ihan mitä tahansa ja aina saat anteeksi sekä sovituksen ylhäältä käsin. Mihin jäi ihmisen oma henkilökohtainen vastuunkanto? Kyllä minä ainakin olen vastuussa omista teoistani ja jos olen tehnyt jotakin väärin, ensisijaisesti minun pitää itse kyetä pyytämään anteeksi ja ennenkaikkea kyetä jos minulle ollaan tehty väärin, niin minun tehtävä se on kyetä antamaan anteeksi. En tarvitse siihen välikäsiä tai kirkkoa selittämään puolestani miten asia on. Saati että etukäteen olisi kaikki rikkeet/virheet annettu anteeksi. Sehän viestii, että tehkää mitä tahansa, kunhan muistatte pyytää anteeksi ja hommat jatkukoon. Kaikki on sallittua, kunhan pyytää anteeksi tekojensa jälkeen. Ihan hirveää ja monet todellakin tekevät näin. Ovat kovin uskonnollisia, tekevät hirveyksiä ja sen jälkeen kas kummaa, yhenäkin kaikki on anteeksi annettu. Ja teot jatkuvat yhä vaan. Vastuu on siellä ylhäällä, ei ihmisellä itsellään.

Uskonnoissa on sellainen ikävä puoli, että niiden varjolla on tapettu miljoonia ihmisiä, käyty verisimpiä sotia, ihmiskuntia on alistettu toisen valtaan, heitä on ryöstetty, käytetty monin tavoin hyväksi pelottelemalla. Pelkäävä ihminen on helppo hallita. Ja helvetillä peloittelu on suoranaista kidutusta, josta ei kuitenkaan saa rankaista.

Tavallisille ihmisille annetaan kaikenlaisia ohjeita, kuinka pitää toimia oikein ja jos et tee, päädyt tyyliin helvettiin tai sinut potkitaan pois yhteisöstä. Kirjaimellisesti ihmiset ovat kuin lampaita, jotka sokeana seuraavat yhtä johtajaa. Tiukat ohjeet eri uskonnollisissa yhteisöissä estää tehokkaasti oman ajattelemisen alkeet. Sinun ei tarvitse ajatella, kun uskonnon puolesta kaikki on ajateltu valmiiksi, ei tarvitse kuin noudattaa ohjeita ja olet hyvä orja.

Uskonnot pahimmillaan myös orjuuttavat ihmisen, kaventavat elintilaa ihmisen voidessa entistäkin kehnommin. Kierre syntyy siitä sitten, kun ihminen takertuu entistäkin tiukemmin ede siihen yhteen ainoaan elämässään, eli uskonnollisiin asioihin ja itse ainakin olin aivopestynä jo lapsuudesta saakka. Syyllisyyden siemenen kylväminen vaikka elämän normaaleista jutuista on sairasta. Uskonnoissa on jotenkin jäänteenä kuolema ja sen jälkeinen ”elämä”. Kukaan ei ole tullut kertomaan vielä hautaan päästyään, miten asian laita oikeasti on. Eikö itse elämä olisi palvottavissa paremmin, kuin jatkuva kuolemalla mutustelu?

Istuessani kirkon penkillä ehdin miettiä monia asioita, ymmärsin myös, kuinka vanhanaikainen koko kirkko instituutiona onkaan. Ihmiset ovat kehittyneet ihan jo älyllisesti edellisten parinsadan vuoden aikana, kirkon menot ovat todellakin jääneet sinne jonnekin vuosisadalle tarkoituksena kai edelleen aiheuttaa ihmisissä pelkoa, ja sen kautta hallita ja käyttää kansaa hyväkseen kaikintavoin, orjuuttamalla heidät uskonnon varjolla.

Toki tänäpäivänä ihmisiä pelotellaan myös ilman uskonnollista vaikutetta. Uskonnon pelotusvaikutus ei enää toimi samoin kuin ennen ja joukkoja on vaikeampi saada hallintaan enää pelkällä uskonnollisella pelotteella. Nykyisin on muut keinot käytössä saada pelkoa ja sen kautta valtaa ja hallintaa ihmisistä. Kärsimme mekin oman osamme tälläkin hetkellä niistä keinoista. Meiltä kerätään varoja, milloin minkäkin syyn nojalla ja pidetään huoli, ettei kukaan pääse ainakaan työtä tekemällä vaurastumaan.

