Sisustustuunailua syksyyn

Siinä se vihdoin on, kello. Ja varmasti kuuluu, varmasti herättää koko talon väen alkaessaan tekemään työtään. Osa lapsista on perinyt minun aamu-unisuuden eli mikään ei heitä saa hereille, paitsi ehkä tämä vanhan ajan pirinäkone. Toimii minullekin. Sanoisinko, että muutamia kertoja on syksyn aikana tapahtunut herätyksen ohi nukkumista ja asialle oli tehtävä jotakin…

Sisustusta (jakkaran tuunaus)

Punonnan opettelu (ympyrän) muotoon) sujui yllättävän kivuttomasti. Itsellä ei ollut mitään tietoa, miten oikea-oppisesti homma aloitetaan.

Harmaan sisustuksen aika on meillä näköjään ohi. Luonnolliset värit valtaavat alaa alkaen eteisestä ja, kun tarpeeksi monta kertaa silmää ärsytti, keksin idean harmaan jakkaran tuunaamisesta. Sisal-narua jalkoihin ja muutaman tunnin näprääminen punontaa päällisen virkaa tekemään.

Parasta on, kun saa jotakin valmiiksi asti ja nyt kävi näin. Jee ja hyvä minä!!!

Lopputulos ihan ok, ainakin värien puolesta.

Umppaliini, tuo hassu koira tekee mitä pyydetään ja tällä erää pääsi nuorison viereen seuraamaan pelaamista. Nuo asennot jaksaa aina vaan ihmetyttää ja yllättää ja tämäkin hetki oli kuvattava. Ei sitä ihan joka päivä koiraa pelikaveriksi saa.

Uma on pienimuotoisella sairaslomalla kolautettuaan jalkansa puistoillessa, lepo auttaa rasitukseen, vaan painonhallinta vaatisi päivittäiset liikunnat ja toivottavasti piakkoin päästäisiin jo normaaliin lenkkeilyyn.

Omalle kohdalle mietin, voiko ihminen liikkua liikaa päivittäin? Olen jaksanut puuhastella kotona enemmän nyt, kun Uman kanssa lenkkeilyt on vähissä. Tai sitten flunssa alkaa vihdoin ja viimein helpottaa; ei siinä tällä kertaa mennyt kuin kuukausi yskiessä ja niistäessä.

Flunssan myötä minun piti unohtaa jälleen kerran kaikki ylimääräinen rasitus ja suunniteltu tekeminen. Piti mm. pestä pari ikkunaa ennen pakkasia, vaihdella verhoja sekä ravata kaupoilla etsien sitä sun tätä tarpeellista. (Lähinnä säilytysjuttuja sekä kukkasille erillisiä pikku tasoja, ehkä)

Syksyisiä hetkiä kaikille!

Heräämisiä

Herätys noin puoli kuuden aikaan aamulla. Saan olla iloinen, että kova työ on tuottanut tulosta ja sisäisen kelloni toimii hyvin. Olen lapsuudesta saakka nukkunut yli puoleen päivään, jos vain se on ollut mahdollista. Ja hyvin usein, jos koskaan, se ei ole ollut mahdollista.

Aikaiset aamuheräämiset ovat olleet minulle yhtä tuskaa, vaikeita ja hermostuttavia. Kello seitsemän aamulla käänsin kylkeä ja pääsin vasta sikeän unen vaiheeseen, mutta eihän muu maailma nuku enää kello seitsemän aamulla.

Olen ollut myöhäinen iltavirkku, kukkunut hereillä vielä aamuyön tunteina, ihan pienestä pitäen. Aamuisin on luonnollisestikin väsyttänyt, jos on unta saanut pari,-kolme tuntia ennen herätystä.

Yhteiskunta ei anna mahdollisuutta elää ja olla oman rytminsä mukaista eloa. Valitettavasti. Kelloon ja aikaisiin aamuherätyksiin pitää opetella jo varhaisista ikävuosista alkaen.

Nyt kuitenkin sisäinen kelloni alkaa olla viritetty uudelleen. Asiaan saattaa ehkä vaikuttaa parempi unen laatu, kun uni on syvää eikä semmoista koiran unta.

