Olipa erikoinen sattuma tässä loppuviikolla. Olen tuota sähkönsäästöä pohtinut mielessäni muutenkin kuin kirjoituksessa ja totesin ajatuksissani meidän jääkaapin olevan jollain lailla rikki. Kapistus torstaina sanoikin itsensä irti hirmuisella metelillään ja olihan sen toimintakyky hiipunut jo koko kesän. Jääkaapista tuli kirjaimellisesti jääkaappi ja se olikin valitettavan pieni meidän perheen käyttöön ja seinät jääätyivät vähän väliä. Totuin myös ilmeisesti sen kova-ääniseen käyntiin, koska uuden jääkaapin myötä en ole osannut nukkua, kun ei kuulu tuttuja ääniä hiljaiseen aikaan.
Nyt meillä on kuitenkin sitten uutukainen ja tarpeen mukainen (Iso)jääkaappi helpottaen arkea ja jännityksellä jään odottamaan millainen vaikutus vaihdolla on tulevaan sähkölaskuun. Oletus on, että sähkönkulutus vähentynyt ainakin jonkinverran. Yöuneni tosin katosivat äänien puuttuessa ja totisesti toivon nukkumatin osaavan meille jatkossa. Useamman huonosti nukutun yön jäljiltä olo ei ole paras mahdollinen.
Lauantaina koin hienoisia kauhunsekaisia tunteita erehtyessämme paikkakuntamme ostoskeskukseen, jossa olikin joku tapahtuma meneillään. Ihmisiä parveili joka paikassa, musiikki huusi korvissa ja lapset kirkuivat ja huusivat minkä keuhkoistaan irti saivat. Tapahtumaa oli ehkä jossakin mainostettu, vaan meillä tilaisuus mennyt täysin ohi silmien ja niinpä erehdyimme paikalle parhaaseen tapahtuma-aikaan. Tuli oikein urakalla siedätettyä itseä tilanteessa, jossa ihmisiä on kuin muurahaisia konsanaan.
Tarkoitus oli vain pikaisesti käydä, tyttäreni ja hänen taaperonsa kera. Käydä leikkipaikassa kokeilemassa mäenlaskua, äitinsä käydessä pikaiseen vain ostamassa housut. Yleensä leikkipaikassa ei ole ketään, siellä ei ole ruuhkaa, kuten ei koko kauppakeskuksessa ja saa olla melkoisen hyvin törmäämättä muihin ihmisiin. Joten ei ollut kotona lähtiessä hullumpi ajatus, ja mielellään olin lähtemässä avuksi kaupoille.
No, lähetin tyttären vaatekauppaan ja kävelin rattaiden kera välttäen pahimmat ihmisjoukot, parkkeerasin meidät rauhalliseen paikkaan ja taaperoinen oli kovin ihmeissään kaikesta kuulemastaan ja näkemästään. Paljon oli ihmeteltävää pienellä ja isommallakin. Sivusta seuraten sitä näkee kaikenlaista. Ajattelin käydä katsomassa lasten hulinaa leikkipaikalla ja sinnehän pikkuinenkin tahtoi muiden muksujen sekaan huomattuaan leikkipaikan, ja niinpä mummoa vietiin kovaa vauhtia liukumäen juureen. Lapsia tuli ja meni, sieltä täältä ja itselle tuli kiirus päästä poistumaan leikkitilasta. Levottomat lapset äänineen on ehkä kamalinta, mitä tiedän.
Liukumäki ja lattiakeinu olivat taaperon mieleen ja pääsimme poistumaan rattaiden kyytiin ilman harmistusta, muistutin taaperoa äidistä ja hänelle tuli kiire löytää äiti, joten lähtö sujui ilman kiukkua. Voi sitä lapsen onnea, kun äiti ilmestyi paikalle juuri sopivasti ja jatkoimme matkaamme. Ja voi sitä oman tyttären iloa, kun pitkästä aikaa hän sai jotakin tarpeellista itselleen. Äitiydessä on se nurja puoli, että oma itse unohtuu lapsen hyvinvoinnin edellä ja ei mikään ihme, kun äiti kotona näyttää nuhjaantuvan kuukausien vieriessä kotona ollessa lapsen kanssa. Töiden aloittaminen korjaa tuonkin tilanteen ja kun on tavallaan pakko näyttää ihmisten ilmoilla siistiltä, kun niillä reikäisillä pöksyillä ei ihan kehtaa mennä töihin, vaikka ne vielä kotioloissa meneekin.
En siis pidä ollenkaan ihmispaljoudesta ja vältän joutumasta vastaavanlaisiin kaaoksiin tietoisesti, jos ei ole ihan pakko mennä, en mene. En tiedä mikä siinä on, miksi itsestä tuntuu erityisesti jälkeenpäin sellaiselta, kuin olisi itse ihan kaaoksessa. Meteli kaikuu korvissa vielä pitkään ja olo muuttuu kovin ikäväksi kaikinpuolin. Olen toki kovin herkkä ja erilaiset äänet ärsyttävät, varsinkin kimeä kiljuminen, huudot ja lasten kiukkuäänet, joita valitettavan usein kuulee kaupoissa.
