Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.
Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.
Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.
Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.
Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.
Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?
Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.
Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.
Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.
Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.
Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.
Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.
Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.
Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.
Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.
Osa ihmisistä ei pidä lumesta syystä tai toisesta. Ehkä elämä menee hieman sekaisin, kun lunta sataa paljon ja ympäristön kaaos siirtyy automaattisesti omaankin elämään eri muodoissaan?
Pidän itse lumesta, mitä enemmän sitä on, sen mukavampaa. Lumikuorrute puiden oksilla luo pehmeyttä ja silmäniloa. Ympäristö on lumisateen jälkeen ainakin hetken puhdas, valkoinen ja hiljainen (ellei aurauskaluston kilinää ja kirskuntaa asfalttia vasten lasketa).
Saatan itsekin toki manata ylimääräistä hankaluutta, joka paljosta kertyneestä lumesta aiheutuu; Autoa on hankala saada puhtaaksi lumesta, pihaa on kolattava, vaatteita ravisteltava lenkin jälkeen ja onhan se paksussa lumikerroksessa kieltämättä hankalaa tarpoakin, auraamatta jääneen kävelytien pientareella.
Pahinta on ehkäpä ne muut; kiukkuiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta harmittelevat lumen aiheuttamia ongelmia. Vuodesta toiseen valittavat samoja asioita, ikäänkuin talvi ja lumi tulisivat aina yhtä yllätyksenä. Valitus ei auta valitettavasti, se ei muuta olemassa-olevaa tilannetta ja pahimmillaan kuulija pahoittaa kovastikin mielensä toisen huonosta tuulesta ja kovasta noituamisesta.
Sää on asia, mihin emme voi kukaan oikein vaikuttaa, joten miksi siihen on niin vaikea suhtautua neutraalisti ja vain kiltisti sopeutua? Kovasti marmattamalla se oma olo tuntuu entistäkin kurjemmalta; krääk, krääk…
Sama pätee oikestaan moneen. Elämässä on asioita, joihin ei oikein voi itse vaikuttaa muutoin, kuin yrittäen sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Todistin tässä taannoin aivan huikeaa vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä ja olin itse, että ”vau!” Se oli ihan jotain ”nextlevelillä” olevaa vuorovaikutusta, jollaista en ollut koskaan kuullut.
MIkä oli tuon yllämainitun vuorovaikutuksen suola? Rehellinen aito puhe, joka perustui niin kokijan tunteeseen, kuin faktaankin ja tietysti toisen rajojen kunnioitukseen ja ihmisarvostukseen. Vastaanottaja tunnisti, tunnusti ja toimi asiallisesti ja aikuismaisen esimerkillisesti. Tuossa vuorovaikutustilanteessa meni kaikki nappiin, ja asiaa ei jääty enää purkamaan toinen toistensa seläntaakse jurputtamaan, tilanteeseen ei vedetty muita mukaan, ei menty persoonallisuuksiin tai tunteet eivät estäneet asiallista keskustelua.
Ylläolevassa on tavoitetta itsellekin, vaikkakaan se ei estä toista ihmistä ”tulemasta silmille” asiattomasti. Tiedän myös, että oma rehellisyys on liikaa monille ja vuosikymmenien aikana olenkin oppinut varovaiseksi sen suhteen, mitä suustani päästelen. Yleensä on parempi, etten sano mitään.
Tunteisiin kun nyt pääsin pienen aasinsillan kautta, niin jäin pohtimaan ihan toisenlaista vuorovaikutuksellista tilannetta, joka sai minut hieman pois tolaltani juurikin sellaisen ”silmille tulemisen” muodossa. Jouduin siis toisen sanallisen oksennuksen kohteeksi syyttä suotta, vain olemalla siinä sopivasti kohdalla. Tämän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia pysyä tasapainossa kohdatessani samaisen ihmisen ja ikäänkuin vaistomaisesti välttelen kohtaamasta, kunnes pääsen taas takaisin tasapainoon tukevasti.
