Ajatuksia – Saman auringon alla

Vuosi vaihtuu

Jälleen yksi kokonainen vuosi takana. Tätä vuotta on jäljellä pari päivää ja pakostakin ajatukset viivähtävät hetkittäin jo ensi vuoden puolella.

Menneeseen vuoteen mahtuu niin iloja, kuin surujakin ja kaikkea siltä väliltä. Vuoteen mahtui elämää, isolla eellä. Tulevaan vuoteen minulla on muutama ajatus, toive itämässä ja kerron niistä ehkä joskus myöhemmin.

Ensi vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että nuorinkin lapseni saavuttaa sen maagisen täysi-ikäisyyden. Mikäänhän ei sinällään muutu ja kuitenkin muuttuu. Askeleet aikuisen elämään muuttuvat nyt totiseksi todeksi ja vaikka nuoruus jatkuisikin vielä vuosia, vastuu on itsellään.

Tässä kohden voisin jälleen miettiä, mihin on mennyt yli kaksi vuosikymmentä? Aika, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti? Muistan, etten osannut kuvitella elämää, ”sitten kun lapset ovat aikuisia”; niin pitkälle en edes halunnut ajatella ja nyt alkaa olla käsillä nuo hetket.

Lapset, äitiys ovat olleet elämäni tärkein asia edelliset vuosikymmenet. Prioriteetti numero yksi. Nuorena hyväksyin lapsettomuuden osakseni, yritettyämme lasta toista vuotta. Suunnittelin tuolloin opintoni, tulevaisuuteni ja aloin elää sen mukaisesti, ettei minusta koskaan tulisi äitiä.

Muistelen, miten kipeää teki ajatus, etten olisi koskaan saanut lapsia. Kuitenkin minua lohdutti toisaalla ajatus tulevista haasteista työelämässä. Siihen yhtälöön ei lapset olisi mahtuneet oikein mitenkään omasta mielestäni. Tuolloin luulin, etten olisi kyennyt hoitamaan kahta vaativaa asiaa samanaikaisesti hyvin, (työtä ja perhettä).

Sitten kuitenkin toiveeni lapsista ja perheestä toteutui ja oikeastaan samointein unohdin ”urahaaveeni” työelämän puolella. Halusin keskittyä täysillä saamaani lahjaan, äitiyteen. Toki yritin opiskella vielä kahden ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi ilman lasten isän tukea ja pienen tukiverkoston ollessa epävarmaa ja ajoittaista.

Muistan vieläkin sen hetken, kun tein raskaan päätöksen opintojen lopettamisesta. En kuitenkaan menettänyt mitään, minulla oli jo yksi ammatti opiskeltuna ja se saisi riittää, muistelen ajatelleeni. En kuvitellut, että vielä joskus aikuisena opiskelisin, saati vaihtaisin ammattia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä näihin vuosiin on sisältynyt. Elämää isolla eellä edelleen.

Olen hieman miettinyt, mitä ensi vuoteen? Mieleeni nousee ensisijaisesti yksi tärkeä asia; opettelen omaa hyvinvointia ja itseni huomioimista. Jäin tavallaan itseni jalkoihin keskittyessäni pelkästään äitiyteen, perheeseen yrittäen taiteilla lisäksi työelämässä omien fyysisten sairauksien runnoessa kehoa ja sittemmin myös psyykeä kohti lepoa.

En kuitenkaan kadu mitään, elämä on mennyt, niinkuin se on mennyt ja edelleen uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa.

Näin vuodenvaihteessa ajatukset viivähtävät muutaman vuoden takaisissa tunnelmissa, toipumisen ensihetkissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On selvinnyt syitä, ja niiden seurauksia. Asioille, joista olen kärsinyt ymmärtämättä syytä, on löytynyt vihdoin syy ja ne ovat olleet avaimia jälleen uuteen.

Kiitollisena jätän vanhan vuoden taakse ja kiitollisena aloitan uuden vuoden.

Jään toiveikkaana odottamaan vuoden vaihdetta, uutta vuotta ja toivon tasapainoa, rauhaa ja välittämistä!

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Vuosi vaihtuu

Ajatukset viipyilevät myös yhä enemmän ympäröivässä maailmassa, siinä miten hulluksi ja järjenvastaiseksi moni asia onkaan muuttunut. Samalla tiedostan, että ainoa asia mihin voin itse vaikuttaa, on oma asenne ja oma toiminta, tunteet ja toivoa muidenkin ymmärtävän saman.

Olen ollut huomaavinani sen, miten esimerkiksi yhteiskuntaa ollaan ajamassa ilmeisen tarkoituksella alas, ihan lainsäädännön tasolta. Yhteiskunta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki on ja ilmeisesti nyt niitä heikkoja lenkkejä karsitaan ketjusta pois rivakalla otteella?

Seuraako tästä kaikesta lisääntyvää yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa ja omaa vastuuta omasta elämästä? Yhteisössä on kuitenkin voimaa, sillä yksin ei tarvitse pärjätä, osata kaikkea. Terveissä yhteisöissä on myös turvaa, huolenpitoa ja välittämistä.

Yhteiskunta on ollut joillekin se ainoa yhteisö, joka on tarjonnut apuaan tarvitsematta antaa mitään takaisinpäin, osallistumatta muutoin, kuin saajana. Käytännössä kuitenkaan mikään toimiva yhteisö ei toimi yksisuuntaisesti. Jokainen yhteisön jäsen osallistuu ja tuo ne omat vahvuutensa ja taitonsa kaikkien eduksi.

