huhtikuu 2023 – Saman auringon alla

Kemikaalikuorman kevennyksellä säästöä lompakkoon

Muistelen, taas kerran aikaa, jolloin meilläkin kaapit pursuivat kaikenlaista purkkia, purnukkaa ja härpäkettä.

Kaupasta tullessa kotiin oli kantautunut lisää, lisää ja lisää kaikenmaailman aineita, sen kummempia miettimättä. Olin ahkera tilailija ja silloisen postimyynnin kautta sain käyttööni kosmetiikkaa ja kotiin kaikkea tarpeellista ja vähemmän tarpeellista.

Syömisistä ei huolta tarvinnut kantaa, ihan sama mitä suuhunsa laittoi, kunhan nälkä lähti. Vaatteet tuli pestyä jollakin pesuaineella, yleensä juuri sillä, mikä mainoksista jäi parhaiten mieleen. Siivous sujui melkolailla samoin, miettimättä mitä myrkkyjä käytti.

Tuohon aikaan vaatteillakaan ei ollut merkitystä, kunhan ne kestivät jonkin aikaa hyvinä, tarkoittaen nykymittapuulla ikuisuutta. Sen ajan keinokuitumateriaali ei käytössä paljoa kulunut. Materiaalit todella olivat kestäviä ja kyllästyminen oli ehkä ainoa syy luopua jostakin omalla kohdalla. Parhaiten kesti ehkäpä tuulipukuni, jonka päästin keräykseen yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan silkkaa kyllästymistäni ja vedenpitävyyden häviämistä harmitellen.

Samoihin aikoihin aikoinaan ongelmat kehossa olivat mittavat. Ihottuma vaivasi häpeään ja epätoivoon asti. Mitkään lääkärin määrämät voiteet eivät tahtoneet tepsiä märkivään, kutisevaan ihoon, joka liimautui vähän väliä vaatteisiin kiinni ja vaatteita joutui vaihtamaan päivässä useaan kertaan. Migreeni vaivasi viikottain, ja keho oli kovilla kaikenkaikkiaan jatkuvasti.

Pahimmat myrkyt kehoon tuli juuri kosmetiikan kautta. Ei sitä nuorena jaksanut välittää, kunhan sai itsensä paklattua ja laitettua. Nykyisin ajattelen kauhulla, kuinka paljon hiuksiin tuli tungettua väriä. Vanhanajan kestosellaisia, jotka eivät lähteneet päästä kulumallakaan, ja juurikasvu oli kerran kuukaudessa pyyhittävä pois näkyvistä uudella värillä. Hajusteita oli kaikissa muodoissaan ja kaikissa tuotteissa ja jos ei ne itsessään riittäneet, huoneenraikastimella sai lisää kemikaalia ilmoille.

Oma terveys, se kun itse alkaa ottamaan vastuuta kehosta, saa automaattisesti miettimään ehkä ensimmäisenä ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä ja niiden vähentämistä. Niin kävi minullekin. Jatkuva lääkärissä ramppaaminen ilman toimivia hoitoja oli kova rasite niin kukkarolle, kuin mielellekin ja siitä oma kemikaalikuorman miettiminen oikeastaan alkoikin. Kun lääketiede ei pystynyt auttamaan, kun lääketiede ei kyennyt kertomaan syytä ongelmiin aloin itse miettiä, missä mahdollisesti oli syy kokemiini oireisiin.

Ihotautilääkäri tunnusti, ettei kyennyt auttamaan enempää, kuin määräämään kokeiluun aina vain uusia voiteita. Kutinaan ei auttanut edes voimakas antihistamiini ja elämä oli kaikenkaikkiaan hirveää senaikaisen ihon kanssa. Siinä tilanteessa on itse valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa, jotta olo helpottuisi edes vähän.

Jotenkin olen kasvanut siihen ajatukseen, että kaikella on syy ja niinpä en hyväksynyt lääkärin suhtautumista hänen ilmaistessaan, ettei edes hän tiedä, miksi ihottuma oli sellainen kuin oli. Perusallergiatestit näyttivät negatiivista ja nikkelin tiesin jo ihan lapsuudesta olevan yksi ärsytyksen tekijä.

Aloin omatoimisesti ja vähän niinkuin vahingossa karsia elämästä pois kemikaaleja, etsin tietoa ja perusteita, sekä kiinnitin huomiota syötyihin ensimmäistä kertaa eläessäni, sillä ajatuksella, että kaikeen on olemassa jokin syy. Jos on ongelma, se ei ratkea oireita hoitamalla, vaan jokin aiheuttaa sen oireen, johon elimistö reagoi. Jättämällä pois syyn, oirekin poistuu. Tuo oli lähtökohtana itselläni alkaessani etsiäni ihottumaani syytä. Ihottuman lisäksi hengitys alkoi olla vaivalloista ja mukaan astui myös astmapiiput, joista luovuinkin lähes samointein kemikaalien vähentyessä käytöstä.

Nyt olen saanut elää lähes oireettomasti ihoni kannalta jo parikymmentä vuotta. Mitä sitten tein oikein? Minimoin kemikaalien ja myrkkyjen päätymisen iholle ja hengitykseen asti. Sen jälkeen on löytynyt monia yksittäisiä tuotteita, joille reagoin samantien koskettaessani /haistaessani niitä.

Lähtiessäni vähentämään omaa ja sittemmin myös perheeni kemikaalikuormaa, en ajatellut voivani päästä kokonaan eroon kutinasta ja oireista ja vielä vähemmän ajattelin rahaa, muutoin kuin niiden lääkärikäyntien jälkeen, joista oli tullut iso rasite elämään.

Nyt voin jo todeta säästäneeni pitkän eurosen vähentämällä perheen kemikaalikuormaa.

