Aamu valkenee hiljalleen, ulkona on vihdoinkin talvi ja pikkupakkanen. Luntakin on satanut mukavasti kuorruttaen ympäristön kauniiksi talviseksi ihmemaaksi. Hiljaisuuden ulkona rikkoo vain linnun piiperrys silloin, tällöin. Luonto nukkuu.
Koira on nauttinut omasta elementistään, hyppii ja loikkii innoissaan kinokselta toiselle ja uppoaa jälleen puoleen koiraan asti lumeen. Tätä on jo odotettu. Perinteisesti myös koko kuono katoaa lumeen ja ylpeänä pitää luminokaretta nenässään jolkotellen eteenpäin.
Ihan kuin lunta olisi nyt enemmän, kuin vuosiin näihin samoihin aikoihin? Hyvä niin, olen iloinen siitä, jos ja kun talvi on talvi kaikessa perinteisessä muodossaan eli pakkasta ja lunta; mitä enemmän, sen parempi. Elämä on helpompaa kaikinpuolin lumen kera.
Kirjoittaessa tätä, Uma hiipii uniltaan ja käy kysymässä, josko lähdettäisiin ulos kurkistaen samalla kulman takaa katsoen minua kovin kysyvästi. Kohta mennään, ihan kohta…Itsellekin on jälleen ilo lenkkeillä lämpöisin talvitaminein, ei tarvitse pukea kerroksia kerroksien päälle ja silti hytistä kylmästä. Sain itseäni niskasta kiinni, päästen viimeinkin talvitakkiostoksille. Takki löytyi kovin yllättäen jo ensimmäisestä kaupasta ja vieläpä ensimmäinen, jota päätin sovittaa- harvoin käy siis noin, yleensä joudun tekemään kymmeniä sovituksia ja mikään ei oikein tunnu istuvan päälle, mikään ei näytä omaan silmään hyvältä tai jotakin muuta pientä, mutta häiritsevää.
Löysin myös lämpöiset kengät, joissa jalat ei palellu, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Villa ja huopa materiaalina vaan yksinkertaisesti toimii näillä leveysasteilla ja minun jaloilla. Muistelen lapsuudessani minulla olleen kiljuvan punaiset huopikkaat, sellaiset missä ei kumipohjia ollut ja muistelen myöskin, miten olivat lämpöiset jalkaan.
Viime viikolla olikin ensimmäiset yli kymmenen asteen pakkaset ja kokemuksesta jo tiedän koiran viihtyvän ulkona paremmin ja pidempään kovalla pakkasella. Lämpimät kengät tekivät tehtävänsä ja minun ei tarvinnut kiirehtiä kotiin varpaiden paleltumisen vuoksi, vaan saatoin kulkea Uman perässä metsässä niin kauan, kuin oli tarpeen ja ulkoilukokemus kirpeässä pakkassäässä oli nautinto tällä kertaa. Puissa kimmelsi jäinen huurre, joka kimalteli matalalla paistavan auringon kanssa kilpaa, painuen hetimiten takaisin näkyvistä.
Syksyllä kaivoin keskenjääneet pitkävartiset villasukat käsiini ja hyvin vähän kerrallaan niitä neulon. Ehkä valmistuvat talven aikana, tai sitten eivät. Kiirus ei onneksi ole ja sukkien kokoa katsellessa, mietin kelle olinkaan niitä oikein tekemässä? Noh, ei silläkään ole väliä, kiire loppui minun osalta kolmen vuoden takaiseen sydämen ohitusleikkaukseen ja sen jälkeen olen opetellut elämään kiireettä ja turhia hötkyilemättä.
Olen myös opetellut helppoa, nopeasti virkaten tehtyä pipoa. Lasten ollessa pieniä, neuloin ja virkkailin heille pipoja ja aina sen hankalimman kautta. Nuorempana ja ennen lasten syntymiä tein paljon erilaisia pöytäliinoja ja muita käsitöitä myöskin. Nyt muistelen uudelleen erilaisia tekniikoita, josko innostuisin uudelleen tekemään vaikkapa pitsisiä pöytäliinoja?
Käsitöissä ohjeiden kääntäminen vasenkätiselle on hieman hankalaa ja monesti joudun soveltamaan ja hyväksymään lopputuloksen olevan hieman erilainen, kuin alkuperäisessä ohjeessa oleva. Olen oppinut niin neulomisen, kuin virkkuunkin silmukat tekemään omalla tavallani ja ulkonäkö niissä poikkeaa yleensä oikeakätisen vastaavista silmukoista.
Vasta nyt ymmärrän peruskoulun käsityönopettajien moitteet siitä, kun en ikinä saanut silmukoita näyttämään samalta, kuin oikeakätisten oikeaoppiset luomukset. Samat opettajat eivät sitten kuitenkaan osanneet opettaa vasenkätisen neulontaa tai virkkuuta ja jättivät minut selviämään yksin ja toivoivat, josko joku vasenkätinen läheinen olisi minua opettanut. Virkkauksen saloihin minut opasti kummitäti, joka omalla taitavalla esimerkillään kannusti yrittämään silmukka kerrallaan. Neulominen on jäänyt perusvillasukkiin, vaikka olisin toivonut oppivani tekemään niitä monimutkaisiakin neuleita,-kuvioita. Ohjekirjasta tosiaan ei ole mitään apua, koska aivoni eivät kykene kääntämään silmukoita vasenkätisyydelle.
