Edellisessä postauksessa meni pieleen kuvamuokkaus, jossa piti näkyä ylläoleva muistilista itselleni lähinnä niistä ravinto-aineista, joita on sallittua syödä. Rajoituksia on nyt sen verran paljon, että pitää ihan miettimällä miettiä, kuinka koostan lautaselle eväät.
Aamiainen, lounas ja välipala
Päivälliseksi olikin sitten kanaa ja riisiä, ilman tomaattia tällä kertaa. Tomaatista luopuminen on haikeaa, samoin perunasta. Vaihtoehtoja ei nyt taida olla, luotan omaan intuitioon ja kokemukseen tässä asiassa ja odotukseni ovat korkealla tämän ruokavalion suhteen. Lehtikaaliin tutustuin parisen vuotta sitten ja tänään yllätykseksi huomasin oivan makuyhdistelmän sillin, lehtikaalin ja kesäkurpitsan kanssa 🙂 . Avokado on ihan uusin tuttavuus, voisin sanoa maisteluvaiheen olevan ohi hyvällä menestyksellä.
Valmistin päivällistä ja Umppaliini vahti vieressä kiltisti, saadakseen maistiaisia; tuloksetta tällä kertaa. Uskollisesti koiruus päivysti myös pöydän vierellä meidän ruokailua, josko jotain heltiäisi hänellekin. Viimein luovutti onnettomana ja kömpi pää painuksissa ja kovin surullisen oloisena kuvan mukaisesti sohvan alle mököttämään. Huskyt ovat draamaan taipuvaisia, ja tämän episodin aikana koira piti huolen, että varmasti näen ja kuulen hänen ylhäisyytensä kärsimyksen. Voi poloista, illalla saa nappuloiden kanssa pakastelihapullia piimään kuorrutettuna.
Draamailija
Aamusella käveltiin koirapuiston kautta meidän perusnormilenkki ekaa kertaa flunssani jäljiltä ja huomasin toisen talvikenkäni pohjan irronneen puoliksi kotiin tultaessa. En enää tähän talveen viitsisi uusia talvikenkiä hankkia ja täytyy ihmetellä nykykenkiä, jotka eivät näköjään kahta kokonaista talvea kestä. Aiemmat kenkäni kestivät ja olivat jokapäiväisessä käytössä sen 18 talvea ainakin ja pelkkää kyllästymistäni hävitin ne ja ostin uudet. Taisi olla väärä teko?
Narsis_it
Kaupan tarjouksessa oli kolme ruukkua kevätkukkia joista kaksi annoin eteenpäin vanhalle mummolle sekä tyttärelle omaan kotiin vietäväksi. Pääsiäisen vietto on meillä laimentunut, sillä joskus aikoinaan sain päähäni, etten välttämättä halua juhlistaa kuolemaa ja kuvitteellista tarinaa henkiin heräämisestä. Kevät on luonnossa elollisen kasvukauden alkamista, uusia alkuja talven levon jälkeen, luonnollinen osa koko vuoden kiertoa ja se on näkyvä osa elämää.
Kevättä ja vuodenajan vaihtumista voi kunnioittaa ihan todellisuuteen ja tähän hetkeen perustuvien (tosi)asioiden pohjalta. Mennyt on mennyttä ja elämää, sekä uskomuksia on ollut olemassa jo ennen ajanlaskunalkua. Muinoin luonto ja siihen liittyvät ilmiöt selitettiin uskomuksin, tarinoin. Uskomukset on nimensä mukaisesti uskomuksia, satuja ja kertomuksia samalla lailla, kuin muutkin vastaavat tarinat. Ei niitä muitakaan satuja palvota ja nosteta jalustalle, ne ovat olemassa viihdykettä varten. Nykyajan sadut ja iltanuotio ovat tänään laitteissa, joissa silmämme ja kätemme valikoivat mitä milloinkin katseltavaksi ja kuunneltavaksi.
Ulkona on jälleen lumen puhdistama maisema, kauniina kuorrutuksena valkoista höttöä. Kaikki eivät siitä pidä, koska lumikinokset aiheuttavat työtä, joka nyt vain kuuluu talveen. En itsekään pidä lumen kolaamisesta, jota väliin täytyy vanhan mummon pihassa harrastaa. Kovin usea ei pidä myöskään takatalvesta, kevään lupauksesta ja taas talven jatkumisesta.
Kolaaminen on itselle todella ikävää, se kuluttaa omat fyysiset voimat, ja sitten kotona en enää jaksakaan tehdä mitään, pahimmillaan moneen päivään. Tätä on muiden vaikea ymmärtää, että tahtoisin todellakin käyttää ne vähäiset energiani omaan kotiin, en toisten hommiin. Sama juttu kesällä, nurmikon leikkuun ja muiden pihatöiden kanssa. Vaan, kukapa nyt kodistaan vapaa-ehtoisesti haluaa lähteä? Ehkä ensi talveksi olisi jo koneellista apua tiedossa?
Taudit eivät jätä rauhaan, yksi tervehtyy, niin jo joku toinen osoittaa kipeäksi tulemisen merkkejä. Joinakin vuosina näköjään sairastellaan enemmän ja toisena taas vähemmän. Se on sitä elämää, sekin. Flunssat kurkkukipuineen kaikkineen käyvät jo toista kierrostaan perheessämme. Vanha mummo oli lääketipassa useamman päivän sairaalassa keuhkokuumeen runtelemana ja samalla reissulla tuli kaikki muutkin vaivat todennettua, ne joita tk-lääkärit on vuosia vähätellyt ja mitätöinyt. Nyt otettiin mummo tosissaan ja paljolta vahingoilta olisi vältytty, jos lähetteet olisi saanut vuosia sitten jatkoihin. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
Olen itse todella harmistunut jälleen kerran paikkakuntamme kurjaan ja toimimattomaan puoskarilääkäreiden lastentarhaan, jollainen täällä ilmeisesti on. Oikealle lääkärille pääsee vasta useamman turhauttavan ja epäonnisen käynnin jälkeen, jos pääsee, kuten itsekin olen kokenut. Edellisen vuoden aikana olen törmännyt joka ikinen kerta eri ihmiseen tuossa arvauskeskuksessa ja vasta kaksi viimeisintä käyntiä etävastaanotolla puhelimitse on olleet ihan oikean tuntuisen lääkärin vastaanottoja. Tähän asiaan ei muutosta ole luvassa, ei ainakaan parempaan päin. Tiedän, että paikkakuntamme on erittäin huonossa maineessa ja kukaan (tervejärkinen) ei tänne edes halua, vaikka maksettaisiin kuinka paljon tahansa. Yksityisillä lääkäriasemilla on sama tilanne.
No, se siitä avautumisesta taas.
Kokeilua syömisrajoituksin
Mitä hyvää purnaamisen vastapainoksi? Paljonkin. Vihdoinkin nukun yöni sikeästi, ja hyvin. Herään aamuisin aiempaan verrattuna peräti virkeänä. Melkein voisin jopa tanssahdella pari askelta. Kunhan siis jaksan napostella kipulääkettä määrätyn määrän.
Ruokarajoitteisuuteni laajenee käsittämään paprikan lisäksi perunan ja tomaatin. Allergia voi oireilla myös koko kehon uupuneisuutena ja minulle kävi niin hassusti, että vointini romahti ihan minuuteissa, syötyäni tomaatin lounassalaatin seassa pitkästä aikaa. Olo on ollut väsymisen suhteen parempi ja olen ollut pirteämpi jo pidempään (johtuuko sittenkin tomaatin ja perunan syömättömyydestä?). Kokeilemalla sekin selviää, voisiko kyseessä olla sittenkin allerginen reaktio ja teen kaikkeni, kokeilen melkein epätoivoisena, josko jostakin olisi apua tämän kropan kanssa.
Toisaalta olen hieman enemmän innoissani, josko syy jatkuvaan huonoon oloon väsymisineen olisikin noin yksinkertainen asia, kuin allergia. Vitsit, miten hienoa olisi kokea olo normaaliksi ja tehdä ja jaksaa elämää yleensäkin normaalisti? Minussa heräsi siis ihan pieni toivonkipinä, josko pääsisin vielä sittenkin toteuttamaan niitä pieniä ja vähän suurempia haaveita, joita olen joutunut unohtamaan, oman voinnin ollessa aina vaan hankalampi?