Parempi unen laatu ja määrä omalle kohdalle on yksi suuren suurista kiitollisuuden aiheista. Olen kärsinyt koko ikäni huonosta nukkumisesta sekä yhteiskuntaan sopimattomasta sisäisestä vuorokausirytmistä.

Huonoa nukkumista en kuitenkaan ole eläesssäni kokenut ongelmaksi, vaikka se sellainen olikin tietämättäni. Miksikö? Koska en tiennyt paremmasta. Kun on ihan koko ikänsä nukkunut huonosti, se on itselle normaalia, eikä sitä edes osaa kaivata parempaa unta.


Tosiaan, kiitollisuuden kautta löydän pienen pieniä ja vähän isompiakin onnellisuuden kokemuksia. Koen, että kiitollisuus on valinta, joka on tehtävä jokainen päivä yhä uudelleen. Tästä seuraa automaattisesti sitten se, että saa olla onnellinen.

Vuosia sitten aloin tietoisesti etsimään elämääni tasapainoa, kaikkiin elämän eri osa-alueisiin ja ennenkaikkea itseeni. Pohtiessani nyt mennyttä ja peilatessani tätä hetkeä vuosia sitten olevaan, voin todeta tavoitteeni olevan totta tässä ja nyt. Tasapaino alkaa olla totta monella eri elämän alueella ja mikä parasta, sisäisesti olen myös saanut itseni aiempaa enemmän tasapainoon.

Hyvää loppuviikkoa kaikille lukijoille!

Kotona on hyvä olla

Sateinen, harmaa ja tuulinen keli on ollut jo ihan lapsuudestani saakka lempparini ja edelliset viikot ovat olleet mukavia ulkoilun kannalta. No, siitä en hirmuisesti pidä, kun koira kastuu ja en usko koirankaan liiemmälti arvostavan minun laillani sadetta.

Täytyypä myöntää jokainen syksy aina uudelleen, miten olenkaan syysihminen, nautin ihan kaikilla aisteillani ympäröivästä maailmasta. Tuoksut, värit, ilman kosteus. Ennen kaikkea muutos, joka luonnossa tapahtuu niin nopeasti, sen valmistautessa pitkään talveen. Pidän enemmän hämärästä, harmaasta, kuin vaikka liian kirkkaasta paisteesta päivästä toiseen kesäiseen aikaan.


Kotiin on ihana tulla sateisen ja tuulisen sään armoilta, korostaa hämäryyttä ja luoda varjojen leikki kynttilöin. Jonakin hetkenä ilmojen viilentyessä riittävästi, voi odottaa pienten lumihiutaleiden leijailevan maahan asti. Sitä ennen lumen tulon voi jopa haistaa kylmenevässä ilmassa.

Kiitollisuus nousee pintaan, kaikki on hyvin. Hyvä olo, joka seuraa kiitollisuutta, ei ihan aina ole itsestäänselvyys. Olen itsekin joutunut miettimään satoja kertoja, mitä järkeä kiitollisuudesta ylipäänsä on? Tai miksi piti olla kiitollinen, kun elämästä puuttui niin paljon? Kun elämä oli liian hektistä, sattui ja tapahtui.

On hirmuisen tärkeää ymmärtää, ettei toisten kautta voi saada mitään pysyvää. Ainoa, mikä on ja pysyy olet sinä itse. Kuvittelin itsekin aikoinaan olevani onneni huipulla, vaan vähänpä tiesin, voin nyt sanoa jälkeenpäin. Onni, onnellisuus lähtee syvältä sisimmästä.


Pinnallinen, näennäinen onnellisuus rakentuu ulkoisista jutuista, materiasta ja muista ihmisistä. Itsetuntemusta ei tarvita, ulkoisesti kaikki on saatu näyttämään hienolta ja muut voivat ehkä vähän kadehtiakin ihanaa elämää. Kolikolla on kuitenkin puolensa, onnessakin.

