Omalla vastuulla

Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?

Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.

En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.

Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?

Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.

Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.

Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.

Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.

Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.

Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.

En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.

Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.

Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.

Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.

Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.

Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.

Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.

Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.

Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.

Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?

Positiivisten asioiden viikko

Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.

Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.

Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.

Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.

Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!

Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.

Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.

Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?

Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.

Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.

Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.

Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.

Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.

Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.

Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.

Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.

Syksyisen oloisia hetkiä toivottelen kaikille!

Uskalla elää

Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.

Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.

Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.

Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.

Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.

On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?

Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.

Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.

Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.

Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.

Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?

Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.

Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.

Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.

Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.

Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.