Aloitin tosiaan muhkupipon virkkausta ja vaikka kuinka yritin, en saanut samanlaista jälkeä, kuin ohjeessa eli oikean ja nurjan puolen symmetristä samanlaisuutta. Joten, tulossa on vasenkätinen pipo 🙂 .
Huomaan hieman kokevani ylimääräistä stressiä näin joulun lähestyessä, kuten aina ennenkin. Lahjat, syömiset ja muut jouluun liittyvät valmistelut saavat aikaan melkein harmaita hiuksia. Tiedossa on jälleen kaikenmaailman kompromissejä, yritystä pitää ihmiset tyytyväisinä pienellä budjetilla. Samalla kamppailen oman jaksamisen kanssa ja kyllä se niin on meidänkin perheessä, että minun tehtävänä on se joulun luonti. Jos en tee jotakin, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä tehdä ja jokainen odottaa kuitenkin, että jouluun kuuluu ne tietyt jutut, mitkä on aina ennenkin olleet. Äiti hoitaa, äiti tekee….
Kuka hoitaisi minua, äitiä? Kuka tekisi minulle, äidille joskus jotakin vastavuoroisesti? Tätä pohdin kaikkein väsyneimpinä hetkinäni, stressin ja liiallisen kuormituksen jälkeen, kun palautuminen on luokkaa nolla ja hektisyys vain elämässä jatkuupi päivästä toiseen tai ikävien sattumusten sarja iskee kapulansa rattaisiin, kuten viime viikkoina on ollut ikäviä tapahtumia yksi toisensa perään.
Oma mieleni onneksi suojaa minua, ja en muista tapahtumia. Olen onnistunut elämäni aikana luomaan itselleni muistin mustan aukon, jonne voi kipata kaiken ikävän, jotta seuraavana päivänä kykenen toimimaan normaalisti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Yön aikana ikävät tapahtumat vain häviävät muistista. Asioiden ja tunteiden käsittely tapahtuu sitten, kun on aikaa ja tilaa prosessoida niitä rauhassa. Tämä oli aikanaan yksi syy oman kirjoittamisen aloittamiselle, jotta muistaisin myöhemmin. Vahvasti traumatisoitunut mieli toimii omalla kohdalla kovin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei se aina niin mukavalta tunnukaan, kun ei kunnolla eilistä päivää kykene muistamaan.
Koti on paikka, jossa vietetään aikaa, tehdään eri toimintoja ja pidetään yllä hyvinvointia. Ainakin noin yleisesti ajatellen. Koti on paikka, jossa pitäisi olla mahdollisuus voida hyvin, kaikinpuolin.
Itselleni on aina ollut tärkeää kodin hyvinvointia lisäävät toimet; Turvallinen ilmapiiri, seesteinen, selkeä ja siisti ympäristö. Tartun toimeen viimeistään siinä kohden, kun johonkin alkaa jatkuvasti kerääntyä jotakin. Tasot oikein houkuttelevat tavaratoita, kutsuvat ja huutavat tyhjänä päälleen kaikenlaista.
Olen selättänyt monia haasteita elämäni aikana ja yksi suurimmista on ollut kodin ja sen eri toimintojen selkiyttäminen sekä kaaoksen välttäminen, joka voisi olla mahdollinen seuraus ilman tietoista toimintaa kodin eteen. Järjestyksen vaihto auttaa hallitsemaan mahdollisia kaaoksen alkuja.
Haluni ja tarpeeni voida hyvin itselleni luontaisessa ympäristössä on ohjannut minua läpi elämän tekemään erilaisia ratkaisuja kodissani. Pienistä teoista on tullut osa automaattista rutiinia, joista kiinnipitäen sain monilapsisen perhearjen toimimaan jokseenkin sujuvasti ja ennenkaikkea ilman kaaosta.
Kaaos kotona olisi voinut ollakin vaihtoehtoinen tilanne kotona, olihan siihen lasten ollessa pieniä kaikki mahdollisuudet. Ja kaikki mahdollisuudet käytin kaaoksen taltuttamiseen ja niin monista tavoistani tuli osa arkea, joka toistui vuodesta toiseen.
Koti on siis paikka, jossa jokaisella jäsenellä on oikeus voida hyvin. Hyvinvointi lähtee aina omasta halusta sekä kyvystä ja tekemisistä hyvinvoinnin eteen. Jos kotosalla ahdistaa tai sinne ei ole mukava palata, voi miettiä miksi asia on niin ja pyrkiä tekemään muutoksia elämäänsä kodin kautta.
Vietämmehän kotona kuitenkin paljon aikaa, ja voisi jopa ajatella kodin olevan koko elämän siivouskomero, viihdekeskus, makuuhuone, ravintola, pesula jne. Kotiin pitää siis mahduttaa eri toimintoja jo pelkän elämän ylläpitoon.
Koti on yleensä höystetty erilaisilla tavaroilla. On niin totta, että mikä tahansa tavara vaatii jonkinlaista huolenpitoa. Pölyt pitää vähintäänkin pyyhkiä, jos kyseessä on pelkkää silmäniloa tuottava esine ja jokainen kotiin tuotu tavara pitää myös säilyttää jotenkin. Yleensä tavaroita hankitaan kotiin jotakin tiettyä käyttötarkoitusta varten, jotakin tarvetta varten. Joskus taasen emme voi vastustaa kiusausta ja sorrumme heräteostoihin sen enempää miettimättä, mitä ja miksi tulikaan jokin tuote hankittua kotiin? Huolenpito kotiin hankittavasta tavarasta on hyvä miettiä jo etukäteen. Missä ja miten tapahtuu säilytys ja käyttö? Miten tavara puhdistetaan ja tuleeko se varmasti käyttöön ja tarpeeseen. Onko kyseiselle tavaralle säilytystila vai pitääkö sitä varten tehdä tilaa johonkin? Oletko valmis huolehtimaan tavarasta jatkossa?
