toukokuu 2023 – Saman auringon alla

Äitiydestä

Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.

Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?

Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.

(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )

Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.

Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).

Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.

Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.

Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.

Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.

Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.

Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.

Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.

**Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän**! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?

kiusaaminen

Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.

Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.

Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.

Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.

Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.

Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.

Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.

Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.

Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.

Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.

Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.

Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.

Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.

Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.

Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?

Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?

Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?

Ei otsikkoa

Vireyden lisääntyessä päiviin alkaa tulla enemmän aktiviteettia. Päiväunet muuttuvat enää pieniksi huilihetkiksi ja tarve nukahtamiselle on jälleen toistaiseksi historiaa.

Yhtä hiljaa muutos tapahtuu virkeyteen, kuin hidas nuutuminenkin. Täysin huomaamatta. Nuutuessa elämästä jää yksi asia kerrallaan pois päivittäisistä arjen to-do-tehtävistä, kunnes koko päivä kulkee ohitse väsymisen kanssa, pää sumussa ja keho voimattomana toimimaan. Virkistyminen on pitkän nuutuneisuuden jälkeen erikoista. Sitä oikein päivän päättyessä ihmettelee, teinkö ja jaksoinko tänään kaiken sen, mitä nyt sitten tulikaan tehtyä ja touhuttua.

Pari edellistä viikkoa olenkin tehnyt kotosalla asioita, jotka ovat jääneet vähemmälle, minun ollessa pitkään väsyneenä. Edellisistä jaksoista oppineena pyrin siihen, etten kuitenkaan väsytä ja rasita itseäni liikaa, ja yritän rajoittaa tietoisesti toimintaani, jotta välttyisin seuraavan päivän totaaliväsymyksestä eli tilasta, jossa en sitten jaksa eväänikään liikauttaa.

Alan olla tietoinen paremmin omista fyysisen jaksamisen rajoista, ja en lähde uuvuttamaan itseäni sellaisilla raskaimmilla hommilla enää ollenkaan. Yksi tällainen, mistä nyt luovuin suosiolla on painavien/suurten mattojen pesu. Vaikka kuinka rakastaisinkin pestä omat mattoni kesäisellä järvivedellä matonpesupaikalla, hinta uupumisesta on liian suuri maksettavaksi ja kiikutan mieluummin matot pesulaan.

Valitsen ja ehkä joudun opettelemaankin arkeani vähemmän kuormittavia tapoja toimia, elää. Mahdutan arkeen enemmän huilaamista ja tietoista palautumista, yrittäen rentoutua ja päästää irti hetkeksi käsillä olevista jutuista.

Suorittaminen, pää kolmantena jalkana on historiaa omalle kohdalleni. Fyysistä liikarasitusta opettelen vielä vuosienkin jälkeen välttämään, vaikka jaksamista saattaisikin olla sen jokusen hetken. Liikarasitus vain oman kokemukseni mukaan tuppaa kostautumaan, sillä seurauksella, että olen toimintakyvytön.

Viikonloppuna sain hyvin onnellisen koiran koirapuistosta, jossa oli mahdollista kastautumiseen. Uma silminnähden nautti puistosta, ja jalkojensa uittamisesta helteisenä päivänä. Vielä, kun puistoiluun yhdistyi kevyt pieni kävely, huilitauko auton takatilassa, yhdessä mamman kanssa istuskellen….

Uupuneisuuden ollessa pahimmillaan sellainen normaali-elämä jää pois. Päivät menevät sängynpohjalla valtavan fyysisen väsymisen kourissa, ja jo pelkkä hengitys tuntuu raskaalta. Voi, miten itse inhoankaan sellaisia hetkiä, vaan on tässä ollut aikaa sopeutua muutama vuosikymmen. Joten mistään uudesta asiasta ei ole kyse kuitenkaan.

