Kuukausi: elokuu 2023

Elokuun juttuja

Olemme elokuussa lisänneet koiran kanssa liikkumista niin määrällisesti, kuin laadullisesti. Umppa on laihtunut keväästä paljon . Mittaan koiran paksuimmasta kohdastaan ja tulos tähän mennessä on -7cm. Minun huono liikuntakyky edellisen vuoden aikana näkyi myös koiran lihomisena. Runsaan puistoilun myötä Umasta on kehkeytymässä kelpo sosiaalinen koiruus.

Vähän väriä alkavaan syksyyn kynttilän muodossa. Perjantaisin viikkosiivouksen jälkeen on ihana istahtaa paikoilleen ja vain olla nauttien hetki, jos toinenkin. Olohuoneen puolella järjestys pitäisi vaihtaa ”talviasentoon”, jotta ikkunanäkymä olisi jälleen huoneen pääosassa.

Vaihdan sisustusta jokseenkin usein. Sisustustauluja en samaa tahtia halua ostaa, joten yleensä väsään ne itse. Heinät on kerätty jo useampi vuosi sitten ja edelleen sopivat hienosti syksyiseen olotilaamme.

Tämä on tällainen tulostinkokeilu, ja ei lainkaan hassumpi lopputulos. Saatan harjoitella uudemman kerran kuvien kanssa leikittelyä.

Makuukammarin puolella on myös ensimmäistä kertaa ikinä kehyksiä ja oman silmän mukaista ”tunnelmaa”. Väliaikaiseksi tarkoitettu hyllykkö on nyt etsinyt paikkaansa muutostamme asti eli vuosia, ja nykyisin mööpeli on hieman tarpeeton kaikessa epäkäytännöllisyydessään. Saa nyt kuitenkin vielä hetkisen majailla tuossa, ennenkuin keksin käytännöllisemmän ratkaisun.

Muistilappuja jos tarvitsee, niin voihan ne olla itsetehtyjäkin? Tulostimen kokeilun tulos tämäkin.

Kaikenlaista pientä olen jälleen jaksanut puuhastella, mikä näkyy kotona uusiutumisena, melkein jokaisen huoneen kohdalla. Pään sisäinen sumu hälvenee ja pahin uupuneisuus alkaa olla näköjään takana päin.

Hyvää syksyn alkua!

Piiri pieni se vaan pyörii ja pyörii

”Laiskottelee vaan kotona”, ”menisi töihin, niinkuin muutkin kunnon ihmiset”, ”aina sairaslomalla”, ”mitä sitä nyt eläkkeelle havittelee, terve ihminen”, ”kunhan jaksaa esittää sairasta”….

Monetkaan sairaudet ja ongelmat ihmisen kehossa eivät näy ulospäin, valitettavasti. Ihmisen kokemus sairaudesta ja sairaudet ylipäänsä ei välttämättä tule ilmi satunnaisten kohtaamisten aikana. Kukapa sitä nyt ensimmäisenä alkaisi luettelemaan omia oireitaan ja vaivojaan tai jaksaisi valittaa niistä jatkuvasti, kuormittaen lähipiiriä?

Lääkäri ja terveydenhuolto ovat valittamisen paikkoja, ei suku taikka ystävät. Läheiset eivät voi tehdä oireille yhtään mitään, läheiset eivät voi helpottaa oloa, kyllä sekin asia on omalla vastuulla ja viimekädessä sitten myös terveydenhuollossa. Läheiset voivat korkeintaan kuunnella ja tarjota arkeen sellaista konkreettista ja käytännönläheistä apuaan, mikäli jaksavat omalta elämältään vielä auttaa.

Omalle kohdalle pyrin ihan tietoisesti välttämään omien ikävien oireiden esille tuomista, ei tule edes mieleeni saatika, että lapsuudenperheeni kesken olisi ylipäänsä mahdollista kertoilla omista asioita. Suurin osa läheisistäkin taitaa olla tietämättömiä , taikka sitten ihan vain välinpitämättömiä minun suhteeni. Uskoisin, että tietämättömyys aiheuttaa ikäviä kommentteja.

Onneksi osaan sivuuttaa ikävät kommentoinnit, ylenkatseet ja selän takana haukutut ajattelemattomat lauseet. Itsepä tiedän millaisessa kehossa elän ja mihin se kykenee milloinkin. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt pitää yllä positiivista ilmapiiriä, välittämättä omasta kokemuksesta kehossani. Tai no, osaan ja osaan ollakseni täysin rehellinen. Kyllähän arvostelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja satuttaa kovasti, mikä on ilmeisestikin ilkeiden ihmisten tarkoituksena, haavoittaa ja lyödä lyötyä, jottei oma elämä tuntuisi niin kurjalta. Jokaisen elämässä on niitä ikäviä asioita, jotka ehkä mieluummin sivuutetaan, kuin kohdataan silmästä silmään.

Teen asioita kuunnellen itseäni, omaa oloa ja jaksamista. Tarkemmin ajatellen, opettelen edellämainittuja asioita. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana huomaamaan niitä asioita, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä, huomionarvoisia ja tärkeitä.

Kun joku puhuu omasta pahasta olostaan käsin, se ei ole mitään mukavaa kuultavaa. Silloin ihmisen puhe tuntuu vierestä kuunnellen jopa mielipuoliselta, täysin käsittämättömältä. Kun paha olo puhuu ihmisessä, kuulijat jäävät hämmennyksen ja joskus jopa täyden epäuskon varaan, kysellen itseltään mitä oikein tapahtuu ja mikä tuota toista oikein riivaa? Miksi se puhuu noin ja sanoo noin?