Kaaos kotona ei luo hyvinvointia, päinvastoin. Ympäristön kaoottisuus ja suoranainen sotku ja epäjärjestys aiheuttavat ahdistuksen kaltaisia tuntemuksia, ehkä jopa suoranaisia stressaavia olotiloja ja ne heijastuvat kaikkeen olemiseen ja tekemiseen alitajuisena huolena ainakin.
Ennen jonkin asian hankintaa kannattaa siis todellakin miettiä tarkkaan, onko tavaralle olemassaoleva tila tai paikka säilyttää vai pitääkö ensin esimerkiksi luopua jostakin tai järjestää paikka uudelle tavaralle?
Onneksi jokainen voi vaikuttaa omaan kotiympäristöönsä, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Valinta on itsellä. Kodin seesteisyys ja mukava tunnelma tukevat kaikenlaista hyvinvointia monin eri tavoin ja sellainen on mahdollista jokaisen saavuttaa omilla toimillaan.
Mieti, mihin kaaos yleensä syntyy kodissasi? Ja miksi se kaaos pääsee syntymään juuri siihen mihin se tulee? Voiko asialle tehdä jotakin? Yleensä kaaos pääsee yllättämään niiden tavaroiden joukkoon, joille ei ole kodissa omaa paikkaansa tai niiden vieminen paikalleen on joko hankalaa tai peräti mahdotonta jonkin muun syyn vuoksi?
On vaikea välttää kaaoksen syntymistä kotona, jos tavaroilla ei ole paikkaa, mihin niitä laittaa. Kaiken seesteyden takana on mietitty paikka kaikelle. Jokaisella asialla on oma ehdoton mietitty paikkansa siellä, missä jotakin asiaa eniten ja useimmiten tarvitsee.
Minulla meni vuosia, ennenkuin ymmärsin avainten ja rahapussin oman paikan merkityksen. Jokainen lähtö kotoa merkitsi minulle ja yleensä muillekin perheenjäsenille töitä etsimisen muodossa ja voin sanoa sen olleen todella ikävää, kun muutoinkin saattoi olla kiirus ja sitten etsittiin avaimia tai jotakin muuta yhtä oleellista. Nykyisin piilota ja etsi avaimet-leikki on todella harvinaista, koska palautan avaimet tms. niille varattuun paikkaan, ellei jää takin taskuun.
Kipupisteitä kodissa on edelleen, joita yritän edelleen ratkoa. Todellinen tilanpuute aiheuttaa ongelman, johon en vielä ole keksinyt toimivaa ratkaisua esimerkiksi eteisessä, johon lipaston päälle kertyy lasten viikoilla mm. koulukirjat, reppua, kypärää, mainokset on helppo väin jättää siihen ensimmäiseksi eteen tulevalle tasolle, kuten myös pahvilaatikot, joita meille tulee tasaiseen tahtiin miesystävän toimesta.
Keittiössä syömme ruokapäydän äärellä, mutta keittiön pöytää joudumme käyttämään kaikkeen muuhunkin, kuin pelkkään syömiseen ja siivous eri toimintojen mahdollistamiseksi käy joskus rasittavaksi. Huonekaluin voisin saada esimerkiksi läppärit pois, seilaamasta edestakaisin pitkin keittiötä, vaan tilanpuute tässäkin tulee vastaan.
Kodin yleisilmeen voi pitää helppohoitoisena, erityisesti jos on taipuvainen saamaan kaaoksen aikaan. Pitää muistaa, ettei tavarat itsestään ilmesty näkyviin ja ne eivät myös mene itsestään omalle paikalleen. Jos erilaisille tasoille ja pinnoille kasaantuu tavaraa huomaamatta, voi huonekalut pyrkiä sijoittelemaan sellaisiin paikkoihin, ettei niiden päälle ole helppoa laskea käsistään asioita ensimmäisen tilaisuuden tullen?
”Laitan tämän tähän vain hetkeksi, ja vien pois myöhemmin”? Tämä on tuhoisa ajatelma ja teko ajatellen kodin viihtyisyyttä ja kaaoksen hallintaa. Se hetki voi venähtää pitkäksikin ajaksi ja silmä ikäänkuin tottuu tietyssä paikassa olevaan asiaan ja sitten siihen ei enää kiinnitä huomiota, mutta alitajuisesti se häiritsee koko ajan, vieden tilaa muilta aatoksilta. Itselle annettu lupaus toimii taustalla, kuin kiintolevy konsanaan ruksuttamassa. Oma vinkki tällaiseen taipumukseen on se, että ottaa kylmästi itseä niskasta kiinni ja vie heti tavarat omille paikoilleen, oli tilanne mikä tahansa. Vaikeaa toiminta on tosin silloin, jos asialla ei ole sitä omaa paikkaansa jo valmiina. Itse siirrän ne huonekalut uuteen järjestykseen, jos huomaan jonkin mööpelin alkavan kerätä tavaraa päällen. Inhoan ylikaiken tavaraa, mikä on väärässä paikassa tai näkyvillä ja mikä ei johonkin kohtaan kuulu.
