Kuukausi: heinäkuu 2023

Viikon kuulumisia

Sinne se mustikkapiiras katosi hetkessä parempiin suihin. Leivon hyvin harvoin nykyisellään ja voisin kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni useamminkin tuon leipomisen suhteen. Lapset, siis nuoriso (milloin opin kutsumaan heitä oikealla nimityksellään?) olivat mielissään ja samaan syssyyn herkuttelemassa kävivät myös uhmaiän oikein tosissaan aloittanut poikanen äitinsä kanssa.

Leipomusten teko on itseasiassa helppoa ja hauskaa. Ihmettelen toisinaan, miksi inspis leivonnan suhteen kiertää minut niin kaukaa? Muistelen, miten aikoinaan nautin leivonnasta, tein jopa erilaisia leipiä viikottain.

Tähän väliin ihan pieni säästövinkki, joka pelasti pulasta jälleen. Silikoninen ”leivinpaperi eli pestävä ja uudelleen käytettävä, uunin kestävä alusta. Jo muutaman käyttökerran jälkeen tykästyin kyseiseen leivin”paperiin”, vaikka hieman alkuun arveluttikin, toimiiko nyt sitten käytännössä. Ja täytyy sanoa, että toimii.

Eräänä aamuna harmittelin käynnöskasvin ulkonäköä ja minun onnettomia yrityksiä nostaa kasvia ylöspäin, kasvamaan seinää pitkin. Kasvi on hengissä joo, mutta kovin kitukasvuinen ympäristön olosuhteista johtuen. Liian vähän valoa sekä vettä ja lannoitteita. Askartelin siitä istumalta pikkukuvassa näkyvän tuen sisal-narusta ja loppuneesta leivinpaperirullasta. Ihan kiva tuli, vaikka itse sanonkin. Kukan olemus muuttui heti paremman näköiseksi saatuaan köynnöksilleen pienen tuen.

Viikolla olimme kuin eläintarhassa jälleen; lenkkeilemässä. Pusikoissa ja puissa vilisi niin oravat, linnut kuin jänikset, kauriit ja vapaana kuljeskelevat kissatkin. Kuvassa raahaan Umppaa kauemmaksi kissimirristä…

Lilan kukkivan huonekasvin sain yllätyksenä koristamaan keittiön pöytää ainakin hetkeksi. Harmi vain, kun nuo tuppaa kuolemaan osaamattomissa käsissäni eli joko kastelen liikaa, tai liian vähän. Kestää siis minkä kestää, ilo silmälle on toistaiseksi.

Vanhan kansan mukaan kukista ei saa kiittää, perusteluja en ole asialle saanut muuta, kuin että kiittäminen toisi huonoa onnea. Samaan kai liittyy myös toinen vanhan kansan tapa, eli pistokkaiden salaa ottaminen kukan menestymisen takaamiseksi. Molemmat tavat kuulostavat omaan korvaan jotenkin erikoisilta ja itse en allekirjoita kumpaakaan tapaa toimia. Miksi kukista ei saisi kiittää ? Onko siinä jokin taika, kun ne on viety luonnollisesta elinympäristöstään pois, niin sellaisesta ei voi, eikä pidä kiittää? Ehkäpä?

Kävimme viikonloppuna pikku maalaiskylässä, ajelulla hakemassa miehen projektiin tarvikkeita. Kuinka ollakaan ympäristö alkoi näyttää kovin tutulta ja poikkesimmekin yllätysvisiitillä sukulaiseni luona. Olemme nähneet viimeksi useita vuosia sitten, häissä. Hetkisen mietin, kehtaako sitä niin vain yllättäen soitella ja ilmaantua paikalle, koska tänä päivänä tuntuu, että tapaamisetkin on sovittava kalenteri kädessä kuukausia etukäteen. Kiva reissu ja olipa mukava nähdä sukulaisiakin pitkästä aikaa.

Uma viihtyi myös matkassa mukana, onhan se tottunut reissaamaan pitkiäkin matkoja ja tämä helpottaa hieman omia pidemmän aikavälin reissupohdintoja, josko sitä joskus pääsisi jonnekin?