Kateus on myös yksi suuri syy siihen, mikä saa toisen ihmisen puhumaan toisesta ilkeästi. Onko kateus pahaa oloa sitten? Olen pyrkinyt itse jättäytymään pois sellaisista ihmissuhteista, joista itselleni tulee vain paha mieli tai muuta pääosin negatiivista tunnekuormaa. Ymmärrän, etten voi vaikuttaa kuin omaan itseeni ja omaan elämääni. Toisia ei voi muuttaa ja vastuu kaikesta olemisesta ja tekemisestä ja sanomisista on aina jokaisella itsellään.

Harvakseltaan saan haukut, ylenkatseita ja kuulen, miten minua tai elämääni on arvosteltu hyvinkin rankoin sanan kääntein. Vieläpä tuntematta minua tai minun arkea yhtään paremmin, syystä ettei haukkujaa itseään kiinnosta tutustua paremmin, saati että jaksaisi kysyä kuulumisia, kuunnella kuulumisia.

Oli miten oli, myös minulla on vastuuni tällaisissa tilanteissa. Minun vastuulla onkin valita, kuinka suhtaudun puheisiin, ihmisiin ja minun vastuulla on myös se, miten reagoin, jos reagoin jotenkin eli päästänkö esimerkiksi ihon alle ikävät puheet, jota en tässä tapauksessa kylläkään tee. Asia ei ole uusi minulle ja olen oppinut vuosien varrella jättämään omaan arvoonsa puheet. Toki nyt reagoin, kirjoittaen tähän näin, ja totean miten olisi todella, todella mukavaa jos kysyttäisiin minun asioista ihan minulta suoraan ja lauottaisiin sitten samat asiat suoraan minulle, eikä rasiteta muita ihmisiä tyhjänpäivillä arvailuilla ja haukkumisilla. Syytön se kolmas osapuoli on kaikkeen siihen, mitä joutuu kuuntelemaan.

Sairauksista huolimatta olen valinnut oman asenteeni, sen miten itseeni suhtaudun. Puolustaudun hieman ja totean, etten enää yksinkertaisesti kykene ohittamaan oman itseni hyvinvointia oikein missään tilanteessa. En halua enää toimia vastoin omaa hyvinvointia, laiminlyödä omia tarpeita ja tuntemuksia. Minä olen myös yhtä arvokas, kuin vaikkapa perheeni muut jäsenet ja myös minä ansaitsen sitä samaa huolenpitoa, kuin mitä annan ja olen antanut muille koko ikäni. Armollisuus itseä kohtaan pitää opetella kaikessa.

Jos joku tekee toisin, eli heittäytyy omassa elämässään marttyyrin asemaan oli tilanne mikä tahansa, se on sen ihmisen oma valinta, kuten tällaisestä toiminnasta aiheutuneet seurauksetkin. Vastuu omasta toiminnasta on aina jokaisella itsellään, mikä pitäisi olla itsestään selvää.

En usko, että kenelläkään on niin täydellistä elämää. Ajatella, kuinka hyvin useimmilla ihmisillä olisikaan asiat, jos he käyttäisivät sen saman enegiansa oman elämän huolehtimiseen ja korjaamiseen, kuin mitä he käyttävät muiden ihmisten ja elämien vatvomiseen?

Pyöräilyä koiran kanssa

Loppukesästä olen päässyt jälleen pyörän selkään ja mikä ilo siitä onkaan tullut.

Koiran kanssa pyöräily on hieman raskaampaa, kuin pelkästään itsekseen ajaisi. Kaikenlaista voi tulla eteen, ihan kirjaimellisesti.

Vauhti ei ole entisensä, Uma jaksaa jolkotella eteenpäin melkein samoin, kuin olisimme kävelyllä ja tuntuu unohtaneen vauhdin kokonaan. Ihmekös tuo, kun koko edellinen vuosi on mennyt minun osalta köpötellen ja kärsien askelien tuottamasta kivusta selässä.

Tukivyön avulla olen päässyt takaisin kohti kivuttomuutta ja pyöräilykin siis onnistuu jälleen. Alkuun tavoitteeni oli käydä kerran viikossa kokeilemassa ja muistelemassa, miten sitä toimitaan liikkuessa. Tavoite on nyt saavutettu ja uskallan lisätä viikottaisen pyöräilyn ainakin kahteen kertaan, ellen sitten innostu ja alakin korvaamaan päivittäin kävelylenkkejä pyöräillen?

Uma on onneksi oppinut pyöräilyn saloihin ja kun hän vielä ymmärtää käskyt ”oikealle, vasemmalle, eteen/suoraan ja reunaan, seis, mennään jne” on melkoisen mukavaa ajella koiran kanssa.

Ylläolevissa kuvissa näkyy kuitenkin se, miten Umakin on unohtanut, hieman ehkä, pyöräilyn syvintä olemusta ja mielessäni kävi kuvan ottohetkellä; ”Että kuinka meni niinkuin omasta mielestä?” Eli Uma pysähtelee milloin pissille, milloin isommalle hädälle, ja milloin on vaan niin ihana haju pusikossa, että pitää käydä nuuhkimassa ja hakemassa turkkiin hajut. Vähemmän kuitenkin, kuin aloittaessa. Viimeksi heittäytyi kellimään nurmikkoon kesken ajelun ja samalla muistin, miten virtaa täynnä koko koira oli vielä nelisen vuotta sitten; ikä on jo saanut aikaan paljon rauhoittumista.

Olen kuullut joitakin kauhisteluja siitä, kun liikutaan koiran kanssa pyöräillen. Homma ei sovi ihan heikkohermoiselle, myönnän. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on omallekin kohdalle sattunut, mutta niistä pitää päästä yli ja takaisin vain pyörän selkään.

