Ajatuksia – Saman auringon alla

Hyvinvointia

En muista, olisinko pohtinut kirjoituksissani kovinkaan paljoa ravinnosta, painosta tai tavoitteestani saada ylimääräisiä kiloja pudotettua?

Aikoinaan olin reippaasti alipainoinen ja kärsin siitä itse. Muiden ihmettely ja painostus lihomiseen oli valtavaa ja osa päivittäistä elämää. Painoni ei noussut mitenkään, vaikka söin paljon ja liikuin vähän.

Tällä hetkellä tilanne on korjaantunut, alipaino on vaihtunut päinvastaiseen ja vaikka tein mitä, paino ei vain pudonnut.

Ihmettelin vuosia syytä yhtäkkiseen lihomiseen. Lääkitys, liian runsas syöminen, liikunnan puute, turvotukset, ikääntyminen ja hormonaaliset muutokset? Mikään ei tuntunut selittävän tasaista painonnousua ja vaatekoon suurentumista xxs—>xl:ään.

Mikään ei ollut muuttunut omasta mielestäni mitenkään. Liikunnan määrä oli lisääntynyt, stressi vähentynyt, syömisten määrä pienentynyt ja elämäntavat olivat muutoinkin kaikinpuolin kunnossa.

Ainoa muuttunut tekijä oli saattoi kuitenkin olla työpaikkaruokailu/eväät. Oli erittäin helppoa kantaa kaupasta se valmiskeitto, valmisateria ja sillä porskuttaa päivästä toiseen. Valikoimasta löytyi paljon vaihtoehtoja ja en kovin paljoa miettinyt, mitä suuhuni laitoin päivittäin töissä ollessa. Jotakin piti saada vatsantäytteeksi.

Ihmettelin, kun paino vain nousi nousemistaan ja vatsanseudulle ilmestyi raskautta muistuttava pömppis. Mittasin vyötärönympäryksen ja se näytti hälyttävää lukemaa, 110cm. Järkytyin tuosta lukemasta. Tiesinhän olevani ylipainoinen, tiesin lihonneeni, mutta että niin paljon. Ikäänkuin koko aineenvaihduntani olisi pysähtynyt, hidastunut olemattomiin.

Omalla kohdalla stressi, huono ruoka sekä homeasunto saivat aikaan kierteen, jossa pääosaa näytteli väsymys, yleinen huonovointisuus ja jaksamattomuus. Kaikki edellä mainitut aivosumun lisäksi pahensivat kierteen omaisesti olotilaa ja tuolloin en millään ymmärtänyt missä vika oikein oli.

Hieman ennen tämän blogin perustamista päätin yrittää muuttaa niitä asioita, joihin saatoin vaikuttaa edes jollain lailla ja silläkin matkalla olen edelleen.

Tietoisuuteni kauppojen tarjoamasta ”ravinnosta” on lisääntynyt huimasti ja suorastaan järkytyin luettuani ” Chris van Tulleken kirjoittaman ”Ultraprosessoitua”-teoksen. Kuvittelin tätä kirjaa ennen olevani tietoinen lisäaineista ja ruuan muokkauksesta, mutten osannut odottaa mitään, mikä oikeasti selittäisi esimerkiksi oman painonnousun.

Vaan, nyt olen enemmän tietoinen ja kun kyseessä on oma kroppa, sen hyvinvointi, niin mikäpä sen mukavampaa, kuin testata kirjan esittämiä väitteitä omassa elämässä.

Olen hämmästynyt ja mittanauhan lukema vyötärön kohdalla on kaventunut kokeiltuani hieman toisenlaista ravintoa pidempään ja jättäen ultraprosessoidun ”ruuan” kauppaan palaten pikkuhiljaa takaisin omien periaatteideni pariin.

Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, kuinka salakavalasti kaikenlaiset valmiseväät ovat hiipineet meidänkin perheeseen, pikkuhiljaa syrjäyttäen monta muuta asiaa siinä samalla. Yhteiset ruokaan liittyvät hetket, esimerkiksi suunnittelusta ja valmistuksesta lähtien.

Ruokailu on valitettavasti ja iloksi muutakin, kuin pelkkää vatsan täyttämistä mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti. Joskus se on toki sitäkin, en kiellä lainkaan. Tilanne muuttuukin oleellisesti ultraprosessoinnin siirtyessä osaksi normaalia arkea, kuten meille kävi ja olisiko siinä myös yksi selittävä tekijä mysteeriksi jääneen sydänongelman syyksi? En tiedä, en uskalla sanoa varmasti kunhan vain pohdin aiempaa enemmän tietoisena siitä, mitä suuhunsa jatkossa laittaa.