Jouduin itse aikoinaan nuorena aikuisena tekemään kotiini muutoksia allergiasiivouksen vuoksi. Samat ohjeet toimivat hyvin kaikille, jotka haluavat mahdollisimman pölyttömän ja siivousten kannalta helppohoitoisen kodin. Yksi parhaista opeista onkin kodin/sisustuksen järjestäminen niin, että siivous on mahdollisimman helppoa ja jokaiseen nurkkaan pääsee käyttämättä yliluonnollista akrobatiaa 🙂 . Siivouksen pitäisi sujua niin, ettei huonekaluja tai tavaroita tarvitse siirrellä edestakaisin imurin ja lastan tieltä pois, pölyt voi pyyhkiä nopeasti ja tehokkaasti koko kodista ja materiaalit kotona on pestäviä, pölyämättömiä ja helppohoitoisia muutoinkin.
Muistelen nuorempana siivonneeni perinteisesti kaksi kertaa vuodessa sellaisen suursiivouksen, koko kodin lattiasta kattoon ja säilytystilat,-kaapit ja komerot tehden juhannus,-ja joulusiivot ikkunoiden pesua unohtamatta. Tein niin, koska olin oppinut, että niin pitää tehdä ja kaikki tekee niin ja urakkaa riitti…Juhannus,-ja joulusiivot taisivat olla ensimmäisiä siivoukseen ja kotiin liittyviä juttuja, jotka kyseenalaistin ja aloin pitkin vuotta käymään läpi säilytystiloja,-kaappeja yhden kerrallaan.
Kertarysäyssiivous jäi nopeasti historiaan omalla kohdalla ja huomasin, miten paljon helpompaa olikaan elää, kun arjessa sai rauhassa ja tarpeen mukaan järjestellä/siivota/karsia tavaroita. Näin tehden koti alkoi tuntua ja näyttää paljon mukavammalta myös ilman hermojen ja terveyden menetystä. Itse siivoustyön määrä vähentyi huomattavasti ja kaapistot ja muut säilytystilat tulee nykyisin siivottua paljon paremmin ja useammin, kuin vanhantavan juhlapyhä siivouksin. Useamman pikkulapsen vanhempana suursiivous kertarysäyksellä on myös vaikeaa järjestää, kaiken muun arjen ja lasten huolenpidon keskelle.
”Jos tarvitsen tätä joskus?” Kuulostaako tutulta ajatukselta samalla, kun siirrät tavaran jonnekin mahdollista tulevaa käyttöä varten? Tämä ajatus tulevasta tarpeesta on jotenkin tuhoisa siinä mielessä, ettei mitään voisi heittää pois, mistään ei voisi luopua mahdollisen tulevan tarpeen vuoksi. Tällä ajatuksella tavaramäärä kasvaa kasvamistaan ja riskinä voi ollakin, ettei kyseistä tavaraa tule ikinä edes tarvittua? Silti se mahdollinen tarve tavaralle kummittelee siellä jossakin säilytyksessä vieden tilaa niiltä asioilta, joita oikeasti tarvitsee arjessa jokapäivä ja näille tavaroille ei ole sitten välttämättä omaa paikkaansa mahdollisen tilanpuutteen takia?
Itselläni sääntönä on vuoden takaraja noin, eli sellaiset asiat saavat poistua kodistani, joita en ole tarvinnut noin vuoteen. Poikkeuksena tästä on joitakin tunnetavaroita, joilla on jokin käsittämätön tunnearvo. Onneksi niitä ei ole kovin montaa, hilloan esimerkiksi lasteni muutamia vauvavaatteita, vaikka kokemus nyt osoitti, ettei niistä iloa ole lapsille. Ei kelpaa heidän päällään/käytössään olleet jutut, vaan uutta pitää saada. Ymmärrän. Joten olen näistäkin luopunut jo suurimmasta osasta. Nykyhyvinvoinnin aikana kaikkea on saatavilla uutena, hinnatkaan eivät päätä huimaa ja pula-aika on siis vain kulkenut perintonä sukupolvelta toiselle.
Nykyisin pidän sääntönä omassa kodissani tavaran määrän hallintaan liittyvää ajatusta. Kotiin tuotua tavaraa kohden poistan yhden vastaavan ja näin ollen tavaramäärä ei pääse kasvamaan ja viemään tilaa rajallisista tiloista hankinnoista huolimatta. Omassa toiminnassa myös tavaramäärän hallinta on saanut uusia ulottuvuuksia ja nykyisin teen pienimuotoista karsimista tavaroiden suhteen säännöllisesti. Eli, karsi, karsi ja karsi. Näin erityisesti silloin, jos mietit hankkivasi kotiisi lisää säilytystilaa tavaroillesi ja kaaos on ovella tilanpuutteen vuoksi. Mieluummin karsi tavaraa, kuin hanki ylimääräistä säilytystilaa.
Näin joulun aikaan ja muutoinkin elämässä on hetkiä, jolloin on aika antaa ja saada lahjoja. Monesti kotiin tulee tavaroita lahjoina, ja toisinaan lahjat voivat olla peräti ei-toivottua krääsää, mille ei vain löydy käyttöä omassa kodissa ja sitten näitä yrittää säilyttää vain kohteliaisuussyistä, vaikkei tarvetta oliskaan. Aineettomat lahjat ja lahjakortit sekä elämykset ovat oiva tapa muistaa toista, ilman tavaran hankintaa, ellei varmasti tietäisi jonkin olevan tarpeellinen ja toivottu asia jollekin.
