Sanna – Saman auringon alla

Erilaisia ihmisiä

Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.

Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.

Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.

Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.

Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.

Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”

(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)

Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.

Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?

Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.

Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.

Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.

Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.

Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?

Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.

Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.

Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.

Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.

Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.

Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.

Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.

Kesän alku

Se olisi vappu, aatto. Hedelmällisyyden, uuden alun ja kasvun ja ilon juhla muinaisessa perinteessä. Siemenet itävät, maa lähtee viheriömään ja luonnon kasvu alkaa alusta. Luonnon ja hedelmällisyyden juhla siis. Kelttiläisessä perinteessä juhla tunnetaan nimellä beltaine ja kokkojen polttaminen oli yksi juhlan tunnusmerkeistä ihan samoin, kuin muinaisen suomenkin kevään juhlassa, hela,-helkajuhlassa.

Vuodenkierrossa juhla osuu kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puoliväliin ja aikoinaan kesän alku on ajateltu alkavan tästä juhlasta.

Omassa lapsuudessa vappu oli omituinen sekoitus ilmapalloja, poliittisia kulkueita, vappupuheita, serpentiiniä, typeriä ääntä päästäviä leluja ja humalaisia aikuisia örveltämässä suu vaahdossa. Oli simaa, munkkeja ja ihmetystä karkeloista, joissa ei tuntunut olevan päätä, ei häntää. Vappu oli aikuisten kännäysjuhla lapsen silmin katsottuna. Vappumarkkinat erilaisine arvontoineen, krääsäkojuineen ja ilmapalloineen.

Luonnossa ei ole ideologioita, ei aatteita. Luonto vain on ja toimii oman kiertonsa mukaisesti ja sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin. Luonnon kiertokulku tuntuu nykyisin olevan asia, mitä monikaan ei juuri ajattele tai kunnioita? Ja kuitenkin elämme edelleen luonnon ehdoilla, luonnossa. Vapun juhlinta onkin oiva tapa muistutella luonnon ihmeestä, kasvun ja uudistumisen ihmeestä, joka toistuu meillä vuosittain.

Mukavaa (muinaista) kesän alkamista!

Kierteitä elämässä

Välillä paistaa, välistä sataa. Keväiset kelit jatkuvat ja hyvin vähän kerrallaan huomaa lämmön vaikutuksen omassakin pihassa.

Pihasuunnitelma alkaa hahmottua paremmin, nyt kun lumet on sulaneet ja kohta olisi aika aloittaa maanmuokkaus kivilaattojen alle. Helpolla pääsisi, jos vaan laittaisi laatat suoraan nurmikolle, vaan se ei ole kovin kestävä ratkaisu kuitenkaan. Pidemmän päälle laatat painuisivat ja halkeisivat ja ne joutuisi sitten kuitenkin uudemman kerran latomaan ja tekemään pohjat. Tässä kohden ei ole oikotietä onneen…

Illalla vielä ennen nukkumaan menoa havahduin iltaiseen kokemukseeni, jauhelihan ja muiden tuoreiden lihatuotteiden puuttumiseen kauppojen hyllyiltä. Yksi paketti huonolaatuista j.lihaa löytyi vielä erään kaupan hyllyltä, mutta muutoin oli ne muutamat eri kauppojen lihahyllyt tyhjiä. Mielessä jo kävi, että mitä sitten syödään, jos lihaa ei ole saatavilla?

Kasvissyönti on onneksi tuttua, mutta ainakin oman sairastelu-urakan päätteeksi olen joutunut toteamaan, etten kykene saamaan pelkästä kasvisravinnosta tarvittavaa proteiinimäärää, vaan elimistöni tarvitsee myös sitä ihan oikeaa lihaa. Vanhemmiten tämä proteiinien tarve lisääntyy vielä entisestään ja on vaikea koostaa aterioita oikein saadakseen kaiken tarvittavan pelkästään kasvisravinnosta.

Monipuolisuus ravinnon saannissa on kuitenkin tärkeämpää, kuin se että syötäisiin yksipuolisesti, vaikka kyllähän silläkin eläisi jonkin aikaa, ennen erilaisten puutostilojen ilmaantumista.

Ravinto on muuttunut viimeaikoina myös taloudelliseksi haasteeksi yhä useampien ihmisten keskuudessa. Vaatii hurjasti tietoisuutta, aikaa ja perehtyneisyyttä koostaa päivän ateriat erittäin edullisesti ja niin, että välttäisi pidemmältä ajalta heikon ravitsemuksen aiheuttamat puutostilat kehossa.

Onko edes mahdollista ravita itsensä edullisesti ja niin, ettei pääse mikään tärkeä ravintoaine puuttumaan ruokavaliosta?