Monen mutkan kautta ajatellen kaikkia tarvitaan. Sairaita, jotta lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla olisi työtä, rikollisuutta, jotta poliisilla ja muilla lainvalvonnan parissa työskentelevillä olisi myös palkkapäivänsä. Tarvitaan ravinnon tuottajia ja monia muita eri aloilla olevia. Mielikuvituksella voi pohtia, miksi kukakin ammattiryhmä on olemassaan tätä yhteiskuntaa varten. Perusasiat; ravinto, katto pään päällä, lämpö, vaatetus ja fyysinen turva noin alkuun terveyttä unohtamatta. Entisaikaan jokainen huolehti kaikesta itse, jokainen omissa torpissaan viljellen maata ja kasvattaen ravintoa. Toiset tekivät jotakin muuta, käsillään tai aivoillaan tuoden yhteiskunnan hyödyksi osaamisensa.

Aina on ollut myös se osa, joka on alistanut ja vaatinut itselleen toisten tekemästä työstä osan omaan käyttöönsä, nauttien leppoisesta olostaan saaden kaiken ilman vaivannäköä. Ahneus ja itsekkyys, valta. Sitä on ollut aina historian saatossa, enemmän tai vähemmän ja tällaisen silmissä tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat kuin roska silmässä.

Se, että on paljon työttömiä ihmisiä, kertooko se siitä, ettei heitä tarvita yhteiskunnassa? Vai ovatko he niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä omaa kykyään toimia yhteisössä? Jokainen voi tehdä jotakin yhteisön eduksi, mutta kukaan ei ilman asianmukaista palkkaa halua toimia ja tehdä osaansa. Saman verran se peruna maksaa jokaiselle, riippumatta siitä mitä työkseen tekee, muista elämän vaatimista kuluista puhumattakaan. Elämän perusmaksut ovat jokaiselle samat.

Kun elämä on pysähdyksissä

Havahduin siihen, kuinka elämäni tuntuu polkevan samaa uraa päivästä toiseen, tai peräti paikallaan joka ikinen päivä.

Herään, menen työhön, käyn sohvalle ja petiin. Seuraavana päivänä taas sama kuvio, joka ei muutu. Uskon ,että tälläkin ajanjaksolla on tarkoituksensa; löytää merkityksellisyys kaikista pienistäkin asioista, joita ei ole ehkä aiemmin edes ajatellut?

Jonain päivänä joskus tulevaisuudessa saatan kaivata näitä hiljaisia vuorokausia, ehkä? Tai sitten en ? Miksi on niin kovin vaikea antaa itselleen lupa nauttia hiljaisuudesta, jossa vietän suurimman osan vuorokaudesta?

Aika kuluu jälleen nopeasti, viikot vierähtävät ihan silmänräpäyksessä ja en meinaa perässä pysyä. Ensi viikolla on jo joulu, huh sentään.

Viisi vuotta sitten näihin aikoihin olin tietämättäni vakavasti sairas. Hoitajan työssä joulunalusaika oli kovin kiireistä, vajaamiehityksellä kotihoidossa juoksimme asiakkaalta toiselle, käyntien määrän ylittäessä joka työvuorossa 20.

Muistan selittäneeni itselleni rintakivut ja rytmihäiriöt ja huimaukset stressinä. Huonona kuntona hengästymisen kiivetessä portaikossa ja turvotukset kuuluvan ikään.

Oli paljon muitakin oireita, joihin olin jo ehtinyt tottua kuukausien aikana, vaikka välillä muistuikin mieleeni muutaman lääkärin sanat, joissa sydämen sivuääni oli kiinnittänyt huomiota, muttei niin paljoa, että olisin joutunut tutkimuksiin. Korona oli tullut edellisenä keväänä osaksi kaikkien arkea.

Kohta kulunut viisi vuotta siitä, kun sain uuden mahdollisuuden elämään. Tuohon jouluaattoon viisi vuotta sitten päättyi siihenastinen elämäni. Viisi vuotta olen opetellut elämään uudelleen, opetellut huolehtimaan ja välittämään myös itsestäni ja helppoa se ei ole vieläkään. Tähän pätee sanonta; jos on pipetillä annettu ei voi kauhalla vaatia.

Viisi vuotta olen sujuvasti opetellut syömään kiltisti lääkkeeni, tekemään valintoja ravitsemukseni suhteen, opetellut liikkumaan koiran kera, olen etsinyt uudelleen omaa paikkaani työelämässä. Yritän ymmärtää ja olla armollinen niin itselleni, kuin muillekin.

Meneillään on ensimmäinen syksy, joulu ilman koiraa ja edelleen ikävöin arkea ja kaikkea sitä hyvää, jota koira perheeseen toi pelkällä iloisella olemassaolollaan.

Kulunut syksy on ollut rauhoittumista kotona, kiireetöntä työntekoa, hiljaisuutta, kirjoja, sarjoja ja neuleita. Pysähtymistä elämän äärelle, moninkertaista hiljaisuutta, sulkeutumista.

Seurailen ikään kuin sivusta, miten maailma ympärillä velloo- ihmettelen asioita, joita ei enää uskalla ääneen sanoa, ei ainakaan julkisesti. Useammin, kuin kerran olen joutunut toteamaan näkemykseni siitä, miten hullua tämä aika onkaan ja miten niin moni asia saanut erikoisia, jopa huvittavia piirteitä julkisuudessa. (vaikkei asioissa itsessään ole oikeasti mitään huvittavaa).

Yleisesti ottaen henkilökohtaista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta horjutetaan jatkuvasti, monin eri keinoin. Samoin on käynyt yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden tunteille. Manipulointi on taitavaa, tehokasta ja yksinäinen on heikompi, kuin joukko. Hajoita ja hallitse-oiva tapa pelottelun ja kiristämisen, eristämisen lisäksi ottaa valta mistä tahansa.