Näköjään joku on eri mieltä, aina kun edes haaveilen jostakin erikoisemmasta, käy niinkuin tänä aamuna taas kävi. Tätä tekstiä viimeistellessä tulikin taas ”yllätys”, että kuivausrumpu sanoi sopimuksensa irti ja ei tarvitse edes miettiä, mihin pitää jatkossa säästää.

Valittaessa reissun ja rummun väliltä, niin kyllähän se rumpu on ehdoton meidän taloudessa, vielä toistaiseksi. Onneksi, miehellä on kyky tekohengittää varaosien turvin kone kuin kone ja tälläkin kertaa riittää pelkkä vara-osan hankkiminen ja säikähdyksellä selvisin, toki kyseinen rumpu alkaa olla jo tiensä päänsä ja jossakin kohden se uusikin on hankittava.

Edellisestä tuli mieleeni, miten mukavaa olisi sellainen elämä, jossa ei tarvitsisi arvottaa eri asioita niiden aiheuttamien kustannuksien muodossa. Voisi huoletta toteuttaa omia haaveita ja ideoita, voisi matkustella ja hankkia kokemuksia muualtakin, kuin kotiympyröistä.

Tänäänkin on hyvä päivä

Nämä heinäkuiset aamut näyttäytyvät kasteisena nurmikkona, nousevan auringon valon siivilöityessä pisaroiden lävitse, saaden ympäristön kimmeltämään kauniisti. Minulla ei ole kiirettä herätä uuteen päivään, voin istua pöydän äärellä ja hengittää syvään alkavaa päivää muistaen, että tänäänkin on hyvä päivä.

Vihdoin voin todeta itselleni elämäni olevan hyvää, siis riittävän hyvää ja tasapainoista. Olen päässyt ensimmäiseen etappiin matkallani kohti onnellisempaa elämää. Ja tästä tilasta on tullut pysyvää.

Onnellisuus on itsessään melkoisen laaja määritelmä ja eri ihmisille edellä mainittu käsite tarkoittaa hieman eri asioita. Käsitämme onnellisuuden myös monin eri tavoin. Itselleni onnellisuus näyttäytyy tyytyväisyytenä olemassa olevaan hetkeen ja elämään yleensä kaikesta huolimatta.

Ihan jokaisena päivänä ei enää tarvitse selviytyä. Aikoinaan haaveilin tilanteesta, että voisinpa joskus vain elää ja olla huolettomammin. Havahtuessani aikoinaan kaipaamaan oikeaa onnellisuuden kokemista, en arvannut siihen kuluvan aikaa ja itsetutkiskelua mittaamatonta määrää.

Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika ja muistan varmaan lopunikääni sen hetken, kun havahduin ja heräsin ikäänkuin jostakin unimaailmasta kunnolla hereille. Olin ollut sisällä, kotona useamman viikon lähes yksin, keskittyen vain hoitamaan vauvaa ja isompia sisaruksia.

Aloin tuolloin kirjoittamaan ja samoihin aikoihin luovuuteni alkoi näyttäytymään uusilla tarpeilla. Koin suunnatonta halua opetella esimerkiksi maalausta. Ymmärsin myös, miten olin juossut vuosia oravanpyörää ja halusin siitäkin siinä muodossaan melko piakkoin eroon. Raha ei tehnyt minua onnelliseksi, päinvastoin. Mitä enemmän sitä oli, sen huonommin tunsin voivani ja mikään materia ei tuonut sitä kuuluisaa onnea.

Lähdin opiskelemaan, tuli ero lasten isästä, jättäydyin pois lähestulkoon kaikesta sosiaalisesta elämästä, käpertyen itseeni nuolemaan haavojani. Kävin työssä, sairastelin vähän väliä ja uupumukseni senkuin lisääntyi vuosien vieriessä eteenpäin. Kymmenisen vuotta eron jälkeen meni pelkässä selviytymisessä päivästä toiseen. Keskityin lapsiini äitiviikolla 110 prosenttisesti ja tyhjillä viikoilla ihmettelin itseäni, suurta kysymysmerkkiä sekä jatkuvasti kumpuavaa surua ja ahdistusta.

