Ihmistuntemus on taitolaji. Tai ehkäpä oikeammin se, kuinka ihmisten parissa toimitaan?
Kuinka ihmisten kanssa sitten toimitaan? Jokainen meistä tekee, toimii ja elää omista lähtökohdistaan käsin, omista motiiveista lähtee kulloinenkin tapa toimia tilanteissa toisten kanssa.
Joskus tiedostan, milloin trauma ottaa vallan vääristäen kokemustani, tunteitani suhteessa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Joskus taas olen täysin kysymysmerkkinä, mitä tapahtui ja mitä olenkaan tehnyt väärin, vaikken välttämättä olisi mitään tehnytkään. On tilanteita, joita en ymmärrä, en ehkä näe ja tunnista?
Luen ihmisiä, luen tilanteita ja tunnelmia. Vaistoan herkästi, jos jotain on tapahtunut ihmisten välisissä suhteissa. Vaistoan senkin, jos jotain jää sanomatta. Monesti ihmettelen, mitä onkaan tapahtunut ja miksi ihmiset muuttavat suhtaumistaan? Ihan aina en pysy kärryillä, näen/tunnen, mutten ymmärrä.
Toivoisin voivani ymmärtää, tietää enemmän. Saada vastauksia miksi-kysymyksiin. Mitä pidempään koen sisälläni ikäviä, epämieluisia tuntemuksia, sen varmemmin tiedän ottavani jalat alleni ennemmin tai myöhemmin ja syyllistäväni itseni mahdollisesti myös asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa.
Aamuisella lenkillä jokin lukko napsahti auki, olo oli omituinen ja herkkä. Mielessäni kävin läpi elämäni kaikkia suuria menetyksiä, ihmisiä, joiden vaikutus elämääni on ollut valtava.
Lapsuuden ihmissuhteiden menetys on jättänyt jälkensä, en kykene edelleenkään näin aikuisena luottamaan, edelleen pelkään ihmisiä ja ihmissuhteita, taikka niiden rakentamista. Ajatus on alitajuisesti edelleen sama, miksi luottaa ja miksi yrittää luoda suhteita, kun ne häviävät kuitenkin. Niin on aina ollut, joten miksi mikään muuttuisi?
Edelleen tunne kelpaamattomuudesta joukossa hivelee selkärankaa sanoen kaikenlaista ikävää ja mieli tekee paeta, uskoa. Muuttuisiko ihmisten suhtautuminen, jos he tietäisivät polun, jonka olen tähän asti kulkenut?
On vaatinut hirmuisesti päästä tähän pisteeseen missä olen nyt. On suoranainen ihme, että olen ylipäänsä hengissä ja mitä varten? Sitä kysyin itseltäni tänään ulkoillessa? Miksi olen vielä täällä ja mikä on ollut tähän astisen elämäni tarkoitus?
Tiedostan kulkevani juuri nyt veitsenterällä, luiskahdus tarkoittaisi jälleen uutta synkkää aikaa sisimmässäni, uutta mustansakeaa usvaa, joka veisi kaiken hyvän elämästäni. Sieltä ylös on aina ollut pitkä, vaikea tie kulkea ja jokainen kerta on ollut aina vaan vaikeampi kulkea.
Elämäni alkaa olla siinä pisteessä, missä aikaa on enemmän, pohtia myös mennyttä eritavoin, kuin ennen. Uskallan kohdata rehellisemmin kipeitäkin muistoja ja ennenkaikkea niiden aiheuttamia tuntemuksia, joille ei ole ollut tilaa aiemmin.
Toivoisin näkeväni itsessäni sen sokean pisteen ihmissuhteissa. Ymmärtäisin paremmin ja voisin ehkäpä toimia toisin?
