Vuoroviikkovanhemmuus, etä,-lähivanhemmat, lapsella kaksi kotia yms.
Siinäpä vasta pakettia kerrakseen. Olisinko saanut yhtään lasta, jos olisin tiennyt tulevasta? Jos ja kun elämä ei menekään, niinkuin oli ajatellut, toivonut, uskonut ja luottanut sen menevän..
Eropäätös on aina raskas prosessi, riipumatta siitä mistä eroaa tai miksi eroaa. Omasta erostani on kulunut nyt aikaa, yli kymmenen vuotta. Samanverran aikaa olen ollut myös vuoroviikkovanhempi.
Vuoroviikkovanhempi on jotenkin etäännyttävä sana, mutta kuvaa hyvin ainakin meidän taivalta. Vanhemmuus on katkolla niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään. No, ei enää tänä päivänä niin voimakkaasti, kuulumisia vaihdetaan lasten kanssa puolin ja toisin vähintään wa-viestein.
Useamman vuoden ajan vanhemmuuteni kuitenkin katkesi, yhteys lapsiin taukosi ja saatoin vain arvailla mitä lapsille kuuluu ja miten heillä menee. Sellainen on yllättävän raskasta sietää ja vielä en ole itse kyennyt tästä asiasta edes puhumaan lasteni kanssa, kuinka he kokivat yhteydenpidon katkeamisen joka toinen viikko?
Viikossa, kahdessa ehtii lasten elämässä tapahtua paljon. Sunnuntaisin, vaihtopäivänä sitä sitten henkisesti valmistautui kaikenlaisiin yllätyksiin, mitä lasten elämässä oli tapahtunut viikon aikana. Tiedonkulku lasten asioissa on edelleen poikki vanhempien välillä ihan syystä ja näin toimien lasten elämä sujuu parhaiten.
Kirjoittaessani nyt, huomaan miten kipeä asia vuoroviikkovanhemmuus on edelleen itselleni. Normaalistihan vanhempi irtaantuu lapsistaan pikkuhiljaa, vuosien varrella ja lapsi eräänä päivänä muuttaa omilleen asumaan.
Omalla kohdalla tämä eroaminen tapahtuu säännöllisesti, nykyisin joka toinen viikko vanhemmuus katkeaa melkein kuin seinään alkaakseen jälleen kahden viikon päästä uudelleen.
Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun kodissani ole uusperhekuviota vielä sotkemassa lisää pakkaa. Ehken jaksaisi, jos pitäisi huolehtia vielä jonkun toisen lapsista omien lisäksi? Kovin paljoa lapset eivät puhu uusperhearjestaan toisen vanhempansa luona ja oletan yleensä, että siellä kaikki sujuu oikein mallikkaasti.
Itse olen varmaankin kärsinyt kaikki vuoroviikkovanhemmuuden ikävät puolet, olen joustanut ja tehnyt kompromissejä vain toisen vanhemman edun turvaamiseksi. Olen joskus jopa pyytänyt laittomia päätöksiä toisen vanhemman eduksi, jotta lasten hyvinvointi hankalissa tilanteissa olisi mahdollisimman vähän lapsia kuormittava, kuormittuen sitten itse lasten kanssa omilla viikoillani kaikesta mahdollisesta.
Viranomaisbyrokratia on mitä on ja eron aikoihin ei tunnettu laajalti käsitettä vuoroviikkoasuminen. Tämän seurauksena lasteni elämässä on korostuneesti korostunut kaksi erilaista maailmaa kahden kodin välillä. Taloudellinen väkivalta mahdollistuu vielä tänäkin päivänä vain ja ainoastaan lasten joutuessa kokemaan sen vaikutukset elämässään eriasteisina puutteina johtuen toisen vanhemman pienituloisuudesta ja lasten virallisten osoitteiden aiheuttamista taloudellisista ongelmista ja toisen vanhempansa arvovalinnoista elämässä.