Kaikelle oma paikka, oma aika. Järkevä ajatustyö siitä, mitä oikeasti ja vähintään tarvitsee normaalissa elämässä. Vaatteita ei tarvitse kovinkaan montaa, ja sitä myöden säilytystilaa. Sama juttu vaikkapa petivaatteiden osalla. Suuret määrät tekstiilejä kaapissa juontaa juurensa oletettavasti talviseen aikaan ja siihen, kun pyykkiä päästiin pesemään harvemmin. Sama vaatteiden ja muiden tekstiilien kanssa. Mitä vähemmän on käytössä vaikkapa vaatteita, sen helpompaa on myös pyykkihuolto kaikenkaikkiaan.
Olen myös järjestänyt kodissa tavaroita sen mukaisesti, missä niitä käytetään, tarvitaan. Minun on esimerkiksi turhaa kantaa alusvaatetusta edestakaisin vain viedäkseni puhtaita kaappiin yläkertaan, ja sieltä taas takaisin. Turhauduin jatkuvaan pyykinsiirtoon ja järjestelin tilan alusvaatteiden säilytykseen pesukoneiden viereen. Olen ollut todella tyytyväinen ratkaisuuni, ja vähentyi huomattavasti puhtaan pyykin kuljettelu kahdessa kerroksessa.
Tavaroiden käytön miettiminen helpottaa järjestelyä. Missä paikassa jotakin tarvitaan, kuinka usein? Vähällä käytöllä olevat jutut voi siis sijoittaa hieman hankalampiinkin paikkoihin odottelemaan käyttöä, kun taas arjessa jokapäiväiset jutut on hyvä olla helposti saatavilla, sekä helposti sijoitettavissa omaan paikkaansa.
Esimerkiksi minulle toimiva keittiöratkaisuni löytyi kokeilujen kautta. Ennen puhtaat astiat sijaitsivat pitkin keittiötä eri kaapeissa, miten ne mahtuivat minnekin. Tämä 80-lukulainen kaapisto ei oikein palvele nykyaikaa enää kunnon, taikka muidenkaan vaatimusten osalta ja muuttomme jälkeen astiahuolto tuntui vaikeutuvan lähes ylitsepääsemättömäksi pulmaksi. Joitakin vuosia kamppailin toimimattoman keittiön kanssa ennen ratkaisua. Nykyisin meillä on yksi leveä ja pitkä kaappi käytössä kaikille arjen astioille. Astioita, aterimia ja ruuanvalmistukseen käytettyjä juttuja ei siis tarvitse hakea eri kaapeista enää, vaan kaikki mahdollinen sijaitsee yhden oven takana. Toki tämä on mahdollista vain vähäisellä määrällä käyttöastioita, ja vaatii selkeän järjestyksen hyllyille, mutta kyllä voin suositella.
Harvoin käytössä olevat keittiön tarvikkeet on nyt sijoitettu sinne, minne ne sitten mahtuvat ja elämä helpottui huomattavasti. Keittömme pieni koko rajoittaa myös mukavasti halua hankkia kodinkoneita, koska niille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Itse kaipaisin esimerkiksi leivänpaahdinta joskus, mutta haaveeksi mokoma jäänyt, koska tilaa ei ole säilytykseen ja tasolle en mitään ylimääräistä halua rumentamaan jo entisestään rumaa keittiön osuutta.
Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?
Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.
Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.
Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.
Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.
Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.
Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.
Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.
Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.
Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.
Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.
Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?
Marraskuu taitaa olla koko vuoden synkin kuukausi. Ulkona on aamusta iltaan hämärää ja aurinkoa näkyy tuskin ollenkaan.
Meilläkin alkoi kalliin sähkön aikakausi ja opettelemme jälleen nipistämään sähkön kulutusta jo entisestään pienistä lukemista. Itse sähkön käytön osalta ongelmaa meillä ei olekaan, vaan maksammekin harmiksemme laskusta kaiken maailman sähkön käytön sivukuluja, jotka nekin on nousseet tasaiseen tahtiin.
Suurimmat sähkösyöpöt meillä tällä erää ovat kodinkoneet ja laitteet. Jos ennen aikaan valmistin isompia määriä ruokaa uunissa kerralla, niin nyt uunin käyttö todella vähäistä. Samoin on kuivausrummun laita, ja vain koirankarvaiset tekstiilit pääsevät enää rumpuun pyörimään. Itse opettelen sietämään päiväsaikaista hämäryyttä sisällä entisestään ja valojen käyttö on jäänyt hyvin minimiin. Kaiken kaikkiaan pyrin välttämään minkäänlaista ns. turhaa sähkönkäyttöä, jotta laskut pysyisivät maltillisina.
Kulutus kaikessa on vähentynyt tässä vuosien varrella, onneksi. Silti kulutuksen vähentyminen ei ole näkynyt rahapussissa, koska hinnat ovat nousseet samaa tahtia, laatu huonontunut ja määrä pienentynyt esimerkiksi ruokatavaroiden osalta.
Pyykinpesukone käynnistyy meillä yhä harvemmin, entisen neljän koneellisen huippuruuhkavuosiin verrattuna. Kaupasta ei tarvitse enää selkä väärällään kantaa maitoa ja peruselintarvikkeita useamman kerran viikossa, siivouksen tarvekin on vähentynyt sitä mukaa, kun meillä lapsia lentää omilleen asumaan.
Tätä kirjoittaessa odottelen ensimmäistä kalliin sähkön laskua. Hieman hirvittää ja laskun saapumisen jälkeen tiedän, mihin suuntaan katseen kulutuksessa. Mistä pitää vielä nipistää ?
Elämässä on paljon sellaista, mihin onneksi pystyy itse vaikuttamaan, kun vain tavallaan hoksaa ne jutut ja alkaa toimia omien arvojen mukaisesti, vähän kerrassaan. Yksi asia toinen toisensa jälkeen. Omalle kohdalle kaikenlainen riippumattomuus häämöttää tulevaisuudessa, sellainen olemisen ja elämisen vapaus, jahka nuorimmatkin lapset aikuistuvat.
