Tälle kesälle suunnitelmissa oli ikkunoiden ulkopokien maalausurakka, joka sujui yllättävän hyvin ja kivuttomasti. Haasteensa työhön toi ikkunoiden alkuperäisyys, sekä pokien irroittaminen maalaustaa varten. Onneksi miehellä riittää taidot myös tämän kaltaiseen puuhaan ja sain toimia vain apukäsinä huolehtien osaltani jälkipyykistä eli ikkunoiden pesusta ja siivoilusta noin muuten.
Joskus ennenmuinoin ihmettelin sitä, miksi eri asioiden aloittaminen oli yleensä kovin hankalaa omalla kohdalla. Varsinkin, jos puuha ei ollut sellainen, josta erityisemmin pidin. Edelleen törmään vaikeuteen aloittaa yksinkertaisia kotitöitä, kuten vaikkapa juuri tuota ikkunanpesua.
Nykyisin jo tiedän vastauksen aloittamisen hankaluuteen. Ikkunanpesussa on monta monituista vaihetta ennenkuin pääsee aloittamaan itse työtä. Ja juuri ne lukuisat vaiheet saavat aivot ikäänkuin tilttiin, vaikka tietää/osaa hommansa. Ja vaikeus on juuri siinä, kun aloittaessa joutuu ikään kuin opettelemaan aina uudelleen saman asian kerta toisensa jälkeen ja aivot toimivat samoin, kuin uutta asiaa opeteltaessa. Tämän takia en myöskään pidä kahvinkeitosta, koska olo on jokainen kerta, kuin opettelisin uutta ja kahviakin olen keitellyt uskoakseni tuhansia kertoja.
Aikaa on jälleen vierähtänyt, ikkunat on maalattuina ja pestyinä- urakka oli kieltämättä raskas, koska jouduin vähän niinkuin kahteen kertaan pesuhommiin. Yritin päästä helpolla ja käyttää ikkunanpesuliinoja ensimmäisellä kerralla ja hyvältä näytti tasan siihen asti, kunnes aurinko alkoi paistamaan…
Sisustustakin olemme muuttaneet olohuoneessa edellisten viikkojen aikana. Vanha mustavalkoisuus alkaa olla menneen talven lumia ja tilalle on tullut tummahko puunsävy uusien (oikeasti vanhoja) huonekalujen myötä. Olen jo parisen vuotta haaveillut asiasta ja nyt uupuu enää kahden ikkunan väliseen tilaan jonkinmoinen senkki, kaappi tai vastaava sekä pieni nojatuoli. Kiikkustuoli sekään ei enää ole mieleinen ja joutaa vaihtoon myös.
Kesän viileys ja hellepäivien vähäinen lukumäärä pelasti paljon ja en ehtinyt uupua lämmöstä, kuten tavallisesti kesäisin. Lomalla kykenin tekemään muutakin, kuin selviytymään kuumuudesta, mikä näkyy nyt syksyllä parempana jaksamisena arjessa. Viileät yöt ovat pitäneet koko kodin sisälämpötilan siedettävänä ja sähkön osalta säästimme useamman satasen, koska emme tarvinneet pöhellintä kovinkaan montaa päivää.
Opinnot alkavat olla loppusuoralla, viimeisiä viikkoja viedään ja aika kuluu taas turhankin nopeasti. Opintojen jälkeen alkaakin sitten uusi elämänvaihe valmistuessani työttömyyteen, jota ei ollut näkyvillä opintoja aloittaessa. Niin ne tilanteet muuttuvat nopeastikin ja ajatus työttömyydestä ahdistaa jo nyt niin paljon, että mieli meinaa painua jatkuvasti synkkyyteen. Oikeasti, en tiedä miten kestän sen kamppailun ”tukiviidakossa”, saati talouden romuttumisen täysin.
Jotenkin luotin siihen, että valmistumisen jälkeen niitä töitä myös on ja en osannut oikeastaan edes varautua mahdolliseen työttömyyteen. Olin toiveikas, iloinen ajatellessani tulevaa työn ja muun elämän suhteen. Nyt yritän sinnitellä jotenkin ja pelkään romahtavani, kun valmistumisen jälkeinen aika on käsillä.
Minulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaan. Suunnitelma tosiaan oli, että jatkan töissä roolin vaihtuessa opiskelijasta työntekijäksi. Ja nyt koen olevani ikäänkuin tyhjän päällä, vailla tietoa huomisesta. Tai siis, onhan tiedossa se helvetillinen huoli ja kamppailu taloudellisesti. Kuinka saan laskut maksettua, kun pieni ja yksinkertainen laskutoimitus kertoo karua kieltään. Työttömän saama tuki ei kata edes asumismenoja, saati sitten muita kuluja, mitä elämä tänä päivänä vaatii- puhelin, netti, sähkö ja auton kulut.
Taloudellinen ahdinko ei oikein mieltä piristä, ja se kummittelee päivittäin taustalla, muun arjen lomassa.
Harmitus on tosiaan pieni sana kuvaamaan nykyistä olotilaani. Toki yritän pitää pääni kasassa, toistaiseksi. Mutta pelkään tulevaa, masennusta, joka kurkkii jo taustalla odottaen päällekäymistään.
Järjellä toki tiedän, mitä säästötoimet kunnan tasolla tarkoittavat ja siihen ei voi yksittäiset ihmiset kovinkaan paljoa vaikuttaa, varsinkin kun vaatimukset tulevat ikäänkuin yllättäen. Ehkä on olleet tiedossa toisaalla, ehkä ei ja yllätyksiltä ei vältytty? No, omalle kohdalle se nämä säästöt tarkoittavat sitä, ettei ole töitä näkyvissä tällä erää.
Ajatus työttömyydestä ja vaan kotona olemisesta ahdistaa sekin. En tarvitsisi juuri nyt mitään pakollista lomaa, olisin mieluusti jatkanut työssä.
Olen yrittänyt miettiä, mihin sitä nyt syksyn aikana keskittyisi? Siis muuhun kuin taloudesta stressaamiseen ja elämässä sinnittelyyn sen myötä? Toki työtä joudun tekemään pitääkseni pääni niinsanotusti kasassa muuttuneen tilanteen vuoksi ja ehkäpä siinä on tämän syksyn tavoite sitten? Ilo uudesta ammatista ja valmistumisesta vaihtui johonkin muuhun ja tulevan odotukset pyyhkäistiin hennon tuulen lailla pois ulottuvilta.