helmikuu 2023 – Saman auringon alla

Materialismionnellisuutta

Sunnuntaina kävimme miehen kanssa pitkästä, pitkästä aikaa kirpputori-kierroksella. Ennen koronaa kierroksia eri kirppareilla tuli tehtyä harva se viikko. Varsinkin eron jälkeen, muuttaessani tyhjään kotiin, kirpputorilöydöistä muodostui ilon aihe ,muuten niin synkkään ajanjaksoon.

Moni, lähes kaikki tarpeellinen asia/käyttötavara kotiin löytyikin käytettynä erittäin edullisesti. Meillä on edelleen käytössä mm. ruokailuun käytetttävät astiat eron jälkeiseltä ajalta ja erityisen maininnan tässä saa lasiset vanhat (xxxxx-nimiset) tarjoiluun käytetyt lautaset.

Koronan aikakautena emme käyneet kirppareilla, itse poikkesin tyttären kanssa ehkä kerran tai kaksi vauvajuttuja pikaisesti etsimässä ja muutoin nuo kirpparikierrokset olivat pannassa.

Olin sunnuntaina todella iloinen saadessani viedä kirpparilta kotiin neljä leipälautasta rikkoontuneiden tilalle. Samalla kertaa kertaa mukaan sattui myös kaksi valkoista ruokalautasta, joita olen uutena käynyt haaveilemassa kaupan hyllyllä pohtien milloin olisi varaa kyseisiin juttuihin. Joten, yllätys oli erittäin mieluinen ja voin sanoa

Kärsiväni juuri nyt materialismionnellisuutta!

Kirsikkana kakun päälle käteen sattui vielä täysin itselleni turha hankinta, mutta löytö kuitenkin eli ruottalainen lasimalja, pieni mutta signeerattu ja täysin ehjä. Kotona nettiä selaillen hymisin tyytyväisyyttä, oli todellinen löytö sekin. Jostain syystä olen tykästynyt tietynlaiseen lasiin, ja sen keräilyn aloitin myös eron jälkeen tarpeeseen saada kasaan mm. puuttuvat kukkamaljakot, sekä joitakin koriste/käyttöesineitä. Ja mistä muualta, kuin kirppareilta näitä sitten löytääkään paremmin kuin marketista.

Materialismionnellisuus syntyy, kun jokin tarve on täytetty. Siis ensin mietit ja tajuat, että jotain uupuu. On mennyt rikki, tuhoutunut muuten tai niinkuin meillä, jokin on salaperäisellä tavalla kadonnut ja asiaa ei löydy enää mistään. Ja sitten alat miettimään ja haaveilemaan ”uudesta” vastaavasta ja vihdoin myöhemmin, kun vastaava löytyy, onni tuntuu kovin suurelta. (tällä hetkellä mm. suurinosa minun villasukista on kadonnut ja en vain löydä niitä käyttöön, kun tarve olisi)

Löytöjä tehdessäni käteeni jää ajattomia, neutraaleja heti käyttöön ja tarpeeseen tulevia asioita. Nyt totesin, kuinka yhden uutena hankitun lautasen hinnalla sain monta meille tarpeellista asiaa samalla hinnalla. Jos en olisi löytänyt nyt niitä leipälautasia, olisin ollut ehkä vähän turhamainen ja heittänyt loput jäljellä olevat pois ja hankkinut uudet ja ei niin kivat marketista ja olisin sitten harmitellut asiaa jälkeenpäin. Joten, tällä erää kirpparikierroslöytöni olivat linjassa omien arvojeni ja periaatteideni kanssa.

Kirpparilla kierrellessä pitää kyllä tietää jo etukäteen mitä tarvitsee, sieltä ei ole mielestäni enää ns. varaa hankkia vääriä tai vääränlaisia asioita, kerran tai useampaankin kertaan kierrätettyä. Toisaalta, sitten ei myöskään harmita niin paljoa, kun tuote hankittuna kirpparilta menee rikki, tulee muuten tiensä päähän ja sen voi surutta heittää kaikkensa antaneena/lahonneena pois.

Sisuuntuminen

Katson ulos ikkunasta, aurinko on noussut jo reippaasti kauniin siniselle taivaalleen harsomaisten pilvien kulkiessa omaa reittiään. Ajatukset häviävät, olo on jokseenkin tyhjä kaikesta. Sanonta, että pää lyö tyhjää ei taida olla ihan tuulesta temmattu?

Tänäänkin on hyvä päivä. Se on oma päätös, oma hiljainen toive herättyäni uuteen päivään. Tiedostan, ettei näin aina ole ollut ja muutos on siihen nähden kuin yö ja päivä olisivat vaihtaneet paikkaansa.

Hetki sitten tajusin hyvin merkittävän seikan omasta elosta. En ole kokenut enää pitkiin aikoihin v….tutusta. Edellä mainittu olotila kasvoi sisimpääni jo hyvin aikaisin, tunnistin sen jo alakouluikäisenä ja siitä lähtien elämäni tuntui elämältä vain, kun jokin v…tti. No, ei ihan niin, mutta tunne oli hallitsevana osana arkea ja ilman sitä elämästä puuttui ikäänkuin jotakin.

Nyt en oikein enää muista edes, millaiselta tuo jatkuva ja kaikenkattava v…tus tuntuikaan ja olen suorastaan häkeltynyt ymmärtäessäni asian, että yksi osa tunne-elämääni on poissa.

Tilalle on ilmeisesti tullut jonkinlainen sisäinen rauha tai jotakin. Mutta poissa se on ja olen iloinen siitä. Hienompi ilmaisu v..lle taitaa olla sisuuntuminen johonkin. Suuttuminen ei kuvaa tunnetta lainkaan, sisuuntuminen ehkä lievästi. Oli miten oli, ihmisen täytyy se tunne kokea, ennenkuin ymmärtää tuon niin monia vaivaavan motivaatiotekijän elämässä.

