Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.
Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.
Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.
Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.
Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.
Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”
(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)
Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.
Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.
Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?
Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.
Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.
Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.
Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.
Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?
Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.
Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.
Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.
Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.
Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.
Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.
Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.