Niin, jaksan jälleen patistella perheen muitakin jäseniä tekemään osuutensa kotosalla. Patistelua jokainen vielä tarvitsee ja vähintään ainakin muistuttelua. Moni keskeneräinen projekti kotona näyttää viimein valmistuvan, nekin joihin olen tarvinnut miehen apua. Kylpyhuoneen kaapin osat ovat nyt sitä vaille valmiina, että josko ne kohta myös saisi paikoilleenkin? Miehessä näyttää olevan luontaista taipumusta kiireettömyyteen ja pitkään mietintä-aikaan asioissa, jotka eivät häntä suoranaisesti kosketa.

Aluillaan on myös ulko-oven edusta, joka tosin ei valmistu näillä näkymin ainakaan tänä kesänä. Miehelle olikin helppoa hankkia ensin kalusteet, mutta niiden tarvitseman paikan tekeminen kanssani nyt sitten takkuaa pahemman kerran ja ihan vielä minusta ei niin paljoa energiaa irtoa, että jaksaisin asiasta mitenkään erikseen motkottaa. Minulle riittää, että pääsen nauttimaan siivotusta parvekkeesta ja muistan/jaksan kastella siellä kasvit ja kukkaset.

Kaapistojen ja siellä olevien tavaroiden karsinta jatkuu edelleen. Se on itselläni sellainen vuosien ikuisuusprojekti, joka alkaa aina alusta sen viimeisen siivotun kaapin jälkeen. Näin toimien säästyn ainakin vanhaan tapaan tehdyistä ”suursiivouksista” ennen juhannusta ja joulua. Olen pitänyt sääntönä itselläni, että jos jotakin ei ole pariin vuoteen tarvittu, se asia saa mennä menojaan. Pidän silmällä myös mahdollista muuttoa tulevaisuudessa, ja mitä asioita haluan/jaksan/viitsin kantaa mukanani.

Erityisen iloinen olen jo nyt, kiukkutuoliprojektistani, joka otti jälleen aimo harppauksen edistymisen suuntaan. Verhoilua viimeistelen, eli ompelen käsin tuolin selkänojan taka-osaa ja istuma-osan alapuolta. Tämän ompelu-urakan jälkeen vuorossa on enää puuosien maalaus sekä kokoaminen ja mummon oma istuin olisi valmis käyttöön. Pitäähän sitä nyt joka mummolla olla oma kiikkutuoli.

Vuorovaikutus on taitolaji

Rakas päiväkirja!

Mielenpäällä olisi miljoona ja sata asiaa, joista voisin edes jotain kirjoittaa; Ulos tuolta pimenevästä laatikosta, jota pääksikin kutsutaan. Olisi myös kattava valikoima erilaisia tunteita, tuntemuksia liittyen juurikin tuon laatikon ajatuksiin.

Minulla on kuitenkin valinnan mahdollisuus, jota käytän tietoisesti ohittaen ikävimmät asiat, erityisesti ne jutut, joille en itse yksinkertaisesti mahda mitään; Ne joihin en itse voi vaikuttaa millään tavoin. Säästyn samalla näiden juttujen aiheuttamista ikävistä tunteista myös.

Minun ei auta kuin toivoa ja luottaa asioiden järjestyvän parhain päin ja vain yrittää olla murehtimatta liikoja. Asioilla on tapansa järjestyä!

Avaan hieman, kuitenkin. Joskus tieynlaiset kohtaamiset jonkun ihmisen kanssa voivat herättää minussa tunteen, ettei tule kuulluksi, ymmärretyksi, taikka toinen ymmärtää joko tahallaan tai vahingossa sanoman väärin. Kommunikaatio ei toimi, joko sen toisen tai itsen vuoksi. Syntyy ymmärryksiä puolin ja toisin, asiat ohittavat toisensa yhtä nopeasti, kuin kaksi vastakkaisilla kaistoilla ajavaa autoa moottoritiellä; viuh, viuh, viuh….

Vuorovaikutuksessa ei siis synny aitoa kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Monet asiat vaikuttavat onnistuneeseen kohtaamiseen toisen kanssa, vuorovaikutuksen epäonnistumiseen riittää yksikin pieni, väärässä paikassa ilmaistu ele, sanoista puhumattakaan. Joskus jo pelkkä toisen olemus kokonaisuudessaan viestii kohtaamattomuuden mahdollisuutta.