Haaveeksi on noussut mielenperukoilta, millaista olisi ainakin kokeilla, miltä sellainen liikkuva elämäntyyli tuntuisikaan? Saa nähdä, toteutuuko tämä mielikuvani joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten joskus, kun en ole sidottuna yhteen paikkaan olosuhteiden ja muiden hyvinvoinnin vuoksi?
Illalla katsoin pitkästä aikaa oikein hersyvän kotimaisen elokuvan ja pitkästä aikaa sai nauraa ihan vedet silmissä huonolle huumorille, joka upposi ainakin meillä. Aihe/ aiheet laittoivat pohtimaan myöskin ilmiöitä, joista tätä nykyä joutuu olemaan yleensä kommentoimatta leimautumatta ja saamatta päälleen vihaa niskaan. Ymmärrän, miksi en ole kuullut kyseisestä komediasta aiemmin, vaan silti hauskalla ja asiallisella tavalla oli käsitelty vaikeita elämän ilmiöitä, totuuksia ja suomalaisten ennakkoluuloja.
Vaikeiden asioiden käsittely huumorin avulla vaatii omanlaisensa kyvyn nauraa vaikkapa itselleen. Muistelen omaa mennyttä kykyäni elokuvan myötä ja voin rehellisesti todeta menettäneeni tuon omanlaisen huumorin jalon taidon. Jossakin kohtaa elämää minusta kuoriutui melkoinen tosikko melkein kaikessa ja tahtoisin löytää huonon huumorini takaisin ilostuttamaan elämää.
Liian tosikko elämässä ei saa olla ja huonolla (mustalla) huumorillakin on sijansa oikeassa paikassa ja ajassa. Muistelen naurun helpottaneen monen ihmisen elämää vaikeassa hetkessä ja jälkeenpäin sain yleensä kuulla, miten oli helpotus nauraa edes se pieni hetki muutoin hankalan tilanteen edetessä.
Hyvää huomenta maailma, tänään(kin) on hyvä päivä (kaikesta huolimatta). Hyvä päivä on aamuinen päätös, toive ja peräti uskomus, jos sen niin haluaa ajatella.
Millainen on sinun hyvä päivä?
Omalle kohdalle hyvän päivän toiveeseen kuuluu ennenkaikkea mielialan pysyminen plussan puolella. Hyvään päivään kuuluu myös se kuuluisan resilienssin käyttäminen tietoisesti, jos ja kun sitä tarvittaisiin. Minun hyvään päivään kuuluu oikean asenteen löytäminen jokaiseen hetkeen ja kyky olla itselleen armollinen ja vähemmän vaativa vaikeissa hetkissä, jos niitä sattuisi olemaan. Hyvään päivääni kuuluu myös pienien ilon aiheiden ihan tietoinen, nykyään jo myös tiedostamatonkin löytäminen.
Hyvä päivä on itselleen sopiva rytmi arjessa, sitä kun asiat järjestyvät tai ne laitetaan järjestymään tarpeen niin vaatiessa. Hyvä päivä on perusarkea, sitä samaa tuskastuttavan tylsää ja puuduttavaa arkea isolla aalla. Sitä on hyvä päivä minulle.
Hyvä päivä on ahdistuksen ja mielen painaumien poissa-oloa. Luottamusta käsillä olevaan hetkeen ja siihen, että myös tulevassa asiat järjestyvät.
Hyvä päivä on tahtoa voida hyvin, tänäänkin. Minä, jos kuka tiedän tämän. Olenhan syntynyt masennuksen ja ahdistuksen kurja naru kaulan ympärillä, traumojen kiristäessä silmukkaa aina vaan hieman tiukemmalle läpi koko elämän.
Kaikesta huolimatta olen tässä, vaikka todennäköisyys säilyä hengissä, saatika menettää järkensä on ollut korkea. Silti, niin ei ole käynyt, vaikka olen itsekin pahimmilla hetkillä kuvitellut tulevani hulluksi sietämättömien tilanteiden keskellä. Joskus selviytymiseni elämästä tähän asti on tuntunut suoranaiselta ihmeeltä ja ollakseni rehellinen, ihmehän se onkin.
Aikoinaan päätin haluta elämään myös onnea, positiivisuutta; kaiken sen eletyn ahdistuksen ja kokemani kurjuuden vastapainoksi. Halusin olla aidosti onnellinen, halusin kokea miltä positiivinen elämä tuntuu ja päättelin ehkä lapsellisestikin, että kun olen niin ja niin kauan virunut henkisessä vankilassa, voisiko sitten olla mahdollista elää loppuelämä henkisesti vapaana, päinvastaisien kokemuksien ja tuntemuksien ja olotilojen jne kera?
Luulen omaavani jonkinlaisen ominaisuuden, mikä on suojannut ja suojaa minua. Jo lapsuudesta opittu kyky kulkea elämän pahimpien karikoiden läpi. Olen oppinut elämän kantavan jokatapauksessa, olen oppinut itse kannattelemaan itseäni, kun muista ihmisistä ei siihen ole ollut. Olen oppinut pärjäämään itsekseni, vaikka helppoa se ei ole ollut.