Pötköttelin äsken huilaten selkääni aamulenkin jälkeen ja siinä se ymmärrys oli, tunnistelin olotilaani ja tunteita ja melkein naurahdin itsekseni havahtuessani tuon ikävän tunteen puuttumiseen. Minussa on siis kaiken järjen mukaisesti tyhjä kohta, joka ehkä täyttyy jollakin uudella perussävyllä pikkuhiljaa? Vai joko tyhjä kohta on täyttynyt? En osaa sanoa, en vielä.

Olen tehnyt tietoisesti paljon sisäistä työtä itseni kanssa. Siinä, missä taistelin alakulon, masennuksen ja muiden negatiivisten päivittäisten tunteiden/tuntemuksien kanssa, alan olla jo voiton puolella ja perussävy kaikessa alkaa olla melkoisen neutraali tahi sitten himpun verran peräti positiivinen perussävy. Saan olla itsestäni ja tekemästäni työstä hyvin iloinen. Saan olla onnellinen, etten katkeroitunut kovassa elämän koulussa.

Kotimaisuus on häviävää

Muistelen, kuinka joskus 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa oli jotenkin noloa ostaa kaupasta kotimaisia tuotteita. Sain itse osakseni kummastelevia katseita ja kysymyksiä erityisesti äitipiireissä, siitä miksi käytin kotimaisia tuotteita lapsillani tai yleensä kotona.

Syy oli ja on edelliseen hyvin yksinkertainen. Kotimainen tuote lisää hyvinvointia kotimaassa. Eli, käyttämällä kotimaista, tukee työllisyyttä nyt ainakin. Sen opin itse 90-luvun laman aikana.

Kotimainen tuote on myös lähituote, jos vertaa asiaa maailman toisella puolen tuotettuun vastaavaan. Sitä en nykyisin tiedä, mikä mielikuva ihmisille tänä päivänä nousee kotimaisista tuotteista?

Ostettu tuote, joka jättää euroset kotimaahan, tukee koko yhteiskunnan hyvinvointia monella alueella. Kotimaassa on huolehdittu ympäristönäkökulmat lain turvin ja on rikos mikäli lakisääteinen valmistus ei onnistu ja toiminta loppuu, jos asioita ei korjata. (Siirtyy pahimmassa tapauksessa toimimaan maahan, jossa ei ole lainsäädäntöä).

Eilen kuulin miehen lukevan illalla jonkin otsikon, joka peräänkuulutti ihmisiä ostamaan koteihinsa kuntopyörän, ja samaan hengenvetoon oli sisällytetty uhkaus, jonka mukaan viimeinen kontti olisi tullut juurikin suomeen. Eikö suomessa ole kuntopyörän valmistusta enää? Kun pitää olla riippuvainen laivalla matkustavista konteista ja niiden sisällöstä? Seuraavaa konttia olisi mahdollista odottaa ensisyksyksi artikkelin mukaan?

Jännä, miten globaali maailmantalous hallitsee ja kykenee saattamaan kokonaisia kansakuntia ahdinkoon pidemmän päälle. Jos kontit eivät kulje, ja maa on täysin riippuvainen kaikessa niiden konttien sisällöstä? Tähän samaan suuntaan on meidänkin kotomaamme ollut menossa jo vuosikymmeniä.

Omavaraisuutta on rajoitettu ihan lainsäädännön turvin, tuotantoja sekä tietotaito on siirretty sinne konttimatkan päähän ja nyt nähdään seuraukset. Jos kontti ei kulje, niin se ei kulje. Tällä hetkellä eräässä tietyssä maassa on kaikki länsimainen tietotaito, ihan vapaa-ehtoisesti sinne siirrettynä, kansa voi hyvin siellä ja teknologia kukoistaa ja kasvu näyttää olevan tasaista. Me kuulemme täällä kotimaassa, kuinka tuotteet on lopussa, eri syistä johtuen. Nykyisin saamme sitä, mitä sattuu yli jäämään muualta, jos saamme.

Itse olin aikoinani kauhuissani yritysten siirtäessä tuotantonsa sekä tietotaitonsa maamme rajojen ulkopuolelle. Tänään näemme jokainen mihin se on johtanut, riippuvuuteen ja omavaraisuuden katoamiseen. Raha ohjautuu helposti ulos maastamme, ylisuuret ylikansalliset merkit eivät jätä euroakaan maamme rajojen sisälle.

Jo aikoinaan, etsiessäni kotimaisia tuotteita, jotka olivat valmistettu maassamme, oli vaikeuksia löytää niitä. Tuotteet myös maksoivat enemmän, kuten nykyäänkin. On edelleen haaste, löytää kotimaisia valmistajia moniin erilaisiin tarpeisiin ja ensisijaisesti pyrin valitsemaan kotimaisen tuotteen.

Mitä tapahtuu maailmalla?

Yhtenä kirkkaana ja hieman pilvisenä aamuna minuun teki vaikutuksen taivas. Tai oikeammin auringon värjäämät hahtuvaiset pilvet, jotka hohtivat helmiäisen väreissä vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja vaaleanvihreää.

En alkanut kaivaa puhelinta taskusta, aurinkoa vasten kuvaaminen vaatii vakaan käden ja sitä ei ollut koiran vuoksi, joka oli toisessa kädessä hihnassa kiinni ja malttamattomana vinkui liikkeelle.

Ihastelin hetkisen ja jatkoin matkaani kotia kohti. Halo-ilmiö auringon molemmilla puolin myös näkyi pienesti ja enää se ei herätä suurempaa ihmetystä, niin monesti siihen olen törmännyt; mutta ne pilvet.