Huomio käännetään toisaalle, samaan aikaan toisaalla tapahtuu sitä, mikä on tärkeää ja olisi oikeasti huomionarvoista. Tiedämmekö oikeasti missä mennään ja miksi?

Ajatusten virtaa, huolta huomisesta. Ei ole kristallipalloa, josta voisi kurkata tulevaisuuteen. Hetki, päivä kerrallaan on kuljettava luottaen siihen, että asioilla on tapansa järjestyä parhain päin niin omassa elämässä, kuin yleisestikin.

Joulun ajan sanoma lienee selvä jokaiselle; rauhaa ja turvallisuutta ihmisten kesken. Edellinen herättää miettimään, oletko sinä turvallinen ja rauhaan pyrkivä aikuinen toiselle? Luotko ympärillesi turvallisuuden, jossa heikommatkin pärjäävät? Annammeko lapsillemme mallin fyysisestä turvallisesta aikuisesta? Entäpä psyykkisesti/henkisesti turvallisesta aikuisesta?

Oma kokemus koulukuvista vanhempana

Kuvien otto ulkopuolisen taholta alkaa jo varhaiskasvatuksessa, niin meilläkin aikanaan. Onko niin, että jokainen suomalainen on kuvattuna, käytyään peruskoulunsa?

On kerhokuvia, päiväkotikuvia ja sitten vähintään yhdeksän vuoden ajalta myös ne koulukuvat. Jokaikinen vuosi.

Oma kokemus näistä ulkopuolisen tahon ottamista kuvista alkoi vääntyä ikävän puolelle, kun hinnat nousivat ja kuvien laatu heikkeni ja tosiaan, juuri se paras otos jätettiin kuvapaketin ulkopuolelle, erikseen ostettavaksi ja viimeisenä niittinä se, kun kuvista ei enää saanutkaan kotiin nähtäväksi kaikkia, vaan olisi pitänyt kirjautua kuvaamon sivustolle katsomaan otettuja kuvia. Vuosien varrella oli paketeissa myös sitä, että ota kaikki tai ei mitään.

Jossakin vaiheessa alkoi sitten se sähköpostihäiriköinti kuvaamon taholta. Ja kyllä, häiriköinniksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun ensin annat lapsen lupalappuun pakolla oman sähköpostiosoitteen ja sitten alat saamaan ilmoituksia, tarjouksia yms.

Yhden lapsen, kahden lapsen kanssa tuo kaikki edellinen vielä saattaisikin olla siedettävää, mutta omalla kohdalla valokuvausprosessi oli moninkertainen. Hinta myös alkoi kirpaista, vaikka vaan otinkin yhden kuvan per muksu paketeista. Useamman kympin se silti kustansi.

Ensin valokuvaamon lupalaput, pakollisella s.postiyhteystiedolla ilman valokuvien hintatietoja tai sitten epämääräinen noin hinta, ehkäpä pakollinen ruksi johonkin hinnoiteltuun pakettiin, sitten itse valokuvauspäivä ja kuvien saapuminen.

Koin jossakin vaiheessa koko valokuvausprosessin turhana. Alla vuosien kokemus siitä, miten valokuvapaketit jäivät lähes avaamattomina lipastoon. Vuosittain uusia kuvia, vuosittain turhaa rahanmenoa ja ylimääräistä työtä kotona.

Eräänä vuonna sitten päätimme yhdessä lasten kanssa, että annan luvan kuvaamiseen, mutta niitä kuvia ei enää lunastettu kotiin saakka. Käytin palautuskirjekuorta ahkerasti. Muutama vuosi menikin sitten palautetuin kuvin; edelleen sähköposti lauloi kuvaamon tarjouksia, painostavia markkinointilauseita. Puhelimeen kilahti viesteissä muistutuksia vaatimuksista lunastaa paketit yms.

Myöhemmin lasten kasvaessa kyseenalaistin koko valokuvaamisen mielekkyyden. Osin siitäkin syystä, etteivät lapseni nauttineet koko tilanteesta pätkääkään. Koitti sitten se vuosi, kun kuvauslupalaput tulivat kotiin ja päätin, etten enää anna kuvauslupaa lapsistani.

Sain soiton oikein koulun rehtorilta, joka vaatimalla vaati, että lapseni on kuvattava ja minun on annettava lupa tähän. Heidän on kuulemma opehuoneeseen saatava jokaisesta oppilaasta kuva tunnistamista varten. Tätäkö varten siis kuvataan joka ikäryhmä? Annoin luvan vain ryhmäkuvaan, en halunnut enää yhtään kuvapakettia kotiin postiin palautettavaksi, enkä halunnut joutua sähköpostitulvan kohteeksi. Myöhemmin en tainnut enää antaa lupaa edes ryhmäkuvaan vedoten siihen, että kuvat liikkuivat netin syövereissä.

Oma elämä

Milloin elämässä on liikaa kuormaa? Henkistä tai ihan fyysistä rasitusta, taikka molempia?

Kaikkeen tottuu (paitsi jääpalaan persiissä) sanotaan. On myös tilanteita, joissa ihminen ei tiedä muunlaisesta tilanteesta, kuin ylikuormituksesta elämässä. Kun kuormitus elämässä kasvaa hiljelleen, vähän kerrallaan sitä sopeutuu ja tottuu pikkuisen kerrallaan.

Jos on jo lapsesta asti elänyt hyvin kuormittavaa elämää, ei voi tietää tai edes kuvitella muunlaista elämää olevankaan. Kuormittava elämä on aina ollut sitä normaalia elämää, raskasta ja kuluttavaa elämää.