Pahin ja kaikkein vähiten ennakoitavissa oleva tilanne on Uman kanssa luonnossa elävät eläimet. Puput, kauriit, oravat, kissat ja linnut saattavat saada Uman säntäämään 90 asteen kulmassa pöpelikköön ja jos en ole valppaana, voipi tulla pipi kaatumisen seurauksena. Tällä hetkellä vauhti on minimaalinen, joten ehdin oikein hyvin komentaa ja pysähtyä. Vuosia sitten lensin oikein lahjakkaasti sarvien yli Uman bongattua jäniksen juoksemassa nenän edestä ja sitten mentiinkin…

Muiden koirien ja ihmisten ohitukset sujuvat vauhdilla ja Uma ei reagoi ohitettaviin, vaan kiitettävästi pitää katseen kulkusuunnassa. Ilman tätä ominaisuutta en uskaltaisi pyöräillä koiran kanssa.

Oma pyöräilykuntoni kestäisi tällä hetkellä pidemmät ja raskaammatkin ajamiset, mutta Uman tahtiin mennään toistaiseksi, jotta pääsee kasvattamaan vähän kerrassaan rapistunutta kuntoaan. Eräänä iltana huomasin ensimmäistä kertaa, kun koira jolkottelee vauhdilla eteenpäin ja itse yritän juosta perässä. Eli kyllä Uman kunto ja askel vauhdittuu pyörälenkkien seurauksena.

Oma askel ei tosin pitene, eikä näköjään vauhtikaan kasva ja siinä on yksi hyvä syy lisätä Uman kanssa pyöräilyjä. Säästän selkääni, sekä voimiani pyöräillen ja koira saa tarvitsemansa määrän tehokasta liikuntaa minun väsymättä liikaa kävelystä, joka useimmiten vie voimani koko päiväksi. Pyöräily ei ole yhtä raskasta ja kaiken lisäksi se säästää myös aikaa, kun sama matka kuljetaan niin paljon nopeammin, kuin kävellen.

Hurja tavoitteeni olisikin päästä pyöräilemään ehkä peräti joka päivä, kelissä kuin kelissä. Tunnustan, miten olin nuorempana intohimoinen pyörällä kulkija, ja yleensä aina valitsin mieluummin pyörän, kuin autolla ajamisen.

ps. Muistutan, ettei Uma vedä pyörää, eikä mitään muutakaan esinettä ja huomautan, ettei kuvissa näkyvät valjaat sovellu oikean vetävän koiran tarpeisiin millään tavoin.

Vaarallisia ajatuksia?

Syksyn alku on aina, yhä vaan rakas aika vuodesta. Ilmat piristyvät kaiken helteisen kuumuuden jälkeen ja tuuli tuivertaa omaa säveltään aiempaa enemmän. Jääkaapin oveen ilmestyy lukujärjestyksiä, tai no meillä enää se yksi, joka määrittää jonkin verran eloamme.

Tiedon välittäjä wilma

Wilma laulaa useamman kerran päivässä ilmaisten toiveensa sivustolle kirjautumisesta, (aina en jaksa, en viitsi tyhjänpäiväisiä tiedotteita lukea) sähköpostissa onneksi näkyy kuka viestii ja mitä asiaa :). Onneksi alku on tärkeiden ja huomionarvoisten viestien kanssa ollut erittäin positiivista ja toivon saman jatkuvan koko lukuvuoden.

Joskus kaipaan vanhanajan paperilappuja, reissuvihkoa ja puhelinsoittoja. Ihan siitä syystä, että wilma aiheuttaa niin paljon turhia ja joskus jopa epätodelliselta tuntuvia tunteita ja mielikuvia. Asiaa siellä on harvemmin tai asiasta on jotenkin tullut erilaista, kuin ennen wilma-sovellusta. Olenkin todennut parhaimmaksi ihan vaan keskustella lapseni kanssa ja yleensä hän jo kertookin samointein, mikäli wilmaan on odotettavissa epämääräiseltä kuulostavia merkintöjä.

Wilma on aina silloin tällöin antanut erikoisen kuvan ns. amattilaisista, joiden vastuulle joudun lapseni jättämään useammaksi tunniksi ja luottamaan heidän kykyynsä täyttää heille kuuluva vastuu.

Erikoiseksi mielikuvani ihmisistä siis tekee se, miten viestintää hoidetaan koulusta kotiin päin, ikäänkuin vanhemmat kävisivät peruskouluaan uudelleen, eikä kyseinen lapsi. Wilman merkinnät voivat saada aikaan jopa täydellisen hermoromahduksen tai niin olen ainakin kuullut. Liekö sitten liioiteltua? Keväällä olen jo ihan korviani myöden täynnä koko wilmaa, ja mieleni on tehnyt poistaa koko sovellus käytöstä.

Muutosten alku on aina hankalaa

Joskus mietin, tuhoaako mahdollinen korkea sivistys/koulutus ihmisen kyvyn normaaliin ymmärtämiseen/ajatteluun ja perusempatiaan ja tilannetietoisuuden häviämiseen ja ihan peruselämän ymmärtämiseen, vai mikä ihme siellä joskus mättää?

Toki vika on yhtälailla minussa itsessäni, myönnän. Olen siinä mielessä vanhanaikainen ollut vielä tähän asti, etten ole ihan loppuun asti ymmärtänyt esimerkiksi uuden opetussuunnitelman merkitystä ja sitä, millaista tukea uuden opetussuunnitelman noudattaminen minulta vanhempana vaatii.

Sen olen huomannut, ettei mikään vanha ja minulle tuttu asia asia toimi opetuksessa, vaikka se ehkä toimisi oman lapseni kohdalla oikein loistavasti? En vain osaa nykysysteemin mukaisesti tukea kotona kaikkeen siihen mihin ehkäpä pitäisi? Tarvitsisiko vanhemmatkin oman koulutuksensa oppivelvollisuuden piiriin siirtyneen lapsen tukemiseksi? Iltalehtien otsikoita tyyliin ”Oletko tehnyt näitä virheitä tukiessasi lastasi koulun käynnissä?” ”Oletko aina tukenut lastasi koulun parissa väärin?”