Sanotaan, ettei nykyaikana puutostiloja voisi saada hyvän ravitsemuksen turvin, jos noudattaa virallisia suosituksia? Tämäkin aihe jakaa ihmisiä ja itsekin omaan monenlaista kokemusta ja näkemystä asiaan. Maailmalla on paljon tutkittua tietoa ja ihmettelen suuresti, miksei niistä suuren maailman tutkituista tiedoista ole paljoakaan keskustelua kuuluvissa.

Olet sitä mitä syöt ja näin ollen olisi hyvin tärkeää myös tietää, mitä suuhunsa laittaa ja millaisissa olosuhteissa ravinto on kasvanut ja mitä/miten sitä on myöhemmin käsitelty.

SIlloin, kun varat on tiukilla, ravintokin joutuu säästöliekille. On pakostakin valittava se edullisin vaihtoehto miettimättä enää esimerkiksi ympäristövaikutuksia, tai sitä, missä ja miten tuote on käsitelty/valmistettu. Rahapussin kaventuessa myös ruokavalio kaventuu ja siitä karsiutuu monipuolisuus pois ajan saatossa.

Kierre alkaa. Epäterveellinen ja nopea ravinto houkuttaa enemmän, koska se on sitä halvinta vatsantäytettä, ilman merkittäviä ravintoaineita, jotka turvaisivat vitamiinit/hivenaineet proteiinista puhumattakaan. Edullinen vatsantäyte on vain vatsantäytettä, jolla nälkäisyys pidetään kurissa.

Paino lähtee nousuun, monista eri syistä ja ravintoaineiden vajausta kohossa ei voi pelkästään syyttää. Mieliala vaikuttaa ja eihän se ravitsemuksellisesti köyhä ravinto kenenkään mieltä hivele? Monissa lisäainepitoisissa edullisissa tuotteissa on myös aivoihin vaikuttavia ainesosia, jotka saavat kehon vääristyneesti kokemaan nälkää ja annoskooot kasvavat ajan saatossa- seuraa itsetunto-ongelmia, kun mukaan on astunut myös väsyneisyys ja jaksamattomuus. Masennukseksi sitä yleensä kutsutaan.

Masennus sitten itsessään pitää mielialaa matalalla, mihinkään muutoksiin elämässä on enää vaikea uskoa ja lohtua haetaan yllättäin jälleen syömisestä ja lepäämisestä, koska energiaa ei enää riitä muuhun toimintaan.

Toki vähemmälläkin pärjää, ihminen sopeutuu niukkoihin aterioihin ajan saatossa ja ehkäpä elimistö oppisi käyttämään tehokkaasti hyödykseen kaiken sen vähän, minkä sisuksiinsa saisi, jos siinä olisi ravitsemukselliset asiat kunnossa?

Kuinka sitten voisi negatiivista kierrettä katkoa omin voimin? Monesti esimerkiksi taloudelliseen tilanteeseen on vaikea saada muutosta, mikäli syvä negatiivinen kierre on päässyt ujuttautumaan elämään. Sivusta on melkoisen helppoa huudella, että pitää mennä töihin, pitää tehdä sitä tai tätä. On helppoa jaella ohjeita, joiden käytännön toteutus on kuitenkin hyvin hankalaa ihmiselle, joka on kierteeseen joutunut.

Ravitsemuksesta aiheutuvia puutostiloja ei suomessa tunneta, ja jos jokin asia pääsee niin sanotusti otsikoihin, se leimataan heti jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi ja asian vakavasti otettavuus katoaa samoin tein. Kuinka kävi perusraudanpuutteelle ja sen aiheuttamille seurauksille?

Kyllähän ihminen haluaa perusoletetusti olla normaalin jaksava, tehdä mielekkäitä asioita ilman suurta jatkuvaa väsymistä ja kun sitten havahtuu omaan oloonsa ja yrittää hakea apua, seurauksena on yleensä mitätöintiä, vähättelyä ja kyseenalaistamista. Kuitenkin oireisiin on aina jokin syy taustalla ja suuri tekijä voi olla juurikin siinä, mitä suuhumme laitamme pitkällä ajanjaksolla. Tai olemme laittamatta.

Motivaatio muutokseen saattaa alkaa tiedon lisääntymisen myötä. Ajatus avartuu ja ihminen voi nähdä mahdollisuuden omien elämäntapojen tarkastelun kautta muutokseen.

Omien ajatusmallien muuttaminen ei sekään käy ihan kädenkäänteessä. Omien uskomusten ja negatiivisen puheen itselle on muututtava myös. Muutos alkaa aina pienestä mahdollisuuden tajuamisesta. Siitä, että vaikka asiat olisivatkin juuri nyt ikävällä tolalla, niiden ei sitä tarvitse aina olla.