Tulihan tulikiven katkuista tekstiä, ja aikomukseni oli kirjoittaa positiivisella sävyllä uskon vapaudesta. Ennenkaikkea ihmisen luonnollisesta tarpeesta uskoa johonkin itseä suurempaan, selittää asioita, joita ei ymmärrä ja jotka näyttäytyvät ihmisen elämää suurempina ilmiöinä. Ehkä joskus sitten,

Nyt on joulukuu, tulossa suurin kaupallinen juhla jälleen vuoteen. Aikoinaan joulunajan juhla on ollut luonnon kiertoon liittyvien selittämättömien toisintojen lepyttelyä, kevään tulon varmistamista erilaisin riitein, ihan kuten uskonnoissakin. Molempiin tapoihin kuului ja kuuluu edelleen uhraaminen, lahjonta ja eri asioiden pelkääminen.

Paitsi, ettei luonnollisissa asioissa pitäisi olla mitään pelättävää? Noo, nämä on näitä aiheita, joita miettimällä voi saada itsensä kovin epätasapainoon, joten lopetan kirjoittamisen tähän tästä aiheesta tänään. Selväksi kai tuli, että kävin kirkossa, pohtimassa sen mielekkyyttä omaan elämään.

Virkeä viikko

Viikon ajalta kuulumisia

Mennyt arkiviikko? Onhan se kulunut, ja mikä parasta? Olen ottanut itseäni niskasta kiinni tai oikeammin jostain on löytynyt energiaa tehdä kotona asioita enemmän kuin aikaisemmin. Ihan huippuhienoa!

Aamuisin olen ollut hereillä jo kukonlaulun aikaan ja sen ansiosta sain kokea yhden hetken luonnon kaunista näytelmää eräänä joulukuisena aamuna. Lähtiessä Uman kanssa ulos, oli kovin valotonta, harmaata. Lenkkeillessä annoin Uman johdattaa ja kipusimme sitten korkealle mäen päälle. Taaksepäin katsahtaessa huomasin takaani auringon alkavan kivuta ylemmäs, pilkistäen pilvien raoista kauniisti, värjäten taivasta lilalla ja vaaleanpunaisilla sävyillään. Kauneutta kesti puolisen tuntia, tähän vuodenaikaan auringonpilkahdus on suoranainen ihme. Ja sattumalta olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, nähdäkseni tuon ylläolevan auringonnousun kauniine väreineen. Kuvaan en niitä sävyjä onnistunut taltioimaan.

Kun saisin pitää tämän jaksamisen tason, kun voisi jotenkin säilöä omaa energiaa otettavaksi tarpeen mukaan? Kun voisikin jaksaa sillätavoin normaalisti arjessa ja tehdäkin kaikenlaista ilman, että uupuu niin kovin?

Muutamina aamuina olen tehnyt pakollisia kotihommia jo ennenkuin lähden Uman kanssa ulos. Silloin ei ole pelkoa ainakaan, että jokin tärkeä asia jää tekemättä, kun lenkkeily vie voimat loppupäiväksi. Tyhjennän astiat, sekä laitan pyykit, viikolla pesin myös wc:n ennen ulos menoa- ja toisena aamuna myös imuroin. Liekö edellisillä toimilla jaksoin päiväunieni jälkeen paneutua verhojen vaihtoonkin? Näinä aamuina Uma kävi aikaisella aamupissillään miehen kanssa, joten sen puoleen ei ollut kiirettä ulos.

Joulu on oleva valkoinen tänä vuonna aiempien punaisen ja vihreän sävyjen sijaan. Valot nostin tieltä pois ja nyt kun olen niitä tuossa katsellut, saavat jäädäkin niille sijoilleen. Verhojen asettelu kuvassa vielä kesken. Olen jo vuosia piilottanut valot verhojen taakse, ja tänävuonnahan valoverhoista onkin tullut muoti-ilmiö.

Pitkin syksyä olen opetellut syömään lenkin jälkeen kaurapuuroa. Aikaisin aamusta en saata saada kurkustani alas oikeastaan muuta kuin kahvin ja lääkkeiden kanssa olen joutunut opettelemaan nielemään myös jogurttia, koska tyhjään mahaan niitä ei ole tarkoitettu. Muutokset omissa opituissa tavoissa käyvät hitaasti ja syömisten kanssa minulla on eniten korjaamisen varaa.