Hajuvesi ja muut kodin hajusteet
Hiusvärit,-lakat ja hoitoaine
Meikit, kynsilakat ja poistoaineet(säästö ihan huikea)
Talkit, puuterit
Rasvat&voiteet sekä turhat ”ihonpuhdistustuotteet”
alumiinia sisältävät deodorantit yms.
Keinokuituiset muovivaatteet
Pyykinhuuhteluaine
Lisä,-säilöntäaineet ja makeuttajat syötävissä/juotavissa
Erilaiset ja useat pesuaineet kodin siivouksessa
kodintekstiilit ja rättikauppavaatteet sekä huonekalut

Aikoinaan saatuani käyttööni astmapiiput, jouduin tekemään kodissa ”allergiasaneerauksen” niin tekstiileissä, pesuaineissa kuin ihan huonejärjestyksessäkin tähdäten mahdollisimman yksinkertaiseen ja helppoon kodin hoitoon vähentämällä mahdollisten ärsykkeiden minimointia kaikessa. Tekstiilien osalta pölyämättömät ja helposti puhdistettavat luonnonkuituiset (ei villaa) materiaalit, samoin vaatteissa ihokontaktissa olevat vain luonnonkuituja jne. Kemikaalit jäivät pois käytöstä samassa yhteydessä.

Vuosien jälkeen, ottamalla vastuun itse omasta hyvinvoinnista, voin todeta kaiken kannattaneen. Ainoa, mistä en aikanaan tiennyt ja mikä oli ja on edelleen harmina sillointällöin, on homeille altistuminen ja niille herkistyminen aiheuttaen voimakkaat oireet hyvin lyhyessä ajassa. Asuessa ensimmäistä omaa kotia, home oli todennäköinen ja yksi syy muiden joukossa kärsiessäni mahdottomasta oireiden määrästä.

Nykyisin olen jo uskaltautunut ainakin kokeilemaan uudelleen asioita ja tuotteita, joiden käytöstä luovuin. Villamatot ja koira itsessään ovat olleet positiivisia yllätyksiä. Samoin paljon olen tehnyt selvitystyötä löytääkseni meille oikeanlaiset kodinkoneet, kuten ”miljuunakertaisella” hepasuodattimella varustettu imurimme, taikka pesukone, joka ei jätä pesuainejäämiä tekstiileihin. Aikanaan meillä oli käytössä pyykinpesuun pesupähkinät, joista luovuin löytäessäni vuosien etsinnän jälkeen meille sopivan pesuaineen.

Kodin järjestys on mietittävä aina siivouksen kannalta mahdollisimman yksinkertaiseksi ja tekstiilien osalta ne pitää voida pestä korkeassa lämpötilassa tarvittaessa. Homeeseen reagoin edelleen nopeasti ja voimakkaasti ja viimeksi tästä taisin kärsiä kiukkutuoliprojektin edetessä ja tuodessani tuolin vanhoine päällysteineen sisälle, aikomuksena työstää sitä siinä paikallaan.

Meinasin vielä oikaista päällystämisen kanssa ja vain tehdä päällisen vanhan päälle. Vaan toisin kävi, ulkohommiksihan se meni kankaiden/pehmusteiden homeisuuden vuoksi. Mitään näkyvää vauriota ei siis ollut, eikä sen erikoisempaa hajuakaan istuinosasta lähtenyt, vaan tuolin kuivuessa kunnolla, aloin oirehtimaan ja meni hetki, ennenkuin edes ymmärsin syy-yhteyden oireiden ja tuolin sisääntulon kanssa. Purin tuolin sitten ihan kokonaan ulkona ja päällystäminen pehmusteineen kaikkineen on edessä, jahka puuosat ovat saaneet oman käsittelynsä.

Kemikaalikuormaa hengitysilmaan/kehoon tulee myös uusista erityisesti muovisista tahi suojatuista/pinnoitetuista kankaista,/tekstiileistä, kattiloista, huonekaluista, käsitellyistä kodin materiaaleista esimerkiksi liimojen, asennus,- suoja,-ja rakennusmateriaalien ja vaikkapa tiettyjen maalien kautta. Myrkkyjä tuntuu olevan ihan kaikkialla ja niiltä ei voi oikein välttyä mikäli elää kovin kulutuskeskeistä ja uudenkarheaa elämää. Homekin on myrkky, ja käytetyissä tuotteissa on aina myös riskinsä.

Silti on uskallettava elää, tehdä valintoja ja päätöksiä; usein punniten useasta pienestä pahasta, ehkäpä sen pienimmän pahimman vaihtoehdon mukaan.

Joskus päätökset ja vaikka hankinnat ovat myös ympäristön kannalta kestävämpiä, kuten oma päätökseni aikoinaan luopua pikkuhiljaa muovisista käyttöesineistä. Jäljellä ja käytössä meillä on enää oikeastaan pakastusrasiat ja mehupullot. Kipot ja kupit käytössä on korvautuneet lasisilla ja metallisilla ikuisuusesineillä tässä vuosien saatossa.

Onnistunut loma

Yksin reissussa, on asia, mitä en olekaan kokenut aikoihin ja tätähän voisi harrastaa enemmänkin. Tai, enhän ihan yksin reissaa, koira on mukana siellä missä minäkin.

Pieni maiseman vaihdos sillointällöin ei tekisi jatkossakaan huonoa, päinvastoin. Sitä vain unohtaa kaivata pientä taukoa arkeen, eläessä joka päivä lähes sen saman rytmin mukaisesti.

Olen ollut itsekseni matkassa viimeksi ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja siitähän on yli kaksikymmentä vuotta. Huh, mihin aika rientääkään.

Tyttären luona kyläillessä tajusin, miten emme ole viettäneet aikaa kahdenkesken oikeastaan ikinä. Vanhimpana sisaruksena tytär jakoi minun huomion ja ajan nuorempien sisarustensa kesken.

Nyt sitten viimein vietimme aikaa paljon kahden, ulkoilimme ja elimme ihan tavan arkea. Suuren suuri ikävä kaikkosi ainakin hetkeksi ja oli itselleni vapauttavaa huomata aikuistuneen lapseni pärjäävän vastuuntuntoisesti elämässään.