Helmiäishohtoisia ja hyvin kauniita. Vanhamummo tuumasi ykskantaan mielipiteensä ja kertoi, että ne oli niitä saastepilviä, kauneudesta hän ei ilmeisesti edes halunnut kuulla, joten annoin olla. Niinpä, niitä saastepilviä. Sateenkaaripilviäpäs, höh.

Sen kerran, kun viitsin kertoa jostakin omasta kokemastani kauniista ja hyvästä asiasta, se kuitataan negatiivisella tavoin yhdellä ainoalla sanalla ja mitätöidään näin koko minun ainutkertainen ja (hyvä) kokemus. Eihän nyt hyvä asia ole minkään arvoinen, minun hyvä on näköjään pois tuolta toiselta?

Jos olisin repostellut jollakin ikävällä asialla, niin…Niin sekin olisi mitätöity samoin, mutta toisella olisikin ollut mehevä juoru eteenpäin kerrottavaksi. Vaan, kun on jotain positiivista, niin se on helppo mitätöidä. Noh, asiahan ei ole mitenkään uusi, mitä odotin? Äidillistä suhtautumistako ja nyt jo rupeaa korpeamaan, joten annan olla. Turhaan sanon hällle yhtään mitään mistään, ei kiinnosta häntä muut kuin omat ongelmansa, joita meidän muiden pitäisi ratkoa hänen puolestaan. Juu, ei kiitos, ei enää.

Eräänä muuna aamuna sain jälleen nähdä taivaalla melkoisen upean auringon ja pilvien yhteiselon. Tälläkin kertaa jätin puhelimen taskuuni, koska aurinko paistoi tälläkin kertaa vasten linssiä ja en olisi saanut kuitenkaan sellaista kuvaa, kuin olisin halunnut.

Tällä erää aurinko paistoi suoraan, lämmitti ja auringon alapuolella, horisontissa kasvoi suuren suuri taivaanrannan peittävä tummanpuhuva pilvi, jonka reunus hipoi aurinkoa peittämättä sitä kuitenkaan. Samaan näkyyn mahtui myös tumman pilven edellä olevia vaaleita pilvihahtuvia, kuin kynällä olisi piirretty kaarevia paksuja viivoja. Tunnelma oli jotenkin erikoinen, kuin aika olisi pysähtynyt, mikään ei siinä hetkessä liikkunut. Käännyin katsomaan taakseni, siellä oli se perustuttu normaali ”tunnelma” ja näkymä ja kun katsoin ylös eteeni, tunnelma vaihtui jälleen erikoiseksi.

Kotiin päin kävellessä pilvet ja aurinko painuivat metsän reunan taa ja olisin voinut sitä näkyä katsella pidempäänkin, mutta jälleen koira oli kärsimätön jatkamaan taivallustaan.

Samana päivänä minussa heräili jokin aavistus, jostakin asiasta. Harvoin näitä tämmöisiä tunnelmia nousee ihan tietoisuuteen asti ja nyt minusta tuntuu, kuin jokin olisi muutoksessa, jossakin. Yleensä tiedän tai hahmotan hämärästi, mistä on kyse ja nyt en pääse kiinni tuohon heränneeseen aavistukseen, mikä ihme se oikein on ja mistä se oikein tulee? Tämänkertainen aavistus tuntuu hyvin neutraalilta, se ei ole hyvää, ei myöskään pahaa.

Jätin tämän tekstin loppuun kirjoittamisen myöhemmälle ja maailmalla on tapahtunut ikäviä asioita, kuten maanjäristykset sekä sitten uutisoimaton suuri junakemikaalionnettomuus aiheuttaen ympäristökatastrofin Ohiossa samoihin aikoihin maanjäristysten kanssa.

Ihmiset ovat tässä ajassa kummallisia olentoja; Tietoisesti tuhoavat ympäristöä, luontoa unohtaen elämän edellytykset. Meidän pitäisi kuitenkin elää siinä luonnossa ja luonnosta. Tuntuu, kuin kaikki maailman pahuus, välinpitämättömyys kiteytyisi puhtaan luonnon tahalliseen hävittämiseen? Mikään määrä rahaa ei puhdista saastuneita maa-alueita, vesistöjä eikä palauta puhdasta elintilaa eri lajistoille.

Arki=kotityöt

Arki, alkaa aalla sekin. Pikkuinen on kiinnostunut kirjaimista, mummo-kirjain on hänestä hauska bongattava kaikenlaisen tekstin seasta ja ilo on silminnähtävä hänen löytäessään jostain kirjaimen M. Onkohan lukemisen siemen istutettu? Pikkuisella lapsenlapsella on näköjään hyvät hoksottimet ikäisekseen ja monessa arjen asiassa kyllä osaa yllättää niin positiivisesti, muussakin, kuin kirjainten bongaamisessa. Luonnetta pikkuisesta löytyy myös, aivan kuten äidistäänkin ja se on hyvä se.

Oma arkeni on tällä erää ja vaihteeksi hyvin rauhallista. Rauhallisuuteen on muuten omasta mielestäni vaikeampi sopeutua, kuin jatkuvaan hektisyyteen. Olen saanut käännettyä nyt omaa luontaista rytmiäni enemmän aamuun, ja iltakukkuminen ja kaikenlainen iltatekeminen on jäänyt.

En tiedä sitten, onko hyväksi vääntää omaa luontaista sisäistä kelloa, vaikka mielessäni pohdin myös sitä mahdollisuutta, että oma sisäinen kelloni olisi jotenkin vääristynyt varhaisessa lapsuudessa? Jokatapauksessa minusta on mukavampi aloittaa aamut aikaisin.

Aikaisin aloittaessa ehdin ulos säälliseen aikaan koiran kanssa ja heräämiseen ei vierähdä ihan koko päivää. Tänään aamusta oli vuorossa yhden koneellisen verran tummia vaatteita pesuun ja huomasin kasvien vaativan vettään kipeästi, joten kipittelin edestakaisin keittiön ja olohuoneen väliä ahkeraan.