Jotenkin alitajuisesti olen päässyt itseni kanssa jäljille, polkua seuraamalla olen saanut moniin kysymysmerkkeihin vastauksia, jotka selittävät täysin loogisesti oman elämäni kaikkineen. Viimeisin musta ”laatikko” on nyt myös avattu ja sen sisältö selittää sitten kaiken sen muun, mihin olen etsimällä etsinyt itsestäni vastauksia.

Miksi?-kysymykset saavat vastauksia ja jo se saa minuun uudenlaista iloa. Olen aina ollut oikeassa, vika on minussa itsessäni ja sitä ei ole enää kiistäminen. Tai vika ja vika, ominaisuus paremminkin. Olen syntynyt sellaiseksi, kuin olen ja vihdoinkin saan antaa luvan itselleni olla sellainen, kuin olen.

Yksi selvinnyt ”ongelma” on johtanut aina toiseen, lukemattomia kertoja ja aiemmin en kyennyt muuhun kuin nostamaan kädet pystyyn tietämättömänä, tahi sitten keksimään lähintä mahdollista selitystä omassa elossani.

Vihdoin voin sanoa, että elämässäni alkaa olla tilaa muuhunkin, kuin kytevien tulipalojen sammutteluun. Kaikesta on kulunut aikaa melkein kaksikymmentä vuotta. Ja nyt voin sanoa vihdoinkin,

Tänäänkin on hyvä päivä!

Kiitollisuus kaikesta pienestäkin hyvästä ja positiivisesta on muuttanut elämääni parempaan suuntaan. Kiitollisuutta voi opetella, kuten olen itsekin tehnyt. Kiitollisuuden kokemisen myötä negatiiviset ajatuskuviot vain häviävät ajan myötä ja monet mielen tuottamat ahdistukset alkavat väistyä taka-alalle.

Itsensä kanssa työskentely ja ”tuloksien” näkyminen ei tapahdu kuukausissa, vaan tarvitaan oikeasti vuosien työ päästä sisäisesti jonkinlaiseen tasapainoon. Työskentely itse itsensä kanssa tapahtuu pikkuhiljaa, ja on oikeasti haluttava muutosta elämään sekä ymmärrettävä, ettei kukaan muu voi tehdä sitä sisäistä työtä puolesta, vaan kaikki ajatustyö on todellakin tehtävä omin avuin. Rinnalla voi toki kulkea erilaisia ihmisiä ihan ammattilaisista lähtien, mutta hekään ei voi tehdä ihmeitä puolesta, vaan hekin voivat tukea ja antaa erilaisia työkaluja, pohdittavaa jne. Motivaation on oltava vahva, sekä oma halu selvittää omat ”ongelmat”.

Vanhentuneita

Olin erittäin ahkera tässä eräänä päivänä. Pienestä se ilo sitten tulee, kun on tullakseen. Sain siivoiltua ja järjesteltyä kylppärin vaatehuollon vähän enemmän toimivaksi.

Joskus mietin, miten koko koti on ainaista projektia. Lapset kasvavat ja tarpeet muuttuvat vähän kerrallaan. Eräänä päivänä sitä huomaa, kuinka lapsuus on vääjäämättä jäänyt taakseen ja aikuistumisen pitkä tie on alkanut. Lelut ja muut jäljelle jääneet lapsuuden tavarat on siirtyneet vaivihkaa kaapin kätköihin, sänky ja muut huonekalut tuntuvat jääneen pieniksi. Siinä on yksi projekti, jonka toteuttaminen vaatii hieman pohdintaa niin minulta, kuin nuoreltakin. Suuri kysymys pohdittavana hankkiessa uutta huonekalua ja muita tarvikkeita; mitä ja millaisia haluaa mukaan siihen omaan ensimmäiseen kotiinsa muutaman vuoden kuluttua?

Meillä on jo pari lasta lentänyt pesästä omilleen, ja kuukausista puhutaan seuraavankin kohdalla. Valmistuminen häämöttää opintojen ollessa loppusuoralla, samoin virallinen täysi-ikäisyys. Vastuu omasta hyvinvoinnista on siirtymässä nuorelle itselleen, käytännössä sitten näemme, miten hyvin elämänhallinnan taidot on sisäistettynä. Nyt edellisen suhteen näyttää hyvältä, ja nuori kykenee toimimaan hyvinkin itsenäisesti, kuten pitääkin tässä vaiheessa elämää.

