Opettajistolla on joskus kummia vaatimuksia, näin kodin näkökulmasta vanhempia kohtaan. Harvemmin olen itse (jos koskaan) törmännyt vastaaviin vaatimuksiin, mutta nyt saamani pyyntö on ihan omaa luokkaansa. Wilmaan tulleessa pyynnössä minun tulisi kyetä etukäteen ilmoittamaan lapseni äkilliset sairastumiset kesken koulupäivän. Onkohan olemassa mitään ennustajakoulua vanhemmille asian tiimoilta? Normaalisti saattaisinkin ohittaa asian olankohautuksella hymyillen ja yrittäen arpoa, mitä viestin lähettäjä on todellisuudessa tarkoittanut, vaan nyt kolahti ja pahasti, koska mahdoton tehtävä. Osaan kyllä ennakoida, eli saattaa tai voi olla- varautua johonkin todennäköiseen, vaan vaikka kuinka tuntisin oman lapseni, kuin omat taskuni, en kykene parhaalla tahdollanikaan ennustamaan äkkiä puhkeavaa päänsärkykohtausta, tai muuta koulun tunnilla istumiseen vaikuttavaa tekijää. Valitettavasti. Ja menneellä viikolla näitä äkillisiä sairastumisia on tapahtunut. Niitä, joita on mahdotonta tietää etukäteen. Taustalla on varmaankin tunnustus, jonka erehdyin myöntämään ko. opettajalle tässä taannoin. Opettaja kysyi kovin arvostelevaan sävyyn, onko meillä vuoroviikkolapsille tyypillistä tavaroiden jäämistä toisen vanhemman kotiin ja lapsen selitys sitten tunnilla on, että jokin on unohtunut isän tai äidin kotiin, koska ei aamulla asiaa löytänyt. Tätä ilmiötä ko. opettajaihminen kummasteli kovin ja tuumasin itse asian olevan aivan normaali asia kahdessa kodissa asuvalle lapselle, joka opettelee huolehtimaan omista tavaroistaan itsenäisesti ja sitten, kun se kuuluisa kriisi-ikä iskee, jossain kohtaa on tärkeämpiäkin asioita koululaisen mielessä, kuin täydellinen suoriutuminen tavaroiden onnistuneesta siirrosta toisen vanhemman luo. Kännykän laturi on tärkeämpi, kuin ne ikuiset painavat vihkot, kirjat ja kynä. Lapsilla ei ole kehittynyttä kykyä ennakoida asioita kovin pitkälle tulevaan, kun ei kaikilla aikuisillakaan ole. Myönsin rehellisesti, että meillä tätä joskus tapahtuu... Kyllä, meilläkin jokin asia on unohtunut joskus toisen vanhemman luo ja ne unohtuneet asiat ovat sitten siellä mihin ne on jääneet. Siellä ne ovat jopa sen kaksi viikkoa. Siellä ne kiltisti toisessa kodissa odottavat seuraavaa Isi/äitiviikkoa, jona lapsi on paikalla ko. kodissaan. Nykyisin jo lapsien onnistuu itse hakea toisen vanhemman luota tavaransa ja on heistä itsestään kiinni, viitsivätkö/muistavatko hakea unohtuneita tavaroitaan. Useimmiten eivät hae, koska siitä on vuosien aikana tullut tapa? Elämä ei kaadu siihen, että jokin lapsen mielestä vähemmän tärkeä asia (lippulappunen koululta, kokeen palautus allekirjoitettuna, vihko yms pieni juttu) on jäänyt toiseen kotiin ja tottahan se onkin. Aikuisetkin unohtavat asioita ja kukaan ei heitä siitä rankaise, on itseasiassa kovin normaalia ja inhimillistä unohtaa joskus jotakin ja kukaan ei ole aikuisen perässä merkitsemässä sovellukseen rikettä ja antamassa arvosanaa suoriutumisesta. Miksi, oi miksi koulumaailmasta puuttuu vieläkin inhimillisyys ja oikeanlainen suhtautuminen lapsen elämään. Miksi puuttuu ymmärrys lapsen normaalista elämästä, joka nyt joidenkin lasten kohdalla tarkoittaa