Onnistuneeseen vuorovaikutukseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aina molempien osapuolien tahtotila ja kyky ilmaista itseään sekä kyky ymmärtää toisen sanoma. Onneksi vuorovaikutusta voi opetella ja oppia läpi elämän.

Päivittäin ulkoillessa, säässä kuin säässä, kävellessä hihnan toisessa päässä, vastaan tulee kaikenlaista kohtaamista erilaisten ihmisten (eläinten) kanssa. Jotkut kohtaamiset jäävät mieleen paremmin, toisten kohtaamisten jäädessä unholaan nopeasti.

Sain itse eräänä aamuna tuossa taannoin palautetta. Itsestäni. Palaute tuli täysin vieraalta ihmiseltä, joka pysäytti minut ja koiran ollessamme aamulenkillä. Hän oli myös aamulenkillään koiran kanssa.

Ihminen, joka pysäytti meidät ihmetteli kovasti minulle, miksi hänen koiransa aina alkaa räksyttää ja haukkua nähdessään meidät. Ja hän kysyi minulta, olenko ihmetellyt hänen käytöstään, kun hän väistelee meitä ollessamme samoilla teillä samaan aikaan. Sanoin, etten ollut kiinnittänyt hänen liikkumiseen mitään sen kummempaa huomiota kuin, ettei hän halua kohdata kadulla ja ymmärrän oikein hyvin, kun hänen koira reagoi niin voimakkaasti.

Yllätys oli ehkä pieni sana kuvaamaan tuntemuksiani, tyypin tokaistessa ihan muitta mutkitta ja suoraan hänen koiransa pelkäävän minua, koska minä kävelen niin vihaisen näköisenä lenkillä, kun joskus harvan kerran olemme kohdanneet kadunpätkällä ja hän itse väistelee meitä koiransa aiheuttaman rähinän vuoksi.

Niin, minua ei hirmuisesti hymyilytä siinä tilanteessa, kun keskityn haukkuvan ja rempovan koiran ohitukseen ja ei, en todellakaan pysähdy ja päästä sellaista koiraa omani lähelle, joka hampaat irvessä ja suu kuolaa valuttaen haukkuu itsensä henkihieveriin ja repii omistajaansa hihnasta, jota kaksin käsin pidellään kiinni omistajan jarruttaessa kantapäiden varassa menoa.

Ja kyseisen tyypin mielestä minä olen syypää hänen koiran käytökseen, koska minä olen niin vihaisen näköinen. Niin hän sanoi, suoraan ja rehellisesti.

Siinä tyypin jututtaessa, Umppa istuskeli ja makoili hiljaa kiltisti jalkojeni juuressa, eikä provosoitunut milläänlailla toisen koiran yrityksiin saada aikaan haukuntakilpailu. Aikansa siinä muristuaan, haukuttuaan toinen koira rauhoittui epämääräiseen ravaamiseen hihnanmitan verran. Lähtiessä tyyppi tokaisi, ettei koirani olekaan mikään pelottava otus ja hän oli tyytyväinen, kun oma koiransa rauhoittui ja lopetti rähinänsä. Oliko kyse sittenkin kuitenkin koirastani?

Olen jostain kuullut, että huskyn elekieli on vaikeasti tulkittavissa muiden koirien taholta. Se varmaankin pitää paikkaansa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Olen kuullut jokseenkin usein vastaantulevilta koiran ulkoiluttajilta, miten juuri heidän koiransa ei pidä huskyista taikka heidän koiransa pelkäävät huskyjä. Ihmisen elekieli on myös tulkinnanvarainen ja se riippuu tulkitsijan aiemmista kokemuksista.

Elekielen ollessa ristiriidassa puheiden kanssa, elekieli paljastaa yleensä totuuden. Ja tämän perusteella olen itse tulkinnut, kuinka itseasiassa moni vastaantuleva koiranulkoiluttaja itse pelkää huskyjä, ei se hihnan päässä oleva talutettava, joka vaistoaa kuitenkin omistajansa tunnetilat ja reaktiot, vaikkei ihminen itse olisi perillä omista reaktioistaan.