Tulevassa asiat voivat olla paremmin, vaikkei sitä tällä hetkellä itse näkisikään. Mutta jo pelkkä ajatus siihen suuntaan antaa sen tarvittavan siemenen muutoksen mahdollisuuteen.

Masennukseen liittyy vahvasti alentunut tai kokonaan poissa-oleva kyky positiivisiin tunteisiin, ajatuksiin ja elämän mahdollisuuksiin. Elämä on selviytymistä päivästä, hetkestä ja minuutista toiseen hengittämistä. Mieti siinä sitten jotakin tulevaa tai ota itseäsi niskasta kiinni, kuten sanoo sellainen, jolla ei ole kokemusta synkkyydestä. Syvällä masennuksen kiemuroissa katoaa myös kyky fyysiseen toimintaan ja ajatteluun. Oman elämänhallinnan puute masennuksen kourissa aiheuttaa jälleen lisää negatiivista tunnetta ja positiivisia kokemuksia etsitään sitten nopeasti ja helposti vaikkapa syömisestä tai jostain muusta toiminnasta, mistä palaute tulee nopeasti ja kemiallisesti aivojen välittämänä.

Syöminen on yksi elämän alkukantaisista tarpeista ja siitä saatu välitön hyvänolontunne on osaltaan kemiallista perää, hormonien ja muiden vaikuttaessa jo suussa syömisen alettua. Sokerikoukku on aivoille vihuliainen ja sitä voisi verrata jopa päihteisiin ja niiden tuomaan hetkelliseen mielihyvään.

Syömällä voi vaikuttaa hurjan paljon omaan eloon. Sillä on merkitystä, millaista ravintoa popsit pitkällä tähtäimellä.

Keväinen juhla-aika

On mennyt jälleen hyvin pitkä aika, kun edes täytyy muistaa pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön olemassaoloa. Siellä se kuitenkin jossakin edelleen lymyää ja kevät on sen pahinta aikaa, varsinkin nämä pyhien ajat ovat aina olleet kovin vaikeita.

Ihmissuhteissa myös huomaan olevani kovin herkillä edelliseen viitaten, vaikkakin paljon on jo työtä tehty päästäkseni kohti normaaliutta. Normaaliin en tule koskaan pääsemään, se on selvää jo ollut hyvin pitkään ja minun ei ole kuin auttanut hyväksyä se tosiasia.

Olen edellisen vuosikymmenen päästänyt irti lähestulkoon kaikista vanhoista ihmissuhteista huomatessani niiden pitävän minua pahanolon kierteessä. Aikoinaan syyllistin itseäni. Nykyisin olen jo saanut paljon toisenlaisiakin kokemuksia ihmisistä ja ihmissuhteista ja voin tässä kohtaa todeta olleeni itselleni vääränlaisten ihmisten seurassa.

Niiden, joiden seurassa olen joutunut esittämään jotakin muuta, kuin mitä todellisuussa olen, niiden, joiden seurassa aitojen tunteiden ilmaiseminen on tukahdutettu, niitä joiden seurassa minut on alennettu, mitätöity, puhuttu musta valkoiseksi jne. Niitä, joiden seura on saanut minut etsimään hyväksyntää, olemaan ylimalkaisen kiltti ja hyväksikäytettävä.

Aikoinaan, ilmaistessa itseäni aidosti, minut on painettu takaisin sinne rooliini, joka en ollut minä itse, vaan se jona muut halusivat minut nähdä. Vuosien myötä unohdin itseni, sen kuka todellisuudessa olin ja mitä tunsin oikeasti. Kamalaa.

Elämän edetessä kovetuin ja lakkasin tuntemasta, yhtään mitään ja nyt huomaan, kuinka jälleen olen oppinut tuntemaan. Ihan vähän, mutta riittävästi. Aavistelen tunteiden heräämisen aiheuttavan minussa pieniä kriisejä, enhän vielä osaa oikein ilmaista niitä ulospäin. Ehkä varoen sanallisesti, mutta se miten voin kokea tunteet aidosti, antaa keholle luvan ilmaista niitä on utopiaa vielä toistaiseksi tai ehkä en tunnista tapoja. Alkaa uusi ajanjakso, uuden oppiminen. Tai vanhan, tunteiden herättely ja niiden tunteminen ja ilmaisu.

Ajatukseni sopinee pääsiäisen teemaan; kuolema ja uuden syntymä. Irtipäästäminen vanhasta ei ole ollut mikään hetken juttu. Se on oikeasti vaatinut kymmeniä vuosia. Ehkä saman ajan, missä ajassa kaikki aikanaan muodostuikin? Irtipäästäminen on vaatinut hiljaisuutta, rauhaa ja aikaa olla täysin itsekseen, kenenkään häiritsemättä. Se on vaatinut omanlaistaan yksinäisyyttä, vuosien mittaista yksinäisyyttä ja nyt hieman arveluttaa, olenko vieläkään valmis? Tuskin, mutta riittävän valmis? Ehkä?