Omien lasten ääniin ja nyt myös lapsenlapsen ääniin tottuu jotenkin ja niihin reagointi on toisenlaista, eikä ollenkaan ärsyttävää. Vaan annas olla, kun astut ruoka-ostoksille, johan korviin pärähtää jonkun pienokaisen kiukku ja rääkyminen. Tiedän kuitenkin, että pakko sinne kauppaan on todellakin mennä ja niiden väsyneiden lasten kanssa vieläpä. Päiväkodissa lasta ei voi pitää, että vanhempi kävisi kaupassa ensin ja hakisi sitten lapsen pois työpäivän päätyttyä. Ja aina ei ole mahdollista vanhempien jättää lapsia kotiin hoitajan puuttuessa. Ja, kun lasten kanssa pääsee kotiin, usein raskaan pitkän päivän jälkeen, ei sieltä enää jaksaisi erikseen kauppaankaan lähteä, vaan on nopeampaa ja helpompaa käydä siinä samalla kaupassa. Joten, ymmärrän niitä pikkuisia, jotka eivät jaksa enää odottaa kotiin asti nälkäisinä ja väsyneinä vanhempansa huomiota ja hoivaa. Maailmaan mahtuu ääntä jokatapauksessa.
Huonojen yöunien seurauksena oma ylivirittyneisyys purkaantui tänään pitkällä aamulenkillä, mikä on oikein hyvä asia itselle kuin koirallekin. Kävelimme reilut 5km lähistöllä ja osa reitistä olikin täysin uutta meille.
Sunnuntai-aamuisin on mukavan rauhallista kävellä, koska harvemmin tulee ketään vastaan ja liikenne on muutenkin hyvin pientä. Uma selvästi otti lenkistä kaiken ilon irti huomatessaan kiireettömyyden ja pysähtyi haistelemaan ja nuuhkuttelemaan vähän väliä. Toki uudella reitillä on myös uusia hajuja ja paikkoja merkkailuunkin.
Umalla on meidän vakioreitillä ne tietyt puskat ja puut, joiden juureen aina käy jättämässä viestin muille kulkijoille. Minulla ei nyt ollut kiire, vaan itsekin nautin raikkaasta alkusyksyn koleudesta ja todella hyvästä äänikirjasta. Olen nyt vuoden aikana ehtinyt lenkkeillä kuunnellen Matkantekijä-sarjan lähes kokonaan ja viimeistä äänikirjaa sen sarjan osalta viedään kovaa vauhtia loppuun.
Ja jottei ihan todellisuus pääse unohtumaan ja jottei kaikki mene ihan niinkuin siellä pohjoisessa, niin koskaanhan ei tiedä, minkä syyn vuoksi menetän oman toimintakykyni joko osittain tai kokonaan. Yleensä päänsärky on ajanut minut sänkyyn tahi sitten selkä on temppuillut kovin kipeästi ja jos ei muuta, niin olen väsyttänyt itseni liialla tekemisellä. Tällä kertaa toinen puoli niskoista/selästä/olkapäästä tuntuu retkahtaneen Uman innostuessa peurojen perään ja hihnan repäisy taisi nyt vahingoittaa kroppaa pahemminkin. Kipu selästä ja olkapäästä säteilee ranteeseen ja kainaloon asti ja pää ei käänny kunnolla mihinkään suuntaan. Kumma, ettei heti tullut kipeäksi, vaan vasta reilu vuorokauden jälkeen.
Välistä ottaa niin kupoliin, kun vähän väliä on kropassa jotakin ikävää vaivaa ja jos mikään muu ei vaivaa, niin sitten ainakin vatsa tekee tepposensa ja ilmoittaa saaneensa gluteenipitoista ruokaa.
Nämä hetket ja tilanteet elämässä vaativat itseltä paljon, etten vallan masentuisi ja jäisi sängynpohjalle murehtimaan. Se vaatii sitkeän päätöksen, että kivuista huolimatta on elettävä ja kivut on vaan siedettävä ja toivottava niiden ohi menemistä mahdollisimman pian. Jotenkin sitä vain tottuu ja yrittää selviytyä päivän kaikesta huolimatta. Panadoli auttoi hetkisen, nukahdin pariksi tunniksi ja herätessäni päätin kokeilla toimisiko Tens-laite ja kyllähän se toimii hyvin kipeisiin lihaksiin.
Olin ajatellut tehdä kotosalla sitä sun tätä pientä, järjestellä mm. talvea varten asusteille omat paikkansa eteiseen, niin ettei hanskat ja kaikki jää aina siihen, mihin ne ensimmäiseksi nakataan sisään tultaessa ja rupeama siirtyy nyt toiseen hetkeen. On taasen otettava hieman kevyemmin ja keskityttävä lepoon.