Asiat voi ilmaista niin monin eri tavoin ja vaikka kuulijalla onkin vastuu omista ajatuksistaan, tunteistaan jne, ei kenelläkään ole oikeutta kohdella toista huonosti tai peräti väkivalloin. Sanallinen väkivalta on myös väkivaltaa, ja sitä taikka seurauksia ei pidä vähätellä.
Ollessani lenkillä koiran kanssa, en päässyt mielikuvissani irti tapahtuneesta tilanteesta. Mielessäni kertasin asiaa toistuvasti ja edelleenkin se tulee mieleen filminauhana mieleen. Tilanteessa siis traumatisoiduin ja siinä oli jokin triggeri, joka laukaisi minussa jonkin vanhan asian, kehomuiston ja alitajuiseen haudatun tilanteen/tilanteet. Tässä on ehkä se suurin syy, miksi niin tietoisesti välttelen ihmiskontakteja ja sosiaalisia tilanteita. Tasapainoon pääseminen vie oman aikansa, kuten myös pohdinta, miten jatkossa kohtaan vastaavanlaisen tilanteen?
Tasapaino mielen ja tunteiden kanssa on sen verran uutta minulle, että tässä hetkessä harmittaa (lievästi sanoen) joutua pois raiteiltaan. Työ itseni kanssa jatkuu, ja seurauksena on ylimääräistä kuormaa, joka taasen väsyttää ihan fyysisesti. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, koska nyt tunnistan aiempaa paremmin epätasapainon ja erityisesti sen, mikä siihen johti.
Entinen minäni olisi rakentanut tässä vaiheessa suojamuurit, ja jatkanut elämää välittämättä tapahtuneesta ja todennut miten ihminen on ihmiselle susi. Nykyinen minäni huolehtii jo paremmin hyvinvoinnistaan ja sentään välittää siitä, mitä tapahtui.
Loppuviikko meneekin tasapainon hakemisessa ja ennenkaikkea oman hyvinvoinnin varmistamisen parissa. Paljon unta, vähemmän liikuntaa, sopivasti mielekästä tekemistä, hyvää ruokaa ja läheisiä ihmisiä. Kyllä se siitä olo korjaantuu tasapainoisemmaksi pikkuhiljaa.
Nyt on vuodenkierron juhlallisuudet juhlittu ja paluu arkeen on koittanut pikkuhiljaa. Tämäkin vuodenvaihde meni ilman yhtään itselle tai muille annettua lupausta, emme myöskään valaneet tinoja tulevan näkemiseksi. Katselimme miehen ampumat raketit yhdessä lapsenlapsen ja hänen äitinsä kanssa ja söimme meille kovin perinteisen uudenvuoden ilta-aterian. Iän lisääntyessä ei jaksa riekkua ja olinkin jo nukkumassa puolen yön aikaan, vuoden vaihtuessa ja vain kuuntelin, kuinka tasainen pauke jatkui puolisen tuntia.
Koira ilmoitti aiempaa selvemmin oman pelkonsa kovia ääniä kohtaan pitäen päänsä joko sängyn alla tai sohvan alla, riippuen siitä missä ihmiset viettivät aikaansa. Olisiko asiaan vaikuttanut se, kun aiemmin viikolla ulkona lähistöllä pamahti juuri, kun koira pääsi ulko-ovesta ulos? Aiempina vuosina pauke ei ole häirinnyt koiraa näkyvästi ja nyt pelkomerkit oli ihan selvästi havaittavissa. Uudenvuoden räiskeestä koiruus toipui kuitenkin hyvin ja ulkoilut ovat sujuneet entiseen malliin. Koiran elämään toivon terveitä ja hyvinvoivia päiviä ja parin viikon päästähän Uma täyttääkin jo yhdeksän vuotta. Hurja, miten aika kulkee ja vastahan teimme päätöksen koiran asumisesta meillä?