Kukkien kastelu unohtuu ja ruukut saavat todellakin kuivahtaa kunnolla kasteluiden välillä, sääli kukille. Viimeisin kuollut kasvi oli pylvästyräkki, joka eräänä aamuna näytti saaneen tarpeekseen huonosta hoidostaan. Sai ilmeisen liikaa vettä kerralla? Poikaset tästä kasvista ovat vielä toistaiseksi elossa.

Lenkillä ollessa mietin, pääsenkö kotiin asti ja ohikulkijoilta sain katseita kävellessäni hitaasti, hitaammin ja viiltävä kipu selkärängasta varpaisiin asti notkautti askeleen, toisenkin sähköiskujen sarjan seuratessa perässä päästä varpaisiin muutamia kertoja. Yritän kävellä mahdollisimman varoen, mutta epätasainen ja jäinen tie yllättää jalan alla aiheuttaen kipua jalkojen joutuessa eri korkeuteen. Pieni horjahdus, askeleen rytmin muutos tai selän asennon vääränlainen muutos saavat aikaan hiljaisen perkeleen huulilleni kivun seurauksena. Kaikkeen onneksi tottuu, enää en huomaa varpaiden puutumista molemmissa jaloissa, kuin ohimennen.

Lenkillä mietin myös, kuinka ja miten ulkoilutan koiran, jos ja kun käteni liikkeet ja koiran vetäminen ja nykäisyt alkavat olla haastavia? Haastetta jo riitti, kun yhden tien varrella asustaa suuri oravayhdyskunta ja, kun kyseessä on saalisviettinen koira, oli hihnassa pitelemistä vietin viedessä korvat mennessään. Siinä ne oravat juoksivat edestakaisin tienpientareelta toiselle suoraan silmien edessä ja monen monta kurrea luikki ja leikki puiden rungoissa kiiveten ylös ja alas. Ilman koiraa näkyä olisi ollut ilo seurata pidempäänkin.

Kaurapuuron olen opetellut myös syömään ulkoilun jälkeen, kaurapuuroa ja kauranäkkileipää ilman levitettä. En osaa sanoa, onko mikään muuttunut mihinkään suuntaan? Puntarin lahjoitin tarpeettomana pois ja vyötärön lihavuuden voi mitata mittanauhalla, joka kertoo enemmän, kuin pelkkä puntari. Vyötärön ympärysmitta ei ole muuttunut, vaikka kevennys syömisiin on ollut huima. Päivittäistä liikunnan määrää en voi lisätä tahi sitten jää väsymisen vuoksi kaikki muut arjen askareet kokonaan tekemättä. Jo nyt koen huonoa omaatuntoa tekemättömien askareiden edessä.

Ehkä syön vielä jotenkin väärin tai liikaa tai liian vähän? Keski-ikäisen keho on näköjään mysteeri, se toimii itselleni tuntemattomalla tavoin ja en koe pääseväni jutun jäljille ollenkaan. Tai, ihmettelen suuresti sitä, kuinka on mahdollista laihtua, syödä usein ja paljon ja vain istua sohvalla tuijottamassa sarjoja useampi kuukausi peräjälkeen ja sitten lihoa vastaavasti, eli syödä vähemmän, liikkua enemmän ja seistä suurimman osan päivästä. Jotenkin tuo ei käy järkeeni ollenkaan.

Noh, koira on tyytyväinen saadessaan suuren suuren porkkanan aamiaisensa lisäksi ja onkin aika kohta käydä päivälevolle. Sitä ennen pyykit kuivuriin ja keittiön puunausta. Mielessä pyörii vielä kysymys, kuka meillä sitten siivoaa, kun minusta ei ole siihen? Asennot, joissa joutuu kumartamaan, aiheuttavat tuskalliset seurauksensa ja kodin askareissa ei kumartumisilta voi välttyä, ei huonoilta työskentelyasennoilta.

Joitakin toimia kotona olen yrittänyt muuttaa niin, ettei asennot pääse kipeyttämään selkää lisää. Saunasta otin alimman askelpenkin pesukoneen eteen ja siinä istuen pyykit pääsevät koneeseen/kuivuriin. Astianpesukoneen tyhjennys sujuu, kun oikein keskittyy välttämään selän kumartamista ja nykyisin kaikki astiat sijaitsevat samassa kaapissa, minulle sopivalla korkeudella. Wc-pöntön/lattian pesuun en ole vielä keksinyt selkää säästävää tapaa toimia. Vaihtoehtoina on kumartelun ja lattialla konttaamisen väliltä valitseminen ja kumpikaan ei ole se paras vaihtoehto.

Pienestä sitä saakin oman mielen iloiseksi. Kukkien kastelusta se lähti ja päätin pitkästä aikaa pyyhkäillä pölyt pois sieltäkin, mihin en ole rättiä näyttänyt ties koska milloin viimeksi? Pesin myös pölyyntyneet lasiesineet ja järjestelin hyllyjä uudelleen. Tein sellaista, mikä aikaisemmin kuului omaan viikkosiivoukseen hyvin tiiviisti.

Sairastaessa monesta itselleen tärkeästä asiasta joutuu luopumaan ja itse edes muista enää, mistä kaikesta arjessani olen jo päästänyt irti?

Lammasten valtakunta

Oletkohan koskaan miettinyt, miltä tuntuisi menettää vapaus? Tai, ylipäänsä kuinka vapaa oletkaan elämässäsi? Moni voi leikillään todeta olevansa työnsä orja, mutta jättää ajatuksen sitten siihen. Mitä on todellinen vapaus?