kahden kodin elämää ja matkalaukkujen kanssa elämistä. Toki lapset ovat vain massaa, joka pitää saada lukujärjestyksen mukaisesti hoidettua päivittäin sisään ja ulos rakennuksesta ja kaikenlainen rutiineista poikkeaminen on ymmärrettävästi henkilökunnalle haastavaa, hekin ovat vain töissään siellä. Rutiineista poikkeaminen aiheuttaaa syvän särön huolellisesti laadittuun pitkänaikavälin suunnitelmaan, kun asiat eivät mene, kuten on suunniteltu. Ei sen enempää tai vähempää. Mitä, jos inhimillisyys näkyisikin koulussa lasten elämässä? Sehän olisikin ihan kamalaa, lapsethan alkaisivat pahimmillaankin hyppiä silmille yms. Mitä jos oppilaat voisivat vastaavasti pitää kirjaa aikuisten erehdyksistä? Olisiko täydellistä aikuista olemassakaan? Veikkaan, ettei ole. JOskus tuntuu, että lapsille asetetut vaatimukset esimerkiksi koulussa on kovin epäreiluja ja lapsien pitäisi kyetä täydellisyyteen kaikessa, aivan päinvastoin kuin aikuisten elämässä. Lapsihan vasta opettelee elämää, opettelee vastuutaan omista asioista, opettelee ja kasvaa yhteiskuntaan. On se koululaitos semmoinen laitos, jossa ei yksilöä ole olemassakaan, samasta muotista on jokaisen mentävä mahtui tai ei mahtunut. Niinä hetkinä, kun oma lapsi ei mahdu muottiin, eteeni heijastuu hyvin vanhanaikaiset rakenteet/asenteet koulumaailmassa heijastaen valovuosien etäisyyksiä kodin ja koulun välillä. Ainakin mitä tulee lasten kahden kodin elämäntyyliin. Aika moni aikuinen jää töistään pois, jos olo on sietämätön. Samaa ei koulumaailmassa arvosteta lasten kohdalla. Epäillään, kyseenalaistetaan ja manipuloidaan sairas lapsi jäämään koulunpenkille ajatuksena, jos vaikka vaiva itsekseen menisi ohi ja lapsi olisikin keksinyt vaivoja omasta päästään. En sano, etteikö tälläistä ole olemassa, keksittyjä vaivoja, jotta pääsee pois itselleen ikävästä tilanteesta, mutta eikö aikuisetkin tätä tee? Itsekin syyllistyn samaan patistaessani nuorta kouluun aamuisin. Ilman kuumetta ei voi olla oikeasti kipeänä, tai ellei kakka lennä pitkin seiniä ripulin seurauksena. Syy onneksi nuoren edellisen viikon oireille selvisi myöhään lauantaina iltana rakkuloiden muodossa käsissä, jalkapohjissa ja suussa. Kuumetta ei ole ollut, yksittäisiä oireita eri päivinä vain. Eli päänsärky yhtenä päivänä,(huono ilmanvaihto huoneessaan) vatsa sekaisin toisena,(syönyt sopimatonta ruokaa) kurkku kipeänä eräänä aamuna (liikkunut vähissä vaatteissa ulkona kaula paljaana pakkasessa) ja nyt on sitten ne kipeät rakkulat tosiaan. Ja kun kyseessä on kuitenkin yläkouluikäinen, koulusta ei olla enää pois ihan pikkuvaivojen vuoksi ja kun kuumeista huonoa oloa ei ole ollut, niin kouluun vain. Nyt itselläni on maailman huonoinäitifiilis. Olen passittanut nuoren uskollisesti kouluun ihmetellen vain oireita, jotka tulevat ja menevät. Mutta, enterorokko ei nyt vaan ole käynyt edes mielessäni kummastellessani eri päiville osuvia tulevia ja meneviä oireita, jotka nyt selittyivät enterorokoksi. Näköjään tauti voi tulla toiseenkin kertaan. Silti, ennustajaksi en vielä kykene. En kykene etukäteen ilmoittamaan lapsen äkillisiä sairastumisia, en vaikka olisin kuinka hyvä ja vastuullinen vanhempi konsanaan.