Tänään on hyvä päivä-mantra toimii omalle kohdalle muistuksena ennenkaikkea asenteesta, jonka kerään ylleni ihan jokainen aamu herätessäni. Mantraan kiteytyy oikeastaan kaikki se vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista, joka minun pitää muistaa myös omalle kohdalle; myös minä olen olemassa ja olemassaoloni tarkoitus ei ole pelkästään muiden hyvinvoinnin varmistaminen tai mahdollistaminen. Myös minä olen tässä, ja kukapa muu kantaisi vastuun minun hyvinvoinnista, kuin minä itse.
Oman itsen voi syrjäyttää, jättää huomiotta jopa vuosikausiksi. Omaa hyvinvointia voi siirtää lähes loputtomiin, odottamaan hamaan tulevaan. Oman itsen ja oman hyvinvoinnin voi unohtaa kokonaan elämän viedessä mennessään erilaisista syistä johtuen. Minut kasvatettiin lapsuudessa unohtamaan omat tarpeet ja oma hyvinvointi. Sanottiin, että on itsekästä ja väärin ajatella omia tarpeita/toiveita asiassa kuin asiassa. Elin vuosikymmeniä ajatellen vain muita, läheisiä ja niitä vähemmän läheisiä ihmisiä. Kasvoin ikäänkuin muiden hyvinvoinnin varmistajaksi, palvelijaksi.
Koskaan ei onneksi ole liian myöhäistä alkaa opettelemaan toisenlaista vastuunottoa itsestä, omasta hyvinvoinnista. Minulla on mennyt aikaa ymmärtää, millaista hyvinvointia tarvitsenkaan ja täytyy tunnustaa, että opettelen edelleen asiaa.
Kukaan toinen ei voi, eikä pysty tuomaan sinulle juuri sinun tarvitsemaa hyvinvointia. Vastuu asiasta on ihan itsellä. Tieto lisää tuskaa, kyllä. Mutta tieto lisää myös ymmärrystä ja ymmärrys antaa kykyä myötätuntoon, jota tarvitaan ollakseen itselleen ”armollinen” hetkessä.
Hyvinvointi alkaa hyvin pienistä jutuista, ajatuksista ja toiveista. Kun on riittävän kauan märehtinyt murheissa, sitä alkaa kuin automaattisesti rajaamaan ulkoapäin tulevaa ärsykettä ja käpertyminen omaan oloon ja oman hyvinvoinnin etsimiseen saa tuulta purjeisiin.
Ulkona satoi jotain valkoisen oloista, lunta jäätyneeseen maahan. Saa nähdä, millainen talvi on tänä vuonna? Oma toiveeni olisi paljon lunta, kuten parina edellisenäkin. Lumen määrä aiheuttaa keskustelua ja yleinen mielipide taitaa olla mitä vähemmän, sen parempi? Pakkastakin saisi olla, mielellään koko talven ja pitkälle kevääseen saakka.
Sata vuotta ainakin
Hankimme vanhan mummon pihamaan lumitöihin avustajan, lumilingon. Mummohan ei sitä itse osaa käyttää, muttei meidän tarvitse selkiämme rikkoa siinä pihassa, kolatessa kiireellä useita kymmeniä senttejä satanutta lunta ja hyvällä tuurilla myös jäätynyttä ja painunutta. Me harvoin pääsemme tositoimiin juuri silloin, kun lumisade on ohi ja pari edellistä talvea lumitöiden osalta on ollutkin melkoisen tekemätön paikka vanhan mummon pihassa.
Tekemätön paikka vanhan mummon pihassa on myös ollut lehtien haravointi. Piha on jokseenkin suuri, meitä mummon lapsia on useampia. Silti vuodet ovat vierineet ja kenelläkään ei ole sitä paria tuntia aikaa tai tahtoa varata pihan talkoisiin. Onneksi on ruohonleikkuri, jonka käyttö sekin on jäänyt perheeni vastuulle. Vanha mummo ei jaksa eikä kykene huolehtimaan pihastaan.
Lisätään yhtälöön useamman sukupolven rojut piharakennuksessa. Kenen huoleksi nekin jäävät joskus? Vintillä on ollut hauskaa ja ”hauskaa” piipahtaa; ahdistus iskee, kun tiedän kenen vastuulle nekin tavarat jäävät. ”Jos jotakin vielä joskus tarvitsee” on ollut vanhan mummon ja talossa häntä ennen asuneiden motto.
Mummon mökki, mummon koti ja kukapa nyt kodistaan haluaisi pois? Olisihan sitä helpompiakin tapoja elää ja olla? Rivi,-kerrostalossa ei olisi lumitöitä, ei pihatöitä vuodenaikojen mukaan. Asunnon lämmityksestä ei tarvitsi huolehtia, ei olla jatkuvasti puusouvissa kantamassa pilkottuja puita taloon sisälle.
Entäpä itse mökki sitten? Talossa itsessään ei ole pesumahdollisuutta, piharakennuksessa on puusauna, jossa ei kovien pakkasten jälkeen kulje vesi. Kukaan ei jaksa pesuvesiä kantaa piharakennukseen putkiston jäätymisen jälkeen. Talossa itsessään olevat putkistot myös jäätyvät myös kovilla pakkasilla ja mikään lämmityskaapeli ei kykene pitämään sulana näitä alkeellisia virityksiä, jotka on tehty joskus aikoinaan ja kovien pakkasten jälkeen viimeistään jokainen vesiputki on jäässä ja sitä voi kestää kuukaudenkin.