Kuukauden päästä olen viisaampi tämän kokeiluni kanssa. Harmi sinänsä, olen siitä asti rakastanut koisokasveja, (paprika, tomaatti, peruna) kun niitä lapsuuden jälkeen vihdoin opin syömään. Muistan lapsuudesta, kuinka kieltäydyin monista syömisistä ja ehkä siinä on ollut taustalla tuo sietämättömyys useita ruoka-aineita kohtaan? Opettelin syömään kunnolla (monipuolisesti) vasta ensimmäisen lapsen maistellessa uusia makuja.
Paprikan sietämättömyys kävi ilmi melkoisen nopeasti, iho reagoi laajasti märkivällä ihottumalla ja mikään voide tai lääkärinhoito ei tuntunut auttavan. Tuohon aikaan käytin paprikaa mausteena sekä tuoreena päivittäin. Taisipa se tomaattikin eksyä pikkuhiljaa sinne lautaselle ja leivän päälle. Näihin päiviin asti olen laajentanut tomaatin käyttöä ja ruokiinkin se on eksynyt kuin varkain tuomaan lisää makua, salaatteihin tomaatti on aina kuulunut ja tosiaan sen käyttö on myös päivittäistä ollut.
Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kertoo sananlasku. Ynnäsin eilen niitä ruoka-aineita, joista seuraavaan kuukauden aion koostaa syömiseni ja mietin, pitäisikö ihan päiväkirjan avulla seurata omaa vointia suhteessa syömisiin?
Parin viikon flunssasta toipuminen tapahtuu sekin pikkuhiljaa ja levon määrä näyttää vähenevän päivittäin, jess. Kovasti jo kevät kutkuttelee ja mielessä olisi paljon asioita, mitä tehdä.
Istuttaa siemeniä, uusia ruukkukasveihin multia, vaihdella verhoja ja tehdä kunnollinen suursiivous talven jäljiltä. Mielessä siintää ulkokukat ja niiden sijoittelu etuoven läheisyyteen, sekä viime kesänä virinnyt ajatus asetella ulos ikkunan alle pöytä ja tuolit,nyt näin nopeasti ajatellen.
Ajatuksien toteuttaminen on sitten eri asia käytännössä. Kaikki toteutumiset riippuvat omasta voinnista ja siitä, mitä ja miten kovin väsyn mistäkin puuhastelusta.
Jos nyt oppisin miettimään tekemiseni niin, etten väsyttäisi kehoa ensimmäisellä puuhalla ja sitten muut hommat jäisivät odottamaan, että jälleen jaksaisin tarttua toimeen? Eli, yrittäisin tehdä ensin kevyet ja vähemmän väsyttävät hommelit alta pois ja sitten vasta ne raskaammat, fyysiset jutut?
Olen myös pitkästä aikaa miettinyt, josko ompelisin jotakin pientä tässä kotosalla ollessani? Elvyttäisin hieman tapaani kierrättää esimerkiksi vanhoja vaatteita toisiin käyttötarkoituksiin? Ehkä tekisin jotain uutta vaatetta? Selkäni ja niskani eivät tosin kiittele siitä ajatuksesta; istuminen ja hartioiden jännittämisen ajatuskin koskee. No, katsellaan. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Aloittamani villasukatkin olisi hyvä neuloa valmiiksi.
Ajatus alkaa jälleen pelaamaan, paremmin kuin aiemmin ja se kertoo minulle sen, että pahenemisvaihe (sle) alkaa olla takanapäin, aivosumu ja ikuinen väsy väistyvät hiljalleen ja uupumus helpottaa. Vuosi siinä uupumisesta toipumisessa näköjään meni.
Nyt onkin sitten tärkeää opetella (taas) omien voimavarojen käyttöä niin, etten väsytä itseäni täysin. Ikäänkuin säästellä energiaa ja jaksamista, säännöstellä tekemisiä aiempaa tarkemmin, kuunnella kehoa, opetella omaa hyvinvointia kunnioittavaa tapaa elää. Helpommin sanottu, kuin tehty.
Menneisyyttään ei voi muuttaa, sen toki tiedän. Mutta, ennenkuin suostun hyväksymään joitakin asioita, minun on saatava olla vihainen lapsuudessa tapahtuneisiin laiminlyönteihin, joiden vaikutus on jatkunut läpi aikuisuuden terveyteni kohdalla. Mitätöinti, huolimattomuus, välinpitämättömyys ja kaikki muu kantavat nyt hedelmää kehossani ja kaikelta tältä olisi vältytty mikäli sikäli, no jooo…Ammatinvalintani olisi ollut jokin muu, kuin fyysisesti raskas hoitotyö.
Ajatella, että minun piti elää näinkin pitkään, kenenkään huomaamatta kieron selkäni kanssa, ihmetellen tasaisesti esiintyvää kipua ja esimerkiksi kävelyn hankaluutta sekä nostojen jälkeen esiin tulevaa kipua ergonomiasta huolimatta. Voisin ehkä vähän kiukutella lisääkin, vaan mitäpä se muuttaisi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä mennään, mitä on ja toivotaan parasta. Selkä olisi ollut korjattavissa kasvuiässä helposti. Joitakin kertoja olen käynyt lääkärissä asti hakemassa apua selän ongelmiin ja aina sama laulu, syö buranaa ja panadolia niin paljon, kuin sielu sietää, koita pärjätä.
Kun elämä kaventuu käsittämään pelkän kotiarjen ja siinä selviytymisen jotenkuten, voi kysyä itseltäänkin, missä meni pieleen? Kysymys on siinä mielessä turha sekin, kun se ei mitään asiaa muuta paremmaksi. Joko sitä hyväksyy olemassa olevan tilanteen tai ei hyväksy ja thäts it. Yksinkertaista tosiaan.
Syödään siis riisipuuroa ja kiisseliä päivälliseksi, iltapalaksi ja seuraavan päivän aterioiksi niin pitkälle, kuin riittää. Ikkunasta avautuva näkymä takatalvesta saa ainakin koiran iloiseksi, lunta riittää vielä hetkeksi. En valita, koska itsekin pidän enemmän puhtaasta lumenvalkeasta maisemasta, kuin märästä, ankeasta, likaisenrumasta kuravellistä. Olen hereillä lasten lähtiessä opinahjoon, vaikka voisin hyvin nukkua pidempään.
Olen iloinen kohta valmistuvasta kylpyhuoneen kaapista, tasosta elämääni helpottamaan pyykkihuollossa. Paikkailen sikailevien teini- lasten kavereiden jälkiä seinistä, katosta ja ihmettelen, eikö niille mukuloille ole opetettu minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja jne kehdatessaan tuhota kaverinsa kotia, ihan tietentahtoen ja sillä seurauksella, ettei meille ole enää tervetulleita kyläilemään.
Nautin mummoilusta, pikkuisen kasvun ja kehityksen seuraamisesta iloiten yhdessä uusien taitojen saavuttamisesta ja kaksivuotiaan niin hersyvistä uhmakiukkukohtauksista ja haluamisen vaativasta taidosta. Ihmettelen uusia tapoja keskustella, perustella ja neuvotella lapsen kanssa niin, että tämä myös muistaa ja ymmärtää asioita, vaikka on vasta niin pieni.
Sopeudun elämääni ja alan vähän kerrallaan suuntautua ajatuksissa tulevaan. Uudelleenkouluttautuminen vaiko eläkkeelle jääminen sairauksien vuoksi? Mikä on realistista, selviää tässä seuraavien kuukausien aikana. Halu ja tahto eivät aina riitä, jos ruumis ympärillä ei toimi, niinkuin pitäisi. Pitkälle on riittänyt, vaan nyt alkaa olla kynnys liian korkealla…
Oman asenteen kanssa voi toisinaan joutua tekemään työtä kovastikin. Ai, kuinka niin? Ainakin silloin, kun pitkään oma mieli on tehnyt tepposia ja saanut sinut uskomaan kaikenlaista vähemmän totta olevaa jutun juurta.
Asennetta vaaditaan erityisesti silloin, kun ihminen haluaa olla rehellinen ja avoin. Tietynlaista asennetta voisi myös kuvailla vastuunkantamisena. Vastuu ei ole ihan pikkuinen juttu sekään. Mistä sinä olet vastuusta elämässäsi?