Kaikki ajallaan, sanovat vanhat ja viisaat. Niin, on turhaa kiirehtiä asioiden edelle. Kiire loppuu odottamalla. Elämässä yleensä varmaa on vain muutos. Mikä muuttuu ja miten? Sitä ei voi tietää ennakolta ja jos kovin murehtii jo etukäteen, ilo katoaa elämästä.

Vaikka tavoitteet elämälle olisikin kovin selvät ja yksioikoiset, pitää kuitenkin muistaa yksi tärkeä seikka. Elämä tapahtuu tässä ja nyt. Pienet, mitättömiltäkin tuntuvat hetket ovat elämää, vaikkei sitä aina ehtisi arjen kiireessä ajattelemaan.

Olen siinä hetkessä elämääni, kun aikoinaan ruuhkavuosien, uhma-ikäisten ja vaipparallin keskellä mietin, milloin kaikki helpottaa? Takana alkaa olla se hektisin osuus vanhemmuudesta lasten kasvun myötä. Elämä alkaa kaikinpuolin rauhoittua. Aikaa jää itsellekin ihan riittävästi toisinaan. Vastuu elämästä siirtyy pikkuhiljaa lapsille itselleen ja äitiyden rooli on muuttuva vastakin.

Vanhimmat lapseni, nuorinta lukuunottamatta, käyvät kukin oman alansa töissään ja huolehtivat tahoillaan elämästään. Olen jossakin määrin osannut siirtää hyvän elämänhallinnan taidot eteenpäin ja todella toivon, että lapseni kehittävät taitojaan edelleen.

Elämä on vuoroin kuin vuoristorataa, seikkailua ja syvissä vesissä kulkemista. Ylä,-ja alamäkeä kompastuen polulla milloin mihinkin. Joskus paistaa aurinko ja lempeä tihkusade huuhtoo matkan rasituksia yltämme. Kohtaamme elämämme aikana lukuisia muitakin elämän matkalaisia, jokainen kulkee tiensä yksin loppujen lopuksi. Hetken, jos toisenkin voi matka käydä samaa tietä, toinen toistaan tukien, mutta jokaisella on se oma tiensä, oma määränpäänsä.

Kaikessa elämässä tuntuu olevan tarkoituksensa ja itsestä riippuu, ottaako oppia vaiko ei. Jokaisen on saatava ne omat kokemuksensa elämänsä aikana. Koko ajan teemme isoja tahi pieniä valintoja arjessamme ja näin ollen tämän hetkinen elämä on seurausta omista valinnoistamme. Muutoksia halutessa pitää alkaa tehdä uusia valintoja, ehkä toisenlaisia ja parempia valintoja.

On myös ymmärrettävä, mitkä asiat ovat omissa käsissä ja mihin asioihin emme voi parhaalla tahdollakaan vaikuttaa. Silloin ainoa keino on yrittää jollainlailla hyväksyä ja opetella elämään asioiden kanssa, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Hetkiä; ne mitkä jäävät mieleen

Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…

Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?

Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa

Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.

Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.

Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.

Arabia 1962

Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.

Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!

Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Uusi päivä, uudet kujeet

Ylläoleva lause kuvastaa joinakin hetkinä omaa tunnetilaani. Olo on odottava, ikäänkuin aavistus jostakin uudesta ja mukavasta.

Toiveajattelua kenties? Itsensä positiivista psyykkaamista ehkäpä? Jotain sellaista sen on pakko olla? Minun on hieman vaikea käsittää näitä positiivia tunnetiloja, jotka kumpuavat sisältäni ihan samoin, kuin aikoinaan lapsuudessa.

Muistan lapsuudestani sen, miten jokainen aamu oli uusi seikkailu pienen ihmisen elämässä. Jokainen aamu oli jännittävä, positiivisella tavalla.

