Sopeutumista arkeen

Kuinka motivoida itsensä toimintaan? Lasten ollessa pieniä, asioita ja niiden tekemistä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ei edes silloin, kun itse olin kipeänä. Arki oli hektistä, eikä edes sairaudet antaneet mahdollisuutta hellittää kodin askareista ja rutiineista.

Nyt meneillään oleva flunssani antoi aihetta ajatteluun. Tämä on ensimmäinen ihan rauhassa sairastettu tauti eli olen saanut levätä ja vain sairastaa, ilman pakkoa tehdä oikeastaan yhtään mitään, ellei nyt koiran ulkoilutuksia lasketa. Olen voinut ihan rauhassa olla tekemättä mitään, tai tehdä vain sen, mihin voimat oikeasti riittävät, ei yhtään enempää.

Vuosia kahlasin yli omien voimavarojen äitinä arjessa, olin kipeä tai en ollut. Raahauduin töihinkin puolikuntoisena ja lasten pakolliset kipeydet kotosalla olivat itselleni pakollisia hengähdystaukoja työstä, jolloin sain suorittaa kotona pääkolmantenajalkana. Tuntui, ettei mikään riittänyt, aina oli jossakin jotakin tekemistä. Joku joskus sanoikin, että haudassa sitten saa levätä. Kotona työt eivät tekemällä loppuneet.

Katsoessani taaksepäin vuosissa omaa elämääni, en kadu yhtään sitä, mitä äitinä tein perheeni eteen. Sinnikkäästi pidin kiinni kaikesta siitä, minkä koin olevan lapsille parhaaksi ja hyvä niin. Laitoin kaikessa lasten edun omani edelle, unohtaen viimein oman hyvinvoinnin, sen aika ei ollut silloin.

Tiesin vielä tämänkin päivän koittavan, kun minulla olisi yllinkyllin aikaa ihan vain itselleni ja omalle voinnilleni. Nyt mietin, miten ihmeessä olen kyennyt ja jaksanut toimia silloin ennen, kaikkien neljän lapsen arjessa myös sairaana? Sanonta, nuorena sitä jaksaa pitää hyvin paikkansa. En ole enää nuori, se on tosiasia.

Sairaus rikkoo myös arjessa rutiinit, katkoo totutun rytmin elämässä. Sopeutuminen uuteen; elämään sairauden kanssa ja sen ehdoilla, vie hyvän tovin ja vaatii lukuisia itsensä hyväksymisen hetkiä. Arki ei ole entisensä ja sairauden laadusta riippuen arki ei välttämättä enää palaa entiselleen koskaan.

Sopeutuminen ja mukautuminen vie aikaa, joskus enemmän ja toisinaan vähemmän. Itselläni tuo sopeutuminen uuteen normaaliin (ajatella omaa hyvinvointia) on edelleen kesken ja nyt sairastamani flunssa muistuttaa minua, että pahemminkin voisi olla, vaan onneksi ei ole. Flunssa on ohimenevää sorttia, toivottavasti.

Käänteentekeväksi tämä flunssa kaikkine oloineen on kuitenkin muodostunut. Huomaan, että olen oppinut hellittämään arjessani, päästämään irti ajatuksesta, että elämä kaatuu hetimiten siihen paikkaan, jos jotakin ei ole tehty ajallaan jne. Lapsiarjen rutiinit ovat väistyneet taka-alalle ja osin jo poiskin. Nuorimmat lapset eivät ole enää lapsia, vaan kykeneviä nuoria, joilta voisi myös vaatia ehkä enemmänkin, kuin mitä tällä erää heiltä odotan eli vastuunottoa omista asioista aikuisuuteen kasvun polulla.

Joka puolella tuntuu jylläävän tauti, ainakin lähipiirissä. Viimeksi käydessä vanhalla mummolla, toimitimme hänet lääkärin pakeille ja keuhkokuume olikin päässyt tekeytymään talven päätteeksi. Lääkäriin ei mummo ole halunnut lähteä ”pikkuvaivojen” vuoksi, vaikka olo on ollut huono jo pitkään. Ilmeisen huonoja kokemuksia takanaan hänelläkin ”terveydenhuollossa” tai sitten ei vaan ole halunnut kertoa oireistaan, pelätessään ihmisten kaikkoavan ympäriltään. Kukapa nyt tietentahtoen lähtisi itseään tartuttamaan paikkaan, jossa sairastellaan? Ja sitten me läheiset olemme olleet jatkuvasti kipeinä, ihmetellen mistä taas on tautia pukannut?

Sairaudet rikkovat rutiineja, mutta myös luovat uusia toistuvia asioita. Oman asenteen voi aina valita. Jääkö kiinni sairauden sairaaseen ajatusmaailmaan, vaiko valitseeko sairaudesta huolimatta terveen ajattelun ja asenteen?

Niin, kuinka motivoida itsensä toimintaan? Aloitus on itselläni aina se kaikkein vaikein osuus, erityisesti jos ns. pakko puuttuu. Toisinsanoen motivaatiotekijä on poissa. Vielä en ole niin pitkällä, että osaisin ajatella omaa itseäni, jotta se olisi se motivaation lähde pelkästään. Olen kyllä harjoitellut, sitäkin.