Nostan hattua tälle tyypille, joka uskaltautui sanomaan suoraan oman ongelmansa minulle. Harmi vain, etten voi, enkä halua muuttaa omaa olemustani miellyttääkseni toista; ollakseni vähemmän pelottava tai vihainen kulkiessani kadulla. Sama pätee koiraan. Palaute tuli kuitenkin vastaanotettua, täysin vieraan ihmisen suusta rehellisesti. Suoraan sanoessa asia ei jäänyt tulkinnan varaiseksi.

Ylläoleva esimerkki kahden ihmisen (ja eläimen) kohtaamisesta oli vuorovaikutuksellisesti selkeä. Tilanteessa toinen kertoi rehellisesti oman näkemyksensä ja arvostan suuresti aidosti rehellistä puhetta. Monesti vuorovaikutus perustuu pelkkiin olettamuksiin, luuloihin ja metsäänhän siinä mennään silloin pahasti, koska vuorovaikutus ei ole rehellistä; olettamukset ja luulot kun eivät ole totuus. Joskus sitä voi jäädä miettimään, miksi toinen sanoi niin tai näin.

Ihmisen ulosanti on riippuvainen monista tekijöistä. Esimerkiksi voimakas koettu kipu ei saa ketään hymyilemään tai liikkumaan iloisen rennosti. Koetut sisäiset tunteet saavat aikaan kehonkielessä muutoksia, aina ei voi olla se parhain päivä ,kohdatessa satunnaisesti lenkillä ja sitä ei vihaisen ilmeen ihmettelijä voi tietää.

Valinta on sinun

Onhan ollut ihania lämpöisiä päiviä ja sama näyttää jatkuvan vielä. Puihin on puhjennut hiirenkorville lehdet ja vihertävä vehreys kasvaa kohisten ympäristöön.

Parveke on nyt siistitty ja siellä viihtyy kahvikupposen äärellä hetken, jos toisenkin nauttien lintujen konsertista, joka ilokseni peittää paljon ympäristön muuta melusaastetta. Melusaaste eli jatkuva autojen/mopojen hurina, tehtaiden ja junien kolinat yötäpäivää, lisääntynyt ja päivittäinen helikopteri,- ja muu lentoliikennöinti alueemme ylitse jne. Onhan tuota kaikenlaista saastetta, johon ei tämmöinen yksittäinen ihminen voi oikein vaikuttaa, muuten kuin laittamalla ikkunat ja ovet säppiin, jos korviin oikein sattuu.

Mutta, sitä en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roskaavat ympäristöään? Roskaaminen on jotenkin sanoinkuvaamattoman ällöttävää ylipäänsä, saati aikuisen ihmisen tekemänä. Aikuisen luulisi jo tietävän/osaavan toimia silleen ”aikuisten oikeesti”.

Yhtenä päivänä ollessani aamukävelyllä koiran kanssa, näin kuinka päiväkodin pikkuiset hoitajineen keräsivät kävelytien varrelta ja puistoalueelta jätesäkkiin toisten luontoon heittämiä ROSKIA! Ilmeisesti ympäristökasvatukseen liittyvänä osana nämäkin pikkuisetkin pääsivät kampanjoimaan paljon mainostettua roskienkeruukampanjaa. Omat lapseni ovat käyneet samaa päiväkotia ja siellä ympäristötietoinen kasvatus oli sydämen asia koko henkilökunnalle, ei huono teema ollenkaan mielestäni. Oppi näkyi mukavasti myös kotona ja tuki hyvin kodin kasvatustyötä.

Lasten roskien keruu aiheutti minussa monenmoisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Pienet olivat kuitenkin sen ikäisiä, etteivät yksin saisi liikkua siinä ympäristössä, joten he keräsivät puhtaasti toisten, isompien ihmisten luontoon heittämiä jätteitä. Yksi lapsista yritti kerätä jätesäkkiin myös koirankakkaa, jonka hoitaja onneksi kielsi.