Aikoinaan havahduin keskellä lavasteita, kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Sisimmässäni en kuitenkaan ollut onnellinen ja koin peräti syyllisyyttä asiasta. Ulkoisesti elämäni oli täydellistä. Havahduin kuin unesta, hereille. En ollut tyytyväinen elämääni, sisin oli riekaleina ja mikään ulkoinen ei sitä voinut korjata. Ymmärsin olevani kovin onneton kaikesta ulkoisesta hyvästä huolimatta.

Uskalsin myöntää vuosien varrella itselleni monia kipeitä asioita, aloin nähdä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tajusin tulleeni monessa suorastaan aivopestyksi lapsuudessa, ja jatkaneeni samaa harhaa itsekin. Maailmani romahti yksi pala kerrallaan, tai romutin sen ihan itse viimenään.

Yksinäisyydessä, tyhjässä kodissa viimein, alkoi työ itseni kanssa. Pala palalta olen rakentanut sisintäni kasaan, tavoitteena olla oikeasti onnellinen. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika tavoitella onnellisuuden kokemusta. Olenko löytänyt onnellisuutta?

Olen jäljillä, jos noin voin sanoa. Kiitollisuus johtaa useimmiten onnellisuuden kokemukseen. Päätös haluta olla oikeasti onnellinen kahdeksantoista vuotta sitten, johdatti minut kovin raskaisiin päätöksiin, luopumisiin ja erilaisiin kompromisseihin. Koko elämäni perusteet ovat saaneet uuden muodon, ehkäpä kestävämmän ja minuuteni, koko olemassaoloni on kuin kirjoitettu uudelleen.

Kiitollinen ja onnellinen elämä ei kohdallani ole siis mikään pikkujuttu, jonka vain olen päättänyt haluta aikoinaan. Aidosti hyvä olo ei ole tullut itsestään, vaan olen tehnyt paljon kaiken sen eteen melkein parin vuosikymmenen verran. Sisäinen työ itseni kanssa jatkuu edelleen, olen saanut avaimia oviin ja mitä enemmän tunnen itseäni, kiitollisuuden kokemuksetkin lisääntyvät samoissa määrin.

Mukavaa ja syksyistä viikkoa jokaiselle!

Elämä on!

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Kirje masentuneelle mielelle

Elämästäsi tuntuu kadonneen jotakin, eikö vain? Värit, ilo ja onnellinen olo? Kaikki on nykyisin synkkää harmaata, ahdistavaa sumua ja pimeyttä. Mikään ei ilahduta, vaikka saatat nauraa ja hymyillä esittäen muiden mukana. Sisälläsi kalvaa pohjaton epämukavuuden tunne, mikään ei tunnu oikein miltään. Ellei sitten kökköä oloa lasketa; jos jokin tuntuukin, niin se on sitä itseään sitten.

Sinusta saattaa tuntua, ettet oikein näe eteesi, paksu harmaa usva on saartanut mielesi ja kykysi aistia hyviä asioita tuntuu kadonneen?

Sinusta ehkä tuntuu, kuin olisit pimeässä, pohjattomassa kaivossa. Ilman mahdollisuutta kiivetä ylös. Olet ehkä kuin säkissä, jota ei kukaan saa auki. Rimpuilet aikasi, odottaen lopulta ihmettä tapahtuvaksi; ihmettä, että joku avaisi säkin suun ja valo virtaisi jälleen.

Parhaimmillaankin elosi on yhtä suossa tarpomista. Sumuisessa harmaassa liejussa tallaamista pääsemättä kunnolla etenemään. Kärsit, kärsit kärsimästä päästyäsi aamusta iltaan, illasta aamuun. Kärsimys ei jätä rauhaan edes yöksi, koska uni ei tule. Vaihtoehtoisesti nukkuisit vuorokauden ympäri, ollen ihan liian väsynyt kaikkeen elämään.

Huono ja epätoivoinen olotila on kanssasi koko ajan, olet käpertyneenä, solmussa omaan tilaasi.

Ihmettelet, mikä sinua oikein vaivaa ja soimaat itseäsi omasta saamattomuudestasi kaikkien asioiden kanssa. Elosi on yhtä tuskaa ja kärsimystä.