Uma ulkoili paljon, viettäen aikaa omasta halusta pihamaalla luuta kaluten ja pötkötellen haravoitujen lehtien kasassa. Lenkillä ollessa koira nautti viimeisistä puhtaista lumikylvyistään ikäänkuin tietäen talven jääneen taakse. Uman ruoka vaihtui lennosta toisenlaiseen ja positiivisina vaikutuksina sanottakoon uudenlainen vireys sekä kakkamäärien pienentyminen ja laadun parantuminen. Yritti Uma myös pysyä lajitoveriensa perässä, päästessään kirmaamaan vapaasti puistossa.

Kevät eteni pohjoisessakin ihan silmissä ja moni palaava lintulaji ilmoitti olemassa-olostaan äänillään. Jäisellä merellä ei enää loppuviikosta uskaltanut kävellä, vaikka pilkkijöitäkin siellä vielä näkyi harvakseltaan lokkien saattelemana saaliin toivossa. Näkyipä jäällä seisoskelevan merikotkakin, joka kuulemma siinä lähistöllä asustelee. Iso otus ja jos en olisi tiennyt asiasta, olisin luullut kissan eksyneen jäälle.

Mielelläni lähden toistekin kyläilemään, joko yksin tahi koko poppoon kanssa. Tilaa tyttären luona onneksi on, joten sen puolesta ei tarvitse majoitusta miettiä. Junaillen ei ole järkeä liikkua, mikäli joskus päätämme lähteä, autoillen pääsee sitten edullisemmin ja ajajia alkaa löytyä useampia jatkossa, joten koko matka ei sitten ole ajon puolesta minun harteillani.

Lähtiessä pohjoisesta toppatakkini oli oikein oiva varuste hyisen ilman vuoksi ja kotona asemalla olikin vastassa sellainen lämmin lehahdus ja niin voisinko sanoa jopa kesäinen keli mittarin näyttäessä reilusti yli kymmentä plussaa. Lumet olivat odotetusti kadonneet kotikulmilta viikon aikana ja ihan kesäinen olotila valtasi mielen kuunnellessani iltalenkillä lintujen kova-äänistä liverrystä.

Somen ja valokuvauksen jätin suosiolla vähemmälle lomani ajaksi. En lukenut edes uutisia puhelimesta. Pieni tauko siitäkin osasta minun elämää teki tehtävänsä.

Yksin lomalle

Soitin torstaina tyttärelle, sillä ajatuksella, josko lähtisin kyläilemään viikonloppuna junaillen vain koira mukanani. Olen tässä odotellut ja kuulostellut, milloin saisimme koko porukalla yhteistä aikaa lähtemiseen ja pieneen reissuun tuloksetta. Ikävä on kuitenkin kova, olemme nähneet viimeksi edellisenä kesänä ja enää en malttanut odotella näkemistä.

Siinä puhelun aikana lähtöpäivä hieman aikaistui; varasin puhelun aikana junaliput tyttäreni kysyessä, pääsisinkö jo heti seuraavana päivänä lähtemään ja nyt perjantaina kirjoitankin kuulumisia junasta kohti pohjoisia maisemia. Oikea pikalähtö. En ole koskaan tehnyt vastaavanlaisia nopeita päätöksiä, saati toteuttanut niitä näin lyhyellä varoitusajalla.

Olen kova stressaamaan asioita etukäteen, ja nyt olikin jännittävää tehdä tällainen oikea pikalähtö; aikaa valmistaumiseen illasta oli siten ruhtinaalliset pari tuntia ja aamusta samoin. Yllätin itseni, uskoisin samoin yllättäneeni kaikki läheiseni.

Minulle on joskus sanottu, että ihmisen pitäisi kyetä joskus ja toisinaan, joissakin tilanteissa myös pystyä toimimaan tehden nopeita ratkaisuja. Pitäisi heittäytyä positiivisella tavoin ja nyt sen tein. Voinen onnitella itseäni saavutuksesta. Hyvä minä.

Kotona miettiessäni lähtöä, totesin itsekseni, ettei mikään estä minua lähtemästä, tuumasin ”miksei” ja varasin liput itselleni ja koiralle edestakaisiin matkoihin ymmärrettyäni hintojen olevan erittäin edulliset juuri nyt. Katsoessani matkan tekoon käytettäviä aikoja ja vaihtoja mietin, miten nopeudet ovat kahdessa kymmenessä vuodessa kasvaneet ja todellakin pääsee nopeammin perille kuin autoillen. Hieman reilu seitsemän tuntia junalla ja se siitä. Autolla sama matka kestäisi sen kahdeksan/yhdeksän tuntia raskasta ajamista.

Reissuun valmistauduin aamulla heräämällä normaalissa aikataulussa ja tehden omat aamuiset rutiinini. Pakkailin vielä viimehetken tavarat ja kassi autoon. Uman kohdalla poikkesin totutusta ja annoin aamupalan ennen lenkille lähtöä. Poikkesimme puistossa ja varmistin, että koira sai tarpeensa erityisen hyvin tehtyä. Sitten olikin aika lähteä asemalle jännittämään lähtöä.

Tähän asti matkamme on sujunut hyvin. Uma on selvästi reissukoira, eikä turhia stressaile ihmisistä, junaan nousuista, tai ulostautumisista. Itse taisin hermoilla meidän molempien puolesta. Olemme nyt vaihtaneet kolmanteen junaan, jäljellä puolet matka-ajasta ja tässä saamme olla perille asti. Uma nauttii olostaan ottaen rennosti lattialla maaten ja höristäen vähän korviaan tai nousten peräti istumaan ihmisliikennettä seuratakseen. Ajattelin yllättää koiran ja antaa pienen mutusteltavan kohtapuoliin ja syödä itsekin hieman, kotoa kaapista löytyneet suolakeksin palaset loppuun.