Ajatus siintää jo tulevassa. Odotettavissa olisi muutama suurempi elämänmuutos itsellä ja/tai lapsilla, jos niin voi sanoa ja yksi niistä on omien opintojeni aloittaminen kevään aikana, mikäli selkä pysyy kuosissaan. Olen positiivisesti yllättynyt uudenlaisesta työnkuvasta ja siitä, kuinka kevyttä ja vaihtelevaa työ voikin olla.
Sain kuvaterveisiä pohjoisesta, tyttären luota ja luvan kanssa jaan nämä kauniit otokset tähän.
Onko minulla ajatuksia tai toiveita vuodelle 2025?
Toivon kaiken menevän hyvin, niin omassa, kuin lastenkin, lastenlasten ja miehen elämässä. Toivon meille jokaiselle, parhaalla mahdollisella tavalla, elämän soljuvan eteenpäin taloudellisesti vakaana ja turvattuna myöskin. Toivon erityisesti perheelleni ja itsellenikin alati kohentuvaa terveydentilaa. Toivon ympäristön pysyvän turvallisena, terveellisenä paikkana elää ja olla. Ennenkaikkea toivon positiivisia, iloisia ja rakkaudentäyteisiä päiviä vuoteen 2025!
Kuluvaan vuoteen on sittenkin mahtunut paljon ja pääosin hyviä asioita. Odotukset ei olleet kovin suuria kodin vaihtoa lukuunottamatta. Ehkä kiitollisuudella ja positiivisen näkökulman valinnalla on jotakin merkitystä kuluneen vuoden tapahtumissa?
Vuosi sitten tiesin tähän samaiseen ajankohtaan tulevasta muutosta ja olinkin jo aloittanut vähäisten tavaroiden karsimisen, ja pakkailun hyvissä ajoin, säästääkseni voimiani. Sain muuttosiivoukset tehtyä, kuten myös itse muutto sujui sen suuremmitta ongelmitta.
Alkuvuosi ja kevät menivät totutellessa uuteen ympäristöön ja tällä hetkellä on ihanaa saapua kotiin. En olisi uskonut kokevani vielä tämmöistä, että kun avaan kotioven, astun todellakin KOTIIN. Ilo ja kiitollisuus kulkevat päivittäin mukanani tepastellessa tässä kotona. Paksut seinät pitävät ulkomaailman loitolla, enää en kärsi ulkoa kantautuvista äänistä sisällä ollessa.
Yleinen vointini kohentui myös kevään aikana huomattavasti ja älytön väsyneisyyskin hävisi ajan mittaan. Kesän kuumuus oli kuitenkin entiseen tapaansa uuvuttavaa, mutta syksyn viileys helpotti eloa jälleen ja pääsimme koirulin kanssa tekemään pidempiä lenkkejä.
Kesä kului ulkohommissa, auttelin aitaprojektissa sen, minkä kykenin ja jaksoin. Syksyn edetessä sitten minun oli pakko jättäytyä pois pihajutuista selkäni ilmoittaessa, että nyt riitti ja siirryin suosiolla sisähommiin miettimään sisustusjuttujani.
Ensi kesänä on vuorossa pienen pihan laattojen paikoilleen asentamista, sekä pihan kalusteiden hankintaa ja muuta pientä laittamista ainakin kasvillisuuden osalta.
Kävimme vanhimman tyttäreni luona kyläilemässä keskikesän hujakoilla, ja hieman harmittaa suuren suuri välimatka; ihan joka kuukausi minun ei ole mahdollista toteuttaa matkoja sinnepäin. Onneksi on olemassa videopuhelut. Kuopus sai toivomansa opiskelupaikan ja syksyn opinnot lähtivät mukavasti käyntiin hänelläkin.
Olen todella kiitollinen aikuisten lasteni hyvästä elämänhallinnasta, joka on kantanut heitä hyvin; lähtökohtien sotiessa kaikkea sitä vastaan. Jokaisella heistä on säännöllinen, raitis elämä, ihmissuhteita sekä vakituiset työpaikat ja sen myötä hyvä toimeentulo. Heille on kehittynyt myös erittäin hyvä resilienssi elämään ja sen erilaisiin hetkiin, ja tästä on ehkä kiittäminen menneisyyttä lapsuudessa.