Terveisiä parveekkeelle unohdetulta Umalta. Tunnin kuluttua ilmoitti saaneensa tarpeeksi happea ja mietin, voiko toinen olla oikeasti kylmissään tuon turkin alla? Sohvalle kuitenkin kipusi viereeni ikäänkuin lämmittelemään. Ihan paras sohvaperuna, Uma!

Olohuoneen puolelle sain kuin sainkin verhot vaihdettua. Vaaleus jatkuu myös siellä. Joulun aika on meillä siis valkoinen. Kyllä siinä verhoja miettiessä menikin lähes koko päivä. Ihan turhaan en enää tätä nykyä jaksa verhoja silittää, vain kokeillakseni jotakin. On hankalaa saada yhtenäistä ilmettä, kun olohuoneen tila on jaettu kahteen toimintoon, eli minun sänkyni toisaalla, ikäänkuin huoneena ja sitten olohuoneen puoli ja mitään seinää ei ole välissä erottamassa tiloja. Verhoseinämä on suuri, kahden ikkunan ja oven kera. Olohuoneen verhon taakse piilotin valot ihan kokeilumielellä, mutta mutta…Saa nyt nähdä, jäävätkö sinne vai siirränkö toisaalle?

Oma mieli on parempi jo ihan siitä syystä, että olen saanut aikaiseksi jotakin pientä ja näkyvää arjessa. Ylipäänsä jo se tunne, kun tiedän jaksaneeni, on itsessään saavutus. Toivoa on vielä palautumiseen, normaaliin toimimiseen tämän sairauden kanssa. Viikko on tosin kovin lyhyt määre, mutta alku on ainakin lupaava. Olemme Uman kanssa myös lenkkeilleet ennätyspitkiä hitaita kävelyjä, pitkin pientareita ja lumen tulon myötä Uma on virkistynyt myös ja ottaa ilon irti aina, kun mahdollista, piehtaroidessa lumessa.

Syömällä lihavaksi?

Syksyn aikana olen yrittänyt saada ongelmavatsaani kuntoon kokeillen esimerkiksi alppilehmien heratiivistettä sekä syömällä päivittäin maitohappobakteereita avatun kapselin muodossa. Olen ollut huomaavinani ihan pienen pientä positiivista muutosta.

Olen myös kiinnittänyt huomioni suuhuni laittamiini rasvoihin ja siirtynyt rasvattomiin maitotuotteisiin, jättänyt pois levitteen leivältä, jos joskus leipää syön. Olen vähentänyt juustojen herkuttelua ja olen opetellut käyttämään aiempaa enemmän laadukasta ekstraneitsyt-oliiviöljyä. Olen korvannut teessä käyttämäni sokerin hunajalla. Korjattavaa syömisissä on edelleen ja tämä ikä alkaa tehdä tehtäviään. Ei voi enää syödä samoin, kuin ennen.

Omalla kohdalla tuntuu, että kehoni aineenvaihdunta on täysin seis, kaikki mitä laitan suusta alas, jää vatsanseutuville. Tämä on täysin uutta ja en millään ymmärrä, että olen lihava, liian paksu vyötärönympärykseni ollessa yli 100cm. Iso osa vatsasta on turvotusta, mutta on myönnettävä, että ihan puhdasta läskiä on myös suuri määrä.

Peilikuva valehtelee minulle, silti uusiessa jonkin vaatekappaleen, koko on aina vaan suurempi ja minun vaikea uskoa, että joskus olen vaatteeni joutunut etsimään pahimmillaan lastenpuolelta, koska aikuisten xs-koko oli liian suuri päälleni. Nyt tilanne on toisinpäin, vyötärön kohdilta ja asiaan on puututtava, ehkä vielä ehdin ja ei ole liian myöhäistä. Syömisiini voin vaikuttaa ja en enää voi jatkaa syömällä samoin kuin ennen.