Aikuinen on kehittynyt vuosien saatossa; oppinut eri keinoin kantamaan vastuuta elämästä ja tapahtumista omassa elämässä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Yleensä aikuisella ihmisellä on vähintään se yksi elävä omalla vastuulla, ja mikäli asenne ja muut asiaan vaikuttavat tekijät on kohdillaan, omasta itsestä /elämästä vastuunkantaminen luonnistuu jokseenkin kivuttomasti- normaalista en puhu, koska en itse kannata normalisointia ihmisten keskinäisissä asioissa.
Vaaditaan selkeää määrätietoisuutta ja ymmärrystä elämässä, jotta vastuun voi omassa elämässä kantaa ensin itsestään ja myöhemmin myös muista elävistä olennoista. Ilman, että ensin osaa kantaa omasta elämästä vastuuta, ei voi olla vastuullinen muista elollisista. Jos ei osaa itsestään huolta pitää, sitä tuskin kykenee muista huolehtimaan?
Aikuisuuteen kuuluu edelleen erehdyksiä, vahinkoja, epäonnea sekä tilanteita, joita on mahdotonta edes ennakoida etukäteen ja mikä erottaa sitten erottaa vastuullisen ihmisen vastuuttomasta? Vastuullinen aikuinen ottaa opiksi ja varmistaa, ettei samaa pääse tapahtumaan toiste eli oppii erehdyksestään ja samaa virhettä ei tule toiste. Aikuinen on oppinut esimerkiksi ennakoimaan kokemuksiensa kautta ja saa jälleen yhden näkökulman lisää pohdittavaksi varautuessa erilaisiin mahdollisiin vaihtoehtoisiin tilanteisiin omassa elämässään.
Itse olen ollut toisinaan melkoisen epäonninen, tarkoittaen sitä ihan kirjaimellisesti. Jos jokin on ollut mahdollista epäonnistua, se on myös niin mennyt isoissa ja pienemmissä asioissa riippumatta kuinka hyvin olen ennakoinut, tai jotain muuta. Epäonni on samoin kuin hyvä tuuri, aikalailla sattumankauppaa. Toisaalta taas, onni on ollut läsnä monissa hetkissä ja olenko kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Se, mikä kirpaisee eniten taitaa myös opettaa eniten ja sen opin myös muistaa pitkään ja paremmin. En nuorempana osannut olla kovin kiitollinen niistä onnen kantamoisista, en samoin kuin tänäpäivänä olen. Mielessä ja asenteessa oli vikaa sen verran, että epäonnistumiset kytivät taustalla harva se päivä määrittäen niin myös yleistä mielialaa.
Vastuun kantaminen on eräänlaista asennetta sekin. Silloin, kun kaikki elämässä sujuu jotenkin ja elo on siedettävää, vastuu omasta elämästä on onnistunutta ja elämänhallinnan tunne säilyy hyvänä. Sitä ei ehkä niin tule ajatelleeksi juuri silloin, kun elämä tuntuu olevan ok, että toisinkin voisi olla.
Vastuuttomuuden jäljet pahimmillaan istuvat kiven sisässä, elämänhallinnan ollessa mahdoton, outo ajatus, yhteiskunnan pakottaessa kantamaan jonkinlaisen vastuun tekosistaan. Elämänhallinnan menetys, vastuuttomuus itsestä syöksevät ihmisen viimein kiven sisälle valvottuihin olosuhteisiin ja kovin moni ei edes siellä opi asioita, jotka olisi pitänyt sisäistää jo lapsuudessa. Siinä voi kysyä, onko asenne kohdallaan?
Rakastan itse näköjään edelleen joko,-/tai ajattelua ja ääripäästä toiseen meneviä esimerkkejä. Huomaan sen tässä kirjoittaessa ja mainitsen, että vankilan ja huippuvastuullisen ihmisen väliin jää se suurin osa meistä, jotka kukin tavallaan elävät elämäänsä ja se on ok, ehkä se normi kuitenkin.
Ihmisten on nopeaa ja helppoa tuomita toinen ja nykyisin on oiva väline tähän olemassa. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden jokaiselle kynnelle kykenevälle työkalun toimia tekijänä, tuomarina toisten samanlaisten/erilaisten elämissä. Arvostelu, mielipiteinä esitetyt loukkaukset paremman tiedon puuttuessa, ovat tulleet arkipäivään mukaan somen kautta kaikkien nähtäville. Kuinka tämä ennenvanhaan toimi? Oli olemassa kuppikunnat ja juorukerhot päivittelemässä jonkun ihmisen elämää.
Onko meillä kenelläkään oikeutta toimia tuomarina jonkun toisen elämässä, josta emme välttämättä tiedä yhtään mitään muuta, kuin sen mitä toinen on jakanut valikoiden elämästään ja sen tapahtumista? Niinhän se on live-elämässäkin jo ihan omasta takaa koettuna, että viestintuoja ammutaan aina ensin. Kivikaudella taidettiin juoruta ja päivitellä toisten elämiä ihan samoin kuin tänäänkin, ja en tiedä johtiko se juoruaminen mihinkään hyvään silloinkaan? Vai, miksi mielessäni on mielikuva, jonka mukaan ensin juoruttiin ja sitten yhteistuumin autettiin ja koko yhteisö vahvistui tästä yhden onnettomuudesta ainakin opin ja kokemuksen kautta.
Nykyisin yhteisökin on verkossa. Livessä ihminen on yksin, omassa kuplassaan useimmiten. Yhteisöllisyyden perään kuulutetaan paljon puheissa, vaan auta armias, mikäli erehdyt toimimaan yhteisöllisesti ja vaikka puuttumaan asiattomaan käytökseen, saat itse risuja ja sapiskaa siitä hyvästä. Netissä voi perseillä ja loukata toista ihan mielinmäärin, aivan samoin kuin ennenvanhaan haukuttiin ja juoruttiin muiden asioita kuppikunnissa.
Tämänpäivän valhekulttuurissa ei rehellisyydellä ole hyviä seurauksia, ainakin mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Olen oppinut, kuinka elämä perustuukin näennäisiin asioihin, ihanteisiin ja turhiin puheisiin ja erityisesti tyhjiin täyttymättömiin lupauksiin. Silmänlumetta kaikki. Valhe kantaa nykyisin kovin pitkälle ja totuuden selvitessä asia painetaan villaisella nopeasti maton alle. Rehellisyys taas on kuin myrkkyä, jotakin sellaista mitä nykyihmisen on vaikea edes ymmärtää, saati hyväksyä ja rehellinen, totuudellinen ihminen on hyvin usein yksin. Totuus on rumaa ja jotakin kartettavaa.
Mihin on hävinnyt aito rehellisyys, totuudellisuus taikka ystävällisyys? Ihminen, joka edustaa edellisiä edes jossain määrin, tuomitaan kovin sanoin ja kenellä on oikeus korottaa itsensä tuomariksi ja jakamaan oikeutta vaikkapa niiden pelkkien sosiaalisen median antamien kuvien ja muun informaation perusteella?
Sellainen, joka ei ole ehkä niin sinut itsensä kanssa, voi ottaa osumaa pahastikin joutuessaan muiden ihmisten ankaran tuomitsemisen armoille. Entisajan noitavainoissa oli samankaltaista joukkohysterian lietsontaa, kuin nykyisinkin ihmisten tuomitessa ahkerasti toinen toisiaan milloin mistäkin syystä. Miksi? Pelko ja kateus nyt tulevat ensimmäisenä mieleeni. Ennen annettiin tyyppi noitana ilmi, kun keksittiin toiselle kostaminen tai kateuden tuoma oikeutus mielessä. Joskus myös pelot riistäytyivät joukkoharhaksi tai sitten vain haluttiin pelastaa se oma nahka roviolta ja annettiin ilmi se ”ärsyttävin” tyyppi, jolla oli ehkä jotakin enemmän kuin itsellä.
Ihmisluonnossa on kieroutta ja pahuutta olemassa, kateuden ollessa ehkä se pahin ikävien asioiden aikaansaaja pelon lisäksi. Ennen vanhaan kateilta voitiin suojautua, niin olen lukenut. Pahan silmän katsontaakin syytettiin joissain tilanteissa ja kateus se sielläkin kummitteli kaiken takana. Kateutta voi käyttää hyväkseen, vaikkapa silloin, jos ihmiset pitää saada riitelemään keskenään. Ja miksi ihmisten pitäisi riidellä keskenään? Jotta saadaan kylvettyä pelkoa ja pelkäävää ihmistä on jälleen kerran helppoa hallita.