Useamman tunnin matkustamisen ja junavaihtojen jälkeen olimme päätepisteessä ja asema oli aivan turvoksissa ihmisistä, tulleista ja menevistä. Hetken siinä pää pyörällä ihmispaljouden keskellä oltuani, tytär ilmestyi näkyviin ja pääsimme pujottelemaan pois asemalta kohti autoa.

Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkki sujui hieman toisenlaisessa ilmastossa, kuin mihin olemme tottuneet, ilma on paljon raikkaampaa ja ilmeisesti täällä paistaa aina aurinko 🙂

Olisitko sinä esimerkkinä?

Sanotaan ja kaipa siitä on tutkittuakin tietoa olemassa, nimittäin pienituloisuuden periytymisestä ja köyhyyden (elämänhallinnanongelmien) aiheuttamista ikävyyksistä.

Ymmärrän oikein hyvin, kuinka elämänhallinnalliset ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle jatkumona ja kierrettä ei katkaise kukaan tai mikään. Se on sikäli sääli, aina niitä syntyviä lapsia kohtaan, joilla ”pitäisi” olla samanlaiset mahdollisuudet kaikkien ikätoverien kanssa menestyä elämässä.

Jo päiväkodissa lapset ovat tietoisia, siitä keiden lasten kanssa on soveltuvaa leikkiä ja keiden (ei ole sana, tiedän) seuraa pitäisi välttää, jos vain mahdollista. Syrjintä lähtee aina kodista käsin ja siitä, kuinka lapset ohjelmoidaan jo pienestä tiettyyn muottiin.

Entisaikaan saattoi löytyä kodeista ymmärrystä, ehkä nykypäivää laajemmalti. Vanhemmat pyysivät omiaan ymmärtämään, jos tiesivät jossakin perheessä olevan ongelmia. Vanhemmat saattoivat ehkä myös vaivihkaa auttaa ongelmaisia perheitä tai ainakin niiden perheiden lapsia, joissa oletettiin olevan jotakin vialla. Nykyisin vanhemmat syyllistyvät yhä useammin arvottamaan muita ja määrittelemään lastensa vapaa-ajan myös kavereiden osalta.

Näin ollen heikompiosaisten lasten asema yhteiskunnassa jää ikäänkuin pimentoon, ja heistä muodostuu/on muodustunut oma ryhmittymänsä vuosikymmenien saatossa.

Menneinä aikoina ongelmaisten perheiden lasten oli mahdollista kurkistaa kavereidensa perheiden kautta sitä toisenlaista elämänhallintaa ja tapaa elää, ja useimmat elämänhallinnan ongelmista kärsivien perheiden lapset saivat kavereidensa kautta kipinän haluta itsekin sellaista parempaa ja normaalia elämää omaan elämäänsä. Lapsi näki myös sitä ns. normaalia elämää ja sai ehkä hetken huolenpitoa itsekin muistaen nämä hetket läpi elämänsä mahdollisesti.

Nykyisin enää harvoin eri taustoista tulevien lapset kohtaavat, ja jos kohtaavatkin, yksin jää se heikommassa asemassa oleva lapsi erottuen joukosta niin selvästi. Se on ikävä nykyajan vitsaus. Yksinäisyys kulkee lapsen kaverina päiväkodista aikuisuuteen. Kovin usein nämä lapset kokevat pienestä pitäen huonommuuden tunteita, häpeää ja eriarvoisuutta lähes kaikessa.

Usein vielä koulu viimeistään tekee näkyväksi ja mahdollistaa eriarvoisuuden, vaikkapa mahdollistamalla erikseen maksullisia retkiä (ns. opintomatkoja, virkistyspäiviä) ja vaihto-ehtoisesti ilmainen retki tarkoittaa eioota tai normaalia kouluopetusta. Ja jos retkelle pääseekin, viimeistään välineet, eväät, sopiva vaatetus puuttuvat oppilailta, joilla on kotioloissa vähävaraisuutta tai muuta ongelmaa. Näillä lapsilla ei ole välttämättä elämässä edes sitä parhaan kaverin äitiä lainaamassa tarvittavia juttuja, taikka maksamassa reissua hiljaisesti ihan vain hyväntahdon eleenä.

Lapselle on kova ja häpeällinen paikka erottua toisista, tietoisuus on iskostettu jo sieltä päivähoidosta alkaen. Moni kasvattaja ei halua nähdä eriarvoisuutta ympärillään, ei ehkä kykene näkemään syystä, ettei itsellä ole kokemusta, taikka näkemystä erilaisesta elämästä, ympäristöstä, missä lapset vapaalla ollessaan ovat. Nykyisin ”välittäminen” tarkoittaa korkeintaan sen lastensuojeluilmoituksen tekemistä, kylmää lapsen ongelmien tarkastelua ja ehkäpä lapsen elämän kannalta mahdottomien vaatimusten vaatimista, vain koska kaikilta muiltakin vaaditaan samaa. Aikuisilta ei löydy ymmärrystä eikä siten keinoja helpottaa erilaisen kasvuympäristön lapsille ja se taasen on omiaan omiaan aiheuttamaan lapsessa yhä kasvavaa häpeää ja sen myötä vihaa kaikkea ”normaalia” kohtaan.

Kurjista oloista voi ponnistaa pois, sen historia on näyttänyt toteen tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Miten siinä on lapsi onnistunut? Vastaus on hyvin perinteinen, klisee. Lapsen elämässä, lähellä on ollut se yksi aikuinen, joka on onnistunut säilyttämään luottamuksen lapsen mielessä ja tämä aikuinen on tuonut ja näyttänyt lapsen elämään edes hetkittäin kokemuksen normaaliudesta, sekä tämä aikuinen on onnistunut luomaan lapsessa vahvan tahdon tavoitella omaan elämäänsä edes sitä vähimmäistavoitetta normaalista elämästä.