Itsekin aikoinani totesin olevani pankin kanssa tiiviimmin naimisissa, kuin omassa silloisessa avioliitossani. Oma henkilökohtainen oravanpyöräni pyörähti hyvin nuorena käyntiin ja kirjaimellisesti sitä oltiinkin pankin kanssa naimisissa asuntolainan muodossa. Asia ei sinällään haitannut, laina motivoi ihan toisella tapaa käymään työssä ja ansaittu palkka, mikä jäi korkeiden verojen jälkeen käteen, kilahti kivasti lainanlyhennyksiin, päivähoitomaksuihin, laskuihin jne. Säästöön ei hirmuisesti jäänytkään kaiken jälkeen, ja auton omistaminen oli pakollista, jotta pääsi työssä käymään.

Sitoutuminen olikin lasten vuoksi tärkeää, koti sijaitsi erittäin hyvällä paikalla juuri lapsia ajatellen ja oli oikeastaan suuri onnenkantamoinen löytää koti sieltä, mistä se sitten löytyi. Ja itsestä kehkeytyi hieno orava suuriin rattaisiin.

Lasten lisääntyessä ja kasvaessa lainataakka harteilla senkuin kasvoi kasvamistaan. Muistan oman uupumukseni ja jotenkin jokainen äitiysloma toi helpotusta työelämästä selviytymiseen, joka ei ollut läheskään niin tukalaa, kuin se nykyisin on ja silloin oli jo työtaakka hoitoalalla hurja.

Tuolloin koin olevani orja, sidottuna käymään työssä, jossa menetin terveyttäni, sain osakseni väkivaltaa jne. Ja ei ollut mahdollista jäädä kotiinkaan, koska laina velvoitti.

Ammatinvaihdos olisi ollut ennenkuulumatonta ilman järkevää syytä, ja syyksi ei riittänyt oma halu poistua alalta. Piti olla jokin ”järkevä” syy ammatinvaihdokseen. Onneksi itselleni sellainen tulikin, ja vaihdoin alaa vain palatakseni kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen toteamaan saman, ellei pahemmakin tilanteen oman terveyden kanssa, joka ei sovellu ollenkaan epäsäännölliseen vuorotyöhön. Ei se työ itsessäänkään ollut muuttunut paremmaksi, päinvastoin.

Oli todella kurjaa ”kollegoiden” suusta kuulla kommentteja, kuinka olin itse aikoinani alani valinnut; minun olisi pitänyt tietää, mihin ryhdyin, kun alaa nuorena tyttösenä valitsin, vaan en tiennyt. En todellakaan tiennyt ja jos olisin tiennyt, en ikimaailmassa olisi hoitajan hommiin edes ryhtynyt.

En todellakaan tiennyt vittumaisista ja ilkeistä naisista, joiden ainoa tavoite on puhua paskaa seläntakana ja arvostella kaikkea sitä vähää, minkä elämästäni olin erehtynyt tietämättömyyksissäni kertomaan. En tiennyt, miten toinen nainen voi käyttää ihmistä hyväkseen, valehdella ja aukoa päätään ihan ilman omantunnon tuskia pyytämättä anteeksi huonoa käytöstään syyttäen toista ongelmista. En tiennyt, että yhteistyö merkitsee ulkopuolelle jättämistä ja syiden vierittämistä sen niskaan, joka oli jätetty tieten tahtoen asioiden ulkopuolelle ja pimentoon kaikesta, mitä olisi pitänyt tietää, jos se olisi kerrottu tai viestit kulkeneet eteenpäin.

En tiennyt, millainen susi nainen voi olla toiselle, aikuisten työelämässä, siis aikuisten ihmisten. En tiennyt, että olisi pitänyt olla juoruakka, jotta selviää aikuisten ihmisten seurassa. En tiennyt, että pitää piilottaa itsensä ja elämänsä ja ennenkaikkea positiiviset asiat muiden silmiltä piiloon. En tiennyt muiden ihmisten ilkeästä kateudesta, siitä miten valmis arvon kollega on tekemään kaikkensa sabotoidakseen toisen työn tai kuinka kylmästi voi jättää toisen selviämään omineen ajatuksella siitäpähän oppii ja saa nenilleen jne. En tiennyt ihmisen pahuudesta ennenkuin törmäsin sellaisiin niiden ihmisten parissa, joiden työnä oli mukama auttaa muita.

En todella tiennyt, en ikimaailmassa olisi edes kyennyt kuvittelemaan sellaista julmuutta olevan olemassa muualla, kuin elokuvissa, saduissa ja tarinoissa. En tiennyt, en ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin ja silloin, kun satuin kuulemaan ja kokemaan suoraa hyökkäystä persoonaani ja olemassaoloani vastaan.

Jos olisin tiennyt olevani todellisuudessa soveltumaton alalle, en olisi ikinä opiskellut hoitajaksi. Liian kiltti, liian sinisilmäinen ja varmaankin ihanne hoitaja soveltuvuustesteissä. Liian taipuvainen, liian auktoriteettiuskovainen, valheille altis, oikein hyvin lapsuudessa aivopesty yhteiskunnan rattaisiin ja kykenevä noudattamaan ylhäältä annettuja ohjeita, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta. Kyky oman itsen uhraamiseen työnantajan parhaaksi. Kyky joustaa loputtomiin ja vaatimaton palkan ja työolojen suhteen eli vähään tyytyvä.

Joku saattaa samaistua, tai sitten ei ainakaan halua nähdä ilmiötä lähellään. Silmien ummistaminen on helppoa, korvien kiinni laittaminen myös. Kuljetaan laput silmillä ja sormet korvissa. Joku kärsii, mutta niinhän aina joku kärsii, sehän on vain inhimillistä. Kärsivä poistuu paikalta, tilalle tulee joku uusi (nykyisin ei enää välttämättä) ja homma alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se sattui jäämään. Ihmiset eivät niin helposti muutu, ja saavutettu asema kanojen nokkimisjärjestyksessä pitää säilyttää keinolla millä hyvänsä. Luonnollista?