Koulumotivaation häviäminen peruskoulun aikana

Yhtä kaikki, jokainen varmasti tekee parhaansa ja on mahdotonta huomioida kaikenkarvaiset immeiset ja heidän tarpeensa edes saman lukukauden aikana. Joku saattaa opettaa omalla tehottomalla tavallaan ja vaatia, että joku oppiikin sillä tavoin jotakin ja ihmetellä, mihin hävisi se lapsen luontainen kiinnostus eri asioihin, kuten meillä kävi. Motivaatio katoaa jotenkin salaperäisesti ja koulun käynnin merkitys hämärtyy kohti yhdeksättä luokkaa mentäessä. Yläkoulun luokat on jokainen lapsi kärsinyt läpi jotenkuten, ja myöhemmin on sitten löytynyt kyky, motivaatio ja into oppimiseen.

Miten siinä onkin eroa, peruskoulun ja toisen asteen opetuksen kesken? Voisiko toisen asteen opetuksesta ottaa mallia sinne peruskouluun kaikessa opetuksessa? Tai sitten vain palata aikaan ennen suurta opetussuunnitelman muutosta? Ei lapsi/nuori kykene itseohjautumaan kaikessa ja kaikenaikaa, kuten nykyisin vaaditaan. Ihan jo kehitysbiologinenpsykologinen seikka estää kehittyvien lasten kohdalla sen, että oman toiminnan järkeistäminen ja ohjaus voisi toimia, kuten aikuiselta odotetaan. Useimmiten lapsi/nuori toimii parhaiten, kun on selkeät ohjeet, toimintatavat riittävän yksinkertaisesti esitettynä.

Kuka tietää mihin raha oikeasti menee

Vai onko tarkoituskin murentaa suomalaisten erinomainen sivistys, kouluttautuneisuus ja sitä kautta myös koko yhteiskunnan rakenne hyvinvointivaltiosta anarkistiseen suuntaan? Tyhmiä ihmisiä on kyllä helpompi alistaa ja hallita, se vaan tuo mukanaan rikollisuuden lisääntymisen ja yleisen epäjärjestyksen.

Tähän mennessä edellisinä vuosikymmeninä on tehty paljon koko yhteiskuntaa horjuttavia ratkaisuja, huonoja päätöksiä ja viimeisimmät ovat vasta tuloillaan eri tulonsiirtojen muodossa. Kuinka pitkälle päättäjät ovat valmiita menemään näiden heikennyksiensä kanssa, ennenkuin kansa oikeasti herää ruususen unestaan ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu? Ja niin, valtiotasolla rahaa pitää saada kasaan eri instansseihin, kuten nyt jäsenmaksuihin ollaksemme osa eurooppalaista yhteisöä sekä viimeisimpänä erääseen tuoreeseen liittoon, jonka jäsenyys maksaa maltaita. Heikennetään siten vaivalla kasattua sosiaaliturvaa, jotta kaikenmaailman valtiotason maksut saadaan kuitatuksi.

Kyllä jaksetaan taivastella sitä ja tätä ilmiötä otsikoinnin tuoman ”tiedon” perusteella ja luotetaan sokeasti siihen, että siellä lukee se viimeinen ehdoton totuus, vaikkei asia aina niin ole. Kuka uskaltaa luottaa omaan näppituntumaan ja vaikka ihan oman kokemuksen suomaan käytännön tietoon/näkemykseen? Minäkin voisin tilata oman mieleni mukaisen tieteellisen tutkimuksen riittävän rahan turvin ja voisin siten tutkimuksien nojalla väittää mustan valkoiseksi. Siihen ei tarvita kuin riittävä numeromäärä pankkitilillä – ja saat sitä mitä haluat. Uskottavuutta saadaan, jos halutaan.

Opetussuunnitelmien piilotarkoituksellisuus

Mihin nykyisen muotoisissa opinahjoissa sitten tähdätään? Kansalaiseen, joka on riittävän tyhmä uskoakseen kaiken sen, mikä silmien eteen saatetaan? Kansalaiseen, joka on sekaisin kuin seinäkello, tietämättä mihin luottaa ja lopulta ei mihinkään? Tämän jälkeen pelotellaan ja uhkaillaan, kiristetään ja pakotetaan toimimaan ylhäältä käsin, kuin orjaa konsanaan.

Kouluistakin on tullut yhä enemmän sellaisia paikkoja, joissa käydään tosiaan vain hengailemassa, paikassa jossa on pakko viettää vaaditut tunnit ilman tietoa ja motivaatiota siitä,mitä pitää tehdä milloinkin tai miksi on tärkeää haalia yleistä sivistystä ja oppia monista eri elämänalueista, jatko-opintoja unohtamatta.

Logistiikan ymmärrys tuo mukanaan ymmärryksen monien valtioiden omavaraisuuden häviämisestä. Omavaraisuuden kato (ruuan tuotannossa esimerkiksi, maaperän/vesien/pölyttäjien häviämisen ja saastuneisuuden vuoksi) aiheuttaa riippuvuuden jälleen muista, laajemmista maailman tapahtumista ja ja…Käydäänkö tällaisia läpi asioita opetuksessa, vaiko sivutaanko niitä vain erilaisten teemapäivien yhteydessä? Pidetäänkö vielä oletuksena, että meillä oppilaat edelleen jatkavat maan viljelyä luonnollisesti ja että tämä pitää maamme omavaraisena kaiken muun teknologian ohella?

Tietokoneosaaminen ei auta, jos maasta loppuu puhdas vesi, taikka ravintoa ei ole luonnollisesti saatavilla. Muistaako ihmiset vielä, mikä oli maamme lähtökohta noin sata vuotta sitten ja miksi lapsia alettiin opettamaan laajasti ja mihin tarkoitukseen suunniteltiin hyvinvointiyhteiskunta? Pitääkö kukaan enää kiinni hyvinvoinnista itsestään vai onko jo kaikkien sielu itsekkyyden runtelema minäminähaamu?

