Paluu vanhaan, uusin silmin! Aamulla herätessä klo5:30 on vielä pimeää ja mikään kiire ei ole availla verhoja. Rauhassa katselen hämärän väistyvän ja päivästä näyttää tulevan aurinkoisen lämmin syyspäivä. Verhoja availlessa huomaan, miten puiden väritys on jälleen syventynyt ja aurinko kultaa kirkkaaksi keltaisena notkuvat puut. Taivas on kirkkaan syvän sininen. Näkymä on omaan silmään kovin kaunis, edelleen.
Syksyn myötä erilaiset kynttilät ja tuikut hakeutuvat omille paikoilleen, yksi kerrallaan. Kausivalot etsivät paikkaansa, ilostuttamaan hämäriä päiviä, pimeitä iltoja. Kotona on hyvä olla.

Paluu vanhaan, eli kotoiluun on alkanut. Suunnitelmat eivät aina toteudu. En ajatellut tälle syksylle tai muuhunkaan tulevaan kotoilevani, vaan tässäpä sitä nyt sitten ollaan. Valmistumiseni jälkeen en saanut töitä. Ja nyt sitten ihmettelen, että mitä jatkoon?
Onneksi päivät kuluvat, jotenkin. Lepo ja toimettomuus tässä kohtaa antavat mahdollisuuden palautua opinnoista ja saada hieman etäisyyttä. On oikeastaan ihan mukavaakin olla kotoilemassa.
Yritän välttää tulevan miettimistä, koska helposti alan yliajattelemaan, kehittämään kaikenlaisia ikäviä skenaarioita ja ne taas saavat omaa mieltä alemmaksi. On tosiaan parempi, kun keskittyy käsillä olevaan hetkeen ja hyviin asioihin tulevassa.
Syyskuussa minusta tuli kolmannen kerran mummo ja jälleen kerran odotan innoissani tutustuvani uuteen pieneen poikaseen. Vuosia sitten en olisi arvannut, että voisin jonakin päivänä saada näin tärkeän tehtävän elämääni.
Tällä hetkellä vointini on parempi, kuin useisiin vuosiin ja siitä olen hyvin kiitollinen. Päivittäinen jaksaminen arjessa on erittäin hyvää ja jopa parempaa kuin kymmeneen vuoteen. Toivon tämän olotilan myös säilyvän jatkossakin.
Edelleen kaipaan päivittäisiä ulkoiluja edesmenneen koiran kanssa ja joskus käy jopa mielessä uuden ulkoilukaverin hankinta. Kovin olen jämähtänyt kotiin ja liikunta on jäänyt hyvin minimiin sitten viime syksyn. Pyöräilystä ei tullut hittiä ja harvakseltaan olen päässyt satulan selkään. Ongelmani on lähtemisen vaikeus, oli se minne tahansa tai miten tahansa.
Koiran kanssa lähtemisen ongelmaa ei ollut. Oli lähdettävä ulos ja vaihtoehtoja ei ollut. Tiedän, ettemme voi ottaa eläimiä kotiin enää. Vanhin lapsenlapsista on äärettömän allerginen erityisesti koirille ja elämä menisi kaikilla hieman hankalaksi, mikäli ottaisimme eläimen kotiimme. On siis mietittävä ulkoilun lisäämistä noin muutoin ja ratkaistava motivaation puute toisella tapaa?
Pidän kuitenkin liikunnasta ja erityisesti ulkoilusta, joten en oikein käsitä itseäni sen suhteen, että miksi motivaatio loistaa poissa-oloaan?