Entisaikaan lapsia valistettiin, nykyisin valistus annetaan paatuneille aikuisille. Lapsille kerrottiin, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Jos oppia ei kotona herunut, niin ei lapsi kuitenkaan välttynyt tiedosta. Ympärillä oli aina joku, joka välitti myös sen heikompiosaisen lapsen valistuksesta, jos ei aikuinen niin viimeistään kaverit pitivät tiedonsyrjässä kiinni valistaen kaveriaan hyvällä tavalla, ottivat mukaan rehdisti ja reilusti välittämättä kaverin taustoista.

Nykyisin tämä ei toimi, lapset ovat jakautuneet hyvä,-ja huono-osaisiin ja ryhmät eivät vahingossakaan pääse sekoittumaan, ja tervettä vuorovaikutusta ei pääse syntymään. On vain kyräilyä, ihmettelyä, kiusaamista ja halveeraavaa ylenkatsomista ja suoranaista arvostelua. Kasva siinä sitten terveeksi aikuiseksi, sairaassa ympäristössä.

Pinnallisia, näkyviä ja uusia asioita pidetään hyväksytyn erilaisuuden mittareina. Hehkutetaan sitä, kuinka ollaan suvaitsevaisia, avarakatseisia ja niin edelleen. Somessa liikkuu milloin mikäkin teema, jolla tietoisuutta pyritään lisäämään eri ihmisryhmien lähinnä negatiivisista kokemuksista ja tasa-arvoa halutaan jokaiselle. Samalla on unohdettu ne ihan tavalliset ”teemat”, on eriarvoistettu lapset vanhempien elämänhallinnan ja tuloluokan mukaan. Kuka puolustaa lapsia?

Lapsi on aina syytön elämäänsä, lapsi ei ole saanut mahdollisuutta valita syntymäänsä, juuri siihen tiettyyn perheeseen, painimaan niistä tietyistä ongelmista vanhempiensa kanssa. Lapsi on aina vain lapsi ja jokaisella lapsella on ainakin teoreettinen mahdollisuus saada parempi aikuisuus, jossa vastuunkanto,-tunto näyttelee suurta osaa elämästä. Siis, mikäli lapsi saa mahdollisuuden tuntea sitä normaalia elämää, mikäli lapsi alkaa haluamaan itse saada parempaa elämäänsä ja ottamaan vastuun itse omasta elämästä aikuisena. Lapsen pitää nähdä, millaista on normaali, tasapainoinen ja elämänhallinta kunnossa olevaa elämää, eikä pelkästään nähdä, vaan kokea edes joskus turvallista ja tasapainoista elämää. Se turva voisi olla hyvinkin koulussa, ellei syrjintä aiheuttaisi vihaa ja epäluottamusta ihmisiin. Se normaaliuden kokemus voisi lapselle tulla ikätovereiden kautta, samanarvoisuuden kokemuksen kautta.

Valitettavaa vain, että et ole samanarvoinen, jos ei ole sitä, eikä tätä ja tuota. Pinnallisia, näkyviä asioita painotetaan ja korostetaan vanhempien taholta jo ennen syntymää. Ennen lapsilla oli leikkinä mun vanhemmat sitä ja tätä, nykyisin aikuiset leikkivät samaa lastensa kautta. Jokin on kääntynyt nurinkurin, ja lapset eivät enää leiki sitäkään vähää, kilpailu paremmuudesta kaikessa (johon ei ongelmien kanssa painivat lapset pääse mukaan) vie kaiken leikin mennessään.

Kouluissa jaksetaan pienillekin kertoilla, kuinka on erilaisia sateenkaariperheitä onnellisten kuvien saattelemana. Sanallakaan ei mainita perheistä, joissa eletään myös erilaista elämää todellisten ongelmien parissa. Lapsia kyllä sivistetään ja siedätetään ja opetetaan toimimaan ”oikein”, kohtaamaan oikein nykyajan muoti-ilmiöitä, kielletään tiettyjä sanoja ja opetetaan mitä rasismi tarkoittaa. Mitä se on muuttanut maailmaa? Ongelmat tuntuvat kasvaneen suuremmiksi, eriarvoisuus on lisääntynyt.

Ketä kiinnostaa? Niin vähän ajattelinkin. Voisin ehkäpä ajatella vähän enemmän? Itsekkyys on tämän päivän valttia, huomisesta on turha murehtia, vaikka tämän päivän lapset ovatkin tulevaisuuden aikuiset. Ehkei ei tarvitse tulevaa murehtia, ei ole minun lapsia, ei ole minun ongelmaakaan?

Tee sitä, mitä rakastat

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei.

Sanotaan, että ne asiat lisääntyvät elämässäsi, mihin kiinnität eniten huomiotasi. Tämä on totta, ainakin oman kokemuksen perusteella.

Tuleeko sitä sitten yleensä mietittyä edes, tekeekö elämässään juuri sitä, mitä rakastaa?

Muistelen omalla kohdalla aikaa ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Olin luovuttanut jo ajatuksissa mahdollisuuden tulla äidiksi. En ollut raskautunut yli vuoden yrityksistä huolimatta ja tein mielessäni vaihtoehtoisen pitkänajan suunnitelman, ilman lasta/lapsia.

Olin hiljaa hyväksynyt lapsettomuuden vaihtoehtona osana omaa elämää. Hain, pääsin ja ehdin opiskellakin nopeutetussa aikataulussa korkeakoulussa ja tähtäsin yliopistoon tulevaisuudessa. Mielessä oli ollut joko/tai uran ja perheen perustamisen välillä.

Positiivinen raskaustesti oli sittemmin kovin iloinen ja odotettu asia ja tiesin sisimmässäni, että äitiys on minun elämässä se, mihin haluan keskittyä kaikkein eniten. Tein siis valinnan joko ura tai äitiys todella tietoisesti ja vakaasti harkiten. Tiesin, etten voisi keskittyä kahteen suureen asiaan täysipainoisesti yhtä-aikaa ja valitsin elämääni äitiyden ja lapset, koska sain siihen odotuksistani huolimatta mahdollisuuden. Ja valintaani en ole katunut. Uraa ehtii luoda myöhemminkin, jos siihen on tarvetta lasten kasvettua isoiksi.