Kuinka motivoida itsensä toimintaan? Lasten ollessa pieniä, asioita ja niiden tekemistä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ei edes silloin, kun itse olin kipeänä. Arki oli hektistä, eikä edes sairaudet antaneet mahdollisuutta hellittää kodin askareista ja rutiineista.
Nyt meneillään oleva flunssani antoi aihetta ajatteluun. Tämä on ensimmäinen ihan rauhassa sairastettu tauti eli olen saanut levätä ja vain sairastaa, ilman pakkoa tehdä oikeastaan yhtään mitään, ellei nyt koiran ulkoilutuksia lasketa. Olen voinut ihan rauhassa olla tekemättä mitään, tai tehdä vain sen, mihin voimat oikeasti riittävät, ei yhtään enempää.
Vuosia kahlasin yli omien voimavarojen äitinä arjessa, olin kipeä tai en ollut. Raahauduin töihinkin puolikuntoisena ja lasten pakolliset kipeydet kotosalla olivat itselleni pakollisia hengähdystaukoja työstä, jolloin sain suorittaa kotona pääkolmantenajalkana. Tuntui, ettei mikään riittänyt, aina oli jossakin jotakin tekemistä. Joku joskus sanoikin, että haudassa sitten saa levätä. Kotona työt eivät tekemällä loppuneet.
Katsoessani taaksepäin vuosissa omaa elämääni, en kadu yhtään sitä, mitä äitinä tein perheeni eteen. Sinnikkäästi pidin kiinni kaikesta siitä, minkä koin olevan lapsille parhaaksi ja hyvä niin. Laitoin kaikessa lasten edun omani edelle, unohtaen viimein oman hyvinvoinnin, sen aika ei ollut silloin.
Tiesin vielä tämänkin päivän koittavan, kun minulla olisi yllinkyllin aikaa ihan vain itselleni ja omalle voinnilleni. Nyt mietin, miten ihmeessä olen kyennyt ja jaksanut toimia silloin ennen, kaikkien neljän lapsen arjessa myös sairaana? Sanonta, nuorena sitä jaksaa pitää hyvin paikkansa. En ole enää nuori, se on tosiasia.
Sairaus rikkoo myös arjessa rutiinit, katkoo totutun rytmin elämässä. Sopeutuminen uuteen; elämään sairauden kanssa ja sen ehdoilla, vie hyvän tovin ja vaatii lukuisia itsensä hyväksymisen hetkiä. Arki ei ole entisensä ja sairauden laadusta riippuen arki ei välttämättä enää palaa entiselleen koskaan.
Sopeutuminen ja mukautuminen vie aikaa, joskus enemmän ja toisinaan vähemmän. Itselläni tuo sopeutuminen uuteen normaaliin (ajatella omaa hyvinvointia) on edelleen kesken ja nyt sairastamani flunssa muistuttaa minua, että pahemminkin voisi olla, vaan onneksi ei ole. Flunssa on ohimenevää sorttia, toivottavasti.
Käänteentekeväksi tämä flunssa kaikkine oloineen on kuitenkin muodostunut. Huomaan, että olen oppinut hellittämään arjessani, päästämään irti ajatuksesta, että elämä kaatuu hetimiten siihen paikkaan, jos jotakin ei ole tehty ajallaan jne. Lapsiarjen rutiinit ovat väistyneet taka-alalle ja osin jo poiskin. Nuorimmat lapset eivät ole enää lapsia, vaan kykeneviä nuoria, joilta voisi myös vaatia ehkä enemmänkin, kuin mitä tällä erää heiltä odotan eli vastuunottoa omista asioista aikuisuuteen kasvun polulla.
Joka puolella tuntuu jylläävän tauti, ainakin lähipiirissä. Viimeksi käydessä vanhalla mummolla, toimitimme hänet lääkärin pakeille ja keuhkokuume olikin päässyt tekeytymään talven päätteeksi. Lääkäriin ei mummo ole halunnut lähteä ”pikkuvaivojen” vuoksi, vaikka olo on ollut huono jo pitkään. Ilmeisen huonoja kokemuksia takanaan hänelläkin ”terveydenhuollossa” tai sitten ei vaan ole halunnut kertoa oireistaan, pelätessään ihmisten kaikkoavan ympäriltään. Kukapa nyt tietentahtoen lähtisi itseään tartuttamaan paikkaan, jossa sairastellaan? Ja sitten me läheiset olemme olleet jatkuvasti kipeinä, ihmetellen mistä taas on tautia pukannut?
Sairaudet rikkovat rutiineja, mutta myös luovat uusia toistuvia asioita. Oman asenteen voi aina valita. Jääkö kiinni sairauden sairaaseen ajatusmaailmaan, vaiko valitseeko sairaudesta huolimatta terveen ajattelun ja asenteen?
Niin, kuinka motivoida itsensä toimintaan? Aloitus on itselläni aina se kaikkein vaikein osuus, erityisesti jos ns. pakko puuttuu. Toisinsanoen motivaatiotekijä on poissa. Vielä en ole niin pitkällä, että osaisin ajatella omaa itseäni, jotta se olisi se motivaation lähde pelkästään. Olen kyllä harjoitellut, sitäkin.
Masentuneita on kahdenlaisia. On niitä, joiden masennus ei missään tapauksessa näy ulospäin. He piilottavat sisäisen synkän maailmansa muilta ja kärsivät hiljaa omineen silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ulospäin he esittävät kaiken olevan hyvin, jaksavat hymyillä aurinkoisesti ja auttavat toisia, elävät toisten tunteissa mukana myötätuntoisesti ja ”väsymättä”. Nämä masentuneet suojelevat läheisiään omilta tunteiltaan ja oloiltaan sekä ovat kaikessa hyvin epäitsekkäitä, ajatellen aina vain muiden parasta.
Sitten on niitä, joiden masennus näkyy, kuuluu ja tuntuu hyvin voimakkaasti ulospäin muille ihmisille. Nämä masentuneet eivät kykene nauramaan, elämään muiden kanssa iloissa ja suruissa ja ikävät ajatukset ja tunteet tarttuvat ympäristöönkin väistämättä. He eivät ole hiljaa, eivätkä peittele omaa sisäistä oloaan. Kaikki on kurjaa ja mikään ei koskaan ole hyvin. Itsekkyys näkyy kaikessa masentuneen elämässä ja sairauden taakse voi hyvin kadota ja olla vain saamapuolella ihmisten parissa.
Joku on joskus sanonut, kuinka masennus muuttaa ihmistä sisältäpäin. Masentunut Itsekäs ihminen oppii masennuksen kautta olemaan vähemmän itsekäs ja ajattelemaan enemmän muita, heidän tunteitaan, tarpeitaan jne. Masentunut epäitsekäs ihminen taas oppii ajattelemaan/kunnioittamaan enemmän itseään ja omia tunteitaan ja halujaan/tarpeitaan.
Edellisen kautta itse ymmärrän hyvin masennuksen tarkoitusta. Epäitsekkyys ja muiden ajattelu on liiallista ja masennuksen tarkoituksena olisi opettaa ihmistä ajattelemaan enemmän itseään, olemaan vähemmän epäitsekäs. Ja itsekkään ihmisen ollessa kyseessä, masennuksen tarkoituksena olisi oppia olemaan enemmän epäitsekäs, ajattelemaan muita enemmän.
Masennuksesta on onneksi viimeaikoina puhuttu enemmän, sitä on tuotu esiin enemmän. Kansantautihan se on, ainakin tilastojen valossa. Lääkkeitä määrätään ehkä liikaakin, aivojen kemiaa muuttamaan. Puhutaan ”onnellisuuspillereistä”. Ympäristötekijöistä ei puhuta, ei siitä, mikä on masennuksen taustalla yleensä. Monesti ihminen masentuu epäsuotuisassa ympäristössä, tilanteessa, jossa muutos koetaan mahdottomana ja näköalattomana. Kun elämästä häviää kokemus tarkoituksellisuudesta tai se on väärä, mukaan astuu vaivihkaa alakulo, joka muuttuu myöhemmin masennukseksi, ellei ajoissa tartu toimeen ja muuta omaa suuntaansa.
Masennus luonnollinen seuraus luonnottomasta. Suomalaiset ovat ahkeria masentumaan, vaikka maailmalla meidät tituleerataan maailman onnellisimpien joukkoon. Kuinka masentuneita muualla maailmassa sitten ollaankaan?