Sitten tilanne muuttui, ja jokaisesta aamusta tuli jo itsessään hirmuinen selviytymiskamppailu, joka alkoi jo ennenkuin ehdin silmiäni avata. Sitä sitten jatkuikin vuosikymmenet ja totesin, etten ole aamuihminen ollenkaan.

Olen nyt vuoden verran opetellut heräämään aikaisin aamulla ja voiton puolella ollaan tämän projektin kanssa, juhuu! Samaan syssyyn olen ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään omaa negatiivista ja väsynyttä sisäistä kamppailua toiseen suuntaan onnistuen siinäkin loistavasti. Enää ei ensimmäinen ajatus unien jälkeen ole väsynyt mantra, siitä miten kurjaa on nousta taas väsyneenä ylös…

Omien ajatuskuvioiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan silloin, kun johonkin on niin kovasti piintynyt. Huomaan nykyisin, miten alan jälleen tuntea samaa lapsuuden mielenkiintoa uusiin päiviin ja en muistanutkaan, miten mukavaa sellainen jännitys on. Ajatella, ihan kokonainen päivä, ja mitä tahansa mukavaa voi olla tiedossa seuraavan kulman takana 🙂

Uman elämässä on myös tapahtunut hurjan paljon positiivista kehitystä aiempiin vuosiin verrattuna. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, kuinka en saattanut uskoa ikinä todeksi tilannetta, mikä tänä päivänä on mahdollista. Uma on sosiaalistunut positiivisten koirakokemuksien kautta.

Yhtenä päivänä kävimme Uman kanssa aamupyöräilyllä, (kyllä, pitkästä aikaa taasen ja olipahan mukavaa) ja ajelimme koirapuistoon huilahtamaan. Hetken päästä puistossa oli kahdeksan eri ikäistä, kokoista ja rotuista tuttua koiraa ja Uma nautti olostaan ihan rauhassa, yrittäen välillä osallistua leikkiin mukaan itsekin. Muutos on aivan uskomaton, koska Uman käyttöohjeisiin kuului alunperin välttää koirapuistoja ja muita koiria. Nyt siis olemme siinä tilanteessa, että Uma on saanut niin paljon positiivisia kokemuksia muiden koirien kanssa olemisesta ja puistoilu on Umalle tuttujen kanssa enemmän kuin mieleen.

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on myös tapahtunut paljon positiivisia asioita, jotka johdattavat minut oman elämäni jäljille, aikaan ennenkuin hukkasin koordinaatit ja suunnan muiden kertoessa millainen minun pitäisi olla ja mitä ajatella ja mistä asioista saan olla kiinnostunut jne. Monissa asioissa juodun palaamaan siihen lapsuuteni minuuden kokemukseen, siihen mihin muut ihmiset eivät olleet ehtineet vaikuttaa ja sieltä käsin lähteä rakentamaan uudelleen kadonnutta minääni. Prosessi on vasta aluillaan, ja hitsi miten jännittävää elo on jo nyt, ihan kuin lapsuudessa, jolloin vielä kaikki oli mahdollista.

Asioilla on tapansa järjestyä, ehkä?

Valmistautuminen juhliin vol.2 tälle kesälle…

Ei se vieraaksi meneminen sekään ole ihan läpihuutojuttu, varsinkaan, kun menet vain vieraaksi oman lapsesi juhliin. Kun vielä pari viikkoa sitten pohdit, kuka järjestää lapsen juhlapäivän vai jääkö juhlat pitämättä kokonaan? Malliesimerkki siitä, miten eroperheessä lasten asioista sovitaan sillätavoin aikuisten tavalla. Kaikki sujui kuitenkin oikein hienosti, ja vieraat tuntuivat olevan tyytyväisiä järjestelyihin.