Molemmissa vaihtoehdoissa ihminen on sopeutunut omalla tavallaan elämään kuormittavaa ja raskasta elämäänsä, joku saattaa haaveilla ja toivoa tilanteen joskus muuttuvan. Toinen taas ei edes välttämättä ymmärrä elävänsä raskasta elämää ja sen myötä ei osaa edes haaveilla muutoksesta.

Itse olen kuulunut tuohon jälkimmäiseen; lapsesta saakka eri tavoin kuormittavaan elämään tottunut. En ole osannut edes kaivata hengähdystaukoa, ja minulle kuormittavuus oli osa arkea, osa normaalia elämää.

Vuosien kuluessa ja voimien kadotessa haaveilin vain siitä, että jaksaisin yhtä paljon kuin ennenkin, olinhan ollut kuin duracell päivystysvalmiina 24/7/365. En osannut sanoa ei. Autoin ihmisiä, kun sitä pyydettiin. Tarjouduin myös itse avuksi usein ja pyytämättä, koska minulta odotettiin sitä.

Tiedostamattani yritin olla mieliksi muille, kokemus oli opettanut minulle lapsuudessa, etten kelvannut muille sellaisena, kuin olin. Havittelin hyväksyntää tekojeni kautta, yritin olla samanlainen kuin muutkin ja tein asiat aina niin, ettei kenelläkään ollut sanomista lopputulokseen. Pyrin täydellisyyteen kaikessa, koska muutoin en ollut riittävä ja hyväksytty.

Ja olin oikeassa, en kelvannut omana itsenäni muille. Itsetuntemuksen lisääntyessä olen saanut varmuutta ja orastavaa tietoutta toisenlaisestakin elämästä. Elämästä ilman jatkuvia muiden ihmisten vaatimuksia, odotuksia ja toiveita. Ymmärsin, että minullakin olisi oikeus omanlaiseeni elämään; tajusin, että minäkin olen olemassa ja minullakin voisi olla omia tarpeita, omia odotuksia ja toiveita elämäni suhteen.

Uskalsin ottaa ensimmäiset askeleet kohti omaa elämää noin viisitoista vuotta sitten.

Tällä hetkellä koen olevani viimein vapaa, askeleet on otettu. Olen irroittautunut tuhoisista ihmissuhteista yksi kerrallaan. Minun ei tarvitse enää kantaa vastuuta, mikä ei minulle olisi koskaan edes kuulunut, erityisesti lapsuuden perheeni dynamiikkaa ajatellen. Olen iloinen uskallettuani päästää irti kaikista vahingollisista ihmissuhteista.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen oikeastaan vain levännyt henkisesti, totutellut ajatukseen omasta vapaasta elämästä, omista lähtökohdista käsin. Kehoni ei hätkähdä, kun puhelin pirisee vaativasti tietäen, että jälleen olisi uusia vaatimuksia, pyyntöjä ja palveluksia odottamassa. Puhelimeni on hiljaa.

Vuosia ja taas vuosia sivuutin omat tarpeeni tai kotini tarpeet tai vaihtoehtoisesti yritin selviytyä kaikesta vastuusta. Tasapainoilin oman jaksamisen äärirajoilla yrittäen huolehtia mm. kahden kodin asioista. Pihan hoidosta, kuskauksista, muiden hyvinvoinnista. Minulta odotettiin sitä, vaadittiin tätä, loputtomasti.

Taannoin olin hyvin onnellinen keskittyessäni vain oman pihan hoitamiseen. Ei tarvinnut leikata nurmikkoa/yrittää kitkeä rikkaruohoista kahta pihaa. Ei tarvinnut yrittää sovittaa lasten/omia menoja ja tarpeita jonkun muun menoihin ja tarpeisiin. Menneinä vuosina kävikin yleensä niin, että jaksoin jotenkuten toisen pihan huolehtia, mutten enää omaa nurmikkoa leikata. Jaksoin avustaa/kuskailla/hoitaa/huolehtia/siivota toisen kotia, mutten enää omaani kuin äärimmäisessä väsymyksessä. Jaksoin kuunnella toisaalla murheet, valitukset ja sitten en kunnolla sietänyt enää kotona samaa omilta perheenjäseniltä.

Toisaalla vaatimuslista oli loputon, kun annoit pikkusormen, se vei koko kropan. Opin vähitellen vuosien saatossa asettamaan rajoja, oma jaksaminen ei meinannut riittää enää kotona- minua ärsytti suuresti omassa kodissa kaikki ne tekemättömät asiat, joihin ei enää omat rahkeet riittäneet lapsuuden kodin asioiden huolehtimisen jälkeen.

Huomasin vähitellen, miten minusta tuli sukuni silmissä musta lammas. Nykyisin olen jo varmaan se paha susi, kun kehtaan sillä tavoin hyljätä ihmisen oman onnensa nojaan. Jaksamisella on rajansa ja minun rajani tulivat vastaan loputtoman työmaan edessä. Vanha pihapiiri ja talon huolto omalla kustannuksella, sekä siinä sivussa lasten mummon tarpeista huolehtiminen söivät kaiken jaksamiseni.

Muistelen pari vuosikymmentä sitten, kun eräs ihminen minulle sanoi hyvin painokkaasti, että ”pidä huoli itsestäsi” hyvästellessään viimeisen kerran ja poistuessaan vanhan mummon pihapiiristä. Nyt vasta ymmärrän tuon lauseen merkityksen, olinhan tuolloin vielä rajaton, helposti manipuloitavissa oleva hormonihuuruinen pikkulapsi,-vauvaikäisten äiti.