On totta, että masennus voi viedä kyvyn omaan elämänhallintaan, kykyyn tehdä työtä tai mitään muutakaan. Pahimmillaan masennus vie tilaan, jossa vain hengaillaan aivottomasti pahan olon ja synkkien ajatuksien velloesssa , ja ainoa päivittäinen toimenpide omassa maailmassa on wc-käynnit. Itse en tiedä, onko olemassa niin pahoin masennuksen alasajamia, ettei kykenisi käymään edes wcssä tarpeillaan. Onko vaipoissa kulkevia pelkkiä masentuneita olemassa? Tuskin ainakaan avohoidossa. Kaiken muun normaalin toiminnan masennus voi siis viedä katkolle.
Kuten kaikessa, vastuu omasta olosta on ihmisellä itsellään. Toki on olemassa ne asiat ja tapahtumat, jotka ovat ihmisen ohjanneet suohon. Liian usein masentunut jää loukkuun omiin ajatuksiinsa, jotka kiertävät samaa kehää ja ruokkivat edelleen ikäviä tunteita, ahdistuneisuutta ja lisää pelkoja sekä muita negatiivisia asioita. Vastuu ajatuksista on myös ihmisellä itsellään. Masennuksella on aina jokin viesti, jokin tarkoitus ihmisen elämässä. Se ei ilman hyvää syytä asustele ihmisissä.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuus; tänään on hyvä päivä!
Suuria ihmeitä harvoin tapahtuu, eiväthän ne silloin olisi edes ihmeitä, jos jatkuvasti tapahtuisi?
Pieniä ihmeitä sen sijaan tapahtuu päivittäin, viikottain, hetkittäin. Huomaammeko niitä, kiinnitämmekö arjen pieniin ihmeisiin tarpeeksi huomiotamme?
Muistammeko olla kiitollisin mielin siitä, mitä jo on? Vai onko kiikarissa tuolla jossain sitten kun?
Tavoitteita pitää olla, suunta mitä kohdin ollaan menossa. Tai voi olla ilmankin, elää tässä ja nyt luottaen kaiken tapahtuvan ajallaan, oikein.
Jokainen määrittelee itse tarpeensa oman elämänsä suhteen. Tämä hetki on seuraus omista aikaisemmista valinnoista.
Yllä hieman aamukahvin siivittämiä mietteitä, pieniä ajatuksenpoikasia, joista saattaa joskus kasvaa isojakin, ehkä?
Olen ollut viikon verran hirmuisen räkätaudin kourissa, jollaiselta olen säästynyt edellisien vuosien aikana. Tauti on edelliset viikot kiertänyt perheenjäseneltä toiselle melkoisen rivakasta tahtia ja toista kierrosta ei tähän huusholliin kaivattaisi kevään kiusaksi.
Olo on edelleen heikko, ja koiran ulkoilutukset on jääneet hyvin vähiin omalta osalta. Ikkunasta olen katsellut kevään etenemistä, maaliskuu jo maata näyttää tosiaankin. Omat ulkoilut on jälleen aloitettava varovaisesti, pieni kävely koirapuistoon ja takaisin on sopiva matka. Sydäntä ei saa, eikä voi flunssaisena rasittaa, kertoo keho ja sitä on parempi vain kiltisti kuunnella.
Siinä se sitten jälleen on, kaikesta huolimatta; Ymmärrys, kaikki on hyvin ja juuri niinkuin pitääkin olla. Tunne on itselleni vielä melkoisen uusi tuttavuus. Ovi on kuitenkin mennyt kiinni takanani ja entiseen ei ole paluuta. Olen kulkenut oman polkuni synkässä kuolemanlaaksossa ja ymmärrän päässeeni vihdoin sieltä lopullisesti pois. Elämässä on alkamassa uudenlainen ajanjakso, rauha ja tasapainoisuus kavereina.
Jokaiselle tulee elämänsä jossakin vaiheessa ainakin hetkellisesti ja pienesti, ellei sitten pitkäaikaisesti ja suuresti, masennus. Tuo mielen ja tunteiden vääristäjä, joka kertoo säälimättä totuuksia, joista ehkei ole aiemmin edes tiennyt, ei ole aiemmin nähnyt semmoisia juttuja.
Se on kova puhumaan omaa kieltään, useimmat alkavat uskoa sen juttuihin, kun sen puhuman kielen on ensin oppinut. Siitä tulee osa normaalia, myöhemmin se jo on koko elämä. Se kietoo synkkään usvaiseen kuplaansa ihmisen vääristäen/hävittäen oikeastaan kaiken, mikä yrittää tulla sisään tai ulos. Masennuksen synkässä kuplassa ihminen on täysin yksin, eristetty omaan onkaloonsa. Se on kuin vankila, josta pääsee sitten ulos, kunnes on oppinut jotakin?
Masennuksen kavereina viihtyvät erilaiset pelottavatkin tunteet, ahdistukset ja pelot ja arvottomuuden tunteet nyt ainakin. Mielen synkkä ja musta kupla ei päästä sisäänsä valoa, ei oikeastaan mitään, mikä ei ole samassa linjassa sisäisen pahan olon kanssa.
Taiteessa masennus kuvautuu sielun synkkänä yönä ja taiteilijat osaavatkin tuoda tätä ajanjaksoa paremmin esiin ja käyttää synkkää puolta hyväkseen.Moni onnistunut teos onkin tehty masennuksen kourissa, maailmantuskan ahdistaessa. Heitänkin ilmoille oman ajatukseni; sielusta ja siitä, että masennus olisikin sielun tapa kertoa, että ihminen on kulkenut/kulkemassa väärään suuntaan elämässään.
Masennuksen avulla, sen pahoinvoinnin ja pahan olon tarkoituksena olisikin pysäyttää ja saada ihminen etsimään sitä alkuperäistä omaa elämäntarkoitustaan, kaikkea hyvää ja hyvinvointia tuottavaa ympäriltään ja masennus alkaisi helpottaa vasta silloin, kun ihminen alkaa kääntyä juuri sille omalle tarkoitetulle polulleen etsimään omaa elämäntehtäväänsä ja luonnollista eloaan?
Olen paljon miettinyt sitä, kuinka luonnossa itsessään ei ole hyvää, eikä pahaa. Kaikki vain on ja kiertää omia polkujaan. Silti, luonto on muutoksessa luonnollisesti koko ajan, kaikki tapahtuu kausittain, sykleittäin ja miksi ihminen olisi mitenkään poikkeus tässä luonnon kierrossa? Onko eläimet masentuneita luonnossa, omassa luonnollisessa elinympäristössä? Ihminen on onnistunut tosin muuttamaan luonnollistakin ympäristöä paljon ja se ei välttämättä ole enää sellainen, kuin sen on alunpitäen pitänyt olla. Ekosysteemit horjuvat ja romahtavat ympäri maailman kaventaen ja tuhoten luonnollista elintilaa kaikilla lajeilla.
Masennus voisi siis olla luonnollinen reagointitapa ihmisille, silloin kun ei haluta kuulla, ei nähdä tai tuntea ehkäpä sielun tarpeita, ehkäpä ihmisen omia luonnollisia ja alkuperäisiä tarkoitusperiä, mitä ne sitten ikinä on olleet/ovat. Ihminen ajautuu masennuksen polulle unohtaessaan oman ihmisyytensä,tarkoituksensa osana suurta luontoa?
Tunteet, joita masennus tuo mukanaan, ahdistukset ja pelot voisivat olla tienviittoja takaisin siihen, että ihminen palautuu elämässään sopusointuun luonnon kanssa? Meidän tarkoitus ei ole tuhota maata, ei pilata hyvin suunniteltua toimivaa luonnon omaa järjestelmää omaksi eduksemme. Kaikella on tarkoituksensa, niin myös ikävillä tunteilla.
Tunteet ylipäänsä peilaavat meille sitä, mikä on oikein ja hyvää=positiiviset tunteet ja sitä mikä on väärää ja huonoa=negatiiviset tunteet.
Ikävä tunne on kuin peili, joka auttaa näkemään mihin suuntaan ei ehkä enää kannattaisi jatkaa ja jos omia tunteitaan ei kunnioita ja kuitenkin päättää mennä edelleen samaan, ikäviä tunteita aiheuttavaan suuntaan, ahdistuneisuus ja pelot lisääntyvät ja voimistuvat edelleen kertoen/ huutaen väärästä suunnasta elämäntiellä, erkaantumisesta kauemmaksi siitä omasta elämäntehtävästä, elämän luonnollisuudesta.