Taidatkin tietää ne syyt, miksi olet mieli maassa, voimatta tehdä niille asioille mitään. Mikään ei muutu. Koet olevasi täysin yksin kaikkien niiden hankalien asioiden kanssa ja kukaan ei ymmärrä sinua. Totta onkin, ettei kukaan voi ymmärtää sinun sisäistä kokemusmaailmaa. Tottaon, ettei kukaan ymmärräkään sinua. Sinun on siis itsesi vuoksi ymmärrettävä itse itseäsi. Ymmärryksen myötä tulee kyky olla itselleen armollinen.

Kahta samanlaista ihmistä samoine kokemuksineen ei ole olemassa. Masennuksia on niin montaa, kuin on ihmisiäkin ja jokainen reagoi eri asioihin ja tilanteisiin eri tavoin. Ainoa todellakin, joka ymmärtää olet sinä itse.

Mikään määrä lohdullisia sanoja ei sinua auta suostasi pois. Se matka on vain kuljettava, matka ilman määränpäätä. Uppoat, kaadut, jämähdät paikoillesi vielä useita kertoja ja sumu sakenee kietoutuen ympärillesi. Mikään määrä apua ei auta ja voi olla, että ihmiset ympärilläsi väsyvät sinuun ja sinun kaameuteen. Niin se vain on, masennus on sairaus, josta on yksin selviydyttävä.

Masennus on kuin matkalippu helvettiin. Perille et pääse koskaan, matka on täynnä kurjuutta, epäonnistumisia, ikäviä tuntemuksia. Olet yksin, ilman minkäänlaista apua ja menetät toivosi lukemattomia kertoja. Luovutat, kunnes matka jatkuu jälleen.

Masennusta ei voi valita osakseen, se tulee jos on tullakseen, ikäänkuin kierona lahjana muistuttamaan kaikesta jo koetusta vielä kertaalleen. Masennus vääristää kykysi ajatella, tuntea ja kokea positiivia asioita. Masennus on toisaalta hyvin rehellinen, ja suora kertoen heikkoutesi, huonoutesi kaikessa mahdollisessa. Masennus kääntää jokaisen kiven ja kannon etsiessä asioita, paikkoja mihin takertua.

Masennusta ei oikein voi lääkitä kokonaan pois, oireita voi lievittää jonkinverran. Puhumisesta ei ole apua, ja voit puhua kuulijat tainnoksiin saamatta ikävää oloa pois. Oikeastaan jokainen keino yrittää vaientaa/helpottaa masennuksen tunnetta, kasvattaa masennusta entisestään.

Masennus on kuin polku, joka vain on kuljettava loppuun asti. Perille on pitkä tie, lähes toivoton kulkea. On parempi jäädä kaivoon, kuin hukata voimansa kiipeämiseen, sieltä ei pääse pois. Ei, ennenkuin masennuksen mitta on täysi ja vähän ylikin. Masennus on yksi keino oppia lisää itsetuntemusta, ymmärrystä.

Masentuneena olet kuin kuplassa. Et kuule, näe muita. Vaellat pimeydessä, täysin yksinäsi, määräämättömän ajan. Ajanjaksoa ei voi kiirehtiä, ehkä tila päättyy tai ei pääty? Kärsimys on kärsimystä, ja vastaanlaittaminen ei paljoa auta, päinvastoin. Lieka ympärillä kiristyy tehden olon entistäkin kurjemmaksi.

Mitä sitten tehdä, jos mitään ei voi tehdä? Hyväksyä se ikävyys osaksi elämää ja opetella elämään sen kanssa. Oikeastaan muuta ei ole tehtävissä. Hidastaa kulkemista, ottaa vain sen yhden askeleen kerrallaan, eikä edes yrittää juosta suossa.

Pysähdy, hengitä ja opettele tuntemaan itsesi. Menneellä on väliä; tunteet, ajatukset, päätökset. Anteeksianto, ymmärrys. Jonakin päivänä valonsäde pilkistää ja hälventää sumun ympäriltä. Jonakin päivänä huomaat kaivon täyttyneen kyynelistä. Askel ei uppoudu suohon, vaan alla onkin kova maa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä.