Kieltämättä, yli satavuotias mökki kaipaisi myös jatkuvaa kunnostamista ja vanhan mummon lapsilla ei riitä varat/aika / mielenkiinto/taito kunnostamiseen. Ja vaikka riittäisikin, ketään ei loppupeleissä kiinnosta pitää mökkiä timmissä kunnossa. Sääli, koska kyseessä on kuitenkin aito hirsitalo, paanukattoineen ja kiviperustuksineen kaikkineen. Tai talo, mökki kokonsa puolesta. Alkujaan varmaankin ollut osa isompaa maatilan rakennuskantaa ja päätalo tuhoutunut? Kukapa nyt kodistaan vapaaehtoisesti lähtisi? Olen kuullut jokainen kesä jo yli kymmenen vuotta saman lauseen;
”Katsotaan nyt vielä ensi talvi, ja mietitään muuttoa sitten ensi keväänä.”
No, niinhän se on, ettei ihmistä voi omasta kodistaan pakottaa pois, ei vaikka siinä ei kykenisi enää omatoimisesti asumaankaan. Mökki ja pihapiiri on valitettavan rapistunutta.
Homeisia, rikkinäisiä tavaroita/rojua
Olen yrittänyt parhaani mukaan ennakoida tulevaa, tietäen kaiken sen monien sukupolvien rojun määrän piharakennuksessa. Ajatuskin siitä, että ne rojut joskus kaatuvat minun ja muiden vanhan mummon lasten niskaan kauhistuttaa ja ahdistaa.
Olen jo vuosia tehnyt siivoustyötä mummon luona, vähän kerrallaan. Nykypäivänä roskien lajittelu kannattaa tehdä jo kuormaa kasatessa, jotta jäteasemalla asiointi helpottuu. Useamman kuorman vieneenä tämänkin tiedän ja juuri se jätetavaran lajittelu onkin kaikkein työläin vaihe. Itseäni kismittää maksaa jätteestä, jota en ole itse aiheuttanut, ja mitään järkevää/ehjää/homeetonta ei ole vielä myytäväksi asti löytynyt.
Tulevaisuuteen pitää varautua, ainakin ajatellen mökin mahdollista myyntiä. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan lapsista halua riesaa itselleen mökistä, joka pitäisi remontoida lattiasta kattoon ja paljon siltä väliltä. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän talovanhus pääsee rapistumaan huonolla ylläpidolla. Pelkkä asuminen ja talon lämmitys ei paljoa vaikuta hiljaiseen rapistumiseen.
Joissakin perheissä tällaiset perikunnan asiat hoituvat yhteisillä sopimuksilla ja puhalletaan koko porukan voimin yhteiseen ”hyvään”. Rakentavassa hengessä sopia, kuka tekee mitäkin ja niitä talkoitakin olisi. Meillä ei valitettavasti toimita näin. Mummon mökki toimii rasitteena jokaiselle, joka ei ole omalla hiljaisella päätöksellä jättäytynyt pois ”vastuusta”.
Yhden sisarukseni kanssa olemme jo kertaalleen siivonneet ainakin sadan vuoden metallit tontilta ja rakennuksesta. Kiitokset hänelle vielä näinkin sekä halukkuudestaan osallistua jatkossakin varastojen tyhjennykseen. Noottia saa ne, joiden katseet kulkevat nenän viertä pitkin alaspäin tai ne, jotka eivät viitsi edes viesteihin vastata kiireidensä keskeltä. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään ehkä löytää sitten?
Rapistuva talovanhus
Talon omistaminen vaatii aina jonkinlaisia toimenpiteitä, ylläpitoa. Mekin nykyisin vain harmittelemme, jos ja kun jokin talon asia vaatisi toimintaa. Ei meitäkään enää kiinnosta, kun yksin saisimme pakertaa ja puurtaa ja toimia rahapussina vielä kaiken päälle. Viimeksi muutama vuosi sitten saimme parin sisaruksen haukut ja epäilyt päällemme, kun erehdyimme mummon toiveesta kunnostamaan sisätiloja ja saunan saunomiskuntoon. Samaa virhettä emme toiste tee.
Mummon mökki pihapiireineen rapistuu vuosi vuoden jälkeen entisestä kukoistuksestaan. Tavarat homehtuvat rauhassa ulkorakennuksen vintillä päivänpaisteen ja veden tihkuessa kattotiilien lävitse. Ikkunan pokat pitäisi kunnostaa, maalata kuten rakennuksetkin. Kuistille olisi hyvä uusia lahonneita laudan pätkiä, kuistin portaat kunnostettiin turvallisuuden nimissä, kun jalka meni läpi laudasta astuessa jokunen vuosi sitten.
Onneksi sentään sauna lämpiää puutavaralla, jota löytyy paljon poltettavaksi varastoista. Vuosien homehtumisen jälkeen huonekaluista ei saa sisätiloihin soveltuvaa käyttöesinetttä tai tavarat on rikkoontuneina ja korjauskelvottomina vain viety pois silmistä. Mistään ei ole voitu luopua, ei edes käyttökelvottomista jutuista ja niin sitten se tavaramäärä on kasautunut. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös laiskuus? Onhan se nyt todella hankalaa viedä jäteasemalle jotakin ja siitä joutuu vielä maksamaankin, joten ilmaiseksi voi säilöä omissa nurkissa?
Jaaha, tällainen avautuminen tällä kertaa. Pikkujuttuja elämän isossa pyörässä ja herneitä on odotettavissa nenukoihin taas lisää ajatusteni myötä. Semmoista elämä on, toisinaan. Kaikkia immeisiä ei voi miellyttää, ja pahin taitaa ollakin se oma lähipiiri, suku.
Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.
Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.
Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.
Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?
No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.
Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.
Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”
Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.
Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.
Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.
En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.
Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.