Meilläpäin ei ole kaupungin taholta panostettu julkisiin katujen varsilla oleviin roskiksiin ja niitä ei löydy oikein mistään enää (ne vähätkin on poistettu ilmeisesti ilkivallan takia) kävelyreiteiltä valitettavasti. Ja vaikka niitä roskiksia olisikin, tuskin roskat löytäisivät siltikään oikeaan paikkaan?

Kaikki kasvatus lähtee aikuisista, jotka omalla esimerkillään näyttävät muillekin, kuinka toimitaan erilaisissa tilanteissa, myös ympäristössä. Lapset näkevät paljon liikkuessaan ulkona, he ottavat mallia aikuisten ja muiden lasta itseään vanhempien lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Näiden lämpimien päivien aikana parvekkeellani tulee istuttua enemmänkin ja samalla sitä kuulee ja näkee kaikenlaista kulkijaa menevän ohitse läheisellä jalankulkuväylällä. Ihmiset ohi kulkiessaan eivät välttämättä tiedosta, että heidät nähdään ja kuullaan siinä selvästi.

Olen kyseisellä katuosuudella ihmetellyt, kuka heittää koirankakkapussejaan, joko ihan tielle tai pöpelikköön? Ja nyt se henkilö jäi kiinni itse teosta, pusikko vaan rapisi koiran tehtyä tarpeensa ja ihmisen viskatessa jätökset muovipussissa melkein meidän takapihalle. Se sai sappeni kiehumaan välittömästi.

Kuka aikuinen on oikeasti niinkin idiootti, että viitsii kerätä ne koiran kakat muovipussiin ja sitten heittää kyseisen pussin luontoon? Eihän tuo toimenpide edistä luonnon puhtaanapitoa ollenkaan, päinvastoin. Muovi, kuin muovi saastuttaa luontoa, paljon puhutulla mikromuovilla ja muilla kemikaaleilla ja eihän se koirankakka mihinkään häviä siellä pussissa. Onko tälläiset koiralliset pussiheittelijä- ihmiset muutoinkin välinpitämättömiä luonnon suhteen ja onko nämä nyt niitä ihmisiä muutenkin, jotka heittävät kaikenlaiset muutkin roskat ympäristöön? Joita sitten pienet päiväkotilapset keräävät osana ympäristökasvatusta?

Mikä ihme siinä on, että kannetaan roskaa mukana, ja sitä jätettä ei viitsitä kiikuttaa kotiin asti? Kun kuitenkin jaksetaan se luontoon ottaa mukaan? Eihän ne roskat kuitenkaan itsestään sinne luontoon pääse, vaan ihmisten välinpitämättömyyttä sellainen on.

On oikeastaan hieman harmi, etten ole sellainen röyhkeä ihminen, joka olisi huutanut koirankakkapussin heittelijän perään parhaat valitut sanat. Kakka ei paljoa paina, sen kakkapussin jaksaa kantaa kotiin asti, jos matkalla ei ole soveltuvaa roskista. Luonto ei ole oikea paikka hävittää koirankakkapusseja, ei edes silloin, vaikka pussi olisikin maatuvaa lajiketta. Koirankakka on jäte, siinä missä se muovipussikin on.

Ylipäänsä ympäristön roskaaminen on vastuutonta keneltä tahansa. Mikään tekosyy ei oikeuta ketään, jättämään luontoon roskia muiden siivottavaksi. Jokainen huolehtisi omat jätteensä omaan roskikseensa, ongelmaa ei olisi ja ihmetellä pitää, onko ympäristöään roskaava ihminen tyhmä, välinpitämättömyyden lisäksi? Ympäristön roskaaminen on aina tietoista toimintaa, se on joka kerta oma valinta toimia joko oikein tai väärin. Miksi niin moni valitsee toimia väärin?

Mitä ajatuksia roskaaminen sinussa herättää?