Voisi siis ajatella, ettei masennus ja sen mukanaan tuomat asiat ole normaalia ihmisellekään. Luonnossa tuskin on myöskään normaalisti masennusta, silloin kun kaikki on kunnossa. Masennus olisi näin ollen, kuin luonnollinen hätähuuto, seuraus epänormaaliin ympäristöön, jossa kaikenlainen luonnollisuus on kadonnut.
Yhteys luontoon koetaan vahvistavana ja joskus peräti parantavana asiana. Ja omasta mielestä sitä se onkin, jo ihan oman kokemukseni kautta.
Mielestäni kaikella on tarkoituksensa ja niin se pätee myös masennuksenkin kanssa. Masennuksella on oma tehtävänsä ihmisen kokoisessa elämässä ja siitä voi oppia paljon hyvää, kun sen aika joskus koittaa. Ihmismielen on kuljettava läpi synkkien aikojen, käytävä pohjalla ehkä useammankin kerran ymmärtääkseen jotakin olennaista juuri omassa itsessään, muissa sekä maailmassa yleensä. Kuten näkyväisessä on päivä ja yö, vuodenajat vaihtelevat erilaisine ilmoineen, on myös näkymättömissä omat vaihtelunsa, päivänsä ja yönsä eri mittaisine kestoineen.
Elämänhallinta. Yksinkertaisesti sanottuna se on sitä, että hallitsee oman elämänsä osa-alueet, ilman jatkuvaa kaaosta siellä täällä, ja kykenee yhdistämään mielekkääksi kokonaisuudeksi jokaisen osa-alueen.
Kuinka sitten oma elämä otetaan haltuun, jos sitä ei hallitse entuudestaan? Suuri osa elämänhallintaa opitaan alkaen lapsuudesta. Vauva ja pieni lapsi elää elämäänsä aikuisten hallitessa elämää. Milloin syödään, milloin nukutaan, milloin mennään ulos, milloin puetaan, milloin peseydytään jne. Lapsen tahto on aikuisen taskussa. Pieni lapsi ei siis voi hallita käytännössä omaa elämäänsä lainkaan.
Tunnetilat ovatkin ensimmäisiä asioita, joita lapsi alkaa hallita. Kiukun ja ilon ja muita lapsesta itsestään lähteviä tunteita ei edes aikuinen voi hallita, ei ainakaan kokonaan. Jos lapsi päättää kiukustua, nauraa, surra jne. Niin aikuisen on ne tunteet siedettävä ja otettava vastaan sekä ennenkaikkea sanoitettava ja myötäelettävä nämä lapsen kanssa.
Se, miten lapsi oppii turvallisessa ympäristössä hallitsemaan oman elämänsä alkeita, riippuu häntä hoitavista aikuisista ja lapsen elämässä toteutuneista rutiineista ja säännöllisyydestä. Alkuun pienen lapsen omaa elämänhallintaa on hallita vaikkapa wc-käynnit, pukeutuminen, itsenäinen syöminen ja nukkuminen. Myöhemmin lapsen elämänhallinta lisääntyy taitojen/iän karttuessa; peseytyminen ja muu hygienia, liikkuminen itsenäisesti, sosiaalinen elämä jne.
Kuinka pitkään aikuiset pitävät lapsen taitoja hallinnassaan? Kuinka paljon lapsi kokee kykenevänsä hallitsemaan omaa elämäänsä? Osaako lapsen ympärillä olevat aikuiset luottaa lapsen kykyyn hallita omia asioita, kuten myöhemmin koulunkäyntinsä? Vai onko lapsen koulunkäynti aikuisten projekti? Saako lapsi tehdä virheitä oppiakseen niistä vai ennakoiko aikuinen kaiken huolehtimalla ja viemällä lapselta oikeuden omaan elämänhallintaan? Lapsi kasvaa ja kehittyy sekä kehittää otollisessa ympäristössä eläessään itse itselleen elämänhallintaa, joka kantaa myöhemmin koko loppuelämän.
Lapsi on sisäistänyt aikuisuuteen kulkiessa paljon hyviä eväitä kohti aikuisen elämänhallintaa, mikäli on saanut tähän mahdollisuuden harjoitella. Asia kerrallaan elämänhallinnan osasia on siirtynyt lapselle itselleen ja elämänhallinta on pääosin sisäistettynä nuoruuden loppuvaiheilla. Elämänhallintaan liittyy aina vastuu ja velvollisuudet, kun nuorisosta puhutaan etenkin.
Aikuisuus on siitä ikävää, että aikuisena saa ja pitää olla koko loppuelämän. Aikuisen vastuut ja velvollisuudet kulkevat mukana koko loppuelämän ja se voi muodostua hyvinkin pitkäksi ajanjaksoksi verrattuna siihen, että lapsena ja nuorena voi elää vain alle 20 vuotta kutakuinkin. Aikuisen tulee kyetä omineen hallitsemaan oma elämänsä riippumatta siitä, kykeneeko siihen vaiko ei. Mikäli elämänhallintaa ei ole lapsuudessaan oppinut tai taidot ovat jääneet puutteellisiksi, aikuisuus on onneksi siitä mukavaa aikaa, että aina voi harjoitella ottamaan vastuun omasta elämästään ja harjoitella elämänhallinnan taitoja ihan omineenkin. Aikuisen kyvyt ja ajatus on kypsempiä kuin nuorella ja mielikuvitus tuo mukaan oman lisänsä elämänhallinnan taitojen oppimiseen. Jos jokin asia elämänhallinnassa ei toimi, asialle voi tehdä jotakin. Asiassa on vain yksi pieni mutta, kukaan muu ei sitä asiaa voi tehdä puolesta tai muuttaa mitään, kun kyseessä on oman elämänhallinta. Vastuu on jokaisella itsellään hallita se oma elämänsä.
Kun jokin ei toimi, on hyvä kysyä itseltään missä mättää? Mikä asia elämässä on kaaoksen vallassa ja kuinka voi toimia, jotta tilanne korjaantuu? Miten toimia niin, ettei kaaosta enää syntyisi? Mitä asialle pitää tehdä? Kuinka otan haltuun oman elämäni eri osa-alueet, koska ei kukaan muukaan hallitse elämääni? Muistaa, että itse on vastuussa aikuisena omasta elämästä, ei kukaan muukaan. Omasta elämästä ei voi vastuuta vierittää muille.
Joskus elämänhallinnasta menettää otteen tai se ei ole päässyt kehittymään normaalisti. Se ei tarkoita kuitenkaan, etteikö asioista voi ottaa vastuuta eli tiedostaa ongelmat ja opettelee asioita elämänsä hallitsemiseksi. Oikeastaan ainoa este elämän hallinnassa on erilaiset riippuvuudet, jotka vievät hyvänkin hallinnan elämästä.
Riippuvuudet, kaikenlaiset sellaiset hallitsevat ihmistä, eikä ihminen niitä. Silloin elämänhallinta karkaa käsistä pakostakin. Olen elämäni aikana törmännyt ihmisiin, jotka eivät halua jostain syystä ottaa vastuuta omasta elämänhallinnastaan ja pakenevat esimerkiksi sairauksiensa, ongelmiensa taakse odottaen yhteiskunnan ratkaisevan, huolehtivan ja hallitsevan heidän elämäänsä ja yhteiskunnan myös tekevän puolesta niitä asioita, jotka ovat jokaisen itsensä vastuulla.
Voi siis sairastua sairastumiseen ja tavallaan olla riippuvainen omista sairauksistaankin. Näissä tapauksissa elämänhallinnan käsite on sitten sitä, että kykenee pyytämään apua ja ottamaan vastaan tarjottua apua niihin asioihin, mitä ei itse omassa elämässään hallitse vielä tai koskaan. Tällaisessa tilanteessa kyse on sitten yleensä jonkinasteisesta vammasta joko fyysisesti tai henkisellä tasolla. Kuitenkin, sairauden tai vamman kanssakin elämänhallinta on jokaisellaan itsellään, vaikka sitten avustetusti.
Mikä lisää omaa elämänhallintaa sitten? Mikä antaa sen kokemuksen, että olet itse oman elämäsi ohjaksissa? Milloin sinusta tuntuu, että sinä johdat omaa elämääsi? Kannatko aikuisen elämäsi vastuuta itse vai sysäätkö omia vastuita ja velvollisuuksia muille? Oletko miettinut omaa aikuisen vastuutasi/velvollisuuksia itse itseäsi kohtaan? Kukaan muu kuin sinä ei voi tehdä puolestasi asioita, joilla sinä hallitset omaa elämääsi.