Kirjan lukemisesta on nyt vierähtänyt joitakin viikkoja, ehkä vajaa pari kuukautta pyöreästi. Vyötärön ympärykseni on nyt siinä ajassa kaventunut ollen 85cm. Tuo lukema on edelleen liian suuri, naisilla vyötärön ympäryksen mitta ei saisi ylittää 80cm ja keskiverto olisi se 75cm. Tavoitteeseen on siis matkaa jonkin verran, ja nyt kun tiedän syyn lihomiseeni, siihen on helpompi vaikuttaa ja tehdä asialle jotakin.

Aidosti aihetta kiitollisuuteen

Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.

Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.

Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.

Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.

Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.

Etsin jotakin, en tiedä mitä.

Kenties itseäni? Kenties rakkautta?

Itsestäni rakkautta?

Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.

Vain silmät suljettuina olen elossa.

Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?

Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?

Huutava vääryys, hiljainen huuto.

Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.

Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.

Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?

Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.

Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.

Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.

Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.

Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?

Milloin on aika?” 16.11.2016

Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.

Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.

Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.

Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.

Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.

Kaikella on tarkoituksensa, syynsä, seurauksensa!

Valmista tuli

Piha alkaa olla valmiina ja ihmettelen, kuinka nopeasti se sitten loppujenlopuksi valmistuikaan? Ihan pieniä asioita pitää vielä laitella ja suunnitella, mutta ne voi tehdä tässä pitkin kesää ja vähän kerrallaan.

Pihan suunnitelman tein keväällä ihan paperille piirrellen ja uskomatonta, kuinka lopputulos on jopa parempi, kuin osasin kuvitella. Viime kesänähän perkasin kasvillisuuden tulevan terassin alta pois, jättäen osan villiviiniköynnöstä kahteen paikkaan ajatuksena, että niistä kasvaa sitten hieno näkösuoja.

Suuri kivi odottaa paikoilleen pääsyä, kesäkukkia pitää muutama hankkia ja pari pensasta istuttaa sekä tietysti vielä jonkinmoiset lyhdyt syksyn iltoihin. Villiviineille teemme kehikot, etteivät mokomat enää kiipeile hallitsemattomasti pitkin talon seinustaa.

Kaasulla toimivan grillin haemme jonakin päivänä tähän omaan pihaan, kun se on jokusen vuoden palvellut toisaalla meidän perhettä. Mukava ajatus päästä vihdoinkin grillaamaan myös kotioloissa, eikä tarvitse erikseen mihinkään lähteä.

Alkuviikosta vietimme jo yhden illan ulkosalla kokeillen pientä tulisijaa ja kyllähän siinä ne makkarat/vaahtikset saa paistettua. Elävä tuli toi mukavasti lämpöä, ulkoilman ollessa hieman sateinen ja viileä n.+12astetta vain. (Hrrr, kuinka kylmää on tähän asti ollut ja ulkoilussa saa edelleen pukea kausivaatetta päällensä.)

Kotona, sisällä järjestelin olohuoneen uudelleen, silmälläpitäen viilennyskoneen paikan ikkunan eteen. Siinä huonekalujen siirtelyssä menikin pari päivää, koska mikään järjestys ei tuntunut hyvältä ja viimein sitten löytyi sopiva kompromissi uudelle järjestykselle. Onneksi vielä ei ole ollut viilennyskoneelle tarvetta.

Olen iloinen myös siitä, kuinka opintoni edistyvät suunnitellusti. Ensimmäinen näyttö on ohi onnistuneesti ja suuri määrä osaamispisteitä rapsahti tehdyksi. Ihan huikeaa, kun mietin vaikkapa vielä vuoden takaisia pohdintojani, kun en tiennyt ollenkaan mitä isona haluaisin tehdä. Ja nyt suunta on selvillä.

Asioillansa on tapansa järjestyä parhain päin!

Kohta valmista

Terassia tekemässä, vol 2. Nopeasti on pihan teko edennyt. Enää uupuu reunakivet erottamaan laatat ja nurmikon toisistaan. Sitten olisi sisustuksen vuoro ja nurmikon leikkuu, joka on odottanut parisen viikkoa vuoroaan.

Säilöin nurmikolle mullan seasta löytyneitä kiviä ja kohta kivet pääsevät uimaan betoniin talon kivijalan viereen. Pientä puuhaa siis edelleen riittää. Sovittelimme jo päivänvarjoa hieman kohdilleen ja ai, että, kun olemme iloisia uudesta kesähuoneesta jo nyt. Itse tehden, suunnitellen käyttäen vanhaa, kierrätettyä materiaalia saimme kustannukset minimiin.