Olen siis saanut tehdä suuressa mittakaavassa juuri sitä, mitä rakastan. Olen saanut olla äiti ja nyt vielä mummokin. Toki kaikessa on haasteensa, ja niiltä ei säästy edes silloin, kun toteuttaa asioita, jotka ovat itselle niitä kaikkein tärkeimpiä/rakkaimpia asioita.

Kirjoitan tätä nyt, koska olen itse tilanteessa, jossa elämäni suuret suuntaviivat alkavat muotoutua uudelleen lasteni aikuistumisen myötä. Mitä sellaista teen jatkossa, mitä rakastan? Äitiys on tietenkin osana jatkossakin, mutta se ei ole aikuisten lasten määrittämää, hektistä perhe-elämää ja jatkuvaa keskittymistä vaativaa elämää. Niin, sopii kysyä mitä sitten, mitä seuraavaksi?

Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, en ole oman elämäni kannalta asiaa ajatellut sen kummemmin. Oikeastaan en ole ajatellut elämääni pidemmälle, ja nyt olisi jo korkea aika laittaa mietintämyssyä päähän. Mitä sen jälkeen, kun lapset on jokainen vuorollaan lentäneet pesästään?

Kuopuksen syntyessä ajatus kahdeksantoista vuoden päähän oli liian pitkä aika ajateltavaksi. Olen siirtänyt ja siirtänyt kerrasta toiseen oman elämän miettimistä, sitä mihin keskityn sitten, kun nuorinkin lapsista on aikuinen.

Pohdin äitiyden jatkamisen mahdollisuutta aikoinaan ammatillisesti ja ihan työksi asti. Nyt se ajatus on kuoppaan kaivettuna, haudattuna oman terveyteni vuoksi. Ei ole realistista edes ajatella ammatillista toimintaa lasten parissa tämän kehon kanssa tietäen omat haasteeni toisinaan jo ihan omassa arjessani.

On mietittävä, pohdittava jäljellä olevaa toimintakykä ja sen mukaisesti sitten toimittava. Aikoinaan kykenin tekemään monia vaihtoehtoisia suunnitelmia elämän varalle. Yksi kerrallaan ne ovat kariutuneet mahdottomina tai aikansa eläneinä pois ”to do-listalta”.

Tee sitä, mitä eniten rakastat? Toiseksi eniten, kolmanneksi eniten jne. On vaihtoehtoja olemassa paljonkin, tiedän sen. Vaan, kuinka saada itselle selvitettyä mahdollisuuksia? Ajatuksia ja ideoita ei niin vain enää tule mieleen, ikäänkuin mielikuvitus olisi poissa pelistä tässä tilanteessa.

Olen itselleni jo pitkään listannut asioita, joista muistan pitäneeni lapsuudessa. Lista on ollut jonkinlainen johtolanka unohtaessani elämän tiimellyksessä itseni ja listaa päivittelen sitä mukaa, kun muistan jotakin oleellista asiaan liittyen.

Lapsuuden kiinnostuksen kohteet, mielenkiinnon kohteet ovat tavallaan sisäsyntyisiä, luonnollisia ja ennenkaikkea aitoa minää, ennen yhteiskunnan ja muiden asioiden, aikuisten alkaessa vääristää ja muuttaa alkuperäistä.

Minua viehättää esimerkiksi edelleen ajatus omasta kukkakaupasta. Muistan tämän vaihtoehdon olleen kolmantena tai neljäntenä mahdollisena nuoruuden ammatinvalintaa koskevissa pohdinnoissani. Miten realistinen ajatus se tällä hetkellä olisi, on suuri kysymysmerkki. Ja en tiedä, haluanko edes selvittää ko. vaihto-ehtoa. Tähän mennessä niin moni vaihto-ehto kaatuu ja kuoppaantuu erilaisiin haasteisiin, joita en näe mielekkääksi alkaa edes selvittämään tai ne ovat perinpohjin ristiriidassa arvojeni kanssa. Haluanko esimerkiksi sitoa itseni tulevaisuudessa yhteen tiettyyn paikkaan esimerkiksi työn takia?

Tiedän, etten halua kiinnittää itseäni tulevaisuudessa mihinkään tiettyyn paikkaan ja olen viimeisen vuosikymmenen saatossa saanut asia kerrallaan irtaantua kaikista niistä sidoksista, jotka fyysisesti pitävät minut yhdessä ja samassa paikassa. Kuljen edelleen elämässäni sinnepäin, mitä lähdin tavoittelemaan havahtuessani muutokseen esimerkiksi omissa arvoissa tai tavoitellen tilaa voida kaikinpuolin hyvin.

Kokeilemalla erilaisia asioita, menemällä rohkeasti kohti kiinnostavia juttuja, saa selville myös sitä, mistä pitää ja mistä ei. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kokemuksesta tiedän, kuinka asiat elämässä lähtevät menevät siihen suuntaan, mihin on toivonut; Kunhan ensin tietää varmasti, mitä haluaa. Suuntaviivat kun on selvittänyt ensin itselleen, loppu sujuu sen jälkeen, kuin itsestään.

Laiska töitään luettelee?

Mitä ylläoleva otsikko oikein meinaa? Olen silloin tällöin asiaa ihan miettien miettinyt erityisesti sen jälkeen, kun nuorena sain vanhemmalta ”kollegalta” palautteen kahvipöydässä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanonnan ”laiska töitään luettelee”. Olin kertonut tauolla ilmeisesti vapaapäivästä tai aamusta lasten kanssa, ennen iltavuoroon menemistä.

Laiska siis luettelee töitään? Tarkoittaako sanonta siis asioita, joita pitäisi tehdä ja ei vain viitsi niitä aloittaa ja hommat kasaantuvat? Vai tarkoittaako sanonta sitä, että vain laiskat ihmiset näkevät asiakseen kertoilla muille tekemisistään tai siitä, mitä askareita ovat tehneet?