Oma kutsuni lapseni juhliin tuli tekstiviestillä, ”eli tulette tänne,se on ok” ja sitten pyyntö perään kutsua minun sukulaisia hänen järjestämiinsä juhliin, kun hänellä ei ole yhteystietoja. Tämä siis vajaa kaksi viikkoa ennen juhlapäivää ja juhlat on olleet tiedossa jo yli puoli vuotta kuitenkin. Nuori siivottiin myös pois juhlapaikalta, minun luokse, koska joku muu tarvitsi nuoren sängyn yöksi. Tyypillistä, ja nöyryyttävää mutta, mutta, asiat tärkeysjärjestykseen tietenkin…

Ajatuksen tasolla ollut lahja sekä kukkaset hoituivat, vaatteiden silitykseen meni se viisitoista minuuttia ja pakkelointi&hiusten kampaaminen samat. Paikalle ehdimme sopivaan aikaan ja sain äitinä olla lapsestani kovin iloinen ja ylpeäkin hänen yllättäessä meidät kaikki osallistumalla itse aktiivisesti yhteen ohjelmanumeroon. Juhla onnistui ainakin minun näkökulmasta ja juhlittava tuntui olevan mielissään myös. Yksi etappi elämässä on saavutettu. Onnea!

Paljon oli paikalle saapunut lapsen sukua ja sitten olimme me. Minä, vanha mummo ja miesystäväni sekä yksi sisaruksistani perheineineen. Tämä oli todennäköisesti sitten se kaikista viimeisin kerta, kun astumme entisen kotini ovesta sisään. Helpotus on päällimmäisin tunne ymmärtäessäni edellisen, ei enää koskaan sen kynnyksen ylitystä.

Kyllähän sitä rahalla saa ja kulkupelillä pääsee, sanoo jonkinlainen sananlaskukin. Komeita kulisseja; pintaa, teatterilavastusta. Kaiken keskellä, huokuu ikäänkuin hengettömyys. Surullista. Tunteita ei voi oikein millään rahallaan ostaa. Hetkellisesti ehkäpä voit hankkia itsellesi jännitystä, iloa, pelkoa jne. Mutta, voiko rakkauden tunnetta ostaa? Voiko ihminen saada välittämisen tunnetta kaupan kassan kautta? Voit ehkä itse rakastua rahalla saamaasi asiaan, mutta rakastaako se sinua takaisin tietoisesti? No, toki ihminenkin on ostettavissa, kun tarpeeksi paljon lyö pätäkkää pöytään….

On asioita, joita ei millään rahalla saa hankituksi, sitä voi yrittää ja kuvitella ja huijata itseään mielinmäärin, mutta rakkauden tunne ei ole ostettavissa, ei lahjottavissa. Tavara, materia ei välitä sinusta takaisin. Viimeisen päälle eläminen voi käydä ennenpitkää raskaaksi, kun joka asiassa on tehtävä enemmän ja paremmin kuin naapurilla. Toki, ymmärran senkin, miten liika tyytyväisyys elämässä pysäyttää kehityksen.

On ihmisiä, joilla ei ole tunteita, mutta jotka osaavat käyttää tietoisesti toisen tunteita hyväkseen. Tällaiset ihmiset manipuloivat ja käyttävät valtaa toisen yli ,alistaen pikkuhiljaa läheisensä oman tahtonsa toteuttajaksi, saaden kaiken näyttämään rakkaudelta, vaikka teatteria olisikin. Kulissit on hyvä olla kunnossa. Aina voi miettiä, mitä naapurit, tuttavat ja suku ajattelevat?

Itse elämä tapahtuu kulissien suljettujen verhojen takana. Se kaventuu, piiri pienenee kierros kierrokselta. Elämästä jää pois yksi asia kerrallaan. Ajan kuluessa on myöhäistä katua tehtyjä päätöksiä, on elettävä niiden valintojen mukaisesti, mitä on tehty ja mistä on luovuttu. Kerrot ja selität itse itsellesi valheita, kaikki on hyvin olematta kuitenkaan. Kenen saavutuksista olikaan kyse? Kuka asettikaan tavoitteet, unelmat? Viimenään on yksi kysymys jäljellä, kuka ja mikä minä olen? Mikä minusta on tullut?

Kaikkeen tottuu

Olen ollut tietämättäni kipuilija jo lapsuudesta saakka, joten kokemusta kroonisen kivun kanssa elämisestä minulla on runsaasti. Kipu ei ole mikään uusi asia elämässäni ja olen sopeutunut elämään kipujen rajoittaessa enemmän tai vähemmän arkeani/ toimintaani.