Pimeys ja valoisuus alkavat saada tasapainoa, ilman toista ei voi olla toista.

Keväisiä puuhia

Uskomatonta, en ihan heti olisi uskonut kitkeväni rikkaruohoja saati haravoivani samana päivänä. Nyt sekin on tehty viikonloppuna ja kaiken päätteeksi sain myös sisällä imuroitua.

Opiskelin myös hieman puutarhakirjoja; hain vinkkejä ja ohjeita tulevaan pieneen pihaamme. Ihan pelkällä sisustamisella emme nyt pääse pälkähästä, pohjatyöt on tehtävä, mikäli hyvän haluaa… Lumet on sulaneet ja vielä pitää hieman odottaa maan sulamista roudasta.

Eilen Illalla kävin haravoimassa lopun pihamaan ja olipahan lämmintä, yli 15 näytti mittari illan varjossa vielä. Aamulla sää oli tihkusateinen ja pilvet roikkuivat hyvin matalalla. Lämpimämpi ilma teki kävelystä mieluisan ja lintujen keväinen kuoro täytti metsän. Mielessäni pohdin ja suunnittelin pihaa, mitä siihen nyt sitten keksisi?

Ajatus mukavasta oleskelutilasta ulkosalla, katoksen kera. Se on se tavoite, ja syksyllä sitten tiedetään toteutuiko toiveeni?

Joka keväisiin puuhiin kuuluu kodin tavaroiden karsiminen ja järjestely. Käyn ajatuksella läpi niitä tavaroita, joita pitää säilyttää ja olen opetellut kylmästi heittämään pois kaiken sellaisen, jolle ei ole ollut käyttöä edellisen vuoden aikana.

Olen ulottanut tämän karsimisen nyt myös huonekaluihin ja kiikutin kierrätyspisteelle mm. muksun pieneksi jääneen koulupöydän, jota ajattelin vielä muuton yhteydessä itse hyödyntää. No en hyödyntänyt ja se sai siis lähteä tilaa viemästä.

Karsimisisessa ajattelen jo lapsiani ja tulevaa, ettei heille jäisi kovin paljoa rojua pois heitettäväksi, kun sen aika joskus on. Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka ikävää puuhaa toisen kodin läpikäyminen ja siivoaminen on ja haluan lapsilleni jättää mahdollisimman vähän tavaroita, joista pitää hankkiutua eroon aikanaan.

Itselläni on tiedossa sisaruksieni kanssa mahdoton työmaa tulevaisuudessa ja se ahdistaa jo nyt. Tulee kalliiksi hävittää vuosikymmeniä vanhaa arvotonta tavaraa, roskaa ja suurin osa kaikesta tavarasta on kierrätyskelvotonta joten se ei sovellu edes uudelleen käyttöön. Aiempina kesinä olen hieman yrittänyt tyhjentää vanhan mummon vintillä lojuvaa tavaravuorta, vaan toivoton työ se on yksin ollut tehdä.

Karsiminen on samalla oman elämän päällekkäistä läpikäymistä ja arvottamista. Mistä luovun, miksi luovun ja jos jokin jää, miksi sitä kannattaa säilyttää? Kodissa tavara on säilytyksessä ja/tai käytössä.

On tavaraa, jota tarvitaan vain harvoin, sitten on silloin tällöin käytettävät ja päivittäin käytössä olevat tavarat. Sitten on ne, joita ei käytetä, mutta niitä vain säilytetään ilmeisesti säilyttämisen ilosta? En tosin tiedä, kuka oikeasti saisi iloa tavaran säilytyksestä? Minä ainakin saan harmaita hiuksia jo pelkästä sanasta säilytys.

Meillä on arkeen ihan mukavasti tavaroille löytynyt omat paikat, vaikka alkuun uuden kodin niukat säilytystilat nostivatkin karvat pystyyn; nyt olen ihan tyytyväinen siitä, etten ole hankkinut lisää säilytystilaa. Karsiminen on helppoa ja uuden hankinta on jäänyt todelliseen tarpeeseen ja sitäkin pitää miettiä hyvin harkiten.

Koti pysyy siistinä, kun tavaraa on vain tarpeeseen ja jokaiselle asialle on oma harkittu paikkansa, jonne se on käyttämisen jälkeen helppo kiikuttaa takaisin. Säilytystilaakaan ei tarvitse paljoa, kun unohtaa ajatuksen ”Mitä, jos tätä joskus tarvitsen?”