Eikö ihminen saa kertoa niistä asioista, mitä aikoo tehdä? Tai mitä asioita pitäisi tehdä? Eikö tekemisten suunnittelu ja niistä kertominen ole hyväksyttävää? Tai jo tehtyjen askareiden kertaaminen ole sekään hyväksyttävää? Onko minulla mennyt jotakin ohi oppiessani aikoinaan sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa?

Jokatapauksessa, oli miten oli, aion tähän nyt kerrata tämän päivän askaresaldoni. Ihan siitä suuresta ja ihmeellisestä syystä, että tänään on ollut pitkiin aikoihin paras päivä jaksamiseni suhteen ja haluan iloita siitä myös näin.

Heräsin aamulla omituisesta unesta ja loikkasin samointein pystyyn ja kampesin itseni alas sängyltä. Pää oli vielä ihan unenpöpperössä, ja uni kummitteli vielä ajatuksissa. Harvoin olen unia nähnyt vanhoista kavereista ja mietinkin, törmäänköhän lähitulevassa kyseiseen tyyppin jollakin tavoin?

Aamusta laitoin pyykinpesukoneen pyörimään, lähdin koiran kanssa ulos ja puistoon saapui myös Uman koirakaveri leikkimään. Puistoilun jälkeen kävelimme vielä jokusen tovin ennen kotiin paluuta. Pyykit olivat ehtineet pyöriä valmiiksi ja ne pääsivät rumpuun kuivumaan. Uusi satsi likaisia koneeseen ja hieman puhtaiden tekstiilien viikkausta ja paikoilleen viemistä ympäri kodin kaappeja. Umppa sai ruokansa, ja yleensä tässä kohdin päivää on voimat loppuneet tyystin ja minun on ollut pakko huilata syömisten jälkeen.

Tänään jätin syömisetkin iltaan huomatessani, ettei väsy iskenyt ja sain tehtyä kodin viikkosiivouksen yhdeltä istumalta, mitä en ole varmaan vuoteen kyennyt tekemään. Eli, imuroin, pesin lattiat. Suorin yleisilmeen ja kiikutin tavaroita paikoilleen. Sohvan siistin karvoista ja ravistelin viltit. Pölyt pyyhin myös yläkerrasta. Tyhjensin astiat koneesta ja tein perinteisen siivouspäivän ruuan (purkista hernekeittoa). Sain myös wc:n pestyä, mitä en ole yleensä kyennyt samalla päivällä tekemään, kun siivoan muutoin. Niin, ja jaksoin myös kyykistellä pesten keittiön kaapistojen pinnat sekä sokkelit (asia, mitä en todellakaan ole voinut tehdä viikosiivouksen yhteydessä aikoihin).

Tälle päivää mahtui myös lisäksi seurustelua ja saunomista pikkuisen sekä äitinsä kanssa, vanhan mummon kanssa seurustelua ja hänen vientiä kotiin, koiran ulkoilutusta kahdesti aamun jälkeen sekä hieman kiikkutuolin kankaan irroitusta tylsyneellä kalulla. Illasta vielä lasten kuulumisia ja paimentamista erilaisiin toimintoihin ennen nukkumaan menoa ja kodin uudelleen siistimistä vierailijoiden jälkeen. Niin, ja kastelin vielä huonekasvit.

Ihan siis käsittämätön päivä, energian ja jaksamisen puolesta siis ollut. Normaalia terveelle tyypille ja siihen päälle vielä se kahdeksan tunnin laskennallinen työpäivä päälle kaikkine työmatkoineen ja kauppakäynteineen. Omalla kohdalla on jokotai nykyisin; joko käyn töissä ja huilaan koomassa lopun päivää, enkä kykene väsymisen vuoksi tekemään kotona mitään. Tai sitten olen kotona ja jaksan hoitaa lapset, kodin askareet, mutta molempia en enää kykene tekemään, siis käymään täysipäiväisesti töissä ja huolehtimaan muusta arjesta/perheestä.

Viimekuukausina olen sinnitellyt ihan pelkästään arjen askareiden kanssa. Halua tehdä olisi, vaan kun keho on toista mieltä ja olen joutunut jakamaan tekemisiä eri päiville, siirtämään aiottuja hommia seuraavaan ja seuraavaan päivään, kun jo pelkkä ulkoilu on vienyt koko päivän energiat. No, tämä on yksi päivä ja kokemuksesta tiedän, että huomenna tilanne on toinen. Tämän päivän ahkerointi kostautuu petipäivällä seuraavana päivänä hyvin todennäköisesti ja lihakset ovat poissa pelistä ja selkä huutaa hoosiannaa.

Se on jännä, miten kaksi vuosikymmentä sitten ihmettelin lääkärille omituisia päiviä, joita saattoi olla yksi tai kaksi päivää kuukaudesta, jolloin en jaksanut tehdä mitään. Vuosien saatossa alkoi olla viikosta se yksi jaksamaton päivä, joskus kaksikin huilipäivää. Nykyisin tilanne on kääntynyt niin, että minulla on tällainen normaali jaksava päivä ehkä kerran pari muutaman kuukauden sisään ja nyt en edes muista milloin vastaava normaali päivä olisi edellisen kerran edes ollut? Ennen joulua? En saata muistaa.

Joka tapauksessa, olen onnellinen juuri nyt. Onnellinen lähes normaalista päivästä. Onnellinen yhdestä melkein normaalista päivästä. Ja laiska töitään luettelee, niinhän se meni? En kuitenkaan luettele tässä niitä asioita, mitä jäi tekemättä, mitä olisin ehkä halunnut tehdä tai mitä jatkossa pitäisi tehdä.

Oliko parempaan jaksamiseen syynä tänään sattumalta uusi ruokavalioni? Vaiko ruokailun väliin jättäminen? Vaiko vitamiinikuuri alkaa vihdoin purra? Vaiko jokin muu minusta riippumaton syy? Iltasella kiinnitin huomioni ilmastoinnin toimintaan. Siinä on yksi asia, mihin ei tässä asunnossa voi vaikuttaa tai sen toimivuuteen paremminkin. Ilmastointi siis kävi täysillä, kun se on ollut jo pitkään ilmeisen rikki.

