Jälleen yksi kokonainen vuosi takana. Tätä vuotta on jäljellä pari päivää ja pakostakin ajatukset viivähtävät hetkittäin jo ensi vuoden puolella.
Menneeseen vuoteen mahtuu niin iloja, kuin surujakin ja kaikkea siltä väliltä. Vuoteen mahtui elämää, isolla eellä. Tulevaan vuoteen minulla on muutama ajatus, toive itämässä ja kerron niistä ehkä joskus myöhemmin.
Ensi vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että nuorinkin lapseni saavuttaa sen maagisen täysi-ikäisyyden. Mikäänhän ei sinällään muutu ja kuitenkin muuttuu. Askeleet aikuisen elämään muuttuvat nyt totiseksi todeksi ja vaikka nuoruus jatkuisikin vielä vuosia, vastuu on itsellään.
Tässä kohden voisin jälleen miettiä, mihin on mennyt yli kaksi vuosikymmentä? Aika, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti? Muistan, etten osannut kuvitella elämää, ”sitten kun lapset ovat aikuisia”; niin pitkälle en edes halunnut ajatella ja nyt alkaa olla käsillä nuo hetket.
Lapset, äitiys ovat olleet elämäni tärkein asia edelliset vuosikymmenet. Prioriteetti numero yksi. Nuorena hyväksyin lapsettomuuden osakseni, yritettyämme lasta toista vuotta. Suunnittelin tuolloin opintoni, tulevaisuuteni ja aloin elää sen mukaisesti, ettei minusta koskaan tulisi äitiä.
Muistelen, miten kipeää teki ajatus, etten olisi koskaan saanut lapsia. Kuitenkin minua lohdutti toisaalla ajatus tulevista haasteista työelämässä. Siihen yhtälöön ei lapset olisi mahtuneet oikein mitenkään omasta mielestäni. Tuolloin luulin, etten olisi kyennyt hoitamaan kahta vaativaa asiaa samanaikaisesti hyvin, (työtä ja perhettä).
Sitten kuitenkin toiveeni lapsista ja perheestä toteutui ja oikeastaan samointein unohdin ”urahaaveeni” työelämän puolella. Halusin keskittyä täysillä saamaani lahjaan, äitiyteen. Toki yritin opiskella vielä kahden ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi ilman lasten isän tukea ja pienen tukiverkoston ollessa epävarmaa ja ajoittaista.
Muistan vieläkin sen hetken, kun tein raskaan päätöksen opintojen lopettamisesta. En kuitenkaan menettänyt mitään, minulla oli jo yksi ammatti opiskeltuna ja se saisi riittää, muistelen ajatelleeni. En kuvitellut, että vielä joskus aikuisena opiskelisin, saati vaihtaisin ammattia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä näihin vuosiin on sisältynyt. Elämää isolla eellä edelleen.
Olen hieman miettinyt, mitä ensi vuoteen? Mieleeni nousee ensisijaisesti yksi tärkeä asia; opettelen omaa hyvinvointia ja itseni huomioimista. Jäin tavallaan itseni jalkoihin keskittyessäni pelkästään äitiyteen, perheeseen yrittäen taiteilla lisäksi työelämässä omien fyysisten sairauksien runnoessa kehoa ja sittemmin myös psyykeä kohti lepoa.
En kuitenkaan kadu mitään, elämä on mennyt, niinkuin se on mennyt ja edelleen uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa.
Näin vuodenvaihteessa ajatukset viivähtävät muutaman vuoden takaisissa tunnelmissa, toipumisen ensihetkissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On selvinnyt syitä, ja niiden seurauksia. Asioille, joista olen kärsinyt ymmärtämättä syytä, on löytynyt vihdoin syy ja ne ovat olleet avaimia jälleen uuteen.
Kiitollisena jätän vanhan vuoden taakse ja kiitollisena aloitan uuden vuoden.
Jään toiveikkaana odottamaan vuoden vaihdetta, uutta vuotta ja toivon tasapainoa, rauhaa ja välittämistä!
Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!
Vuosi vaihtuu
Ajatukset viipyilevät myös yhä enemmän ympäröivässä maailmassa, siinä miten hulluksi ja järjenvastaiseksi moni asia onkaan muuttunut. Samalla tiedostan, että ainoa asia mihin voin itse vaikuttaa, on oma asenne ja oma toiminta, tunteet ja toivoa muidenkin ymmärtävän saman.
Olen ollut huomaavinani sen, miten esimerkiksi yhteiskuntaa ollaan ajamassa ilmeisen tarkoituksella alas, ihan lainsäädännön tasolta. Yhteiskunta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki on ja ilmeisesti nyt niitä heikkoja lenkkejä karsitaan ketjusta pois rivakalla otteella?
Seuraako tästä kaikesta lisääntyvää yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa ja omaa vastuuta omasta elämästä? Yhteisössä on kuitenkin voimaa, sillä yksin ei tarvitse pärjätä, osata kaikkea. Terveissä yhteisöissä on myös turvaa, huolenpitoa ja välittämistä.
Yhteiskunta on ollut joillekin se ainoa yhteisö, joka on tarjonnut apuaan tarvitsematta antaa mitään takaisinpäin, osallistumatta muutoin, kuin saajana. Käytännössä kuitenkaan mikään toimiva yhteisö ei toimi yksisuuntaisesti. Jokainen yhteisön jäsen osallistuu ja tuo ne omat vahvuutensa ja taitonsa kaikkien eduksi.
Monen mutkan kautta ajatellen kaikkia tarvitaan. Sairaita, jotta lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla olisi työtä, rikollisuutta, jotta poliisilla ja muilla lainvalvonnan parissa työskentelevillä olisi myös palkkapäivänsä. Tarvitaan ravinnon tuottajia ja monia muita eri aloilla olevia. Mielikuvituksella voi pohtia, miksi kukakin ammattiryhmä on olemassaan tätä yhteiskuntaa varten. Perusasiat; ravinto, katto pään päällä, lämpö, vaatetus ja fyysinen turva noin alkuun terveyttä unohtamatta. Entisaikaan jokainen huolehti kaikesta itse, jokainen omissa torpissaan viljellen maata ja kasvattaen ravintoa. Toiset tekivät jotakin muuta, käsillään tai aivoillaan tuoden yhteiskunnan hyödyksi osaamisensa.
Aina on ollut myös se osa, joka on alistanut ja vaatinut itselleen toisten tekemästä työstä osan omaan käyttöönsä, nauttien leppoisesta olostaan saaden kaiken ilman vaivannäköä. Ahneus ja itsekkyys, valta. Sitä on ollut aina historian saatossa, enemmän tai vähemmän ja tällaisen silmissä tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat kuin roska silmässä.
Se, että on paljon työttömiä ihmisiä, kertooko se siitä, ettei heitä tarvita yhteiskunnassa? Vai ovatko he niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä omaa kykyään toimia yhteisössä? Jokainen voi tehdä jotakin yhteisön eduksi, mutta kukaan ei ilman asianmukaista palkkaa halua toimia ja tehdä osaansa. Saman verran se peruna maksaa jokaiselle, riippumatta siitä mitä työkseen tekee, muista elämän vaatimista kuluista puhumattakaan. Elämän perusmaksut ovat jokaiselle samat.