Aamun valjetessa ulkona tuoksui jo lähestyvä syksy. Elokuu saapui vauhdilla ukkosrintaman myötä, samoin kuin työt ja opinnotkin. Kesäloma päättyi hieman ehkä ennenaikojaan, vaan palasin kuitenkin ihan levänneenä takaisin työmaalle.
Valmistuminen häämöttää muutaman viikon päästä ja epävarmuus työllistymisestä on edelleen varmaa. Mietin, mikä ihmeen huono tuuri jälleen omalle kohdalle sattuikaan, ja varmaa on vain säästöpaineet henkilöstön kohdalla työmaalla. Eli todennäköisesti valmistun kortistoon ja en todellakaan tiedä, miten siitä nöyryytyksestä tulen selviämään?
Vielä muutamia vuosia sitten pohdin, onko elämää vielä kaiken sairastelun ja muun pahan olon lisäksi. Pohdin, koenko koskaan onnea, iloa ja tasapainoa arjessani. Ilokseni voin nyt huomata, että elämää on edelleen. Tasapaino, onni ja ilo uusina tuttavuuksina vaativat totuttelua, vieläkin.
On mahdollista toipua, monestakin elämää hankaloittavasta asiasta. Tietoista, kärsivällistä työtä se on kuitenkin vaatinut ja ennenkaikkea itselleen armollista suhtautumista. Moni ilmiö on saanut nimen ja sitä kautta itseymmärrys on kasvanut huimasti, kuten myös helpottanut juurikin tuota armollisuutta itseä kohtaan.
Asioiden ei tarvitse olla suuria tuodakseen iloa elämään. Pysähtyminen elämän äärelle näyttää riittävän. Sen huomaaminen, että juuri nyt kaikki on hyvin.
Matka tähän hetkeen on ollut raskas, pitkä ja uuvuttava. Ainakin, kun nyt katson elämää taaksepäin. En ole syntynyt onnellisten tähtien alla; lapsuudesta saakka elämää ovat varjostaneet monituiset traumaattiset ja ei niin mukavat olosuhteet. Lähtökohdat hyvään elämään olivat käytännössä nolla.
Joten voin todellakin olla kiitollinen siitä, mikä on todellisuutta tässä ja nyt. Voin Iloita niistä pienistäkin jutuista ja opetella edelleen haaveilemaan vähän suurempia. Tämän kesän aikana surutyöni on oikeastaan vasta alkanut. Kaikki se surematon ja elämätön elämä näyttäytyy haikeutena ja tietynlaisena herkkyytenä arjessa. Huomaan, että kova kuori alkaa murentua, pehmentyä.
Elämän tietynlainen ennakoitavuus on helpottanut omaa eloa ja nyt syksyn tullen tuo ennakoitavuus kärsii jälleen. Aloittaessa opintoja olin hyvin luottavainen sen suhteen, että töitä riittää myös valmistumisen jälkeen. Nyt en voi sanoa samaa, en enää. Yritän olla ajattelematta liikoja ja edelleen toivoa parasta. Aika näyttää, mitä tuleman pitää jatkoon?