Yleensä lasten apu vanhemmilleen astuu kuvaan vähitellen, vanhempien toimintakyvyn heikentyessä ja se on normaalia elämän kulkua. Lapset vähitellen ottavat vastuun vanhemmistaan, huolehtivat ja lopulta saattelevat hautaan. Omalla kohdalla tämä kehitys on nurinkurinen ja todennäköisesti en ole saattelemassa toista vanhempaani hautaan. Minut on käytetty loppuun tuossa asiassa ja yksinkertaisesti en enää jaksa.

Olen koko ikäni palvellut, huolehtinut ja kantanut vastuun ja jaksamiseni on loppu tuon suhteen. Kiitos kaikesta vaivannäöstä, jonka lopulta sain, katkaisi kamelin selkäni ja vahingossa saamani haukkumaviestin myötä sain lopullisen päätöksen tehtyä; katkaista välit tähän elossa olevaan vanhempaani.

Kohta on kulunut vuosi tästä päätöksestä, kokonainen vuosi ja päätökseeni olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen. En koe menettäneeni yhtään mitään. Päinvastoin, olen saanut elämän.

Hyvinvointia

En muista, olisinko pohtinut kirjoituksissani kovinkaan paljoa ravinnosta, painosta tai tavoitteestani saada ylimääräisiä kiloja pudotettua?

Aikoinaan olin reippaasti alipainoinen ja kärsin siitä itse. Muiden ihmettely ja painostus lihomiseen oli valtavaa ja osa päivittäistä elämää. Painoni ei noussut mitenkään, vaikka söin paljon ja liikuin vähän.

Tällä hetkellä tilanne on korjaantunut, alipaino on vaihtunut päinvastaiseen ja vaikka tein mitä, paino ei vain pudonnut.

Ihmettelin vuosia syytä yhtäkkiseen lihomiseen. Lääkitys, liian runsas syöminen, liikunnan puute, turvotukset, ikääntyminen ja hormonaaliset muutokset? Mikään ei tuntunut selittävän tasaista painonnousua ja vaatekoon suurentumista xxs—>xl:ään.

Mikään ei ollut muuttunut omasta mielestäni mitenkään. Liikunnan määrä oli lisääntynyt, stressi vähentynyt, syömisten määrä pienentynyt ja elämäntavat olivat muutoinkin kaikinpuolin kunnossa.

Ainoa muuttunut tekijä oli saattoi kuitenkin olla työpaikkaruokailu/eväät. Oli erittäin helppoa kantaa kaupasta se valmiskeitto, valmisateria ja sillä porskuttaa päivästä toiseen. Valikoimasta löytyi paljon vaihtoehtoja ja en kovin paljoa miettinyt, mitä suuhuni laitoin päivittäin töissä ollessa. Jotakin piti saada vatsantäytteeksi.

Ihmettelin, kun paino vain nousi nousemistaan ja vatsanseudulle ilmestyi raskautta muistuttava pömppis. Mittasin vyötärönympäryksen ja se näytti hälyttävää lukemaa, 110cm. Järkytyin tuosta lukemasta. Tiesinhän olevani ylipainoinen, tiesin lihonneeni, mutta että niin paljon. Ikäänkuin koko aineenvaihduntani olisi pysähtynyt, hidastunut olemattomiin.

Omalla kohdalla stressi, huono ruoka sekä homeasunto saivat aikaan kierteen, jossa pääosaa näytteli väsymys, yleinen huonovointisuus ja jaksamattomuus. Kaikki edellä mainitut aivosumun lisäksi pahensivat kierteen omaisesti olotilaa ja tuolloin en millään ymmärtänyt missä vika oikein oli.

Hieman ennen tämän blogin perustamista päätin yrittää muuttaa niitä asioita, joihin saatoin vaikuttaa edes jollain lailla ja silläkin matkalla olen edelleen.

Tietoisuuteni kauppojen tarjoamasta ”ravinnosta” on lisääntynyt huimasti ja suorastaan järkytyin luettuani ” Chris van Tulleken kirjoittaman ”Ultraprosessoitua”-teoksen. Kuvittelin tätä kirjaa ennen olevani tietoinen lisäaineista ja ruuan muokkauksesta, mutten osannut odottaa mitään, mikä oikeasti selittäisi esimerkiksi oman painonnousun.

Vaan, nyt olen enemmän tietoinen ja kun kyseessä on oma kroppa, sen hyvinvointi, niin mikäpä sen mukavampaa, kuin testata kirjan esittämiä väitteitä omassa elämässä.

Olen hämmästynyt ja mittanauhan lukema vyötärön kohdalla on kaventunut kokeiltuani hieman toisenlaista ravintoa pidempään ja jättäen ultraprosessoidun ”ruuan” kauppaan palaten pikkuhiljaa takaisin omien periaatteideni pariin.

Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, kuinka salakavalasti kaikenlaiset valmiseväät ovat hiipineet meidänkin perheeseen, pikkuhiljaa syrjäyttäen monta muuta asiaa siinä samalla. Yhteiset ruokaan liittyvät hetket, esimerkiksi suunnittelusta ja valmistuksesta lähtien.

Ruokailu on valitettavasti ja iloksi muutakin, kuin pelkkää vatsan täyttämistä mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti. Joskus se on toki sitäkin, en kiellä lainkaan. Tilanne muuttuukin oleellisesti ultraprosessoinnin siirtyessä osaksi normaalia arkea, kuten meille kävi ja olisiko siinä myös yksi selittävä tekijä mysteeriksi jääneen sydänongelman syyksi? En tiedä, en uskalla sanoa varmasti kunhan vain pohdin aiempaa enemmän tietoisena siitä, mitä suuhunsa jatkossa laittaa.