Järjestelen tavarat sinne, missä niitä yleensä eniten tarvitaan/käytetään ja niin vältän myös turhaa paikasta toiseen ramppaamista kotona ja tavaroiden edestakaisin kiikuttelua. Pölytkin tulee pyyhittyä useammin, kun liina on käden ulottuvilla jokaisessa huoneessa valmiina.

Opin itse aikoinaan hyvin tiukkaan ja vanhanaikaiseen järjestyksenpitoon kodissa. Siihen kuuluivat suursiivoukset, kuin myös tavaroiden tarkka säilytyskin tietyissä, epätarkoituksenmukaisissa, hankalissa ja vaikeasti hallittavissa olevissa paikoissa ja se ei sopinut omalle kohdalle ollenkaan ja kaaos oli pikemminkin lopputuloksena, kuin hyvä mieli, saati hyvä järjestys.

Nykyisin, kun olen saanut hallintaan tuon kaaostaipumukseni, saan olla todella iloinen järjestyksessä pysyvästä kodista sekä siitä, että tavarat todellakin pääsevät käytön jälkeen paikoilleen, eikä jää sinne, minne käsi ne sattuu laskemaan. Adhd on taltutettu tämänkin suhteen. hmj

Mukavia, keväisiä päiviin!

Demokratian huntu

Joskus kirjoitusten aiheet antavat odotuttaa pitkäänkin, ikäänkuin ei olisi mitään sanottavaa. Todellisuudessa sanottavaa olisi paljonkin, vaan itsesensuuri on sen verran korkealla, ettei ikäänkuin kehtaa tuoda julki ajatuksiaan.

Tämän kevään suuri ajatustenherättäjä olisi varmaan vaalit, vaan oma periatteeni on olla sotkeutumatta moiseen leikinlaskuun. Sanomattakin selvää, kuinka hankalaa ja vaikeaa on tehdä päätöksiä ihmisten asioista ja elinolosuhteista pienesti kuntatasolla, saati sitten valtiotasolla. Inhimillisyys on kadonnut, muiden arvojen viedessä päätöksentekoa eriarvoistaen tavallista kansaa aiempaa enemmän.

En enää muista, mitä maailmalla on tapahtunut reilu kymmenen vuotta sitten, pohtiessani silloista näkymää tulevaisuudesta. Jotenkin osasin aavistella tuolloin tätä nykyistä Suomen tilannetta, mitä tapahtuisi erääseen liittoon liittymisen myötä.

Eriarvoistuminen ei ole ollut varmaankaan tavoitteena, ja se sotii pahasti ihmisoikeuksia vastaan. Onko tilanne oikeasti niin paha, että uhrataan iso joukko ”heikompia” pienen ”vahvemman” ryhmän selviytymisen takaamiseksi? Entäpä, kun tämä suurempi ja selvästi ”heikompi” osa väestöä alkaa protestoimaan vallitsevaa tilannetta yhteistuumin? Onko ollutkin tarkoitus jakaa väki kahteen kerrokseen ja luoda uudelleen epätasa-arvoista kahtiajakoa ihmisten kesken? Tämä oli oma skenaarioni jo vuosia sitten ja nyt näyttää omaan silmään todella pelottavalta. Juna on liikkeellä, ja sen pysäyttäminen vaikuttaa toivottomalta.

Olen kuullut usein, kuinka äänestämällä voisi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin koko aikuisikäni olen nähnyt toisin ja tullut siihen tulokseen, että se on ihan se ja sama, kuka asioista on ns. päättämässä, kun lopputulos on aina huono tai vielä huonompi. Harvoin mitään hyvää minkäänlainen kokoonpano on saanut aikaiseksi ja mistä se johtuu?

Ehkä en ymmärrä riittävästi politiikkaa ja päätöksentekoa ja sen vuoksi suhtautumiseni asiaan on kovin nurja, myönnän. Yritykset harvoin kykenevät ajattelemaan ihmistä, työntekijäänsä, muutoin kuin pakollisena kulueränä ja heistä olisi sen vuoksi piiskattava mehut irti mahdollisimman tarkoin. Samoin on käynyt kunnille, ja itseasiassa koko maallemme. Yritys on yritys ja sitä on johdettava ihan muista lähtökohdistä käsin, kuin ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Joko on uuden kratian vuoro, ehkä oklokratian vuoro? Kaikelle kun pitää olla vastakohtansa, niin oklokratia on demokratian rappeutunut muoto. Toisinsanottuna rahvaanvalta. Oklo sanana viittaa rettelöitsevään kansaan. Kratia, kuin kratia. Juna taisi jo mennä, eikä pysähtynyt.