Joku saattaa hallita elämäänsä siis juomalla, kun muuhun ei rahkeet riitä tai muuta ei ole oppinut elämässään, joku pakenee omaa elämänhallintaa humalaansa. Joku saattaa saada hallinnan tunteen itsensä vahingoittamisesta, koska mitään muita asioita ei koe hallitsevansa elämässään ja pitkään jatkuessaan sekin muuttuu riippuvuudeksi. Joku pakenee elämänhallintaansa työhön, ehkäpä siihen ainoaan asiaan, missä kokee olevansa hyvä, ymmärtämättä sitä tosiseikkaa, että kaiken elämänhallinnan voi opetella, jos ei ole vielä oppinut.
Elämänhallinta ei ole rakettitiedettä, se ei vaadi kuin toistoa toiston perään, rutiineja ja ymmärryksen, miten hyvin elämäänsä haluaa hallita. Jokainen voi olla oman elämänsä kunkku tai kuningatar. Elämänhallintaa on oikeastaan ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ne pikkuisen pienet asiat, jotka lapsi ottaa haltuunsa ja vastuulleen iän/taitojen kehittyessä.
Aikuisuudessa elämänhallinnantaidot pitäisi olla sisäistettyinä, jotta itsenäinen elämä olisi mahdollisimman sujuvaa ja ongelmatonta. Kiteytettynä se on tunne siitä, että ”mä hallitsen tän homman, tää sujuu!” Ja jos ei niin, harjoitusta lisää. Tekemällä oppii.
Mielessäni on pyörinyt jo pitkään ajatus kirjoittaa elämänhallinnasta ja siitä, miten se näkyy arjessa tai mitä se oikein on.
Niin, elämänhallintaa on monenmoista ja eri rooleissa tapahtuvaa rutiinien muodostamaa tapaa toimia arjessa. Elämänhallinnasta puhuttaessa tarkoitan juuri arjessa tapahtuvaa elämää ja niitä pienenpieniä ja joskus suurempiakin rutiinien muodostamia kokonaisuuksia. Asioita, joita tekee ikäänkuin automaattisesti ilman sen kummempaa miettimästä ja yleensä vielä tietyssä järjestyksessä.
Itse esimerkiksi normaalisti aloitan aamun rutiinit astianpesukoneen tyhjennyksellä tai täytöllä sekä laitan pyykit koneeseen pyörimään. Sitä ennen tietysti aamiainen ja kahvia lääkkeiden kera. Toki oma vointi vaikuttaa paljon ja huonoina aamuina näiden rutiinien tekeminen kestää pidempään. Aamutoimet teen vasta juuri ennen ulostautumista, ja pedinkin petailen monesti vasta ulkoilun jälkeen. Lasten ollessa pieniä aloitin päiväni järjestään koneiden täyttämisellä ja tyhjäämisellä sekä aamupuuron ,-palan teolla herätellen muksuja yksi kerrallaan. Päivään mahtui paljon samoina toistuvia tekoja ruuanlaitosta siivouksiin ja toisinaan kaipaan jopa tuota hektistä aikaa, ollen samalla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä monet päivittäiset rutiinit on jääneet poiskin lasten kasvaessa.
Lasteni aikuistuessa, ja heidän alkaessaan haaveilemaan poismuuttoa lapsuudenkodista, oli elämänhallinnan perusteet erityisessä syynissä. Toivoin ja toivon jokaiselta nuorelta tiettyjä asioita tapahtuvaksi, ennenkuin edes alan / aloin keskustella tosissani itsenäistymisestä omilleen kunkin nuoren kanssa.
Pelkkä arjen asioiden osaaminen ei vielä ole elämänhallintaa. Nuori saattaa todellakin olla taitava monissa arjen askareissa ja tehdä asioita kotona esimerkiksi saadakseen rahaa. Matkaan tulee tietty mutta siinä vaiheessa, kun muutetaan omilleen ja kukaan ei palkitse niistä tehdyistä kotitöistä esimerkiksi sillä rahalla. Jos ja kun kotitöihin on ollut pelkkänä motivaatiotekijänä raha,(tai pakko) itsenäisyyden kynnyksellä omassa kodissa voipi tulla eteen pienimuotoinen ongelma, koska kukaan ei ole vaatimassa ja palkitsemassa hommista. Kukaan ei jaa tarroja jääkaapin oveen, kukaan ei kiittele tai huomaa mitä on tehty, tai mitä ei olla tehty. (no, ei kai kukaan enää nuorisoa tarroilla oikeasti palkitse, tiedän.)
Ylläoleva on vain yksi mahdollinen esimerkki, ja tuo esiin vain yhden osan elämänhallintaa eli ne kotiin liittyvät rutiinit ja niiden oikea-aikaisen hallinnan. Samaan syssyyn kuuluu myös kyky huolehtia aikatauluista ja noudattaa niitä sekä toimia vastuullisesti esimerkiksi opinnoissa. Perusteet opitaan yleensä kotona ja jonakin päivänä on ihme tapahtunut;nuori haluaa ihan aikuisten oikeasti hallita oman elämänsä, niin hyvin kuin mahdollista ja mielestäni ennen tätä nuoren on turha haaveilla muuttavansa omilleen asumaan.
Itse olen edellyttänyt omiltani, että elämänhallinta pitää olla siinä määrin kunnossa, että tietävät itsekin pärjäävänsä arjessaan ilman valvovaa silmää ja vastuut ja velvollisuudet tulevat hoidetuiksi. Näyttöä tästä siis pitää löytyä jo kotona asuessa.
Siinä vaiheessa, kun nuoriso saa päähänsä mahdollisuuden omilleen muuttamisesta omasta mielestäni asiaa tulisi hieman jarrutella ja yhdessä pohtia aikuisten oikeasti asiaa. Onko nuorella riittävästi vielä tahdonalaisia kykyjä hallita itsenäisesti oma elämänsä? Vaikka nuori periaatteessa osaisikin kaiken tarvittavan, miten se osaaminen ja taidot oman elämänhallinnan kanssa näkyy juuri sillä hetkellä, kun kotona nuoren aloitteesta asiaa aletaan pohtimaan? Onko se nuoren oma tila sellainen, että oman elämän vastuunotto jo näkyy kaikessa siinä käsillä olevassa arjessa? Eli, asuuko perheessä kenties yksi aikuinen vai vielä teini-ikää läpikäyvä nuori?
Elämänhallinta käsitteenä on useimmiten täysin itsestäänselvää ja ehkä niinkin selviö, ettei sitä tule ajatelleeksi. Ei ennenkuin elämässä alkaa mahdollisesti tulla ongelma eteen elämänhallinnan rakoillessa jostakin päin. Joten, mitä elämänhallinta oikein pitää sisällään?
Rutiineja, rutiineja ja vielä kerran rutiineja
Itse en aikanaan edes tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nuo jokapäiväiset, pienet, samoin toistuvat kuviot arjessa ovatkaan. Kokemuksesta tiedän, kuinka erityisesti juuri nuo rutiinit ja niistä kiinni pitäminen hankalina aikoina pelastivat ja pitivät elämässä kiinni. Muistelen toisinaan, miten olisin voinut myös oksentaa pelkästä ajatuksesta samana toistuvien arjen kuvioiden keskellä, niin itsepintaisesti pidin kiinni niistä. Ja hyvä kun pidin kiinni, näin vanhana ajatellen. Elämänhallinta tuo mukanaan turvan, vaikka eteen tulisi mutkia matkaan, sitä tietää pärjäävänsä aina jotenkin ja arjesta ei pääse muodostumaan kaaosta. Arkirutiinit pitää kiinni elämänhallinnassa.
Rutiinit siis suojaavat elämässä erityisesti vaikeiden aikojen aikana. Ja erityisesti vaikeina aikoina niistä arjen perusrutiineista tulisikin pitää kiinni kynsin ja hampain kiinni. Kunhan niitä on ensin ehtinyt muodostua ja niitä on tietoisesti rakennettu elämään.