Vuosikymmenien varrella ruokavalioon kuuluvien tuotteiden määrä on monipuolistunut ja jos ennenmuinoin opettelin yhdessä lasten kanssa syömään kasviksia, olemme jatkaneet tutustumista yhä vaan uusiin makuihin ja ruokalajeihin. Olen lapsistani siinä mielessä ehkä hieman ylpeäkin, koska heillä on rohkeutta maistaa ja maistella kaikenlaista minun silmääni ehkä, jopa liian eksoottisia ruokia.

Muutos syötävissä on siis melkoisen radikaali. Olen itse sitä sukupolvea, kun päivittäinen ateria oli lapsuudessani ruskea kastike ikuisilla keitetyillä perunoilla ja jos hyvin kävi, oli jokin raaste tai kurkku/tomaattisiivu lisänä lautasella. Lasagne koulussa tarjottuna oli minulle liian erikoinen, vaikka nyt muistelenkin herkkua ihan uusin silmin. Jos olisin pitänyt lasagnesta samoin kuin tänäpäivänä, se olisi ollut yksi parhaista ruuista lapsuudessa. Makaronilaatikko oli ainut makaroniruoka ja riisiä en muista kotona syöneeni mitenkään säännöllisesti. Peruna oli jokapäiväinen evät.

Myös aikuisuudessa voi opetella syömään uusia ruoka-aineita

Olin siis oppinut melkoisen ronkeliksi ja yksinkertaiseksi syöjäksi lapsena. Koulussa oli hankalaa saada maistettua oikeastaan yhtään, paitsi se tuttu kastike perunoilla. Omien lasteni kohdalla en halunnut samaa heille, vaan päätin, että annan lapsilleni päivittäin mahdollisuuksia opetella syömään monipuolisesti ja tutustuttaa heidät itseni lisäksi ruuanlaittoon ja raaka-aineisiin. Taisin onnistua siinä jokseenkin hyvin, lapset ovat kaikkiruokaisia ja ennakkoluulottomia uskaltaen kokeilla ja saada vaihtelua syömisiinsä.

Olen itse itselleni kokeillut samaa taktiikkaa, kuin lapsillekin aikanaan. 20 maistamiskertaa on vähin määrä, jonka jälkeen suu tottuu makuun. Viimeisimmäksi tänä syksynä opettelin syömään avokadoa. Olen sitä maistanut aiemminkin, hyvin harvoin kylläkin ja jokainen maistamiskerta jäi ihmetykseen, omituisen maku, niljakas rakenne ja aina totesin, ettei ole minun suuni mukaista. Vaan kuinkas kävikään menneen syksyn maistelujen aikana? Nyt avokado on jo hyvää, syön sitä erittäin mielelläni.

Eilen tein pikaruokaa (10min), tomaattikeiton kodista löytyvistä aineksista. Valmistukseen meni juuri se aika, minkä lämpeni kattilassa hellalla ja muistelin kuinka joskus en saattanut edes maistaa ko. keittoa. Vaan nykyisin, se on yksi niistä aterioista, joita syön lasten ollessa isäviikoillaan. Helppo, nopea yhden-kahden hengen annos.

Helppo, nopea, ruokaisa tomaattikeitto yhdelle/kahdelle

(jos et ole tottunut tomaattikeiton syöjä, kermalla saa taitettua makua mukavasti miedommaksi)

1prk paseerattua tomaattia purkissa
pieni pala kinkkua tai pari siivua leikkelettä (voi jättää poiskin, lisää siinä tapauksessa hieman suolaa valmiiseen keittoon)
1 valkosipulinkynsi murskattuna
loraus oliiviöljyä
0,5-1dl kermaa (kerman määrää lisäämällä keittoon saa miedomman tomaattisen maun. )
1rkl nokkosta sekä 2rkl persiljaa (halutessasi lisää ripaus mustapippuria, valkopippuria)
noin 1-tl- 1 rkl puristettua sitruunaa oman maun mukaan (ei ole pakollista)
(juustoa sulatettuna (ei kevytversioita, ei toimi ruuanlaitossa) sekaan oman maun mukaan)

Valmistus: Kuori ja murskaa valkosipuli ja lisää kaikki muut ainekset kattilaan. Sekoita ja kiehauta. (Jos lisäät juustoa, sekoita juusto viimeiseksi kuumaan keittoon sitä mukaa, kun juusto sulaa.)

Tarjoile krutongin tai muun hyvän leivän ja salaatin kanssa. Sopii syötäväksi myös kylmänä.