Vuosien mittaan kaikkeen tottuu, eli kivuistakin tulee osa omaa normaalia kokemusmaailmaa. Kivun kokemus on kahtalainen, fyysinen sekä psyykkinen ja molemmat vaikuttavat toinen toisiinsa. Kyllä, kipuihinkin voi tottua, vai olisiko turtumus oikeampi sana? Turtua niin, ettei enää itsekään ymmärrä olevansa fyysisesti kipeä.

Kivuttomuuden kokemus tuli itselleni vähän niinkuin yllätyksenä eräänä kohtalokkaana aamuna, kun olin edellisenä iltana popsinut lääkärin määräämää lääkettä yötä vasten. Aamulla, hämmentyneenä omasta olostani ymmärsin, kuinka olen koko ikäni kärsinyt erilaisista kivuista ja ihmettelin, kuinka sopeutuva ihmisen keho loppujen lopuksi onkaan?

Olen siis siinä mielekäs onnekas kipuilija, koska olen tottunut elämään enemmän tai vähemmän elämää haittaavien erilaisten kipujen keskellä. Olen sopeutunut ja nukkunut koko ikäni huonosti kipujen vuoksi ja mikä hassuinta? Olen kuvitellut nukkuneeni yöni hyvin kaikki ne vuodet, tasan siihen asti, kun oikeasti nukuin koko yön.

Perussairauteni sle on yksi koko kehon vaihtelevien kipujen aiheuttaja. Lihaksisto ja nivelet muistuttavat olemassa-olostaan siis päivittäin, sieltä lapsuudesta saakka. Tunne on hieman samankaltainen, kuin jos olet influessan kourissa ja koko kehoa särkee kuumeen noustessa.Koko ajan on olo, kuin flunssa olisi tuloillaan. Elän sellaisessa olotilassa jatkuvasti. Kipu on läsnä ja sen kanssa olen oppinut elämään suhteellisen sujuvasti.

Tammikuusta saakka olen oikeastaan nauttinut elämästäni uudella tavalla, vaikka samaan aikaan selkäni on oireillut enenevissä määrin. Selkään määrätty lääke poisti kivun muualtakin kehosta ja ymmärsin jatkuvan epämääräisen huonon oloni kehossa kivuksi, joka väistyi uuden lääkityksen myötä lähes kokonaan. Olikohan sattumalla tässä osansa?

Joten, kun sanon, että kaikkeen tottuu, niin puhun ihan omasta kokemuksesta. Olen joutunut opettelemaan olemaan välittämättä kivuista, jotta normaali elämä olisi ylipäänsä mahdollinen. Sopeutumaan, koska vaihtoehtoa ei ole ollut.

Kipukokemukset ovat yksilöllisiä, ja ennenkaikkea pitää erottaa tilapäinen kipu jatkuvasta kroonisesta kivusta. Tilapäinen kipu menee ohi hoidoista huolimatta, yleensä syykin on selvillä siihen. Krooninen kipu on jatkuvaa ja pidemmän päälle elämää haittaava kokemus, joka aiheuttaa vahinkoa myös mielelle. Kroonisen kivun kanssa pitää elää koko ajan ja pidemmän päälle siitä tulee yhä suurempi osa elämää ja pahimmillaan kipu alkaa hallinnoida ja määritellä elämää/arkea rajoittaen kaikkea tekemistä voimakkaasti.

Itse kuvittelin ennen tammikuun kipulääkityksen aloittamista nukkuvani yöni jokseenkin hyvin. Voi miten olin väärässä senkin suhteen. Omasta mielestäni, kun siis nukuin yön hyvin, en saanut kuitenkaan virkistävää ja palauttavaa unta ja se on näkynyt kaikin tavoin elämässäni. Minulla ei siis ole ollut kokemusta hyvin nukutuista öistä ennen tammikuuta, ei koko elämäni aikana ja olin alkuun jokseenkin järkyttynyt havainnostani. Kaikkeen tottuu, myös niihin huonoihin öihin ja päiväsaikaiseen uupumukseen.