Kesän kääntyessä syksyyn selkiintyivät myös omat tulevat suunnitelmat uudelleenkouluttautumisen ja työn suhteen. Nyt olenkin ollut jokusen viikon uudessa työnkuvassani ja voin sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen. Työni on kaikinpuolin hyvin kevyttä, vaikka aivoja saa käyttääkin runsaasti. Ei huono juttu ollenkaan…Työllä on ollut myös piristävä ja inspiroiva vaikutuksensa myös vapaa-aikaan, mitä en tosiaan muista kokeneeni juuri koskaan. Tämänkin suhteen ajatukseni ”asioilla on tapansa järjestyä” on eletty todeksi.
Marraskuussa perheessä vieraili korona, ja sen tuoma kuume kumma kylläkin, toi minuun uudenlaista potkua ja vireystasoni nousi huomattavasti. Rauhallisesti saamme edelleen näin loppuvuodesta liikunnan suhteen toimia ja mitään hikilenkkejä ei koiran kanssa vedellä.
Pikkuinen lapsenlapsi ei ole enää niin pikkuinen, vaan touhukas leikkijä, hyvällä mielikuvituksella ja loistavalla tarinan kerronnalla varustettu poikanen. Persoonassa näkyy jo hänen omia piirteitään erilaisin yhdistelmin vanhempiaan muistuttaen. Hoksottimet pelaavat joskus liiankin hyvin ja muisti on hirmuisen hyvä. Poikanen tunnisti joulupukin käsistä läheisen ihmisen ja nyt mietimme, meneekö joulupukkitarina enää ensivuonna ”todesta”? Vai muistaako hän aina, että joulupukilla on samanlaiset sormet, kuin xx:llä.
Palatakseni kirjoitukseni alkuun, mietin onko omalla suhtautumisella erilaisiin elämän tapahtumiin merkitystä? Ja kokemuksella voin sanoa, että totta se on. Asenne merkitsee paljon elämässä.
Menneisyydessä en ollut mitenkään ”positiivinen” ihminen, ellei huonoa huumorintajuani lasketa lukuun. Joskus muinoin elin synkkyydessä, vastoinkäymiset lannistivat kerta toisensa jälkeen ja elämän ikävät yllätykset eivät enää edes yllättäneet läheisiä. Aina sattui ja tapahtui, vaikkei itselle, niin vaikutukset jouduin sietämään vähintäänkin. Kannoin sisälläni muidenkin murheet, huolet ja ahdistuksen ja yritin auttaa muita, osaamatta auttaa kuitenkaan itse itseäni.
Pikkuhiljaa päätin muuttua, muuttaa omaa suhtaumista, asennetta ja koettaa nähdä asioita elämässä myös positiivisen linssin läpi. Tähän prosessiin on nyt mennyt useita vuosia. Riittääkö edes viisi vuotta? En muista tarkalleen, mutta sen muistan, kuinka kyllästyin kokemaan aina vaan samaa kakkaa erilaisin paketoinnein. Kyllästyin olemaan surullinen, masentunut ja huonon onnen kohde.
Tietoisesti aloin kiinnittämään huomioni ennenkaikkea arjen pieniin juttuihin, opettelin kiitollisuutta siitä, mitä jo on. Opettelin suurella vaivannäöllä ymmärtämään oman elämän positiivisia asioita ja lopetin ikävien asioiden seurassa märehtimisen. Suurin ja ehkä tärkein muutos tapahtui pari vuotta sitten ymmärtäessäni, etten voinut enää jatkaa muiden auttamista oman hyvinvointini kustannuksella. Minun on pitänyt opetella itse itseni auttamista, omaa hyvinvointia ja mitä se oikein tarkoittaa juuri minun elämässäni.