Onko oikeasti hyvinvoiva yhteiskunta eli ihmiset rikos maailmassa? Vai onko hyvinvointi vain harvojen saavutettu etu? Joku voi oikeasti voida hyvin myös juostessaan oravanpyörää ja maksaa velvollisuutensa, luulen heidän olevan kuitenkin harvassa. Entäpä jos ja kun välinpitämättömyys ja suoranainen tylsyys iskee laajamittaisesti ihmisiin? Ketään ei kiinnosta, ei mikään ja missään? Kuka silloin pyörittää yhteiskuntaa? Jos oikeasti halutaan pitkään jaksavia työntekijöitä, hyvinvointiin pitää panostaa enemmän ja mikä tuo hyvinvointia kaikkein eniten? Vastaus on hyvin yksinkertainen nykymaailmassa; Raha. Rahalla saadaan jokaiselle hyvinvointia ja kun on tarpeeksi rahaa, on myös työntekijöitä siellä suorittavassa portaassakin.

P.s. Minutkin kasvatettiin uskomaan; ”raha ei tuo onnea.” Vaan olipa väärässä kasvattajani, raha tuo nimenomaan hyvinvoinnin ja sitä myöden sen onnen. Maailmassa on vain 1% onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä ja se todella pistää miettimään ihmisen luonnetta. Lammas vaiko leijona? Lampaat tarvitsevat paimenensa, leijona taitaa pärjätä perhepiirissä melkoisen itsenäisesti?

Tsemppiä arkeen

Ihan tähän alkuun tahdon kiittää suurella kiitoksella jokaista lukijaa, Kiitos!

Maailmalla myrskyää ja uutisotsikot herättävät miettimään kaikessa ristiriitaisuudessaan ja epäuskon hämmennyksessä aina vaan kysymyksen, onko maailmassa enää mitään hyvää ja aitoa jäljellä?

Ihan kuin koko maailman ihmiset olisivat seonneet? Vai onkohan edellinen vain minun kokemukseni? En osaa sanoa?

Ja jos maailmalla myrskyää, niin myrskyää ihan kirjaimellisesti myös täällä meillä päin. Tuuli on voimakas, kelistä saa haasteen ainakin tämän päivän ulkoiluun. Jäisen liukkaat, lumen kuorruttamat tienpinnat, tuulenpuuskat ja lumisade yhdessä kutsuvat seikkailuun koiran ulkoiluttamisen kera. Tänään kävellään hissuksiin, taiten ja varoen nauttien myrskystä.

Viimepäivinä olen hurahtanut netin saloihin ihan oikein tosissaan. Olisipa sama määrä tarinoita, kuvia ja juttuja ollut jo parikymmentä vuotta sitten selailtavissa kotona. Saattoi ollakin, vaan ei ollut aikaa, ei ehkä konettakaan kotona. Silloin nuorena en olisi myöskään osannut antaa ajatusten lentää samoin kuin nyt, muistelen olleeni melkoisen ehdoton monissa asioissa tai korkeintaankin joko/tai. Asiat joko olivat, tai eivät olleet.

Nykyisin mustavalkoiseen ajatteluuni on tullut eri sävyjä, eri kerroksia. Ehdottomuus on ehdottomasti poissa ja koen sen rikastuttavan elämää monin tavoin. On tässä vanhenemisessa niitä hyviäkin puolia, vaikka keho temppuilee minkä ehtii, aivojaan saa käyttää kaksinverroin enemmän.

Sinnittelen laskusuunnassa olevan mielialani kanssa, on monia itsestä riippumattomia asioita, joille en mahda mitään ja niiden hyväksyminen tekee väliin tiukkaa, vaikkei sinänsä mistään uusista asioista olekaan kyse. En esimerkiksi voi vaikuttaa terveydenhuollon hoitovirheisiin, joita kohdalleni on nyt sattunut tasaiseen tahtiin tiedonsiirron tökkiessä oikein urakalla ja oleelliset tiedot jäävät jonnekin, jonkun korvien väliin, eivätkä siirry sinne tietojärjestelmiin estäen siten oikea-aikaisen tutkimuksen oikeassa paikassa ja hoidon näin karkeasti sanoen. Nyt jälleen odottelen, milloin ja missä tieto kulkee ja sairauslomani senkuin pitkittyy odotellessa.

Meidän kodin tunnelma alkaa olla jo liian levollinen ja seesteinen, jopa niin, että täysin virkeä vieras meille tullessaan kokee suunnatonta tarvetta nukkumiseen ja nuokkuu sohvalla jo puolen tunnin vierailun jälkeen. Jotakin on siis tehtävä, kaamos alkaa olla takanapäin ja kevättä kohti kodissakin pitäisi saada aikaan pientä piristäytymistä. Olen jo useamman vuoden vähän niinkuin salaa haaveillut enemmän vihreää kotiin, olohuoneen puolelle ja kaveriksi hieman keltaisen sävyä. Vanha sisustus ja värit kummittelevat meillä edelleen, mustavalkoinen on jäänne aiemmasta kodista, vaan eipä sitä noin vain vaihdella huonekaluja , kuin verhoja konsanaan.

Punaisesta pääsin jo eroon kodissani, onneksi. Koen sisustamisen hieman työläänä tässä meillä, koska tosiaan oma petini sijaitsee myös ns. olohuoneessa ja se pitää huomioida osana kokonaisuutta. Olen toivonut joskus saavani jonkinlaisen tilanjakajan erottamaan nuo tilat toisistaan, vaan haaveeksi se on käytännössä jäänyt ja taitaa myös jatkossakin jäädä?

Jaahas, kello vierähti eteenpäin ja on aika valmistautua koiran kanssa myrskyävään ulkoilmaan. Aamulenkki, koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä vastaan tulee tai millaisia tunteita/ajatuksia herääkään kesken kävelyn? Tietoisesti yritän pitää mieleni korkealla, etsiä niitä hyviä asioita jokaiseen päivään, koska niitä on, runsaastikin.