Ylös, ulos ja haahuilemaan

Kevään merkkien ilmaantuminen ja lämpimämpi sää auringon paisteen kera houkuttelee ulos väistämättä. Kevyempi vaatetus helpottaa liikkumista ja kenkien vaihto lenkkareihin saa askeleen nopeammaksi.

Koirakin ulkoilee jälleen samoin, kuin ei olisi ikinä päässyt ulos; hajuja, joiden perään olisi juostava ja sitten ne itse eläimet metsän reunamilla. Lumessa kieriskely on vaihtunut nuuskutteluun, jokaikinen mahdollinen kuusikko, puu, puska pitää käydä merkkaamassa ja haistelemassa. Joka vuodenajalla on ne omat juttunsa, jopa koiralla.

Luen parhaillaan kirjaa, ”Viritä aivosi hyvään elämään” (Nicole Vignola). Kirjassa mainitaan silmänliikkeisiin perustuva EMDR-terapia, jota käytetään traumaattisten tapahtumien ja pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön hoitoon.

Ulkoillessa silmä tekee samankaltaista liikettä, kuin mitä emdr-terapiassa eli silmä liikkuu puolelta toiselle ja terapiassa tämä toimii purkaen traumaattista muistoa yksinkertaistetusti.

Ulkoilun avulla voi tietoisesti hoitaa itseään muutoinkin, kuin pelkästään fyysisestä kunnosta huolehtien. Suosittelen vahvasti ulkoilua, yhtenä keinona ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnista.

Kävellessä voi keskittyä kiinnittämään huomionsa tietoisesti vaikkapa ympäristön väreihin, liikkuviin elementteihin, rakennuksiin tai pieniin yksityiskohtiin. Riittää, kun ajatuksen/huomion keskittää johonkin. Tällä tavoin mieli pääsee lepäämään kehää kiertävistä mahdollisista ikävistä ajatuksista ja tunteista ja voi hetkeksi unohtaa omat ongelmansa, joiden kanssa mahdollisesti on painimassa.

Ulkoilu ei siis aina tarvitse liikunnallista tavoitetta, ulos voi lähteä ihan vaan haahuilemaankin, ihmettelemään toisin silmin maailmaa. Suosittelen lämpimästi. Askel lähikauppaan voi toimia samoin, jos tarvitsee ns. syyn menoilleen. Pienet ostokset kulkevat repussa mukana, pyöräillen voi lähteä hieman pidemmällekin?

Suosittelen metsässä kulkemista, ihan vaikka siinä omassa lähimetsässä poikkeamista. Huomio kiinnittyy toisenlaisiin asioihin pakostakin metsässä. Aistit terävöityvät, jokaista askelta on tietoisesti otettava ja varottava puunjuuria, kiviä jalkojen alla.

Ulkona olet luonnossa, riippumatta siitä onko ympäristö rakennettua vaiko enemmän luonnontilaista. Jossakin näkyy puu, pensaita, maa paljastuu asfaltin alta kadun vierellä. Liikenteen melunkin seassa olet kuitenkin luonnossa.

Taivas vaihtaa ulkonäköään jatkuvasti; Milloin näet sinisellä taivaalla pilvenhahtuvia, joinakin päivinä harmaa pilvimatto roikkuu lonkeron värisenä kattona kovin alhaalla. Kahta samanlaista hetkeä ei ole luonnossa. Luonto on muutoksessa koko ajan. Huomion kiinnittäminen luontoon toimii tehokkaana terapiana, vaikka vaan vartin päivässä.

Hyvä päivä

Tänäänkin on hyvä päivä!

Valitsen tietoisesti ajatukseni, mantran. Toistan ylläolevaa ajatusta ja vahvistan toivettani, asennetta. Tänään on hyvä päivä!

Riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, toive hyvästä päivästä kantaa pitkälle iltaan. Itseasiassa, omalla asenteella voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen myös.

Selailin aamusella oman puhelimen muistiota, johon olen tehnyt jo vuosia sitten listan asioista, joiden tahtoisin olevan totta jonakin päivänä.

Hämmennyin lukiessa listaani; niin moni asia on tullut osaksi elämääni. Osa ihan viimeaikoina, osa jo paljon aiemmin. Jännittävää, ja uskomatonta miten toiveista, haaveista voi tulla osa arkea ennemmin tai myöhemmin.

Tälle keväälle ja alkukesälle yksi suurempi arjen toiveeni olisi saattaa pieni terassin alku siihen kuntoon, että ulkokalusteiden hankinta olisi mahdollista, niin pian kuin mahdollista. Nurmikolle on hieman turha kalusteita laitella, koska meidän runsaalla käytöllä nurmikko olisi tampattua mutavelliä jo muutaman viikon kuluttua ja sehän ei ole tarkoituksenmukaista.