Se, mihin kiinnität huomion, lisääntyy elämässäsi on kyllä todeksi eletty sekin. Jos aina vaan jaksaa huomioida ikäviä, saat lisää ikäviä juttuja elämääsi. Mutta, jos tietoisesti huomaat ne ihan pikkuriikkiset hyvät asiat elämässä tai etsimällä etsit niitä hyviä juttuja, niin nekin lisääntyvät ja tämä kulunut vuosi on omassa elämässäni tuonut tämän toteen. Kiinnitä siis huomiosi enemmän hyviin asioihin.
Vuosien varrella ymmärrykseni on lisääntynyt, ja tämä vuosi on ollut käänteentekevä siinäkin mielessä, että olen katkaissut välini minua hyväksikäyttäviin ihmisiin, ihmisiin joiden negatiivinen vaikutus omaan elämään on ollut kovin hallitsevaa.
Suurin muutos tähän vuoteen tulikin marraskuussa ja koko loppuvuoden olen saanut ihmetellä sisäisen ahdistuksen poissaoloa. Se taakka, mitä olen kantanut syyllisyyden tunteen kanssa on poissa. Oloni on kevyen kevyt, iloinen jopa. En kanna enää toisen ihmisen taakkoja, en ota toisen syyllisyyttä vastaan. Minun ei tarvitse kokea häpeää, syyllisyyttä omista elämäni positiivista asioista, unelmista, toiveista jne.
Kulunut vuosi on siis ollut enemmän, kuin osasin tammikuun alkaessa aavistaa. Pelkkä positiivisuus, kiitollisuus eivät itsessään vielä riitä tuomaan muutoksia elämään. On opeteltava omaa hyvinvointia laajemminkin, on osattava huolehtia itsestä samoin, kuin huolehtisit muista. On opeteltava olemaan ystävä itse itselleen ja toimittava samoin, kuin toimisi ystävänkin kanssa. On opeteltava olemaan itselleen se aikuinen, jota ehkä olisi lapsuudessa tarvinnut, ja se tarkoittaa ennenkaikkea itselleen armollisena olemista.
Vuosi on hujahtanut erittäin nopeasti, ja olen kiitollinen vuoden jokaisesta päivästä.
Olkoon tuleva vuosi yhä mielenkiintoinen, positiivisesti yllättävä, rauhallinen, taloudellisesti parempi, terveempi, ja ennenkaikkea rakkaudellinen ja täynnä ilonaiheita ja kiitollisuutta!!!!
Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.
Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.
Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.
Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.
Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.
Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.
Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?
Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.
Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.
Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.
Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.
Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!
Edellisestä tekstistä jäi epähuomiossa kuva laittamatta, vaan eipä se suuren suuri virhe ole. Hieman harmitti, kun tajusin asian ja päätin kuitenkin jättää lisäämättä kuvan tekstiin ja mietin, olisiko harmitus ollut sillä tavoin kuitattu?
Liian hätäisesti ei pitäisi tehdä mitään, sen olen huomannut tässä elämäni aikana useasti. Rutiinien muutokset aiheuttavat omalla kohdalla virheitä, ja oletin viimeksi jossakin pääni sisällä, että kuva olisi jo ollut lisättynä, kuten tavallisesti. En myöskään tavallisuudesta poiketen lukenut tekstiä ennen julkaisua, koska muistikuvani oli edellisen päivän toteamus kirjoitukseni valmiiksi saattamisesta ja se siitä.
Virhe syntyi omien mielikuvieni ja olettamuksieni takia. Luotin rutiineihini, jotka nekin joskus häiriintyvät ulkoisista häiriötekijöistä, yleensä keskeytyksistä. Luotin mielikuvaani tai muistooni asian loppuun saakka saattamisesta ja oletin tehneeni valmiiksi tekstin ja en viitsinyt tarkistaa sitä ennen julkaisua.
Rutiinien rikkoutuessa, taikka niiden muuttaessa muotoaan tapahtuu erehdyksiä, epähuomiossa tehtyjä asioita, unohduksia ja niin edelleen.