Maamme oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ihan oikea paratiisi, kuka sitä osasi silloin arvostaa?

Mikä on oikeasti tärkeää?

Kauhistun omaa kirjoitustani, mielikuvaa minkä se tuo silmien eteen? Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä uudelleenarviointia ja palata vanhaan, ottaen oppia siitä, missä on menty vikaan nyt tässä ajassa. Ympäristölle ystävällisiä elämäntapoja ja luonnollista elämää säilyttävät ratkaisut olisivat enemmän kuin tervetulleita.

Raha ja talous ovat ihmisen keksintöä, ahneen ihmisen keksintöä ja luonto ei vaadi maksua siitä, kasvattaako se omenan syötäväksi vaiko ei. Ihminen vaatii maksua. Mitä, jos jokaisella olisikin kotipihassaan omenapuu, kuka ostaisi kaupasta omenaa? Muistan itse, miten lapsuudessa järvivettä saattoi juoda tulematta kipeäksi, nykyisin se ei ole mahdollista usein edes keitettynä. Vesi pitää ostaa, jos aikoo juoda. Aika hullua, jos luonto ei tarvitse maksua antimistaan?

Samaan aikaan aikamme/ajatuksemme täyttyy karnevaalisirkuksista, teema vaan vaihtuu ajoittain. On muodissa milloin mikäkin teema, on oltava ajan tasalla ja tietoinen siitä, mikä on somessa in, mikä puhututtaa eniten jne.

Mikä on luonnossa in, mikä puhututtaa siellä eniten? Kuka muistaa, minkä määrän työtä ruuantuottaja tekee sinunkin ravintosi eteen? Ai niin, sehän on oikeaa fyysistä työtä, jota ei ole enää vuosiin muodikkaaksi voinut kutsua, rahan saa helpommallakin kuin tuottamalla ravintoa, koska toripäivät on peruttu logistisen,- ja monopolipelin vuoksi.

Tulevaisuuden visio

Toisaalta, palaan opetukseen ja positiiviseen ajatteluun. Josko nykyinen uusi malli on vain välivaihe kohti kestävämpiä ratkaisuja ja oppilaat voisivat omaa luovaa ajatusta käyttäen kehittää yhteiskuntaa entistä parempaan suuntaan?

Ajatuksen vapaus ilman kahlitsevaa ja säännönmukaista ideologiaa voi luoda ihan jotain uutta, hyvää ja luonnollista elämää. Lapsella on kyky kunnioittaa kaikkea luonnollista, elävää ihan luontaisesti. Lapsella on myös rajaton ajattelu, rajaton anti mahdollisuuksia ja uusia innovaatioita, mikäli niitä ei säännönmukaisesti rajoiteta aikuisten taholta. Aikuisena tämä kyky voi luoda entistäkin paremman yhteiskunnan, jos vain henkilö selviää ensimmäiset vuosikymmenensä syrjäytymättä yhteiskunnasta. Aito, kaupallistamaton ympäristöystävällisyys on tulevaisuutta, eheämpi ja yhteisöllisempi kansa, joka pärjää omillaan yhdessä?

Mieluummin toivoisin, itsenäiseen ja rakentavaan ajatteluun kykeneviä ihmisiä, joilla on terve moraalin,- ja oikeudenmukaisuuden taju, sekä kyky toimia luontoa kunnioittaen, sillä luonnosta me olemme kaikki ja terveestä luonnosta riippuu myös ihmisen elämä kaikkineen.

Vielä sata vuotta sitten luonnosta eläminen oli meilläkin itsestäänselvyys, luontoa kunnioitettiin siinä, missä toista ihmistäkin. Otettiin pääosin vain se, mihin oli oikeus. Itsekkyys ei tuonut leipää pöytään siinä määrin, kuin se nykyisin on arvossaan ja olemmekin jo unohtaneet esivanhempiemme tekemän työn tämän hetken eteen. Meillä on juuri nyt kaikki mahdollinen tietotaito ja kokemus voidaksemme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisimman hyvä olla ja elää. Tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän luovuutta, ihmisiä uusine ideoineen, uskoa asioiden parempaan suuntaan ja luontoa kunnioittavaan kehitykseen.

Valitsemalla omat ajatukset, otamme vastuun elämästä

Meillä jokaisella on se oma sisäinen äänemme, joka aina väliin puhuttelee, kehuu, moittii ja arvioi tekojamme ja motiivejamme. Tai siis se ääni olemme me itse itsellemme. Tunnistatko?

Ajattelet tehdä jotakin ja kohta olkapäälläsi on joko piru tai enkeli kuiskuttelemassa korvaasi, joko kannustaen taikka negatiivisesti arvioiden. Kumpaa kuulet enemmin? Sitä, joka kannustaa vaiko sitä, joka lyttää?

Kysymys kuuluukin siis, kuinka puhua itse itselle ja millainen vaikutus tällä sisäisellä puheella onkaan ihan jo arjessa tapahtuviin asioihin? Puhutko itsellesi moittivaan sävyyn, negatiivisen kautta vai kykenetkö päinvastaiseen kannustavaan ja positiiviseen puheeseen itse itsellesi?

”ei se kannata, älä edes yritä, mitä oikein ajattelit, mitä luulit itsestäsi, turhaa ajanhukkaa, älä viitsi edes yrittää, ei se ole sinun juttusi, joku muu tekee senkin paremmin, ei ole sitä taikka tätä, ei kannata, olet huono, epäonnistunut, arvoton jne…

Puhuisitko ylläolevalla tavalla lapselle, jolla on vielä kokonainen elämä edessään? Uskon, ettei kukaan lapselle puhuisi ylläolevilla lauseilla tänä päivänä, kannustuksen ja positiivisuuden kulttuuri on niin vahvasti läsnä. Saatat kuitenkin puhua itse itsellesi moittien ja lyttyyn lytäten ajatuksiasi, itseäsi ihan huomaamattasikin.