Jännityksellä odotan myös, kuinka siirtämäni kasvisto on talven yli pärjäillyt ja lähteekö perenna lisääntymään samanlaiseen kukoistukseen, kuin mitä se oli ennen siirtoa vanhassa paikassaan? Jos eivät menesty uudessa paikassaan, sekään ei haittaa. Sitten mietitään jotakin muuta tilalle.

Pihan suunnitelma on valmiina. Toteutus on hieman vielä hakusessaan, haastavan pohjan vuoksi. Peruskallio pilkistää paikoitellen suunnitellun terassinpohjan kohdilla ja mielellään laittaisin lattiaksi betonilaattaa. Puu vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja se on ehkä este materiaalivalinnalle, jos helppohoitoisuutta ajattelen ja ehkä kuitenkin haluan keskittyä tekemään jotakin muuta jokakeväisen pinnansutimisen sijaan?

Aamuinen ulkoilu oli hyvin virkistävä ja kotiin päästyä piti tarkistaa ulkolämpötila ihan varjon puolelta ja +11 näytti mittarissa olevan. Lumipeite on kadonnut ja Umppa raukka käy köllimässä siellä, missä vain pienikin pläntti lunta on jäljellä.

Ilma oli tuulesta raikas, talven hiekoituksia on viime viikolla pesty kaduilta ja sen huomaa heti ilmanlaadun parantumisena. Kadulla oli yllättävän mukava tallustella vaihteeksi. Koirankakkojakaan ei näkynyt harmiksi asti, kuten yleensä. Pientareet vaikuttivat siisteiltä.

Aurinkoinen ilma sinisellä taivaalla höystettynä antoi lenkkeilyynkin uutta puhtia ja keväiset lintujen sirkutukset kuuluvat jälleen sisälle asti. Kotipihan yli lensi ensimmäisten kaakattajien parvi, isohkoja lintuja, vaan en ehtinyt tunnistaa mistä lajista oli kyse.

Arvostan suuresti ja edelleen lähiluonnon tarjoamaa ympäristöä, metsäplänttejä, polkuja joiden rauhaan pääsee hyvin pienellä kävelyllä ja luontoon pääsen oikeastaan jo kotipihalta puistoalueen alkaessa tien toiselta puolen.

Jokatapauksessa, kevät on edennyt reippaasti ja kohta pääsen aloittelemaan ikkunoiden pesua, josko ehtisin ennen helteitä saada urakan valmiiksi?

Mukavaa kevään edistymistä!

Luovuutta kotiinkin asti

Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.

Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.

Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.

Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.

Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.

Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?

Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.

Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.

Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.

Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.

Kevään alkua

Kevät alkoi, nyt huomaan ihan arjessa valoisuuden lisääntyvän hurjaa vauhtia ja kotiinkin kaipaan jo lisää valoa. Jälleen on selvitty yhdestä yhdestä talvesta, pimeästä ajanjaksosta.

Tiedossa on opintoja; pääsin siis opiskelemaan uutta tutkintoa. Nyt se on virallista ja vihdoin voin jättää entisen ammatti-identiteetin taakse.

Opiskelen tutkinnon ammatillisena kuntoutuksena koulutussopimuksella eli olen samaan aikaan myös työssäoppimassa työpaikalla. Ammatin vaihto on edennyt siis virallisia reittejä pitkin, työeläkevakuutusyhtiön kautta.

Kohdallani useampi terveydellinen syy puolsi uuden ammatin hankkimista ja hieman jännittää menestyminen opinnoissani jatkossa. Kaikki uusi ja vieras kun tuppaa olemaan minulle pienen kriisin paikka noin ihan yleisestikin.

Vuosi sitten näihin aikoihin aloitin valmentajan avulla pohdinnan tulevasta. Lähtökohta oli aika tyhjä, koska minulla ei ollut aavistustakaan omista vahvuuksista ja kyvyistä, joita voisin hyödyntää jatkossa. Koin, ettei hoitajan koulutuksella ja työkokemuksella oikein tehnyt mitään, ja voi miten väärässä olinkaan.

Jo nyt huomaan, miten koko elämäni kulku on ikäänkuin valmentanut minua seuraavien vuosien ja vuosikymmenien työhöni.

Olen kuvannut uusia työolosuhteitani luksuksena. Itse työkin on näyttäytynyt luksustyöltä entiseen verrattuna ja voi miten kiitollinen olenkaan nykyisestä tilanteestani. Oman työn arvostaminen on huippua ja onkin ihanaa, kun voi löytää ja käyttää niitä erilaisia omia vahvuuksia työssä, joita löytyy ihan jokainen päivä uusia ja unohdettuja. Lähden hyvin mielelläni aamuisin työn ääreen.