Jonakin hetkenä on helpompi hengittää, on parempia hetkiä ja sitten on kokonaisia parempia päiviä, tulee romahduksia. Kyllä se siitä, ehkä. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Masennus on yksi keino itsetuntemukseen, kaikki ei voi olla aina hyvää ja hyvin. Kaikella on se kuuluisa kolikon kääntöpuoli ja masennus on kolikon toinen puoli, joka sekin pitää nähdä, oppia tuntemaan. Masennuksen kanssa voi oppia tulemaan toimeen, jopa niin, ettei se häirinne elämää kovin vahvasti.

Masennuksella on aina jokin tarkoitus, ainakin se saa ihmisen pysähtymään ja miettimään itseään ja elämäänsä. Kaikelle tulee stoppi, joka on viestinä, ettei samoin voi enää jatkaa elämäänsä. Jonkin on itsessä, ajatuksissa, elämässä muututtava. Oletko uskollinen itsellesi ja omille tarpeillesi? Teetkö elämässä sitä, mitä haluat vaiko onko muutoksen paikka sittenkin?

MIkään määrä lohdullisia sanoja ei riitä masentuneelle, mikään määrä ymmärrystä, apua ja tukea ei riitä. Masennus loppuu, kun riittävä määrä itsetuntemusta, syitä ja seurauksia jne. on tunnistettu, tunnustettu ja toimittu. Opittu sietämään voimakkaat tuntemukset, ymmärtämään niiden luonnollinen vaihtelu, hallitsemaan mieltä, ajatuksia jne. Masennuksella on monia tehtäviä, jokaisella se on hieman omanlaisensa. Ja voi kysyä, mikä tarkoitus masennuksella on juurikin omalle kohdalle, mitä sen on tarkoitus näyttää/opettaa minulle?

Masennus on kuin matka, sekin päättyy joskus johonkin, aivan samoin kuin alkoikin joskus jostakin. Kädestä kiinni, lempeästi. Siinä on uusi seuralainen, tai vanha. Ihan miten vaan. Sen kanssa on vain elettävä. Masennus on kuin pakollinen oppikurssi elämän tarkoituksen etsimistä, tarkoitusta jota ei vain kykene näkemään nurinkurisesti synkän mielen vallatessa kaiken tilan.

Ihminen on ihmeellinen olento. Jaksaa, vaikkei jaksaisi jaksaa. Koneisto käy ja kukkuu, huonosti hoidettunakin. Masennuksesta huolimatta vastuu itsestä pitäisi jaksaa kantaa. Vastuu omista ajatuksista, tunteista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Hyvin usein ne omat ajatukset masentavat entisestään, ne aiheuttavat lisää masentavia tuntemuksia ja ne taas lisää masentavia ajatuksia. Kierre on loputon, ja voimia ei tunnu olevan negatiivisen kierteen katkaisuun. Kaikki on ikävää, mikään ei huvita, kiinnosta, ei jaksa, ei halua…Kukapa sen kissan hännän ylös nostaa, ellei kissa itse?

Masentuneena on helppoa vierittää vastuu kaikesta toisten niskoille. Kaikki on jonkun muun syytä, jopa ne omat tuntemukset ovat jonkun toisen aiheuttamaa, vaikkei asia todellakaan ole niin. Masennus tuppaa vain vääristämään niin ajatukset kuin tunteetkin hyvin erikoisella tavalla. Masennuksen lasien takaa on kovin vaikeaa nähdä yhtään mitään, katse on kovin kapealla tavoin rajoittunut.

Mesennus on kuin viesti, joka kehoittaa opettelemaan itsen tuntemista ja oman hyvinvoinnin opettelua ja vastuunottoa kaikesta itsestä lähtevästä sekä tunnistamaan omia rajoja jne.

Hoitajan kokema väkivalta työssä

Törmäsin aamun somekierroksella otsikon aiheeseen, sekä siihen miten eräs ammattiliitto on alkanut kampanjoimaan lisätäkseen tietoisuutta kyseisestä aiheesta ja onhan minullakin asiaan omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä.