”Kokeile, sitten tiedät, yritä ainakin, puoliksi suunniteltu on jo melkoisen hyvin tehty, opit tuntemaan itsesi paremmin, kun uskallat tarttua ideoihin, saatat vaikka oppia jotakin, kaikki on mahdollista, jos niin uskooo, olipa hyvä idea, tässä olet hyvä ja osaat ainakin tuon ja tuon jutun, kyllä onnistut kun harjoittelet jne…

Entäpä puheet omasta persoonallisuudesta itse itsellesi- Kenen puheita ne onkaan? Mistä olet oppinut joko arvostamaan tai lyttämään omaa persoonaasi? Mistä olet saanut idean, että itseä ja omia juttuja pitäisi asettaa negatiiviseen asemaan ja vähätellä ja olla arvostamatta?

Kuka puhuu sinussa silloin, kun lyttyyn lyöt itse itseäsi omilla ajatuksillasi? Entäpä toisinpäin, kuka puhuu sinussa silloin, kun osaat arvostaa itseäsi ja omia asioitasi? Mistä olet oppinut tämän arvostamisen taidon?

Tapasi saattavat olla huonoja ja ehkä ei niin rakentavia, mutta niistä voi aina oppia pois. Tavat ovat opittuja eli niihin on opeteltu vuosien aikana, usein paremmasta tietämättä. Joskus taas olisi tietoa, muttei jakseta jostain syystä välittää omasta itsestä niin paljoa, että kohtelisi itse itseään oikein ja hyvin. Oman itsen arvostaminen ja oikeanlaisen hyvinvoinnin tavoittelu unohtuu usein jo lapsuudessa, jatkuen monesti ihan myöhäiseen aikuisuuteen saakka.

Itseä kyllä osataan vähätellä, arvostella ja haukkua ja kaikkea muuta ikävää. Monesti olen miettinyt, että jos ihminen osaa kohdella itseään niin huonosti, niin miten ihminen osaa loppujen lopuksi kohdella muita? Arvostaen vai jotain ihan muuta.

Olen sitä mieltä, että ensin pitää tässäkin asiassa osata kunnioittaa omaa itseä ja oppia kohtelemaan itseään oikein, ennenkuin osataan samaa tehdä toisille.

Sillä on siis kovin iso merkitys, sillä että ihminen kohtelee itseään ensin reilusti ja kunnioittavasti. Tuoko itselle rumasti puhuminen ja kohteleminen jotakin tavoittelemisen arvoista, tuleeko siitä hyvä mieli? Tuskin tulee, ikävä kohtelu tuo aina mukanaan ikäviä olotiloja ja lisää ikäviä ajatuksia.

Joten, sillä on väliä todellakin, miten puhut ja miten suhtaudut ensisijassa itseesi. Opetellessa suhtautumaan itseen oikein, pitäisi muistaa se paljon puhuttu aikuinen-lapsi sisäinen puhe. Eli pysäyttää ne negatiiviset ajatuskulut huomaamalla ne ja miettimällä, miten kohtaisit vaikka lapsen samassa tilanteessa ja kuinka hälle puhuisit ja kuinka häneen suhtautuisit ja sen jälkeen toimia itse itseään kohtaan samoin, olemalla itse itselleen se turvallinen ja välittävä aikuinen. Vaikket olisi ikinä lapsuudessa tai myöhemmin saanut positiivista puhetta, sen voi aina opetella ja miettiä, puhuisitko tosiaan niin lapselle?

Positiiviset mietelauseet pohjaavat juurikin tähän ilmiöön, muistuttaen olemassa-olollaan juurikin siitä sisäisestä puheesta, jota olemme oppineet itsellemme kertomaan.

Harvemmin näkee niitä negatiivisia asioita, koska en usko kenenkään julkisesti itseään mollattavan tai muuta vastaavaa. Positiivisuushömppä perustuu melkoisen pitkälle siihen, että ihminen tarvitsee vähän niinkuin muistuttelua omasta sisäisestä lapsestaan, jota on kohdeltu kaltoin mahdollisesti ja negatiiviset tavat on opittuina automaattisina reaktioina kohdella itse itseään kaltoin myös.

Opituista asioista voi oppia poiskin, se on lohdullista onneksi. Ihminen on onneksi oppivainen eläin ja kun tarpeeksi jotakin asiaa toistaa, se alkaa jäämään mieleen ja muuttuu myöhemmin uudeksi opituksi tavaksi, vaikka nyt kohdella itseään paremmin.

Moni miettii varmaan, miksi omaa itseä pitäisi kyetä kohtelemaan paremmin? Eikö se riitä, että ottaa lähimmäiset jo huomioon ja pyrkii heitä kohtelemaan parhaan kykynsä mukaisesti hyvin ja oikein? Vaan siinäpä se jutun juoni piileekin.

Et osaa kohdella muita hyvin ja oikein, jos et ole ensin oppinut asiaa omalle kohdallesi. Jos et osaa ajaa polkupyörää, et sitä taitoa voi oikein muille opettaa, kuin ehkä etsiä kaiken maailman teoriatiedon asiasta, mutten voi käytännössä tietää, kuinka polkupyörällä ajetaan, ellet ole opetellut taitoa itse. Sama pätee ihan kaikkeen, myös ihmisen kasvuun ja kehitykseen itseensä ja hyvinvointiin kaikessa.

Teoriassa voi opettaa, mutta on ihan eri asia elää omien opetustensa mukaisesti ja toimia esimerkkinä. Kohtaamalla oman sisäisen lapsensa, ja kohtelemalla häntä hyvin ja rakentavasti voi elämä kääntyä parempaan päin. Kokeileminen ei maksa mitään, ja saatat saada aikaan hieman positiivista elämää rikastuttamaan?