Ensiviikolla olisi tarkoitus sitten kasata kalusteet sekä rakentaa pieni tulisija, jossa voipi pitää minitulia elokuun hämärtyvissä illoissa ja tunnelmoida ihan huolella.

Elämääni on tullut ihan eritavoin lisää energiaa tehdä asioita, joista ennen vain haaveilin, jaksamatta toteuttaa käytännössä. Edelleen vahingollisten ihmissuhteiden rajauksella on ollut kovin positiivinen vaikutus ja nyt sen huomaa ihan käytännön elämässä.

Stressi, mikä on aiheutunut kahden kodin pihapiirin huonosta hoitamisesta ja taloudellisista kustannuksista on poissa. Aika, energia ja rahat tulee käytettyä ihan omaan hyvinvointiin, omaan kotiin ja jaksan toteuttaa kotosalla suunnitelmiani.

Omista tekemisistä ja omasta ilosta ei enää tule huonoa omaatuntoa, kuten aiemmin koin. Minun iloni oli pois siltä toiselta, ja en olisi saanut kokea onnea, koska hänkään ei sitä kokenut/saanut itselleen. Ja omaksi surukseni olen ymmärtänyt, että sitä olen hyvitellyt tuolle ihmiselle koko elämäni ja kantanut syyllisyyttä myös omasta hyvinvoinnista.

Saa olla onnellinen, saa voida hyvin ja nauttia siitä myös

(ilman musertavaa syyllisyyden tunnetta).

Ensin on kyettävä huolehtimaan omasta hyvinvoinnista, ja jos sen jälkeen on vielä rahkeita, auttaa muita. Oman elämän laiminlyönnin kustannuksella ei kannata ryhtyä leikkimään hyväntekijää.

Näissä mietteissä kasasin kiviä talon seinustalle, ajelin ylipitkää nurmikkoa ja olin ehkä hieman vihainenkin kaikesta siitä menetystä ajasta, jolloin orjan lailla hyppäsin toisen ihmisen toiveista ja tarpeista käsin sivuuttaen oman elämän toisen hyvinvoinnin eteen.

No, se on menneisyyttä nyt ja olen todella iloinen omasta jaksamisestani ja energiasta pihan eteen. Lopputuloksena on jotakin näkyvää yhdessä miehen kanssa tehtynä. Vähän kerrallaan, pala kerrallaan.

Ihmistä ihmettelen

Ihmistuntemus on taitolaji. Tai ehkäpä oikeammin se, kuinka ihmisten parissa toimitaan?

Kuinka ihmisten kanssa sitten toimitaan? Jokainen meistä tekee, toimii ja elää omista lähtökohdistaan käsin, omista motiiveista lähtee kulloinenkin tapa toimia tilanteissa toisten kanssa.

Joskus tiedostan, milloin trauma ottaa vallan vääristäen kokemustani, tunteitani suhteessa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Joskus taas olen täysin kysymysmerkkinä, mitä tapahtui ja mitä olenkaan tehnyt väärin, vaikken välttämättä olisi mitään tehnytkään. On tilanteita, joita en ymmärrä, en ehkä näe ja tunnista?

Luen ihmisiä, luen tilanteita ja tunnelmia. Vaistoan herkästi, jos jotain on tapahtunut ihmisten välisissä suhteissa. Vaistoan senkin, jos jotain jää sanomatta. Monesti ihmettelen, mitä onkaan tapahtunut ja miksi ihmiset muuttavat suhtaumistaan? Ihan aina en pysy kärryillä, näen/tunnen, mutten ymmärrä.

Toivoisin voivani ymmärtää, tietää enemmän. Saada vastauksia miksi-kysymyksiin. Mitä pidempään koen sisälläni ikäviä, epämieluisia tuntemuksia, sen varmemmin tiedän ottavani jalat alleni ennemmin tai myöhemmin ja syyllistäväni itseni mahdollisesti myös asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa.

Aamuisella lenkillä jokin lukko napsahti auki, olo oli omituinen ja herkkä. Mielessäni kävin läpi elämäni kaikkia suuria menetyksiä, ihmisiä, joiden vaikutus elämääni on ollut valtava.

Lapsuuden ihmissuhteiden menetys on jättänyt jälkensä, en kykene edelleenkään näin aikuisena luottamaan, edelleen pelkään ihmisiä ja ihmissuhteita, taikka niiden rakentamista. Ajatus on alitajuisesti edelleen sama, miksi luottaa ja miksi yrittää luoda suhteita, kun ne häviävät kuitenkin. Niin on aina ollut, joten miksi mikään muuttuisi?