On erittäin hyvä, että hoitajien työoloja avataan julkiseen keskusteluun. Ihmisten tietoisuus hoitajan työn ankeasta ja väkivaltaisesta puolesta ei kovin usein tule esiin, ihan ymmärrettävästi.

Moni hoitotyöstä mitään tietämätön ei ehkä osaa kuvitella miten eri tavoin hoitaja joutuu ottamaan vastaan toisen ihmisen häneen kohdistettua väkivaltaa kaikissa väkivallan eri muodoissaan. Päivittäin.

Pahin ja näkymättömin osa väkivallan tekijöistä on tosiaan niitä hoitajan omia kolleegoita, joilta odottaisi lähinnä tukea ja ymmärrystä, sekä yhteistä jakamista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Edes työterveys/lähiesihenkilöt eivät ota vakavasti hoitajien kesken esiintyvää väkivaltaa. Sanotaan, että itsepä olet alasi valinnut, älä valita. Edellisen kaltainen mitätöinti ja syyllistäminen ovat väkivallan muotoja myöskin.

On raskasta toimia hoitajana työyhteisöissä, joissa on jatkuva asiakkaiden/potilaiden kuin työtoverien väkivallan uhka ja kokemukset. Monet sietävät urhoollisesti tilannetta jopa vuosien ajan uupuen ja menettäen pikkuhiljaa itsensä työhön, kunnes tulee se ylitsepääsemätön seinä vastaan ja hoitaja lähtee alalta. Itse kuulun tähän ryhmään. En halua menettää enää yhtään terveyttäni työni vuoksi, en halua enää yhtään kokea väkivaltaa kenenkään taholta, olen jo osani siitä saanut ja se riittää.

Hoitaja tekee väkivaltaa myös itse itselleen mukautuen ja sopeutuen vallitseviin tilanteisiin työympäristössään vaihtoehtojen puutteessa. Itsekin olen joutunut niin tekemään, mukautumaan esimerkiksi huonoon ergonomiseen työskentelyyn toisten hoitajien halutessa esimerkiksi omalla voimallaan nostella, käännellä potilasta, vaikka apuvälineitä olisi ollut käytettävissä. On myös pitänyt yksin kyetä toimimaan tilanteissa, missä olisi tarvittu kahden hoitajan työ. Olen saanut kuulla, kuinka apuvälineet potilassiirroissa, nostoissa hidastavat työtä yms. muita perusteluja ammattitaitoisilta kolleegoilta ja tällä hetkellä selkäni on useammasta kohdasta rikki estäen toimimasta enää hoitotyössä. En kumarru, en nostele edes käsivoimin. Kiitos tästäkin, työ hoitajana. Olen saanut ikävää palautetta toisilta hoitajilta, pyytäessäni työssäni ergonomista työskentelyotetta. Niin tehdään, kuten on ennenkin tehty ja kukaan muu ei ole ikinä muka valittanut ja kenenkään muun selkä ei ole koskaan ikinä mennyt rikki työssä..vitsi vitsi…

Olen ollut tilanteissa, joissa kehoni on rikkoontunut väkivaltaisissa kohtaamisissa asiakkaan/potilaan kanssa. Työssä siis. Jokaisen kerran jälkeen mietin, miksi oikein tein sitä työtä silloin, miksi minun piti työssäni lähes päivittäin rikkoa itseni niin fyysisesti kuin henkisestikin? Koin olevani jollakin tapaa hullu, koska eihän kukaan vapaaehtoisesti halua itseään satuttaa saatika työssään? En siis itse satuttanut itseäni, vaan hoidettava satutti tai ainakin kovasti yritti.

Olen tullut työssäni usein purruksi, ihmisen puremaksi ja voin sanoa, miten se sattuu ihan hemmetisti ja irti pääseminen purevien hampaiden välistä on aika vaikeaa, koska samalla pitää huolehtia, ettet itse satuta asiakasta/potilasta. Vapaa-ajalla sitten peittelet vaatetuksella osumia, jälkiä ja selittelet ummet ja lammet lapsille puremajälkien syystä, ettei lapsille tule enempää mieleen kysymyksiä ja ilmaisten ettei sellainen ole normaalia kuitenkaan, ettei ketään saa purra. Sama juttu mustelmien ja ruhjeiden ja muiden vammojen kanssa.