On huojentavaa ajatella, miten itse voimme kuitenkin päättää, mitä ajattelemme ja lopulta teemme. Sinä itse päätät, mitä ajattelet ja mitä haluat ajatella eli voit ihan itse valita ajatuksesi ja olla siten niistä myös vastuussa.

Omia ajatuksia

Kenen ajatuksia toistat mielessäsi? Ajattelun ajattelu on mielenkiintoista ja tätä harrastin tuossa jokunen vuosi sitten itsekin.

Onko ajatuksesi täysin omiasi? Voisin kysyä peräti, uskallatko ajatella itse, ihan omia ajatuksia?

Ajattelu on työlästä, ainakin jos alkaa selvimään mistä mikäkin ajatus on tullut. Onko se omaa tuotantoa, vai tosiaankin muualta vaivihkaa imetty ja sisäistetty ajatuskuvio?

Oletkohan koskaan ajatellut kyseenalaistaa omia mieleen tulevia ajatuksia? Miettinyt niiden todenperäisyyttä ja sitä, onko jokin omalta tuntuva ajatus sittenkään täysin oma?

Ympäristömme alkaa vaikuttamaan meihin jo ennen syntymäämme. Ensimmäiset kokemukset tästä maailmasta tulevat jo kohdun läpi aiheuttaen sikiölle tuntemuksia. Syntymän jälkeen ympäristön vaikutus kehittyvään pieneen korostuu, vaikkakin alkeellinen ajatus toimii tunteen ja symbolien tasolla. Kielenkehitys saa aikaan myös ajattelua ja ei ole todellakaan yhdentekevää, millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa ja kehittyy. Alkuun hoitavan ihmisen ilmeet, eleet sekä äänen eri variaatiot luovat joko turvaa taikka kaaosta vauvan elämään. Vuorovaikutus kehittyy ja myöhemmin vauva ymmärtää olevansa erillinen olento häntä hoitavasta aikuisesta. Vauva alkaa ymmärtää voivansa vaikuttaa ympäristöön itse ja eri tavoilla hän oppii saavansa lähelleen ihmisen ja vielä eri tavoin vauva oppii nopeasti, että toinen ihminen reagoi vauvan eri tapoihin vuorovaikuttaa.

Monesti aikuisina unohdamme lasten tavan imeä itseensä kaiken, kuin pesusieneen veden. Lapset kuulevat, näkevät ja tuntevat, vaikka luulisimme päinvastaista. Pahinta lasten elämässä onkin se, kun he automaattisesti syyllistävät itsensä ja luulevat erityisesti ikävien asioiden olevan heidän syytään. Tässä vaiheessa lapsi on jo tietenkin oppinut häpeäntunteen ja aikuisillekin tunne on todella vaikea kohdattavaksi, niin miksei lapsellekin.

Häpeä, jota ei ole kohdattu tai sanoitettu lapsuudessa, jää asustelemaan mörön tavoin sisimpään aiheuttaen myöhemmin elämässä erilaisia ongelmia. Samalla tavoin rakkaus jää sisimpään, rohkaisten ja tuoden iloa ja varmuutta elämään.

Ihmisen ajattelua voi ohjailla erilaiset tunteet. Tunteet voivat saada aikaan myönteisiä tai negatiivisia mielikuvia. Neutraalit asiat harvemmin vaikuttavat ajatteluun ja tunteisiin. Ja asia, mikä saa ylipäänsä tunteita aikaan, aiheuttaa myös jonkinsortin ajatuksia. Ja tunteet, koettuina voimakkaina jäävät jollakin tavoin muistiin joko kehoon taikka mieleen.

Aikoinaan pohtiessani omien ajatuskulkujen erikoista kudelmaa, ymmärsin miten niin moni erityisesti negatiivinen ajatus oli tullut jostakin muualta, kuin itsestä. Mielen ollessa synkkä ja epätoivoinen, moitin ja lannistin omilla ajatuksilla itseäni vielä lisää. Elin sisäisessä negatiivisuuden kierteessä ja ikäänkuin hain jatkuvasti vahvistusta omille puutteilleni ja tunteilleni.

Ja kun hakemalla hakee, niin kyllähän löytää ja asiat vahvistuvat toiston myötä. Pätee niin positiiviseen, kuin negatiiviseenkin ajatukseen. Sitä sitten alkaa elämään kierteessä, joka on kuitenkin mahdollista katkaista. Kyseenalaistamalla vaikka ne omat ajatuskuviot, sekä antamalla tunteille niiden tarvitsema kohtaaminen ja hyväksyminen.

Ajattelu on muutakin, kuin olla jotakin mieltä jostakin. Ajattelun kautta voimme löytää monia erilaisia tunteita sisältämme ja toisinpäin eli tunteiden kautta voimme löytää ajattelun alkeita.

Miten on? Vastuu omista ajatuksista on jokaisella itsellään? Vaikuttaako ympäristö vaivihkaa ajatteluusi esimerkiksi television tai uutisoinnin muodossa? Millä tavoin sinun ajatteluun on vaikutettu esimerkiksi lapsuudessa, nuoruudessa? Voiko ihminen ajatella vapaasti, ilman ympäristön vaikutuksia? Tunnistatko ajatuksia, jotka eivät ole sinua, mutta niin pitää yleisen hyväksynnän vuoksi ajatella?

Henkareita ei voi koskaan olla liikaa?

Ja muita ihan yhtä hirvittäviä ajatuksia tähän.

Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.

Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.

Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.

Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.

Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.

No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.

Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.

Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.

Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.