Valokuvaaminen on ollut tauolla ihan siitä syystä, ettei ole sattunut olemaan fiilistä, eikä kyllä oikeanlaista valoakaan kuvaamiseen. Olen harjoitellut mm. korttien tekemistä sekä yrittänyt opetella valokuvien laittoa erilaisiin kollaaseihin.

Onnistumisia

Suunnittelin joku päivä takaperin useamman päivän ruokamenyyn ja ostoksia tein sen mukaisesti sitten. Olipahan nopea kauppareissu kiirehtiessä, kun samalle reissulle piti ajoittaa myös nuoren vienti juna-asemalle.

Lähtiessä nuori oli sitä mieltä, ettemme ehtisi mitenkään ajoissa asemalle, tietäen omasta kokemuksestaan minun hitaan ja nautinnollisen kauppailun isossa marketissa. Vaan yllätin positiivisesti jopa itse itseni, kun alle puolessa tunnissa olimme jo ulkona menossa autolle ja aikaa oli reilusti jäljellä. Ja ostokset käsittivät siis melkein viikon ostot.

Yleensä, jos ja kun lähden kauppa-asioille, saan aikaa kulumaan toista tuntia ennenkuin olen kotona. Pidän siitä, jos voin etsiä tuotteita, vertailla ja lukea pakkausselosteet, siis jos ei ole kiire tai ihmisvilinä ympärillä.

Lauantaina päivän ateriaksi muodostui gluteeniton meksikolainen pata, tietyn merkin pussiruoka käsittäen kaikenmaailman lisä,-säilöntäaineet ja lisää vain vesi ja ruskistettu jauhe(n)liha. Lisukkeena oli raejuustoa, porkkanaraastetta sekä chilipalkoja sekä tietenkin sämpylää, kuka milläkin päällysteellä höystettynä. Otin tietoisen riskin padan kanssa, emme ole vuosiin kyseistä ateriaa syöneet ja päänsäryn mahdollisuus oli olemassa, selvisin kuitenkin ilman kipua eli jatkoon toistaiseksi siivouspäivän nopeaksi ateriakokonaisuudeksi sopii hyvin.

Sunnuntaina vuorossa oli keitettyjä kuoriperunoita ja smetanassa uitettua kanakastiketta. Reseptini on muotoutunut parinkymmenen vuoden aikana, ja jos ennenvanhaan jauhelihakastike oli perusruokaa, niin meille on tullut tuo kanakastike tilalle. Höysteenä porkkanaraaste ja tomaattia. Kastikkeeseen laitoin kokeilumielessä itsetekemääni tomaattivalkosipulisäilykettä ja oli oikein onnistunutta sekä kastike että säilyke umpioimalla tehtynä.

Maanantaina valmistin seitiä gluteenittomasti paneroituna uuniin kypsymään. Höysteeksi keitettyä kukkakaalimuhennosta ja punakaaliananasraastetta sekä tomaattisipulisekoitetta ja edelleen raejuustoa ja loput porkkanaraasteet. Miesystävä käytti vielä edellisen päivän keittoperunat, pilkkoen ne uuniin kalan vierelle korvaamaan kukkakaalin, jota hän ei jostain syystä ole oppinut syömään. Tämä ruoka olikin rasvaton, jos ei paneroinnin ruokalusikallista öljyä lasketa mukaan. Itselleni pilkoin lautaselle puolikkaan avokadon vielä.

Perjantain ruokaa en saa enää millään päähäni, mitä ihmettä söimme silloin? Ehkä pakkasesta otettua edellisen viikon gluteenitonta makaronilaatikkoa? Niin, niin se taisi ollakin. Miesystävä urputti minulle, kun en ottanut omaa luomuketsuppia, vaan maistoin lisäainehöystettä toisesta ketsuppipullosta.

Yksistä ja samoista raaka-aineista saa monenmonta erilaista variaatiota syödäkseen. Porkkana menee raasteena ja siihen saa vaihtelua ananaksesta, raejuustosta, punakaalista ja vaikka puolukoista. Porkkana on myös kiva lämmin lisäke kastikkeeseen pilkottuna tai perunoiden kanssa keitettynä. Yksi pieni punakaali riittää myös monille aterioille ja sitä voi porkkanan tavoin höystää eri elementeillä. Perunasta on myös moneksi, ja se sopii lihan, kalan, kanan kanssa erityisen hyvin ja on täyttävää ja riittoisaa.

Yhdelle päivälle olisi vielä keksittävä jokin ruokalaji, eli juuri ennen seuraavaa kauppapäivää syödään ja tehdään ruoka siitä, mitä kaapeista sattuu löytymään aineksia. Perunaa, ehkä? Kasvissosekeitto? Pakkasesta jotakin? Olen myös iloinen siitä, miten jo pieni suunnitelmallisuus säästää aikaa ja vaivaa sekä rahaa. Näistä eväistä söi 4-6 henkilöä vähän päivästä riippuen.

Olen itseni puolesta todella iloinen, pienen pieni virkeys ja ajatus pelaa niinkin paljon, että suunnitelmallinen kulutus onnistuu taas. Yksi todiste itselleni siitä, että pahin uupuminen alkaa olla takanapäin on jaksaa miettiä viikon ruokalista ja tarveaineet kauppalistoineen. Aivosumu alkaa hälvetä vihdoinkin. Pahimman uupumisen aikaan myös aivot tuppaavat tekemään tenän ja pitkäjänteinen aivotyöskentely tai jonkinasteinen suunnitelmallisuus kärsivät. Kirjaimellisesti sitä elää vain siinä käsillä olevassa hetkessä.

Ystävänpäivä

Artikkelikuvassa on tärkeä viesti ihan jokaiselle ja toivottavasti se laittaa miettimään itsekunkin merkitystä.