Kuola haisee pahalle ja se onkin ehkä ällöin ihmisen erite, mitä voin itse kuvitella saaneeni iholleni, silmiini, suuhuni työssäni. Voimakkaasti lääkitty ihminen voi kuolata, joskus jokin lääkeaine aiheuttaa syljenerityksen voimakkaan lisääntymisen, joskus itse sairaus jne. Potilas/asiakas voi sylkeä naamalle, aivan tahallaan ja varoittamatta. Joskus lapsi aivastaa/sylkee tahallaan kasvoille, etkä ehdi väistää mihinkään hoitaessa, joku hoidettava voi alkaa nuolemaan tai suukottelemaan varoittamatta, ihan riippuen missä ja mitä työtä teet minkäkin asiakasryhmän parissa. Suojavarusteena vain omat vaatteesi. Joskus hoidettava oksentaa aivan tahallisesti, paskoo housuihinsa aivan tahallaan, tai pissii päällesi mielenosoituksena. Missä työssä pääset kokemaan tällaistä usein? No hoitajana tietenkin!

On kosketusta ja sitten on kosketusta. Limasta eritteiset kädet, jotka hetki sitten kävivät hoidettavan suussa, sitten nenässä ja vielä housunkauluksestakin ennenkuin tämä tarraa sinun käsistä ei niin hellästi, kynnet uppovat ihoon ja siellä kynsien alla on koko päivän saalis eri ruumiinaukkojen tuotoksista ja mietit, tulikohan verinaarmu tälläkin kertaa? Et pääse tilanteesta, heti puhdistamaan ihoasi ja voit vaan toivoa, ettet saa mitään seurauksia (tautia) kyseisestä ihmisestä. Hento vaatetus ei aina suojaa, erityisesti kesäaikaan on mahdotonta työskennellä pitkähihaisissa paidoissa kuolematta itse kuumuuteen, jota ei saa pois kesäaikaan.

Vaatteet menevät tietyissä töissä usein rikki, saumat repeävät hoidettavien väkivallan vuoksi. Eräänkin tarrautumisen jälkeen huomasin, miten rintaliivit olivat katkenneet ja kyllä harmitti. Vaatteisiin tulee myös paljon pesua, koska ihmisen hoito ei ole tahratonta. Kuinkahan monet oksennukset olen saanut päälleni työssäni?

Olen ollut paikoissa, joissa vaatteet työhön on pitänyt maksaa omasta pussista, ja jokainen kerta, kun hoidettavan vuoksi asu on mennyt käyttökelvottomaksi, olen kärsinyt taloudellista tappiota, rahan olisi pitänyt riittää ruokaankin, eikä hankkia työvaatetusta, joka menee hetkessä kuitenkin piloille hoidettavien väkivallan vuoksi. Panssariasuja ei ole vielä keksitty, joissa kykenisi työskentelemään ihmisen kanssa.

Kaikissa ikäryhmissä ja asiakaspotilasryhmissä esiintyy väkivaltaa. Edes päiväkodissa työskentelevä ei ole turvassa väkivallalta. Jos lapsi päiväkodissa repii hiuksista, sylkee, puree, potkii, heittelee tavaroita ja käyttää kamalaa kieltä uhkaillen, niin samaa tekevät iästä riippuen ihan kaikissa hoidettavien maailmassa. Väkivallan ongelma ei ole pelkästään huume,-paihde,-mielenterveystyötä tekevien hoitajien, vaan ihan jokaisen hoitajan ongelma, johon ei saisi turtua ja hiljaa hyväksyä osana työtä.