Maaliskuun viimeistä viedään

Olipas erityisen kaunis ja kylmä keväinen ilma aamulenkillä. Aurinko paistoi täydeltä terältään lämmittäen mukavasti. Kiire ei ollut minnekään, nautimme molemmat täysin siemauksin raikasta keliä. Harvinaista saada nauttia näinkin talvisesta kelistä vielä tähän vuodenaikaan ja kyllähän varpaat meinasivat paleltua villasukista huolimatta lenkkareiden suojissa.

Valokuvat tuli otettua ihan muistoksi tästä harvinaisesta keväästä ja näistä erikoisista ilmoista. En ihan heti muista, milloin meilläpäin olisi ollut -15 asteen pakkasia vielä maaliskuun lopussa?

Alkulenkki meni tosiaan hienosti, kävelimme koirapuiston ohi ja päätin palata takaisinpäin tultaessa uudelleen kokeilemaan, josko siellä olisi hieman väljempää sitten. Kuuntelin musiikkia korvanapeista ja Uma haisteli kiireettä ja poikkoillen kaikenmaailman isot ja pienet postilootat penkoilta, mukava koira, kun osaa aavistaa myös kiireettömyyden.

Koin jostain syystä valtavaa onnea ja iloa juuri siinä kävellessä. Kaikki oli ja on edelleen hyvin omassa mielessä, mikä on kohdallani jokseenkin tuoretta tunnetilaa. Ainahan niin ei siis ole ollut ja pakkaselta on päästy reilusti plussan puolelle näiden tunnepuolen asioiden kanssa. Edelleen sisältä kumpuava hyvä olo, mieli jaksaa tuntua ihmeeltä ja sitähän se onkin.

Aivan mahtava keli, upea sää ja satanut lumi kimalteli kinoksissa, puiden oksilla välkehti yöllä muodostuneet huurteiset kerrokset.

Iloa hieman laimensi koirapuistossa tavattu omistaja, jonka pelokasta suhtautumista mietin koko kotiinpaluun ajan. Jos omistaja pelkää, niin tottakai koirakin sen vaistoaa ja päätin lähteä puistosta samoin tein ymmärtäessäni jutun juonen.

Sushukkanen on pelottava tapaus. Ymmärrän kyllä, huskyn leikki on hieman erilaista ja melkoisen lähikontaktipitoista riekkumista. Liikkeet voivat olla äkkinopeita, vaanivia ja ääni, mikä kurkusta lähtee ei ihan aina muistuta koiraa ollenkaan. Toisen koiran omistajan pelko tarttui siis siihen koiraan, joka hetkeä aiemmin teki ystävällistä tuttavuutta Uman kanssa uudelleen.

Aiemmin talvella saman koiran kanssa Uma joutui puolustautumaan ilmeisen terveellä ja normaalilla reaktiolla ja tästä jäi toisen koiran omistajalle näköjään jonkinlainen ikävä muistikuva. Itse kyseisen tilanteen muistin vasta kotona. Puistossa toisen koiran omistaja ei vaivautunut avaamaan aiempaa koirien kohtaamista muutoin kuin kertomalla, että koirani oli hyökännyt hänen koiransa kimppuun. Hieman hämilläni ihmettelin, koska sellainen ei ole Umalle milläänlailla tavanomaista. Toiset koirat kyllä hyökkivät Uman päälle, ja olemmekin oppineet varomaan.

Pohdin pitkin loppupäivää tuota koirapuistossa tapahtunutta ja mietin, miksi ihmeessä itse reagoin vasta jälkikäteen ja en osaa puolustautua kovinkaan kummoisesti, vaan annan toisten ikäänkuin kävellä ylitseni niissäkin tilanteissa, joissa olisi ehdottoman tärkeää kyetä pitämään omasta kannasta, oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta kiinni? Tietty nyt asiaan vaikutti se, kun en muistanut siinä sillä hetkellä, mitä aiemmin talvella oli tapahtunut ja tiesin vain, ettei Uma syyttä suotta reagoi toisiin kävijoihin koirapuistossa, että tilanteessa on ollut jokin provokaatiotekijä, niinkuin sitten olikin näin ollut. Aiemmin siis tämä toisen koiran omistaja oli tullut puistoon heittelemään keppiä, ja kepistä sitten meinasi tulla riitaa koirien välille. Keppien heittely ei ole suotavaa puistossa, jossa on muitakin koiria läsnä ihan syystä.

Sitten muihin ajatuksiin. Kiikkutuoliprojekti jäi syksyllä vaiheeseen, ja motivaatio asiaan meni ihan totaalisesti. Syynä motivaation menetykseen oli niinkin pieni ja yksinkertainen yllätys kangasosan irroittamisen kanssa. Niitit istuvat syvällä, tiukassa ja sopivaa työkalua ei kodista löytynyt kankaan/niittien irroitukseen. Nyt vihdoin sellainen löytyi ja työ kiikkituolin parissa etenee hieman rivakammin. Leikilläni totesin, että saattaapi valmistua jo juhannukseksi tätä vauhtia.

Kankaan uskalsin laittaa viimein tilaukseen ja teimme uskomattoman löydön. Nyt kankaaksi tulee, kuin tuleekin valkoinen keinonahka, jonka hylkäsin aiemmin liian kalliina vaihtoehtona. Nahka on siitä hyvä materiaali, että pehmeät karvahaituvat saa pyyhittyä nopealla pyyhkäisyllä pois, energiani ei kulu ”turhaan” kankaan hinkkaamiseen imuroimalla. Näen jo itseni mummoilemassa kiikkustuolissa, neuloen varjostimen alla ensitalven sukkia vilttiin kääriytyneenä kuuman teen höyrytessä viereisellä tasolla.