Kirjan lukemisesta on nyt vierähtänyt joitakin viikkoja, ehkä vajaa pari kuukautta pyöreästi. Vyötärön ympärykseni on nyt siinä ajassa kaventunut ollen 85cm. Tuo lukema on edelleen liian suuri, naisilla vyötärön ympäryksen mitta ei saisi ylittää 80cm ja keskiverto olisi se 75cm. Tavoitteeseen on siis matkaa jonkin verran, ja nyt kun tiedän syyn lihomiseeni, siihen on helpompi vaikuttaa ja tehdä asialle jotakin.

Aidosti aihetta kiitollisuuteen

Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.

Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.

Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.

Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.

Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.

Etsin jotakin, en tiedä mitä.

Kenties itseäni? Kenties rakkautta?

Itsestäni rakkautta?

Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.

Vain silmät suljettuina olen elossa.

Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?

Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?

Huutava vääryys, hiljainen huuto.

Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.

Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.

Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?

Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.

Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.

Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.

Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.

Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?

Milloin on aika?” 16.11.2016

Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.

Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.

Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.

Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.

Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.

Kaikella on tarkoituksensa, syynsä, seurauksensa!

Valmista tuli

Piha alkaa olla valmiina ja ihmettelen, kuinka nopeasti se sitten loppujenlopuksi valmistuikaan? Ihan pieniä asioita pitää vielä laitella ja suunnitella, mutta ne voi tehdä tässä pitkin kesää ja vähän kerrallaan.

Pihan suunnitelman tein keväällä ihan paperille piirrellen ja uskomatonta, kuinka lopputulos on jopa parempi, kuin osasin kuvitella. Viime kesänähän perkasin kasvillisuuden tulevan terassin alta pois, jättäen osan villiviiniköynnöstä kahteen paikkaan ajatuksena, että niistä kasvaa sitten hieno näkösuoja.

Suuri kivi odottaa paikoilleen pääsyä, kesäkukkia pitää muutama hankkia ja pari pensasta istuttaa sekä tietysti vielä jonkinmoiset lyhdyt syksyn iltoihin. Villiviineille teemme kehikot, etteivät mokomat enää kiipeile hallitsemattomasti pitkin talon seinustaa.

Kaasulla toimivan grillin haemme jonakin päivänä tähän omaan pihaan, kun se on jokusen vuoden palvellut toisaalla meidän perhettä. Mukava ajatus päästä vihdoinkin grillaamaan myös kotioloissa, eikä tarvitse erikseen mihinkään lähteä.

Alkuviikosta vietimme jo yhden illan ulkosalla kokeillen pientä tulisijaa ja kyllähän siinä ne makkarat/vaahtikset saa paistettua. Elävä tuli toi mukavasti lämpöä, ulkoilman ollessa hieman sateinen ja viileä n.+12astetta vain. (Hrrr, kuinka kylmää on tähän asti ollut ja ulkoilussa saa edelleen pukea kausivaatetta päällensä.)

Kotona, sisällä järjestelin olohuoneen uudelleen, silmälläpitäen viilennyskoneen paikan ikkunan eteen. Siinä huonekalujen siirtelyssä menikin pari päivää, koska mikään järjestys ei tuntunut hyvältä ja viimein sitten löytyi sopiva kompromissi uudelle järjestykselle. Onneksi vielä ei ole ollut viilennyskoneelle tarvetta.

Olen iloinen myös siitä, kuinka opintoni edistyvät suunnitellusti. Ensimmäinen näyttö on ohi onnistuneesti ja suuri määrä osaamispisteitä rapsahti tehdyksi. Ihan huikeaa, kun mietin vaikkapa vielä vuoden takaisia pohdintojani, kun en tiennyt ollenkaan mitä isona haluaisin tehdä. Ja nyt suunta on selvillä.

Asioillansa on tapansa järjestyä parhain päin!

Kohta valmista

Terassia tekemässä, vol 2. Nopeasti on pihan teko edennyt. Enää uupuu reunakivet erottamaan laatat ja nurmikon toisistaan. Sitten olisi sisustuksen vuoro ja nurmikon leikkuu, joka on odottanut parisen viikkoa vuoroaan.

Säilöin nurmikolle mullan seasta löytyneitä kiviä ja kohta kivet pääsevät uimaan betoniin talon kivijalan viereen. Pientä puuhaa siis edelleen riittää. Sovittelimme jo päivänvarjoa hieman kohdilleen ja ai, että, kun olemme iloisia uudesta kesähuoneesta jo nyt. Itse tehden, suunnitellen käyttäen vanhaa, kierrätettyä materiaalia saimme kustannukset minimiin.

Ensiviikolla olisi tarkoitus sitten kasata kalusteet sekä rakentaa pieni tulisija, jossa voipi pitää minitulia elokuun hämärtyvissä illoissa ja tunnelmoida ihan huolella.

Elämääni on tullut ihan eritavoin lisää energiaa tehdä asioita, joista ennen vain haaveilin, jaksamatta toteuttaa käytännössä. Edelleen vahingollisten ihmissuhteiden rajauksella on ollut kovin positiivinen vaikutus ja nyt sen huomaa ihan käytännön elämässä.

Stressi, mikä on aiheutunut kahden kodin pihapiirin huonosta hoitamisesta ja taloudellisista kustannuksista on poissa. Aika, energia ja rahat tulee käytettyä ihan omaan hyvinvointiin, omaan kotiin ja jaksan toteuttaa kotosalla suunnitelmiani.

Omista tekemisistä ja omasta ilosta ei enää tule huonoa omaatuntoa, kuten aiemmin koin. Minun iloni oli pois siltä toiselta, ja en olisi saanut kokea onnea, koska hänkään ei sitä kokenut/saanut itselleen. Ja omaksi surukseni olen ymmärtänyt, että sitä olen hyvitellyt tuolle ihmiselle koko elämäni ja kantanut syyllisyyttä myös omasta hyvinvoinnista.