Rutiinit ovat siis niitä pienenpieniä asioita, joita säännöllisesti ihminen tekee ja ne pääosin tähtäävät hyvinvointiin eri muodoissa sekä pitkällä tähtäimellä pitävät kunnossa. Syöt, juot, peseydyt ja huolehdit ympäristön puhtaaksi, liikut ja käyt kodin ulkopuolella, olet jossakin määrin sosiaalinen sekä huolehdit taloudenpidosta vastuullisesti. Näitä kaikkia asioita tulee tehtyä toistuvasti, usein tiettyyn aikaan ja tietyssä järjestyksessä ja rutiineja on myös helppo luoda tietoisestikin. Monet rutiinit on myös opittuna jo ihan lapsuudesta lähtien liittyen oman kehon hoitamiseen fyysisten tarpeiden kautta. Parhaimpia rutiineja ovatkin siten kaikenmaailman pienet hemmottelut arjessa, jotka tuovat iloa elämään.
Rutiinien puuttuessa elämä ajautuu kovin helposti ja nopeasti kaaokseen. Ja kuten positiivinen ruokkii positiivista, myös kaaoksella on taipumus laajentua ja levitä.
Koti on perusyksikkö. Koti on se paikka, missä saa ja voi voida hyvin, pitää voida hyvin. Koti on kaiken perusta ja rutiinit kutoutuvat kodin ympärille. Jollekin koti voi olla yhtäkuin reppu selässä, jollakin koti on se yksi huone. Jokatapauksessa on ne rutiinit, mitkä toistuvat samoina päivästä/viikosta/vuodesta toiseen luoden tunnetta turvasta ja jatkuvuudesta sekä siitä, että sinä itse hallitset omat rutiinisi ja olet niistä vastuussa, että ne tulee tehdyksi/huolehdituiksi.
Huolehdit itsestäsi ensin, ennenkuin kykenet ottamaan vastuuta muiden hyvinvoinnista. Kaiken voi opetella, myös aikuisena voi luoda itselleen ja elämälleen rutiineja, mikäli niitä ei jostain syystä ole lapsuudenkodissa oppinut. Rutiinit vähentävät ja poistavat kaaosta ympärillä, ne selkiinnyttävät ja järjestävät koko elämää edelleen luoden tunnetta jatkuvuudesta. Aikuisella vastuu on itsellään, kaikessa arjessa.
Olen vierestä kuullut, kuinka moni nuori on muuttanut liian aikaisin kokeilemaan siipiään omassa kodissaan ja lopputuloksena on elämään tullut kaaos. Raha-asiat ovat sotkussa, pahimmillaan on velkaannuttu pahasti ja nuori on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen. Opinnot tökkivät, koti on hujanhajan ja elämässä pitää kiinni enää jokin itseaiheuttettu riippuvuus tai ylitsepääsemätön kiinnostuksen kohde, joka vie kaiken ajan elämästä. Vaihtoehtoisesti vapaus maistuu niin makealta, ettei rutiinit kiinnosta, biletys ja kaverit menevät etusijalle ja jälleen seurauksena on oman elämän kaaos.
Olen myös omaksi järkytykseksi kuullut sellaistakin, missä vanhemmat heittävät lapsensa kylmästi ulos lapsuudenkodistaan ja toivovat parasta, vaikkei elämänhallinnantaitoja olisi ollenkaan kehittynyt. Sitten samat vanhemmat kantavat kassikaupalla valmista ruokaa toiseen osoitteeseen, maksavat vuokrat yms nuoren puolesta, käyvät siivoamassa sotkut pois ja maksavat nuoren elämää ilman, että kantaisi mistään vastuuta omineen, vanhemmat kyllä hoitavat varmaan niin pitkään kuin elonpäiviä riittää? Yhteiskunta sitten varmaan ottaa vastuun, vai kuka ottaa, jos ja kun ei itse sitä ymmärrä ottaa? Joskus käy niinkin, että nuori muuttaa opiskelemaan muualle ja on vielä liian kypsymätön elämään omillaan ja kantamaan itse itsestään huolta.
Rutiineja voi siis alkaa tekemään elämäänsä milloin vain, parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Monilta ongelmilta putoaisi pohja pois, kun elämänhallinnan osa-alueita pidettäisiin tärkeinä, ei itsestäänselvyyksinä. Pahoinvointi elämässä yleensä voi olla seurausta puutteellisesta elämänhallinnasta eli kaaoksesta, jonka voi kylläkin ja onneksi taltuttaa opettelemalla ottamaan vastuuta, vaikka niillä muodostetuilla rutiineilla.
Kun lapsi syntyy, harva miettii siinä hetkessä lapsensa elämää parikymmentä vuotta eteenpäin. Harva sitä miettii myöskään pikkulapsiarjen ja ruuhkavuosien tiimellyksessä. Pitäisikö kuitenkin, vanhempien jo ihan vauvan syntyessä miettiä se lopputulos, mihin omassa kasvatuksessa tähtää ensisijaisesti? Kuka miettii tietoisesti lapsensa tulevaisuuden taitoja elämänhallinnan kautta? Tavoite ohjaa silloin arjessa, automaattisesti ja vauvasta kasvaa joskus aikuinen, jonka on pärjättävä omillaan ja ehkä huolehdittava myös muista. Oppiiko lapsi pienestä pitäen kotonaan arjessa tarvittavat taidot, jotka määrittävät myöhemmin myös hyvän elämänhallinnan taidot?
Tietääkö vanhempi varmasti, ettei nuorensa kuole nälkään tai elä ötökkäinvaasion keskellä osaamatta pitää ympäristön siisteydestä huolta? Oppiiko lapsi ajattelemaan rahan käyttöä ja sitä, kuinka taloudellinen tilanne ei pääse karkaamaan käsistä ja osaa elää sillä mitä on käytettävissä ja ennakoimaan hieman tulevaa? Osaako ja kykeneekö nuori käymään ihan vain ruokakaupassa ja hieman suunnittelemaan rahan käyttöä niin, että se riittää myös laskuihin ja syömisiin? Oppiiko nykypäivän lapsi enää elämänhallinnan perusteita kotona?
Onko lapsillakaan enää rutiineja, jotka luovat perusturvan tunnetta ja elämänjatkuvuuden näkökulmaa elämään? Kaikkihan pitää olla kivaa ja hohdokasta tänä päivänä, ja usein tulee viestiä siitä, kuinka tylsää ja mälsää se peruselämä on. Mutta, aikuisen elämä kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen on pääosin sitä tylsää ja samaa päivästä toiseen. Yhtään en ymmärrä, mikä kiire nuorisolla on saada kokea aikuisten asioita, kun sitten ei osata kuitenkaan ottaa aikuisen vastuuta edes omista asioitaan?
Olin itse aikoinani osin väärässä, kun perustelin vanhimmille lapsilleni irrottautumista netistä ja puhelimesta tekemään muutakin. Perusteluni tuolloin oli tietämättä tulevaisuudesta, ettei puhelin esimerkiksi tuo/tee ruokaa kotiin, eikä se siivoa tai pese pyykkiä tai pese kehoa jne. Nykyisin on hyvä oppia, kuinka kotiin saa tarvittaessa puhelimen avulla sen kauppakassin, jos jostain syystä ei itse kauppaan pääse.Netin kautta voi myös opetella tekemään asioita vaikka omaan kotiin liittyen. Nykyisillä valmisruokien määrillä ei tarvitse myöskään nälkiintyä pahasti, joten pärjäähän sitä niinkin. Kotiin voit puhelimella tilata siivouksen, ja monia muita palveluja pyykkihuollosta lähtien. Peseytyminen taitaa vielä olla taito, jota ei puhelimella voi hoitaa?
Nykyisin puhelimesta saa arjen ja kodinhoitoon paljon neuvoja, jos jotakin ei osaa niin netin kautta voi hyvin videoiden ja muun materiaalin avulla opiskella. Kaikki tehdään nykyisin netissä ja netin välityksellä, kotoa ei oikeastaan tarvitsisi poistua lainkaan.
Maailma on muuttunut hyvin lyhyessä ajassa ja sitä en osaa määritellä, onko kaikki muutos ollut hyvää tai pahaa. Itse olen huolissani erityisesti lasten suuresta pahoinvoinnin määrästä, joka näkyy jokaisessa kadunkulmassa jollakin lailla. Pientenkin lasten väkivaltainen käytös heijastaa mielestäni perheiden laajempaa hätää siellä kulissien takana. Kenties lapset itse pääsevät käsiksi ja näkemään väkivaltaa ja muuta ihmisen silmille sopimatonta netin kautta ja tekevät itsekin sitä, minkä he luulevat normaaliksi tavaksi toimia? En tiedä, kauhistuttaa miten tuleva kokonainen sukupolvi on vääristynyt jotenkin piloille jo ennen kouluikää.