Olen aina kirjoittanut aamuisin, hörppien samalla kupin, jos toisenkin kahvia ja kirjoittanut. Aamukirjoitteluuni olen tekemässä muutosta, kuten muuhunkin elämääni ja se tarkoittaa rutiinien muutoksia. Valmistaudun jo hyvissä ajoin tulevaan, työssäkäyvän ihmisen arkeen.
Kaikki tapahtuu ajallaan. Tällä hetkellä huomaan, kuinka asioilla on (jälleen kerran) taipumus järjestyä parhain päin. On hienoa huomata, kuinka uupuminen alkaa olla taaksejäänyttä elämää ja ehkä jo osaan jatkossa paremmin huomioida vointini työelämässä? Ainakin toivon niin ja uskon vahvasti, että tuleva työni ei ole lähellekään samaa kuormitustasoa, kuin aiemmin toimiessani hoitoalalla.
Osaan nyt myös paremmin rajata henkilökohtaista elämääni, joka tähän hetkeen verrattuna oli kaaos ja omalle elämälle ei oikein ollut mitään tilaa.
Tämän syksyn aikana olen rajannut elämästäni aiemmin pakolliseksi luulemiani vastuita, muunmuassa vanhan mummon suhteen ja todennut, että oman jaksamiseni turvaamiseksi yhteiskunnan on huolehdittava osansa, kun palveluita on kerran saatavilla. Ja näin ollen esimerkiksi vanhan mummon peseytymiset järjestyvät toisaalla.
Emme ole enää vastuussa sisarukseni kanssa siitä, pääseekö mummo viikottain pesulle vaiko ei. Kyytipalvelut järjestyivät myös menneen kesän aikana ja mummo ei ole minun tai sisarukseni kyytien varassa. Sosiaalityöntekijä on myös kuvioissa mukana kartoittaen palveluita tarpeen mukaisiksi myös jatkoon.
Aloittaessani työt, haluan ihan oikeasti käyttää vapaapäiväni omaan perheeseeni, omaan kotiini. Rahkeeni eivät enää riitä siihen, että huolehtisin myös perheeni ulkopuolisista immeisistä. Olen itsekin mummo ja sen roolin haluan säilyttää mahdollimman jaksavana äidin roolini lisäksi.
Vanhan mummon asioita olen hoitanut lapsesta asti ja nyt on jonkun muun vuoro ottaa se taakka harteilleen, minä en enää kykene siihen. En halua suunnitella viikottain elämääni vanhan mummon tarpeiden pohjalta, kun omassakin elämässä on tarpeita, jotka väistämättä ovat jääneet toteutumatta vanhan mummon tarpeiden huolehtimisen vuoksi.
Kun olisin jo nuorempana osannut rajata elämääni paremmin? Oma luonteeni on sellainen, etten millään haluaisi uskoa muista ihmisistä pahaa, varsinkaan läheisistä ja sen vuoksi olenkin joutunut kokemaan suoranaista hyväksikäyttöä kiltteyteni vuoksi. Tilannetta on pahentanut myös se, kun en ole osannut sanoa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan ei.
Viimeksi sanoessani ei ,puhelimeeni kilahti viesti, joka ei ollut minulle tarkoitettu, mutta ilmaisi erittäin hyvin sen, kuinka olen ollut vain hyväksikäytettävä ja siedettävä orja vanhan mummon elämässä. Aiemmin olen toiminut ja tehnyt hänen tahtonsa mukaisesti ja heti, kun asetan rajat hänelle, äänensävy muuttuu toiseksi. Viesti, jonka sain ja jonka piti mennä sisarukselleni ,kuului näin sanasta sanaan:
"Sanna kirjoitti viestin että on pahoillaan mutta ei voi hakea minua viikonloppuna suihkuun. Saatanan paska akka se on mikä sitä oikein riivaa" (kolme naamaväärinpäin hymiötä)
Olen kyseisen ihmisen taholta paljon sietänyt, antanut anteeksi ja toivonut parempaa/muutosta elämäni aikana ja nyt joudun toteamaan, että tämä oli nyt tässä. Tämä saatanan paska akka, riivattukin vielä jollain tavalla kirjoitti vanhalle mummolle viestin, jossa ilmaisi yhteydenpidon päättyvän siihen paikkaan ja hänen olisi enää turha ottaa yhteyttä.