Hoidettava tarraa usein kovakouraisesti hoitajan käteen, kylkiin, hiuksiin. Ottaa kuitenkin kiinni siitä, mistä kiinni saa. Seurauksena hoitajalle on mustelmaa, kipua, ihorikkoja ja henkistä kärsimystä. Väkivalta on väkivaltaa riippumatta tekijästä. Väkivalta sattuu aina, vaikkei siitä jäisi edes jälkeä todisteeksi. On paikkoja, joissa tilanteita tulee päivittäin, useita kertoja työvuoron aikana. Saa olla itse hieman hullu, jotta kestää sellaista huonosti palkatussa ja pahimmillaan huonosti johdetussa ikävässä työilmapiirissä. Kuka työkseen muuten ottaa osumaa kehoonsa vapaaehtoisesti? Ei varmaan kukaan muu, kuin hoitaja?

Nyrkki saattaa heilahtaa täysin yllättäen johonkin kohtaan hoitajan kehoa, potku viedä jalat alta. Uhkaava käytös jo itsessään saa pelon kouraisemaan vatsasta ja siltikin on hoidettava. On mentävä lähelle, on oltava asiallinen, ystävällinenkin jopa. On kyettävä hoitamaan kaikenlaiset, eritteineen päivineen. On kyettävä ohittamaan oma pelko ja kohtaamaan väkivalta silmästä silmään. Jokaikinen päivä, työuran loppuun asti. Kuka sellaista oikeasti jaksaa, todellisessa elämässä? Myönnän, itse en jaksanut, kehoni ei jaksanut.

Hoidettava ottaa käteensä esineitä ja heittää päin hoitajaa, lyö ja potkii aikuisen ihmisen voimalla. Kaikki sattuu osuessaan ja jo pelkkä väkivallan pelko työssä tekee omasta elosta arvaamattoman ja turvattoman. Pahimpia tilanteita ovat eri asein varustautuneet hoidettavat. Teräaseet, ampuma-aseet, esineet voivat viedä hengen yhdessä silmänräpäyksessä ja vammauttaa pysyvästi.

Oma lukunsa on seksuaaliset teot hoidettavan taholta, ja niiden yritykset sekä seksuaaliset asiattomat puheet kohdentuen hoitajaan. Kaikenmaailman perverssit, likaiset hoitajafantasiat ja muka pikkutuhmat nipistelyt takamukseen ja muualle kehoon. Suorat ehdotukset ja kehoitukset seksuaaliseen toimintaan ovat väkivaltaa, jota hoitajat joutuvat myös päivittäin kokemaan tahtomattaan.

Entäpä sitten hoidettavien mahdolliset omaiset ja heidän vähintäänkin henkinen väkivaltansa hoitajaa kohtaan? Huutoa, asiattomia puheita, arvosteluja, haukkumista, ivaa, uhkauksia joskus jopa yhdessä hoidettavan kanssa.

Olen itse ollut sairaslomalla putkeen vammojen vuoksi kolmatta kuukautta asiakkaan pahoinpitelyn seurauksena. Olen ollut viikkoja sairaslomalla lepuuttamassa revähtänyttä selkääni potilastilanteiden jälkeen, olen saanut työssäni ruhjeita, puremia, mustelmia, naarmuja, hoidettavien tekeminä työstä riippuen, joko päivittäin ,taikka silloin tällöin ja kaikkea siltä väliltä. Uhkaavia tilanteita en edes muista, koska mitään ei sitten kuitenkaan tapahtunut. Mieleeni on jäänyt vain ne kerrat, kun hoidettava on päässyt iholleni, eli satuttamaan eli päässyt iholleni ilman lupaani.

Minun rajani tuli vastaan väkivallan kokemisen suhteen vastaan jo vuosia sitten. Hoitotyössä siltä ei voi välttyä ja aina on olemassa väkivallan uhka ainekin. Väkivallasta ja sen uhasta pitäisi saada jonkinlaista palkanlisää hoitajille, aina riskinä työkyvyn menetys väkivallan seurauksena. Onko yhteiskunnalla varaa tässä tilanteessa moiseen?

Toinen lukunsa on hoitajien keskinäinen väkivalta toisiaan kohtaan, joka sekin on aina ahdistanut minua ja häirinnyt omaa työskentelyä jokaisessa työpaikassa, missä olen ollut.