Keväiset puuhat jatkuvat kotona ja ensimmäiset valonsäteet sisätiloihin paljastivat ne piilopölyt, jotka iloisesti kimmelsivät tasoilla, joita ei ihan joka viikko pyyhitä. No, nyt nekin on hävitetty onnistuneesti.
Edelleen ihmettelen omaa jaksamista, sitä kuinka auringonpaiste herättää eloon ja odotan jo kovin lämpimiä kesäpäiviä, kukkien kastelua ja ennenkaikkea kesälomaa.
Hyvä ja elinvoimainen olo antaa joka aamu pienen sykäyksen herätä kiitollisena uuteen päivään. Joskus jopa saatan tuntea pienen jännityksen siitä, mitähän mukavaa tänään voisi tapahtua?
Muutos on hurjan positiivinen, nyt kun näin jälkikäteen muutamaa vuotta myöhemmin peilaan omia tuntemuksia, ajatuksia menneestä. Toki olen tehnyt ihan käsittömän työn itseni kanssa ja pääosin myös täysin yksin kulkenut tämän matkan tähän pisteeseen.
Olen oppinut valtavasti ja tällä hetkellä kaikki elämän antamat läksyt on ikäänkuin kokeiltavissa. Päällimmäinen kysymys lienee se, haksahdanko vieläkin samoihin sudenkuoppiin, vai osaanko ne jo tunnistaa ennenkuin on liian myöhäistä?
Joskus ennenmuinoin kevät oli elämässäni kaikkein vaikeinta ja kamalinta aikaa ja on tapahtunut ihan käsittämättömän hieno muutos tähänkin. Keväässä on ihan omanlaisensa taika, samoin kuin muissakin vuodenajoissa. Kiitos tästä kuuluu edesmenneelle koiralleni, joka näytti minulle kuinka yksinkertaisesti siirrytään seuraavaan hetkeen edellisen päätyttyä. Kun lumet sulivat, siirryttiin sujuvasti toisenlaisiin puuhiin lenkeillä.
Hain innokkaana varastosta pari kesää odotelleet piharuukut ja kasvituet odottelemaan taimien ulos istutusta. Mansikat pääsevät kerrosruukkuun, tomaateille mietin vielä omaa sopivaa paikkaa ja toivoa sopii, että satoa saadaan ennen lokakuuta 🙂 . Jotain on todella tapahtunut, kun keväästä pää menee pyörälle, silleen hyvällä tavoin.
Oliko talvi leppoisaa levon aikaa ja palautuminen tapahtui kuin itsekseen sohvan pohjalta käsin? Liika suoriutuminen ja suorittaminen hiipuivat pois ja opettelin hellittämään elämästä ja itselleni tekemistä vaatimuksista vielä hieman lisää ja kuinka kävi? Kukaan tai mikään ei hajonnut ympärilläni, mitään peruuttamatonta ei tapahtunut ja opin hellittämään ennenkaikkea opituista itselle kehittyneistä vaateista monen asian suhteen.
Kyllä, talvi ja pimein aika oli levollista ja palauttavaa aikaa ja ensimmäistä kertaa seuraukset myös sykähdyttävät. Lepo ja leppoisuus tarkoittivat minulle siis aivotonta sarjojen seuraamista sohvan nurkassa, eli juuri sitä, mitä olen karttanut edelliset parikymmentä vuotta. Toimin toisin kuin ennen ja se näköjään kannatti.