Edelleen tunne kelpaamattomuudesta joukossa hivelee selkärankaa sanoen kaikenlaista ikävää ja mieli tekee paeta, uskoa. Muuttuisiko ihmisten suhtautuminen, jos he tietäisivät polun, jonka olen tähän asti kulkenut?

On vaatinut hirmuisesti päästä tähän pisteeseen missä olen nyt. On suoranainen ihme, että olen ylipäänsä hengissä ja mitä varten? Sitä kysyin itseltäni tänään ulkoillessa? Miksi olen vielä täällä ja mikä on ollut tähän astisen elämäni tarkoitus?

Tiedostan kulkevani juuri nyt veitsenterällä, luiskahdus tarkoittaisi jälleen uutta synkkää aikaa sisimmässäni, uutta mustansakeaa usvaa, joka veisi kaiken hyvän elämästäni. Sieltä ylös on aina ollut pitkä, vaikea tie kulkea ja jokainen kerta on ollut aina vaan vaikeampi kulkea.

Elämäni alkaa olla siinä pisteessä, missä aikaa on enemmän, pohtia myös mennyttä eritavoin, kuin ennen. Uskallan kohdata rehellisemmin kipeitäkin muistoja ja ennenkaikkea niiden aiheuttamia tuntemuksia, joille ei ole ollut tilaa aiemmin.

Toivoisin näkeväni itsessäni sen sokean pisteen ihmissuhteissa. Ymmärtäisin paremmin ja voisin ehkäpä toimia toisin?

Toukokuun arkea

Ulkona on edelleen hyvin viileää ja sisälläkin saa kääriytyä vilttiin iltaisin tuijottelemaan sarjoja sohvan pohjalle.

Vielä saa pukeutua ulos lämpimästi, pipot ja hanskat ja väliasu ulkoilupuvun alla ja reipas askel pitävät mielen virkeänä ja kylmyyden loitolla ulkoillessa.

Millainen onkaan kesän sää? Lämmin, viileä vaiko sateinen?

Odottelen edelleen pihahommiin pääsyä, mutta vasta kaivinkoneen käytyä mylläämässä osan pihaa. Urakka olisi lapiolla tehtynä tullut turhan raskaaksi, joten päädyimme koneelliseen ratkaisuun ja siihen, että saamme kerralla tehtyä hyvän pohjan terassille/patiolle. Maa osoittautui hyvin tiiviisti painuneeksi ja koneellinen apu asiaan on paikallaan.

Edelleen kylmät kelit siirtävät ikkunanpesua, sen verran mukavuuden haluiseksi olen vanhemmiten tullut, etten halua palella, kun ulkopuolelta jynssään ikkunoita. Ehkä käy, kuten vuosi sitten ja viimeiset ikkunat pesen vasta syksyllä?

Kesälle olisi tiedossa ainakin yksi reissu pohjoiseen, muutoin vietämme lomamme pihan tekemisen äärellä. Parit isommat juhlat loppukesästä ja siinähän se sitten kesä vierähtääkin. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Päivä kerrallaan.

Havahduin jälleen siihen, kuinka elämä on tasoittunut ja hiljentynyt nuorison omilleen muuttamisen jälkeen. Kotosalla on enää kuopus, joka vuorostaan saa opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja elämänhallinnasta asia kerrallaan joka toinen viikko. Vuoroviikkoasuminen kuopuksen kohdalla toimii edelleen, onhan hän niin elänyt elämäänsä lähes koko ikänsä.

Kotitöiden määrä on vähentynyt minimiin ja sen huomaa oikeastaan kaikessa. Pyykkiä tulee pestyä pari koneellista viikossa (ennen vähintään kaksi koneellista päivässä) ja kauhukseni joudun pesemään vajaitakin koneellisia.

Kauppa-reissuja ei hirmuisesti tarvitse suunnitella etukäteen, ei enää. Lasten asuessa kotosalla, suunnittelin yleensä parin viikon ruokalistan yhdessä lasten kanssa ja sitä noudattamalla myös kauppa-reissut sujuivat melkoin yhdellä käynnillä per viikko.

Ruokaa teemme edelleen liikaa, ja sitten syömme samaa ateriaa useamman päivän. Siivous on nykyisin yksinkertaista, koska tavarat pysyvät siellä, missä niiden on tarkoitus pysyäkin. Aiemmin sain etsiä, järjestellä ja hermoilla kaiken tavaran edessä. Yllättävän paljon lapsiperheessä tarvitsee kaikenlaista isompaa ja pienempää materiaa ja järjestyksen pito kotona vaati työtä.