Teen edelleen töitä ihmisten parissa, mutta lähtökohdat ja tarpeet ovat työssä erilaisia verrattuna hoitotyöhön. Kaikkein mullistavin tunne onkin päällimmäisenä ollut se, ettei virhe maksa ihmishenkiä. Kaiken voi siis määrittää rahassa ja pahimmillaankin vain asiakkaan mielipahalla, jos sattuisi tulevassa työssä virheen tekemään ja yleensä tehdyn virheen voi myös korjata, joka sekin on kovin helpottava ajatus.

Opintojen aloitus kutkuttaa, uusi alani on kaikin puolin vierasta, ellei muutaman kuukauden työkokeilua lasketa lukuun. Opinnoissa avartuu sitten se valtava määrä tietopuolta, joka pitää omaksua ja sisäistää.

Kiitollisuus on jälleen kovasti pinnalla. Muistelen vuoden takaista hämmennystäni siitä, miten ihmeessä ikinä löytäisin sen oman juttuni työelämän puolella. Asioilla on tapansa järjestyä, kuten jälleen saan todeta tämänkin asian suhteen.

Elämä on kaikinpuolin tällä erää kovin tasaista ja mutkatonta. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana? Ei ole draamaa, ei kriisejä taikka huolia, joista pitäisi osata ottaa koppeja, kuin paraskin pesäpallon pelaaja.

Voin jopa luottaa siihen, että omat suunnitelmat myös pitävät päivien mittaan ja ylipäänsä voin tehdä jonkinlaisia suunnitelmia viikoille, ilman että joudun huomioimaan muidenkin tarpeita, jotka sitten menisivät omieni edelle. Tämä tilanne on kovin vieras, sillä koko elämäni ajan olen huolehtinut muiden tarpeista, auttanut muita minkä ehdin ja se kaikki on maksanut minulle omien tarpeiden laiminlyöntinä.

Jostain syystä olen saanut lisää energiaa touhuamiseen niin töissä, kuin kotonakin. Epätietoisuus on näköjään vienyt suuren osan kaikesta käytettävissä olevasta energiasta ja kun asiat on vihdoin selkiytyneet, ylimääräistä virtaa riittää ehkä liiaksikin asti.

Noh, ei pidä nuolaista….Jatkaessani tätä kirjoitusta parin tunnin tauon jälkeen, sain todeta että huh huh taas…Minulla oli suunnitelma tälle vapaapäivälleni…

Kymmenen minuutin aikana asiat muuttuivat ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi.

-Uimahalli suljettiin äkillisen korjaustarpeen vuoksi, joten emme lähteneet polskimaan tyttären ja lapsenlapsen kanssa. Onneksi tästä tiedotettiin nopeasti. Harmi oli kuitenkin suuri, pikkuinen oli koko aamupäivän odottanut uimareissua ihan kiukkuun saakka.

-Samaan aikaan nuorin lapseni soitti ja kertoi avaimiensa kadonneen. Mopedi jäi parkkiin ja kävelymatka kotiin ja vara-avainkin hukassa. Pahasti näytti uuden lukon hankinnalta tilanne ja niinhän siinä sitten kävi, ettei vara-avaimen tilanteesta tullut selvyyttä.

-Nuorin tytär soitti samaan aikaan matkaltaan kampaajalta takaisin kotiin. Kampaaja oli pilannut hänen hiuksensa, vaaleat raidat olivat tuhkanharmaata mössöä ja edes lapsi ei olisi kotona saanut niin kamalaa lopputulosta aikaiseksi. Kuullessani hinnan tälle ”raidoitukselle”, kauhistuin. Edes kampaajan tarjoama korjaus ei pelastanut hiuksia ja entinen niin kaunis tukka on nyt pilalla. Noh, hiukset ovat uusiutuva luonnovara, vaikkei se harmistusta ja mielipahaa ja rahanmenoa korvaakaan.

Miehellä päivä venyi, venyi ja venyi. Muksun avaimia olisi pitänyt lähteä etsimään vielä kertaalleen, mutta auto oli miehen alla. Joten päivä venähti yhdeksi odotuksekseksi. Pikkuinen saapui meille pariksi tunniksi hoitoon, koira piti käyttää tarpeillaan ja kun vihdoin sain auton käyttöön, niin siinä ajellessa vierähti useampi tunti.

Oli kyllä kaikenlaista muutakin pientä arjen ongelmaa koko päivälle, vaan kyllä sitä sai olla kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi mielenpahoitus oli ja on hyvin pientä seurausta. Ihmettelimme porukassa vain sitä, miksi kaikki tapahtui noin sumpussa, yhtäaikaa ja koko perheen jokaiselle jäsenelle jotakin?