Kaikella on rajansa, myös minulla. Ja kun asettamistani rajoista/sopimuksista yritetään jatkuvasti luikerrella jollakin konstilla, ei viimenään muu auta, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan ja tulipahan kerralla myös selväksi se, mitä vanha mummo minusta ajattelee. Yhteydenpidon katkaisuun on toki useita muitakin painavia syitä, mutta tuo saamani viesti nyt ratkaisi asian lopultakin.
Vanhan mummon asioiden hoito on siirretty onnistuneesti toisaalle, heitteille hän ei siis jää yhteiskunnan kantaessa vastuunsa hänestä. Minä saan vihdoinkin vapauteni, elää ja hengittää ihan omaan tahtiini.
Kävin kesävaatteita läpi, todeten päässeeni eroon ajatuksesta; ”josko tätä vaatetta vielä joskus tarvitsisin?” Säilöön jäi operaation jälkeen pieni (20l) muovilaatikollinen seuraavalle kesälle ja poistoon meni kaksi täyttä muovikassillista rytkyä. (ei oikeasti rytkyä, vain itselle sopimatonta) Sain myös pari yöpaitaa käyttöön vanhoista kesäpaidoista, ja jälleen yksi ostos uutena kaupasta on vältetty toistaiseksi.
Samalla järjestelin vaatekaapin talvikuntoon eli vaihdoin henkareihin ne paksummat sisävaatteet, villapaidat yms. helposti saataville. Tyhjiä hyllyjä ilmestyi kolme, mikä tarkoittaa mukavan väljää säilytystä jatkoon.
Keväällä muuton yhteydessä olinkin käynyt jo kesävaatteet tiukalla kammalla läpi ja nyt tosiaan heitin pois kaikki ne vaatekappaleet, joita en käyttänyt aktiivisesti/ollenkaan menneenä suvena.
Vähän kerrallaan, asia kerrallaan kuntoon.
Aina ei omalla kohdalla vaatekaapin sisältö ole pysynyt järjestyksessä. Joku sotki järjestellyt vaatepinot, kaapissa kuin kaapissa ja vaatetta oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös niitä hutiostoksia, kuin niitä, joita piti käyttämättä hillota ajatuksella, jos vielä joskus käytän.
Se joku olin minä itse. Yleensä viikatun vaatepinon keskimmäisin vaate oli aina se, joka piti saada käyttöön. Kiireiset aamut ja niin edelleen. Illalla ihan sama, mihin pestyt, viikatut vaatteet laittoi, kunhan ne oli kaapissa ja parin viikon päästä vasta siivottu kaappien sisältö pursui ulos ja tuskastuminen oli taattua. Viikattujen vaatepinojen tilalla oli hyllyillä myttyjä, epämääräistä kaaosta.
Ja kuitenkin, käytössä oli aina vaan ne samat, tietyt ja hyväksihavaitut vaatekappaleet, jotka pyörivät vuosikaudet pyykkirumbassa mukana.
Syitä vaatteiden hilloamiseen kaapissa oli monia, kuten myös olla pitämättä kaapissa olevia vaatekappaleita, joka taas johti kerrasta kertaan katastrofin omaiseen räjähdykseen kaapeissa;
Omistin yksinkertaisesti liian paljon vaatteita, joista suurin osa oli:
väärän kokoisia ja mallisia omalle kropalle
väärän värisiä
väärän tuntuisia ja väärällä materiaalilla
Rikkinäisiä, odottaen napin ompelua taikka vetoketjun vaihtoa, kulahtaneita, taikka jokin pieni reikä jossakin ja se unohtunut korjata
vääränlainen säilytystapa =viikaten kaikki hyllyyn pinoiksi
Oma suuri ongelmani oli aikanaan luopumisen vaikeus, pois heittämisen synti sekä sitten hutiostokset kiireellä, ehkä suurella alennusprosentilla tehty löytö sovittamatta ja oman kehon hahmottamisen vaikeudet, jolloin oli hankalaa ”nähdä” vaatteesta sopiko juuri se malli itselle, vaiko ei.