On ollut helpottavaa siivoilla kotia tavaramäärän vähentyessä ja edelleen sitä ”rojua” vähentelen. Eteisen säilytystilaa suunnitellessani mietin pitkään, kuinka maksimoida järkevästi säilytystilaa ja sitten tulikin se ahaa-hetki, ettemme todellakaan enää tarvitse mitään suuria säilytystiloja jatkossa. Sitä vaan miettii automaattisesti edelleen lasten tarpeiden kautta monia asioita elämässä, vaikka voi jo ihan hyvin miettiä pelkästään omien tarpeiden kautta elämäänsä. Kylppärin jälkeen vuorossa on siis kodin eteisen järkeistäminen meidän käyttöön sopivaksi.

Keväällä saimme suihku,-wc-tilan kuosiinsa. Pieneen alle 4 neliöön mahtui mukavasti säilytystilaa ja ihan itse suunnittelin ja mies toteutti toiveeni. Kylpyhuonekalusteet löytyivät uudenveroisina paikkakunnalta todella edullisesti, kalusteiden mittasuhteiden ollessa sopivan pienet kyseiseen tilaan. Korkea huonekorkeus antoi mahdollisuuden myös pyyhe,-pesuainepurkkihyllyjen kiinnitykseen. Lopputulos on käytännöllinen, hyvin toimiva pieni kylppäri, jossa myös mahtuu pesemään pyykit ja osin myös kuivattamaankin henkarilla. Enempää tilaa emme tarvitsekaan.

Jonain päivänä koti hiljenee sitten kokonaan. Tälläkin hetkellä, kun nuorin on isänsä luona, saamme aavistuksen tulevasta. Hiljaisuus täyttää koko talon ja ei ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan kotona. Voi vaan olla ja möllöttää.

Keskityn opintoihini, sekä työssä oppimiseen. Itsenäisen opiskelun määrä on oikeastaan rajaton ja vieläkin hieman hapuilen sen suhteen, mihin suuntaan opinnoissani kallistunkaan.

Olen tähän mennessä opinnoissani huomannut, kuinka paljon helpompaa tämän uuden alan opiskelu on, kuin verraten parin vuosikymmenen takaisiin hoitaja-opintoihin. Hoitaja-opinnoissa muistelen tehneeni todella paljon kirjallisia, todella laajoja ja moniselitteisiä tehtävänantoja. Silloin opiskelu oli todella kiireistä, aikataulupainoitteista ja raskasta.

Hieman keväällä pelkäsin, kuinka saan yhdistettyä työssäkäynnin ja opinnot elämääni sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan onneksi kaikki on sujunut yllättävän kivuttomasti ja ei ole kaduttanut uuden ammatinvalinnan suhteen lainkaan. Päinvastoin, inspiroidun ja iloitsen lähes päivittäin ja todellakin saan olla onnellinen. Oma tavoitteeni on toteutumassa opintokokonaisuus kerrallaan.

Onhan tässä nyt kuitenkin tekemistä ja puuhaa pitkäksi aikaa, kun tarkemmin mietin. Pihahommat, eteisen ehostus ja niin, edellisen kodin tavaroiden hävitystä. Homeessa ovat, sen sain huomata yhtenä päivänä, kun avasin erästä laatikkoa ottaakseni käyttöön tekstiilejä.

Onneksi muuttoa tehdessä ja pakatessa asiaa aavistelin tätä ja hankin kaikille tavaroille erillisiä muovisia säilytyslaatikoita. On se nyt uskottava, etten voi ottaa käyttöön mitään, mikä on ollut edellisessä kodissa ja jäteasemalle on vietävä loputkin ja uusittava paljon käyttötavaraa tekstiileistä alkaen.

Persvakomies

Somesta tulee vastaan kaikenlaista hauskaa ja nyt jouduin itse pysähtymään ja pohtimaan persvakomiehen identiteettiä. Niin hauska mutta kuitenkin surullinen ajatus.

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta persvakomies?

Onko persvakomies se sellainen mies, joka viihtyy enemmän auton alla, kuin naisensa päällä? Millainen olemus persvakomieheen liitetään? Nuhjuiset kollarit, jotka miehen kumartuessa paljastavat persvaon yhtä lahjakkaasti, kuin nainen vilauttaa tahattomasti biletopin kaula-aukosta?

Onko persvakomies siis työmies isolla t:llä ja tekee ne hanttihommat, joihin ei valkokaulusihminen kykene? Huudetaanko persvakomies apuun, kun omat taidot eivät riitä lampun vaihtoon?