Kevätpuuhia

Kohta on kesä, ja odotan kovin lämpöisiä kelejä alkavaksi. Sitä, ettei aina tarvitse pukeutua moniin kerroksiin ulkovaatetta tai, ettei aina palele ulkosalla. Odotan, että saisin muutamia kukkia silmäniloksi parvekkeelle ja jopa niitä helteitä. Edellisen talven kylmyys tuntuu vieläkin luissa ja ytimissä.

Viimepäivinä olen puuhastellut pienesti parvekkeen kimpussa. Maalausurakka parvekkeella siirtyi kunnon vesipesusta ja puhtaalle lattialle sain monen vuoden haaveilun jälkeen uuden, vaalean ja pehmeän maton jalkojen alle. Viimekesäksi hankittu kankainen roikkuva istuin pääsi paikoilleen yli vuoden odottelun jälkeen ja tulihan se jo kokeiltua hyväksi hankinnaksi siivousten päättyessä.

Kiukkutuoliprojekti etenee hitaasti, mutta varmasti ja tarveaineet uudelleen päällystämiseen on kasassa. Jännityksellä hieman odotan, tarvitsenko järeämpää välinettä niittien kiinnitykseen? Materiaalit on uusvanhaa eli kierrätysmeininki jatkuu tässäkin projektissa. Tosiaan ainoa uutena ostettu on valkoinen nahka päälliseen. Kaikki muu löytyy kotoa jo valmiina (maalit, tuolin sisukset). Nyt vaan peukut pystyyn, että saan kasattua tuolin käyttöön.

Lämpimän ilman vuoksi Umppa halusi aamulenkiltä oikotietä kotiin aamusella ja siitä hyvästä käytin säästyneet energiani sitten Operaatioon Harjaa Husky, karvat vain pöllysivät sen tunnin ajan. Alkuun yritin keräillä suoraan pussiin karvatuppuja, lopulta keräilin villoja maasta ja omat vaatteeni menivät suoraan koneeseen mustan värin vaihtuessa valkoiseen. Työsarkaa vielä turkin kanssa riittää, tämä oli vasta ensimmäinen harjaussessio ja luulen Uman pääsevän pesullekin lähiviikkojen aikana.

Etupihan kanssa on myös tapahtunut edistystä ja sain markkinoitua idean myös miehelle, jonka apua tarvitsen saadakseni hommat aluilleen. Hieman betonilaattaa jalkojen alle ja idea varjoisasta kahvittelupaikasta ulkosalla saa tuulta siipiensä alle. Samalla sisäänkäynnin ilme muuttuu paremmaksi.

Ikkunoiden pesua olisi tiedossa, vaan vesiämpärin kantaminen ja huonekalujen siirtäminen taitaa tulla esteeksi siihen hommaan. Toisaalta, katsoessani ulos auringon paistaessa ikkunaan, niin noh, pakkohan nuo olisi pestä jokatapauksessa. Toteutus vaatii hieman enemmän mietintää, kuinka selvitä urakasta. Joskus kokeilin käyttää ikkunoiden pesussa oikotietä suihkeen ja pyyhinnän muodossa; lopputulos ei ollut kovin mairitteleva. No, katsellaan tätäkin ja ehkä jonain päivänä ikkunat (kin) on pestyinä.

Olisi niin helppoa, jos voisi raskaimmat kotityöt ulkoistaa jollekin muulle, mutta sellaisesta voin vain haaveilla. Kun kodin kaikki työt on omalla vastuulla, ja kun kroppa tekee tepposiaan, yhtälö ei ole ollenkaan mukava. Mieli tekisi tehdä ajallaan kaikki työt, vaan kun keho ei ole yhteistyössä. Yritän kuitenkin sinnikkäästi olla masentumatta, harva nykyisin saa apua omiin kotitöihinsä, ellei ole kykyä maksaa siitä lystistä. Viimeaikoina olen paljon joutunut miettimään kotia sillä silmällä, että mitä vielä voin tehdä, mistä vielä luopua, jotta saan pidettyä yllä tietyn tason vaikkapa siivouksien tai oman jaksamisen kanssa.