Vaateostokseni olen lapsesta lähtien tehnyt yksin, joten en ole saanut toisen ihmisen näkökulmaa vaatteisiini, ja olen joutunut luottamaan peiliin ja omaan silmään sovituskopissa.
Lapsena olin gollegepuku-lapsi ja tyköistuviin vaatteisiin en päässyt koskaan tutustumaan. Sukkikset taisivat olla ainoa tiukka vaatekappale, jotka hyväksyin päälleni ja myöhemmin murrosikäisenä farkut olivat kokoa liian suuret, koska en sietänyt kireää tuntumaa iholla. Pukeuduin aina vähintään kokoa liian suuriin vaatteisiin samasta syystä.
Kasvoin lapsuudessa ajatukseen, ettei mitään saa heittää pois. Ei saanut heittää pois lahjoja, ei ostettuja tavaroita, ei vaatteita, jotka piti korjata ja käyttää pois, ihan viimeiseen saakka.
Tieni on ollut pitkä vaatetuksen kanssa. Opettelin pois ajatuksesta ja ”synnistä”, ettei mitään voi heittää menemään.
Ihan ensimmäiseksi opettelin luopumaan kuluneista, rikkinäisistä vaatteista sitä mukaa, kun niitä kaapista tuli vastaan. Samoihin aikoihin aloin olla ostamatta enää lisää hutiostoja kaapin perälle, sovittamatta.
Huomasin, miten järjestys alkoi pysymään paremmin hyllyillä vaatteiden vähentyessä ja siitä se innostus oikeastaan alkoi. Vuosien aikana opin hahmottamaan kehoni mittasuhteita, sekä opettelin löytämään vaatekaupasta ne oikeanmalliset leikkaukset, värit, kestävät materiaalit jne.
Nykyisin vaatekaappini sisältö koostuu muutamista vaatekappaleista kutakin lajia, ne on helposti yhdisteltävissä toisiinsa, helppohoitoisia sekä ennenkaikkea kyllästymiseen asti kestäviä. Kaikki vaatteeni mahtuvat tätä nykyä kaapin henkariosioon vaatehuollon ollessa erittäin nopeaa ja helppoa.
En säilytä enää sellaista, jota en käytä. Poistan ihan surutta kaikki vaatekappaleet, jotka ovat olleet käyttämättä pidempään. Sama pätee oikeastaan kaikkeen kotona olevaan materiaan tätä nykyä. En hanki alennuksesta, hetken mielijohteesta ”krääsää”, vaan tarvitessani jotakin, käytän vaadittavan ajan löytääkseni arvoihini ja käyttööni sopivan tuotteen. Puhdas tarve jollekin vaatteelle/asialle on ainoa asia, mikä saa minut nykyisin ostoksille.
Nykyään mietin, onko minulla oikea tarve jollekin vai onko kyseessä puhdas halu saada jotakin; täyttämään esimerkiksi jotakin tyhjiötä elämässä?
Viimeksi muuttaessa karsin tavaroita jälleen reippaalla otteella ja täytyy myöntää, etten ole kaivannut poisheitettyjä asioita takaisin elämääni. Edelleen olen sitä mieltä, että tavaran säilyttäminen vain säilyttämisen ilosta on turhaa. Kokemuksesta tiedän omalle kohdalle, että vähempi on parempi kaikessa.
Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?
Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.
En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.
Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?
Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.
Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.
Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.
Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.
Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.
Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.
En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.
Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.
Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.
Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.
Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.
Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.
Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.
Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.
Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.
Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?
Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.