Kesän loppuja

Kulunut viikko on ollut kovin pilvinen, tuulinen ja sateinen. Porottava aurinko tuntuu jääneen historiaan alkavan syksyn myötä. Tänäänkin on kovin pilvistä ja tuuli riepottelee puita. Ilma on hyvin raikasta hengittää. Ulkona on erittäin miellyttävää käydä lenkkeilemässä.

Alkuviikosta kävin kirpparikierroksella tyttären kanssa ja ajatus siitä, miten kierrätys esimerkiksi vaatteiden osalta on siirtynyt osaksi luontevaa kulutusta lapsilleni, lämmitti mieltäni kovasti. Löysin itsekin jälleen pienesti pari astiaa rikkoontuneiden tilalle. Tytär teki myös hyviä löytöjä, ja sai sen, mitä lähtikin etsimään.

Loppuviikosta suuntasimme nuorimmaisten kanssa pääkaupunkiseudulle retkelle, kohteena Suomenlinna. Otimme mukaamme myös meillä hoitopäivää viettävän mummon pikkuisen poikasen ja koira pääsi päivän ajaksi toisaalle hoitoon. Päivä oli matkoineen kaikkineen mukava, mutta raskas.

Söimme miehen tekemiä herkkueväsleipiä parkkipaikalla, ennen siirtymistä julkisiin kulkupeleihin, alkaen metrosta ja päätyen lopulta Suomenlinnan lauttaan. On se helppoa ja nopeaa liikkumista paikasta toiseen siellä Helsingin päässä. Meilläpäin ei ilman omaa autoa voi edes kuvitella elävänsä, julkista käyttäen esimerkiksi töihin meneminen kestäisi ikuisuuden ja silti ei vuorotyöläinen ehtisi ajoissa perille, kauppareissusta puhumattakaan. Välimatkat on pelkälle pysäkille usein kilometrejä.

Ihmisvilinä, vaikkei ollutkaan mikään pahin ruuhka-aika, kävi koko porukan aistien päälle ja totesimme jokainen, ettemme voisi elää siinä ympäristössä eli pääkaupungin tohinassa. Liikenteen kova meteli yhdistettynä ihmisistä lähteviin ääniin tuntui ylittävän sietorajan monessa kohdin. Kykenimme silti kaikesta huolimatta nauttimaan päivästämme, pikkuinenkin unohti uhma-ikänsä kotiin ja nautti parivuotiaan tavoin uusista jännittävistä kokemuksista eri liikennevälineiden kyydeissä sekä jahdatessa mm. lintuja.

Suomenlinnaa kiertelimme omaan tahtiimme ja totesin, ettei yhdessä eikä kahdessa päivässä koko saarta ehdi käydä. Historiaa olisi niin paljon nähtävillä. Itselle tuli siellä ollessa sellainen olo, kuin olisin joskus siellä joskus käynyt. Tiedän kuitenkin, etten ole ja uskon nähneeni vain unta taannoin samoista paikoista.

Punaiset viinimarjat tuli kerättyä lauantaina ja hämmästelin, kuinka isoja terttuja olikin pensaikon suojiin päässyt kasvamaan. Keräys sujui nopeaan ja pääsen mehustushommiin. Pusikoihin jäi vielä useampi ämpärillinen ja hieman harmittelen, ettei meille pakkaseen mahdu yhtään enempää mehua talveksi.

Pienesti jäämme jännittämään, toteutuuko säätieteilijöiden ennustukset alkuviikon myräkästä. Iltalenkillä aurinkokin pilkahti juuri ennen painumistaan vuoren taa ja ulkona tunnelma oli jotenkin odottava. Ympäristön hiljaisuus ja matalalla kulkevat pilvilautat loivat hyvin erikoisen tunnelman, jopa hieman pelottavan fiiliksen, ihan kuin jonkun kauhuelokuvan alkutunnelmat tai jotakin.

Puuhaa on riittänyt koko edelliselle viikolle ja ensi viikolla alkaakin jo koululaisilla uusi lukuvuosi. Koulun alku tarkoittaa meilläkin pienesti erinäisiä hankintoja, jotta koulussa käynti mahdollistuu suht kivuttomasti. Vanha reppu antoi vetoketjustaan periksi keväällä, joten sellainen ainakin pitäisi löytää. Kynät ja muut pikku tilpehöörit tuppaavat katoamaan koulussa ja niitäkin pitää uusia tasaiseen tahtiin. Ehkä pitää etsiä myös jotakin vaatetta, vaikka kyseinen nuori ei niin hirmuisesti (ainakaan vielä) välitä vaatekaupoissa ravaamisesta.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Syksyn tuntua ilmassa

Ihan kuin syys tekisi tuloaan? Aamusumua, koivunsiemeniä tiet tulvillaan, sateita ja viileitä ilmoja. Minua ei hirmuisesti haittaa aikaiset syyskelit, ei yhtään. Päinvastoin. Syksy on ehdottomasti paras aika vuodesta.

Syksyiset päivät on siedettävän lämpimiä ja yöt viileitä. Tarkenee hyvin, muttei ole liian kuuma, vaikka lämpimistä ilmoista pidänkin. Vuosi ikäänkuin päättyy syksyyn ja uusi kierto alkaa kehittyä luonnossa.

Tuumasin tuossa viikonloppuna, kuinka seuraavien viikkojen aikana minun olisi tarkoitus siivoilla, yllätys yllätys taasen ja laittaa kotia syksyiseen kuosiinsa. Vaihdan mattoja, verhoja ja järjestystä siivousten lomassa.

Mielelläni olisin käynyt metsässä, keräämässä mustikat pakkaseen. Tänä vuonna homma piti unohtaa suosiolla selän vuoksi. Kerään ja mehustan mummolan puskista viinimarjat talveksi, siinä on parin päivän työ ja se riittää tähän hetkeen.

Ihastelen ulkoillessa kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, syksyssä värien eri sävyt on parasta silmäkarkkia.

Mukavaa viikonlopun alkua!