Muistan, miten alakoulussa omassa luokassa oli joka vuosi tyttöjen kesken kilpailu siitä, kuka sai eniten näitä kortteja, jotka oli jaettu ruokavälitunnin aikana pulpetteihin. Jännityksellä itsekin odotin kortteja ja useimpina vuosina koin suuren pettymyksen jäädessäni ilman kortteja. Jonain vuonna sain yhden, jonain toisena muutaman. En ollut tärkeä, en niin tärkeä kaveri kenellekään.

Olin lapsena melkoisen näkymätön jopa ikätovereilleni. Luokassa oli sietämätöntä jälleen, minulta kyseltiin montako korttia sain ja naurunremakka oli suuri, kun en pystynyt näyttämään yhtään korttia, myös ihmettely suureen ääneen muiden taholta oli todella kiusallista, olla nyt sillä tavoin huomionkohteena, kun yleensä sitä sai olla omineen. Tai no omineen, kyllähän luokkatoverit kovaan ihmettelivät monenmoisia asioita elämästäni; Minulla ei ollut luistimia, ei suksia, ei kunnollista pyörää, erikoiset vaatteet, hiukset sekaisin ja laittamatta jne. Ei sellaisia asioita itse ymmärtänyt, puutetta ja huono-osaisuutta kaikessa elämässä, mutta kyllä ikätoverit tekivät selväksi vuosien kuluessa sen kaiken ainaisella puuttumisella jokaiseen asiaan.

Joten, voin ihan rehellisesti sanoa inhoavani koko ystävänpäivän ajatustakin. Onko maailmassa ystävyyttä, jos on uskominen otsikoihin ja yleiseen maailmantilanteeseen? Onko ystävyyttä olemassa ihmisten voidessa pahoin ympäri maailmaa?

Mitä ystävyys on? Mitä se merkitsee kenellekin? Kuka taitaa rakkauden sitten, kun se vaaleanpunainen hörhelö on sulanut värittämästä näkökenttää?

Kenelle voit sanoa jokaikinen päivä ”Olet rakas ja tärkeä!” ?

Alkuperäinen ystävänpäivä on jollain lailla liittynyt ihmisen ja luonnon hedelmällisuuden varmistamiseen/ kunnioittamiseen ja kristinusko korvasi pakanalliset riitit tässäkin asiassa omalla merkityksellään, kertoo nopea selaus netin ihmeellisessä maailmassa. Nykyisellään ainakin suomessa tämä(kin) alkujaan pakanallinen riitti on väenväkisin tekemällä tehtyä kaupallista kulttuuria.

Harmaa(t) päivä(t)

Kuinka tähän nyt tulin, vaikka kuinka olen yrittänyt pitää pintani ja pysyä paikoillani? Niin, hyvä kysymys tosiaan ja melko lailla tiedänkin vastaukset.

On helppoa pitää mieli positiivisena, kun turvallisuuden tunne ei ole uhattuna ja nälkä ei kurni vatsassa. Vaan arvata saattaa, mitä tapahtuu nälän ollessa suuri ja kaapissa ei ole soveltuvaa ruokaa ja neljän päivän makkarakeittokuurin jälkeen viidentenä päivänä keiton ajatuskin ällöttää. Gluteeniton näkkileipä on lopussa, tai sitä on syöty jo useampana päivänä peräjälkeen. Riisijauhoista tehty mustikka”manna”puuro epäonnistui siinä määrin, ettei se ole syötävää enää jääkaapissa vietetyn yön jälkeen ja ja ne samat jutut viikosta toiseen syömiset alkavat ällöttää enemmän, kuin olla mieluummin syömättä.

Ja osaan olla syömättä, lapset eivät niinkään. Ja kun on syömättä, minussa ei riitä energia edes siihen vähään, mitä normaalisti. Askeleita on kertynyt vajaa 200 tänään ja olen todella väsynyt.

Mieli takkuaa siis urakalla, ei jaksa, ei kiinnosta kuin pahainenkin murrosikäinen. Ehkä minullakin on murrosikä? Sellainen, vanhemiseen liittyvä? Ehkäpä olen saamassa uuden kohtauksen? Ehkäpä ja ehkäpä. Aina ei voi olla hyvä päivä, kyllä se jo tiedetään ja kai sitä saa ilman syytäkin olla rättipoikkirikkiväsynyt ja huolissaan asioista, joiden pitäisi jollain piakkoin järjestyä jotenkin?

Masennus naamioituu itselläni fyysiseen väsymiseen. Juuri, kun koin alkavani selvitä uupumisen taakasta, tuo vihulainen pääsi iskemään oikein kunnolla. Onhan niitä asioita elämässäni, joista voin ihan hyvin olla masentunut, ja kun nälkä jälleen kurnii, olo todellakin on turvaton.

Ajatus ei oikein kulje, eikä tarvinne. Mitä voin itse millekään, sellaiselle asialle, johon en voi vaikuttaa mitenkään. Olo muuttuu lannistetuksi ja nöyryytyksen kokemus vaanii lähistöllä odottaen omaa vuoroaan.

On aika, vaan en tiedä, onko oikea aika? Meinaan kaivaa muistini mustista lokeroista jotakin, mikä ei vielä ole päässyt päivänvaloon. Ja siinä sitä onkin rämpimistä ja räpeltämistä. Noh, ei nyt ihan noin radikaalisti sentään, mutta jotakin pientä ja sitäkin arvokkaampaa voi olla edessä?

Saa sitä siltikin olla onnellinen, vaikka siitä harmaudesta ja synkkyydestä? Elämään kuuluu kaikenlaiset vivahteet ja vuorossa on jälleen se harmaampi mielenmaisema. Ihan kuten luonnossa, aina ei voi olla se aurinkoisin päivä. Joskus tuulee, on harmaata ja sitäkään ei ikuisesti kestä.