Saa olla onnellinen, saa voida hyvin ja nauttia siitä myös

(ilman musertavaa syyllisyyden tunnetta).

Ensin on kyettävä huolehtimaan omasta hyvinvoinnista, ja jos sen jälkeen on vielä rahkeita, auttaa muita. Oman elämän laiminlyönnin kustannuksella ei kannata ryhtyä leikkimään hyväntekijää.

Näissä mietteissä kasasin kiviä talon seinustalle, ajelin ylipitkää nurmikkoa ja olin ehkä hieman vihainenkin kaikesta siitä menetystä ajasta, jolloin orjan lailla hyppäsin toisen ihmisen toiveista ja tarpeista käsin sivuuttaen oman elämän toisen hyvinvoinnin eteen.

No, se on menneisyyttä nyt ja olen todella iloinen omasta jaksamisestani ja energiasta pihan eteen. Lopputuloksena on jotakin näkyvää yhdessä miehen kanssa tehtynä. Vähän kerrallaan, pala kerrallaan.

Ihmistä ihmettelen

Ihmistuntemus on taitolaji. Tai ehkäpä oikeammin se, kuinka ihmisten parissa toimitaan?

Kuinka ihmisten kanssa sitten toimitaan? Jokainen meistä tekee, toimii ja elää omista lähtökohdistaan käsin, omista motiiveista lähtee kulloinenkin tapa toimia tilanteissa toisten kanssa.

Joskus tiedostan, milloin trauma ottaa vallan vääristäen kokemustani, tunteitani suhteessa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Joskus taas olen täysin kysymysmerkkinä, mitä tapahtui ja mitä olenkaan tehnyt väärin, vaikken välttämättä olisi mitään tehnytkään. On tilanteita, joita en ymmärrä, en ehkä näe ja tunnista?

Luen ihmisiä, luen tilanteita ja tunnelmia. Vaistoan herkästi, jos jotain on tapahtunut ihmisten välisissä suhteissa. Vaistoan senkin, jos jotain jää sanomatta. Monesti ihmettelen, mitä onkaan tapahtunut ja miksi ihmiset muuttavat suhtaumistaan? Ihan aina en pysy kärryillä, näen/tunnen, mutten ymmärrä.

Toivoisin voivani ymmärtää, tietää enemmän. Saada vastauksia miksi-kysymyksiin. Mitä pidempään koen sisälläni ikäviä, epämieluisia tuntemuksia, sen varmemmin tiedän ottavani jalat alleni ennemmin tai myöhemmin ja syyllistäväni itseni mahdollisesti myös asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa.

Aamuisella lenkillä jokin lukko napsahti auki, olo oli omituinen ja herkkä. Mielessäni kävin läpi elämäni kaikkia suuria menetyksiä, ihmisiä, joiden vaikutus elämääni on ollut valtava.

Lapsuuden ihmissuhteiden menetys on jättänyt jälkensä, en kykene edelleenkään näin aikuisena luottamaan, edelleen pelkään ihmisiä ja ihmissuhteita, taikka niiden rakentamista. Ajatus on alitajuisesti edelleen sama, miksi luottaa ja miksi yrittää luoda suhteita, kun ne häviävät kuitenkin. Niin on aina ollut, joten miksi mikään muuttuisi?

Edelleen tunne kelpaamattomuudesta joukossa hivelee selkärankaa sanoen kaikenlaista ikävää ja mieli tekee paeta, uskoa. Muuttuisiko ihmisten suhtautuminen, jos he tietäisivät polun, jonka olen tähän asti kulkenut?

On vaatinut hirmuisesti päästä tähän pisteeseen missä olen nyt. On suoranainen ihme, että olen ylipäänsä hengissä ja mitä varten? Sitä kysyin itseltäni tänään ulkoillessa? Miksi olen vielä täällä ja mikä on ollut tähän astisen elämäni tarkoitus?

Tiedostan kulkevani juuri nyt veitsenterällä, luiskahdus tarkoittaisi jälleen uutta synkkää aikaa sisimmässäni, uutta mustansakeaa usvaa, joka veisi kaiken hyvän elämästäni. Sieltä ylös on aina ollut pitkä, vaikea tie kulkea ja jokainen kerta on ollut aina vaan vaikeampi kulkea.

Elämäni alkaa olla siinä pisteessä, missä aikaa on enemmän, pohtia myös mennyttä eritavoin, kuin ennen. Uskallan kohdata rehellisemmin kipeitäkin muistoja ja ennenkaikkea niiden aiheuttamia tuntemuksia, joille ei ole ollut tilaa aiemmin.

Toivoisin näkeväni itsessäni sen sokean pisteen ihmissuhteissa. Ymmärtäisin paremmin ja voisin ehkäpä toimia toisin?

Toukokuun arkea

Ulkona on edelleen hyvin viileää ja sisälläkin saa kääriytyä vilttiin iltaisin tuijottelemaan sarjoja sohvan pohjalle.

Vielä saa pukeutua ulos lämpimästi, pipot ja hanskat ja väliasu ulkoilupuvun alla ja reipas askel pitävät mielen virkeänä ja kylmyyden loitolla ulkoillessa.

Millainen onkaan kesän sää? Lämmin, viileä vaiko sateinen?

Odottelen edelleen pihahommiin pääsyä, mutta vasta kaivinkoneen käytyä mylläämässä osan pihaa. Urakka olisi lapiolla tehtynä tullut turhan raskaaksi, joten päädyimme koneelliseen ratkaisuun ja siihen, että saamme kerralla tehtyä hyvän pohjan terassille/patiolle. Maa osoittautui hyvin tiiviisti painuneeksi ja koneellinen apu asiaan on paikallaan.