Viimeaikoina olen huomannut olevani henkisesti väsynyt kokemaan jatkuvaa kipua, joka iskee oikeastaan saman tien, mikäli vaikuttavan lääkkeen teho pääsee hiipumaan. Toisaalta, olen hyvin onnekas siinä mielessä, etten ole aiemmin elämäni aikana kokenut kivutonta oloa, joten en ole edes osannut unelmoida toisenlaisesta elosta, (en ennen jatkuvan lääkityksen aloitusta) ja nyt joskus huomaan hieman jopa pelkääväni sitä kivuliasta olotilaa, minkä kanssa elin kaikki aiemmat vuoteni.

Kivun kanssa elämistä on vaikea hyväksyä kenenkään kohdalle. Vierestä toisen ihmisen on helppo huudella ja jakaa neuvoja tietämättä, millaista on elää kivuliaan uuvuttavaakin arkea. On helppo sanoa, että ota sitä tai tätä särkylääkettä, vaikkei siitä ole mitään apua, taikka jumppaa ja liiku itsesi kuntoon syyllistäen ja hiljentäen toisen. Ensin olisi tärkeää saada se kivun kokemus hallintaan. On myös helppo erityisesti ammattilaisten toimesta leimata kroonisen kivun kokemus psyykkiseksi vaivaksi, jota se eittämättä on sitäkin pidemmän päälle.

Minullakin on kokemusta edellä mainitusta, eli olen saanut vihjailuja kivun psyykkisestä luonteesta. Vaan, psyykkiseen kipuun ei autakaan kipulääkkeet, ja ammattilaiset ovat hiljenneet puheissaan siinä kohtaa, kun olen kertonut tietyn lääkkeen poistavan kokemani kivut lähes kokonaan, mahdollistaen tällä hetkellä oman fyysisen tekemisen paremmin, kuin pitkiin aikoihin konsanaan. Tuuria olikin matkassa ja olen hyvin kiitollinen säästyttyäni kaikenmaailman turhauttavilta lääkekokeiluilta ja positiivinen vaste oli samantien huomattavissa. Tiedän senkin, ettei yleensä kroonisen kivun hoito ole noin onnekasta ja sopivaa lääkehoitoa joudutaan etsimällä etsimään usein tuloksetta.

On myös totta kivun kroonistuessa, kipusignaalien herkistyminen eli sama määrä kipua tuntuu aiempaa voimakkaammalta. Kivulle harvoin tehdään mitään, tarjotaan ehkäpä keskustelu”apua” ja lääkkeitä, joiden tarkoituksena olisi nostaa kipukynnystä. Näistä keinoista en osaa sanoa sen enempää oman kokemuksen puuttuessa.

On myös hyväksyttävä, että on tiloja, missä kivun kokemus vain yksinkertaisesti kuuluu asiaan, ja sen kanssa olisi vain opittava elämään ja tekemään parhaansa eli sopeutumaan. Sopeutuminen on mahdotonta, mikäli vaatii kehoonsa täydellistä kivuttomuutta. Usein sellainen tila on mahdoton unelma, ja ihmisen tulisi kyetä hyväksymään oma tilanteensa sellaisena, kuin se on kipujensa kanssa. Voin sanoa, että oman tilanteen hyväksyminen helpottaa, vaikkei se niitä kipuja poistakaan.

Vaikka kokee kipua, sen tilan ei tarvitse hallita elämää tarpeettomasti. Voi kysyä itseltään, kuka juuri sinun elämää määrittää ja hallinnoi? Sinä itse vaiko se koettu kipu? Krooniseen kipuun harvoin on olemassa mitään ihmelääkettä, ja silloin on vain hyväksyttävä erilaisten keinojen kokeilu sekä vain kivun lieventyminen hieman tai jonkinverran. Sekin on parempi, kuin ei apua ollenkaan.

Tässä kohdin hyvä itsetuntemus helpottaa eri keinojen etsintää sekä ennakkoluuloton mieli antaa mahdollisuuden. Jos jokin ei sitten auta, sen voi unohtaa tai kokeilla joskus myöhemmin uudelleen. Kipujen lievittämiseen löytyy lukuisia lääkkeettömiäkin tapoja ja nykyisin on oltava itse kovin aktiivinen myös etsiessä omaan elämään helpottavia juttuja.