Missä on näitä persvakomiehiä, joista some aina silloin tällöin kohisee ja joita etsintäkuulutetaan apuun kaljapalkalla? Eikö persvakomies ole riittävän iso hankkiakseen omat juomansa, jos niitä tarvitsee, kun heille yleensä palkaksi tarjoillaan niitä juominkeja?

Minulla särähtää korvaan, kun joku määrittelee julkisesti tekijän automaattisesti persvakomieheksi, joka taas antaa edelleen ikävän mielikuvan ihmisestä/ ammattiryhmästä yleensä.

Onkohan joillakin jokin ihmeellinen tarve korostaa omaa hienouttaan sanomalla, vaikkapa autonasentajaa persvakomieheksi? Ja kukapa itseään kunnioittava ammattilainen alentuisi halvalla panemaan itsensä likoon, jonkun huudellessa somessa persvakomiehen perään?

Sain kiitos kyllä mukavat naurut mielikuvasta persvakomies, mutta heti perään minua alkoi ärsyttämään taas kerran stereotypiat, joita joihinkin ihmisryhmiin/ammatteihin on liitetty. Persvakomies on halpa mies, ainakin mitä ihmisten mielikuviin tulee?

Erilaisia ihmisiä

Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.

Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.

Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.

Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.

Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.

Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”

(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)

Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.

Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?

Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.

Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.

Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.

Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.

Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?

Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.

Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.

Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.

Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.

Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.

Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.

Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.

Kierteitä elämässä

Välillä paistaa, välistä sataa. Keväiset kelit jatkuvat ja hyvin vähän kerrallaan huomaa lämmön vaikutuksen omassakin pihassa.

Pihasuunnitelma alkaa hahmottua paremmin, nyt kun lumet on sulaneet ja kohta olisi aika aloittaa maanmuokkaus kivilaattojen alle. Helpolla pääsisi, jos vaan laittaisi laatat suoraan nurmikolle, vaan se ei ole kovin kestävä ratkaisu kuitenkaan. Pidemmän päälle laatat painuisivat ja halkeisivat ja ne joutuisi sitten kuitenkin uudemman kerran latomaan ja tekemään pohjat. Tässä kohden ei ole oikotietä onneen…

Illalla vielä ennen nukkumaan menoa havahduin iltaiseen kokemukseeni, jauhelihan ja muiden tuoreiden lihatuotteiden puuttumiseen kauppojen hyllyiltä. Yksi paketti huonolaatuista j.lihaa löytyi vielä erään kaupan hyllyltä, mutta muutoin oli ne muutamat eri kauppojen lihahyllyt tyhjiä. Mielessä jo kävi, että mitä sitten syödään, jos lihaa ei ole saatavilla?

Kasvissyönti on onneksi tuttua, mutta ainakin oman sairastelu-urakan päätteeksi olen joutunut toteamaan, etten kykene saamaan pelkästä kasvisravinnosta tarvittavaa proteiinimäärää, vaan elimistöni tarvitsee myös sitä ihan oikeaa lihaa. Vanhemmiten tämä proteiinien tarve lisääntyy vielä entisestään ja on vaikea koostaa aterioita oikein saadakseen kaiken tarvittavan pelkästään kasvisravinnosta.

Monipuolisuus ravinnon saannissa on kuitenkin tärkeämpää, kuin se että syötäisiin yksipuolisesti, vaikka kyllähän silläkin eläisi jonkin aikaa, ennen erilaisten puutostilojen ilmaantumista.

Ravinto on muuttunut viimeaikoina myös taloudelliseksi haasteeksi yhä useampien ihmisten keskuudessa. Vaatii hurjasti tietoisuutta, aikaa ja perehtyneisyyttä koostaa päivän ateriat erittäin edullisesti ja niin, että välttäisi pidemmältä ajalta heikon ravitsemuksen aiheuttamat puutostilat kehossa.

Onko edes mahdollista ravita itsensä edullisesti ja niin, ettei pääse mikään tärkeä ravintoaine puuttumaan ruokavaliosta?

Sanotaan, ettei nykyaikana puutostiloja voisi saada hyvän ravitsemuksen turvin, jos noudattaa virallisia suosituksia? Tämäkin aihe jakaa ihmisiä ja itsekin omaan monenlaista kokemusta ja näkemystä asiaan. Maailmalla on paljon tutkittua tietoa ja ihmettelen suuresti, miksei niistä suuren maailman tutkituista tiedoista ole paljoakaan keskustelua kuuluvissa.

Olet sitä mitä syöt ja näin ollen olisi hyvin tärkeää myös tietää, mitä suuhunsa laittaa ja millaisissa olosuhteissa ravinto on kasvanut ja mitä/miten sitä on myöhemmin käsitelty.