Viimeisin suuri haaste on ilmennyt imuroinnin kanssa, varsinkin mattojen imuroinnista on tullut erittäin kivuliasta ja haastavaa ja joudunkin luopumaan syystä kaikenkarvaisista pehmeistä matoistani, siirtyen johonkin helpommin imuroitavaan mattolajiin. Vaan niin se menee, on tehtävä ratkaisuja oma vointi edellä ja aina ne ratkaisut eivät ole miellyttäviä.

Roikkuva tuoli on jo kokeiltu toimivaksi ja hyväksi selän lepuuttajaksi. Kuvan kukkanen pääsee vielä roikkumaan, jahka aluslautasen saa pysymään jollakin konstilla, ettei multainen vesi heti ensi kastelussa sotke juuri pestyä lattiaa ja uutta mattoa.

Hyvää kesän odotusta kaikille!!!

Vireitä päiviä

Mitäpä meille? Reissun jälkeen olo on ollut hieman pirteämpi ja virkistynyt. Vuoden kestänyt uupuneisuus alkaa todellakin hellittää otettaan ja tämä näkyy omassa tekemisessä. Vielä, kun tuo kroppa tulisi perässä yhtä nopeasti, kuin mieli tekisi touhuilla?

Koiruuden kanssa kävelylenkkien määrä on lisääntynyt, eli nyt olen kyennyt jälleen huolehtimaan melkein kaikki ulkoilutukset. Liekö syynä lämmin keväinen ilma ja auringonpaiste, jotka ovat vetäneet ulos lähes väkisin? Askeleiden määrä päivässä on tuplaantunut siitä, mitä se alimmillaan on ollut pitkään.

Vai onko syynä ollut piilevä apeus, johtuen omasta tulevaisuuden epävarmuudesta ja nyt kun vihdoin alkaa solmut ratketa, voin hengittää vapaammin. Uudelleenkouluttautuminen häämöttää jossakin tuonnempana, jahka kaikki tutkimukset, selvitykset ja hoidot on läpikäyty.

Jokatapauksessa, elämä menee eteenpäin. Askel kerrallaan ja olen kovin iloinen ja hieman ehkä yllättynytkin pitkän ja alavireisen vuoden jälkeen. Oloni on helpottunut, ja lusikkaa ei ihan vielä tarvitse nurkkiin heitellä, onneksi.

Oma lisääntynyt virkeyteni on tarkoittanut lisääntynyttä kykyä tehdä aivotyötä, jonka johdosta pystyn taas tarttumaan tekemisiinkin sillälailla normaalisti. Uupuneisuus aiheuttaa minulle aivosumun, joka estää tehokkaan ja nopean ajattelun esimerkiksi ja toimiin ryhtyminen on äärettömän hidasta, sekä vaatii paljon aikaa ja voimia.

Olemme juhlineet pikkuisen 2-vuotissynttäreitä, juhlapäivän kunniaksi poikanen pääsi mummon ja vaarin kanssa bussiajelulle. Bussilaulu on enemmän ja vähemmän mopojen kanssa kiinnostuksen kohteena ja yllätys oli pienelle helppo järjestää; rattaiden kanssa matkustaminen kylälle ja takaisin sujui hyvin. Kokemus oli toivottavasti mieleenpainuva pikkuiselle, ja hoitopäivä menikin mukavasti ajellen bussilla.Neilikat kävin samalla reissulla hakemassa kukkakaupasta ja pitihän ne heti kuvata.

Yleensä keväällä ja kesällä lämpö aiheuttaa uupumista, nyt on jostain syystä käynytkin toisinpäin. Olen saanut ihan uutta virtaa aurinkoisen lämpöisistä päivistä. Tämä on omituista ja mukavaa kylläkin ja en valita. Kyllä olen uupumisista saanut ihan tarpeeksi jo.

Ja ettei nyt ihan kympillä elämä pääse hellimään, takapakkia tulee tasaiseen tahtiin selän kipuilun kanssa. Heti, kun hieman ”innostun” käyttämään kehoa, saan muistutuksen siitä, miksi niin tai näin ei pitänyt tehdä.

Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi, hyvää kevättä kaikille!