Edelleen kylmät kelit siirtävät ikkunanpesua, sen verran mukavuuden haluiseksi olen vanhemmiten tullut, etten halua palella, kun ulkopuolelta jynssään ikkunoita. Ehkä käy, kuten vuosi sitten ja viimeiset ikkunat pesen vasta syksyllä?

Kesälle olisi tiedossa ainakin yksi reissu pohjoiseen, muutoin vietämme lomamme pihan tekemisen äärellä. Parit isommat juhlat loppukesästä ja siinähän se sitten kesä vierähtääkin. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Päivä kerrallaan.

Havahduin jälleen siihen, kuinka elämä on tasoittunut ja hiljentynyt nuorison omilleen muuttamisen jälkeen. Kotosalla on enää kuopus, joka vuorostaan saa opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja elämänhallinnasta asia kerrallaan joka toinen viikko. Vuoroviikkoasuminen kuopuksen kohdalla toimii edelleen, onhan hän niin elänyt elämäänsä lähes koko ikänsä.

Kotitöiden määrä on vähentynyt minimiin ja sen huomaa oikeastaan kaikessa. Pyykkiä tulee pestyä pari koneellista viikossa (ennen vähintään kaksi koneellista päivässä) ja kauhukseni joudun pesemään vajaitakin koneellisia.

Kauppa-reissuja ei hirmuisesti tarvitse suunnitella etukäteen, ei enää. Lasten asuessa kotosalla, suunnittelin yleensä parin viikon ruokalistan yhdessä lasten kanssa ja sitä noudattamalla myös kauppa-reissut sujuivat melkoin yhdellä käynnillä per viikko.

Ruokaa teemme edelleen liikaa, ja sitten syömme samaa ateriaa useamman päivän. Siivous on nykyisin yksinkertaista, koska tavarat pysyvät siellä, missä niiden on tarkoitus pysyäkin. Aiemmin sain etsiä, järjestellä ja hermoilla kaiken tavaran edessä. Yllättävän paljon lapsiperheessä tarvitsee kaikenlaista isompaa ja pienempää materiaa ja järjestyksen pito kotona vaati työtä.

On ollut helpottavaa siivoilla kotia tavaramäärän vähentyessä ja edelleen sitä ”rojua” vähentelen. Eteisen säilytystilaa suunnitellessani mietin pitkään, kuinka maksimoida järkevästi säilytystilaa ja sitten tulikin se ahaa-hetki, ettemme todellakaan enää tarvitse mitään suuria säilytystiloja jatkossa. Sitä vaan miettii automaattisesti edelleen lasten tarpeiden kautta monia asioita elämässä, vaikka voi jo ihan hyvin miettiä pelkästään omien tarpeiden kautta elämäänsä. Kylppärin jälkeen vuorossa on siis kodin eteisen järkeistäminen meidän käyttöön sopivaksi.

Keväällä saimme suihku,-wc-tilan kuosiinsa. Pieneen alle 4 neliöön mahtui mukavasti säilytystilaa ja ihan itse suunnittelin ja mies toteutti toiveeni. Kylpyhuonekalusteet löytyivät uudenveroisina paikkakunnalta todella edullisesti, kalusteiden mittasuhteiden ollessa sopivan pienet kyseiseen tilaan. Korkea huonekorkeus antoi mahdollisuuden myös pyyhe,-pesuainepurkkihyllyjen kiinnitykseen. Lopputulos on käytännöllinen, hyvin toimiva pieni kylppäri, jossa myös mahtuu pesemään pyykit ja osin myös kuivattamaankin henkarilla. Enempää tilaa emme tarvitsekaan.

Jonain päivänä koti hiljenee sitten kokonaan. Tälläkin hetkellä, kun nuorin on isänsä luona, saamme aavistuksen tulevasta. Hiljaisuus täyttää koko talon ja ei ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan kotona. Voi vaan olla ja möllöttää.

Keskityn opintoihini, sekä työssä oppimiseen. Itsenäisen opiskelun määrä on oikeastaan rajaton ja vieläkin hieman hapuilen sen suhteen, mihin suuntaan opinnoissani kallistunkaan.

Olen tähän mennessä opinnoissani huomannut, kuinka paljon helpompaa tämän uuden alan opiskelu on, kuin verraten parin vuosikymmenen takaisiin hoitaja-opintoihin. Hoitaja-opinnoissa muistelen tehneeni todella paljon kirjallisia, todella laajoja ja moniselitteisiä tehtävänantoja. Silloin opiskelu oli todella kiireistä, aikataulupainoitteista ja raskasta.

Hieman keväällä pelkäsin, kuinka saan yhdistettyä työssäkäynnin ja opinnot elämääni sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan onneksi kaikki on sujunut yllättävän kivuttomasti ja ei ole kaduttanut uuden ammatinvalinnan suhteen lainkaan. Päinvastoin, inspiroidun ja iloitsen lähes päivittäin ja todellakin saan olla onnellinen. Oma tavoitteeni on toteutumassa opintokokonaisuus kerrallaan.

Onhan tässä nyt kuitenkin tekemistä ja puuhaa pitkäksi aikaa, kun tarkemmin mietin. Pihahommat, eteisen ehostus ja niin, edellisen kodin tavaroiden hävitystä. Homeessa ovat, sen sain huomata yhtenä päivänä, kun avasin erästä laatikkoa ottaakseni käyttöön tekstiilejä.

Onneksi muuttoa tehdessä ja pakatessa asiaa aavistelin tätä ja hankin kaikille tavaroille erillisiä muovisia säilytyslaatikoita. On se nyt uskottava, etten voi ottaa käyttöön mitään, mikä on ollut edellisessä kodissa ja jäteasemalle on vietävä loputkin ja uusittava paljon käyttötavaraa tekstiileistä alkaen.