SIlloin, kun varat on tiukilla, ravintokin joutuu säästöliekille. On pakostakin valittava se edullisin vaihtoehto miettimättä enää esimerkiksi ympäristövaikutuksia, tai sitä, missä ja miten tuote on käsitelty/valmistettu. Rahapussin kaventuessa myös ruokavalio kaventuu ja siitä karsiutuu monipuolisuus pois ajan saatossa.

Kierre alkaa. Epäterveellinen ja nopea ravinto houkuttaa enemmän, koska se on sitä halvinta vatsantäytettä, ilman merkittäviä ravintoaineita, jotka turvaisivat vitamiinit/hivenaineet proteiinista puhumattakaan. Edullinen vatsantäyte on vain vatsantäytettä, jolla nälkäisyys pidetään kurissa.

Paino lähtee nousuun, monista eri syistä ja ravintoaineiden vajausta kohossa ei voi pelkästään syyttää. Mieliala vaikuttaa ja eihän se ravitsemuksellisesti köyhä ravinto kenenkään mieltä hivele? Monissa lisäainepitoisissa edullisissa tuotteissa on myös aivoihin vaikuttavia ainesosia, jotka saavat kehon vääristyneesti kokemaan nälkää ja annoskooot kasvavat ajan saatossa- seuraa itsetunto-ongelmia, kun mukaan on astunut myös väsyneisyys ja jaksamattomuus. Masennukseksi sitä yleensä kutsutaan.

Masennus sitten itsessään pitää mielialaa matalalla, mihinkään muutoksiin elämässä on enää vaikea uskoa ja lohtua haetaan yllättäin jälleen syömisestä ja lepäämisestä, koska energiaa ei enää riitä muuhun toimintaan.

Toki vähemmälläkin pärjää, ihminen sopeutuu niukkoihin aterioihin ajan saatossa ja ehkäpä elimistö oppisi käyttämään tehokkaasti hyödykseen kaiken sen vähän, minkä sisuksiinsa saisi, jos siinä olisi ravitsemukselliset asiat kunnossa?

Kuinka sitten voisi negatiivista kierrettä katkoa omin voimin? Monesti esimerkiksi taloudelliseen tilanteeseen on vaikea saada muutosta, mikäli syvä negatiivinen kierre on päässyt ujuttautumaan elämään. Sivusta on melkoisen helppoa huudella, että pitää mennä töihin, pitää tehdä sitä tai tätä. On helppoa jaella ohjeita, joiden käytännön toteutus on kuitenkin hyvin hankalaa ihmiselle, joka on kierteeseen joutunut.

Ravitsemuksesta aiheutuvia puutostiloja ei suomessa tunneta, ja jos jokin asia pääsee niin sanotusti otsikoihin, se leimataan heti jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi ja asian vakavasti otettavuus katoaa samoin tein. Kuinka kävi perusraudanpuutteelle ja sen aiheuttamille seurauksille?

Kyllähän ihminen haluaa perusoletetusti olla normaalin jaksava, tehdä mielekkäitä asioita ilman suurta jatkuvaa väsymistä ja kun sitten havahtuu omaan oloonsa ja yrittää hakea apua, seurauksena on yleensä mitätöintiä, vähättelyä ja kyseenalaistamista. Kuitenkin oireisiin on aina jokin syy taustalla ja suuri tekijä voi olla juurikin siinä, mitä suuhumme laitamme pitkällä ajanjaksolla. Tai olemme laittamatta.

Motivaatio muutokseen saattaa alkaa tiedon lisääntymisen myötä. Ajatus avartuu ja ihminen voi nähdä mahdollisuuden omien elämäntapojen tarkastelun kautta muutokseen.

Omien ajatusmallien muuttaminen ei sekään käy ihan kädenkäänteessä. Omien uskomusten ja negatiivisen puheen itselle on muututtava myös. Muutos alkaa aina pienestä mahdollisuuden tajuamisesta. Siitä, että vaikka asiat olisivatkin juuri nyt ikävällä tolalla, niiden ei sitä tarvitse aina olla.

Tulevassa asiat voivat olla paremmin, vaikkei sitä tällä hetkellä itse näkisikään. Mutta jo pelkkä ajatus siihen suuntaan antaa sen tarvittavan siemenen muutoksen mahdollisuuteen.

Masennukseen liittyy vahvasti alentunut tai kokonaan poissa-oleva kyky positiivisiin tunteisiin, ajatuksiin ja elämän mahdollisuuksiin. Elämä on selviytymistä päivästä, hetkestä ja minuutista toiseen hengittämistä. Mieti siinä sitten jotakin tulevaa tai ota itseäsi niskasta kiinni, kuten sanoo sellainen, jolla ei ole kokemusta synkkyydestä. Syvällä masennuksen kiemuroissa katoaa myös kyky fyysiseen toimintaan ja ajatteluun. Oman elämänhallinnan puute masennuksen kourissa aiheuttaa jälleen lisää negatiivista tunnetta ja positiivisia kokemuksia etsitään sitten nopeasti ja helposti vaikkapa syömisestä tai jostain muusta toiminnasta, mistä palaute tulee nopeasti ja kemiallisesti aivojen välittämänä.

Syöminen on yksi elämän alkukantaisista tarpeista ja siitä saatu välitön hyvänolontunne on osaltaan kemiallista perää, hormonien ja muiden vaikuttaessa jo suussa syömisen alettua. Sokerikoukku on aivoille vihuliainen ja sitä voisi verrata jopa päihteisiin ja niiden tuomaan hetkelliseen mielihyvään.

Syömällä voi vaikuttaa hurjan paljon omaan eloon. Sillä on merkitystä, millaista ravintoa popsit pitkällä tähtäimellä.

Keväinen juhla-aika

On mennyt jälleen hyvin pitkä aika, kun edes täytyy muistaa pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön olemassaoloa. Siellä se kuitenkin jossakin edelleen lymyää ja kevät on sen pahinta aikaa, varsinkin nämä pyhien ajat ovat aina olleet kovin vaikeita.

Ihmissuhteissa myös huomaan olevani kovin herkillä edelliseen viitaten, vaikkakin paljon on jo työtä tehty päästäkseni kohti normaaliutta. Normaaliin en tule koskaan pääsemään, se on selvää jo ollut hyvin pitkään ja minun ei ole kuin auttanut hyväksyä se tosiasia.

Olen edellisen vuosikymmenen päästänyt irti lähestulkoon kaikista vanhoista ihmissuhteista huomatessani niiden pitävän minua pahanolon kierteessä. Aikoinaan syyllistin itseäni. Nykyisin olen jo saanut paljon toisenlaisiakin kokemuksia ihmisistä ja ihmissuhteista ja voin tässä kohtaa todeta olleeni itselleni vääränlaisten ihmisten seurassa.

Niiden, joiden seurassa olen joutunut esittämään jotakin muuta, kuin mitä todellisuussa olen, niiden, joiden seurassa aitojen tunteiden ilmaiseminen on tukahdutettu, niitä joiden seurassa minut on alennettu, mitätöity, puhuttu musta valkoiseksi jne. Niitä, joiden seura on saanut minut etsimään hyväksyntää, olemaan ylimalkaisen kiltti ja hyväksikäytettävä.

Aikoinaan, ilmaistessa itseäni aidosti, minut on painettu takaisin sinne rooliini, joka en ollut minä itse, vaan se jona muut halusivat minut nähdä. Vuosien myötä unohdin itseni, sen kuka todellisuudessa olin ja mitä tunsin oikeasti. Kamalaa.

Elämän edetessä kovetuin ja lakkasin tuntemasta, yhtään mitään ja nyt huomaan, kuinka jälleen olen oppinut tuntemaan. Ihan vähän, mutta riittävästi. Aavistelen tunteiden heräämisen aiheuttavan minussa pieniä kriisejä, enhän vielä osaa oikein ilmaista niitä ulospäin. Ehkä varoen sanallisesti, mutta se miten voin kokea tunteet aidosti, antaa keholle luvan ilmaista niitä on utopiaa vielä toistaiseksi tai ehkä en tunnista tapoja. Alkaa uusi ajanjakso, uuden oppiminen. Tai vanhan, tunteiden herättely ja niiden tunteminen ja ilmaisu.

Ajatukseni sopinee pääsiäisen teemaan; kuolema ja uuden syntymä. Irtipäästäminen vanhasta ei ole ollut mikään hetken juttu. Se on oikeasti vaatinut kymmeniä vuosia. Ehkä saman ajan, missä ajassa kaikki aikanaan muodostuikin? Irtipäästäminen on vaatinut hiljaisuutta, rauhaa ja aikaa olla täysin itsekseen, kenenkään häiritsemättä. Se on vaatinut omanlaistaan yksinäisyyttä, vuosien mittaista yksinäisyyttä ja nyt hieman arveluttaa, olenko vieläkään valmis? Tuskin, mutta riittävän valmis? Ehkä?

Pimeys ja valoisuus alkavat saada tasapainoa, ilman toista ei voi olla toista.