Ajatuksia – Saman auringon alla

Aika kulkee etiäpäin

Lintujen viserrys aamulla lupaa hienoa päivää. Täälläkin, uuden kodin pihapiirissä on ahkera pesintä käynnissä ja sirkutusta on ilo kuunnella.

Lumet olivat osin sulaneet metsäpoluilta, koira nuuskutteli innoissaan lumen alta paljastunutta maata. Itsekin olin haistavinani jo kesän lupauksen, vaikka kevättä onkin vielä jäljellä jonkin verran. Kyllä se kesä sieltä ajallaan saapuu.

Minussa on ehkä herännyt pienen pieni kaipaus kesään, lämpöisiin ja valoisiin päiviin. Ulos pukeminen alkaa jo vähän rasittaa, kerroksia kerroksien päälle ja oikein odotan sitä, kun riittää pelkät kengät ja villatakki ulkovaatteiden virkaa toimittamaan.

Selailin vanhoja kuvia, joiden mukana nousi mieleen omia tunnelmia kuvienottohetkiltä. Haikeutta, iloa, luottamusta tulevaan, onnellisuutta, mutta myös pelkoja, epätoivon ja menettämisen tunteet vilahtelivat joissakin tallenteissa. Pääosin olen kuvannut kuitenkin niitä ilon ja onnellisuuden kokemuksia ja tästä tulikin mieleeni, miten kuvaaminen on hieman jäänyt taka-alalle tässä kevään aikana, monen muun asian viedessä huomioni toisaalle.

Kuvan lehmus ja ylipäänsä muutkin kaltaisensa tuovat erityistä iloa alkukesässä. Lehmuksen kukkiessa tuoksu on aivan käsittämättömän voimakas ja luonnollinen.

Selaillessa vanhoja kuvia, muistan kuinka monesti lenkille lähtiessä mieli oli maassa ja ilo kaukana elämästä ja sitä vaan kulki eteenpäin kivulias askel kerrallaan. Ja sitten se, miten aina jokin ympäröivässä luonnossa ikäänkuin havahdutti hereille, sieltä synkistä tunnelmista ja loppupäivä oli sitten jotakuinkin siedettävää eloa. Jossakin vaiheessa aloin valokuvata näitä iloa tuovia aistihavaintojani lenkkeillessäni ja siitä muotoutui vähän kerrallaan ajatus myös tästä tekeillä olevasta sivustostakin.

Onko siitä jo tosiaan kohta kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne blogiin? Taitaa olla ja olen todella iloinen, että viimein uskaltauduin. Ensimmäisestä ajatuksesta ehti tosin vierähtää se vajaa parikymmentä vuotta, mutta parempi uskaltaa myöhään, kuin ei milloinkaan. Ajan kulumisesta tulikin mieleeni…

Edellisten vuosien suurin anti taitaa olla itselleen armollisena olon opettelun. Kun on koko ikänsä suurin piirtein ruoskinut itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin ja moittinut jopa aiheettakin epäonnistumisista ja niin edelleen. Niin, ja se sitten, kun alkaa laskea rimaa alaspäin ja todeta, että vähempikin riittää ja kun se oikeasti riittää.

Se, kun on vaatinut itseltään täysin kohtuuttomia, venynyt ja vanunut sinne ja tänne, kantanut kaikkien taakkaa sisällään ja unohtanut oman olemassa-olon kaikkineen ollakseen olemassa toisille ja toisten tarpeita varten.

Omat terveydelliset haasteet pysäyttivät minut ihan kirjaimellisesti syvällisemmin pohtimaan elämää ja omaa rooliani tässä kaikessa ympäröivässä maailmassa. Osa kuuluu ehkä ikäänkin, vanhemmiten maailma ei enää näytä samalta, kuin aiemmin ja elämänkokemus on laajempaa ja moniulotteista.

Elämä, se useinkin tapahtuu kaiken arjen keskiössä ja aikojen päästä itsekin huomaa, miten nopeasti aika kuluu. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Hetkeen pysähtyminen pitää opetella, sen olen huomannut ja erityisesti siihen hyvään hetkeen. Jokaisessa päivässä on aina jotakin hyvää, jos niin haluaa ajatella ja se hyvä ei tarvitse olla mitään huippuhienoa taikka arjesta poikkeavaa. Omalle kohdalle riittää vaikkapa luonnon monimuotoisuuden huomiointi ikkunasta käsin, linnun laulu kantautuu sisälle ja se on siinä.

Se, mihin oman huomionsa kiinnittää lisääntyy elämässä. Valinta on aina itsellä tässäkin asiassa. Voit valita vapaasti, huomaatko vain niitä negatiivisia asioita vaiko myös positiivisia juttuja elämässä. Joskus mieli ei tahtoisi päästää irti negatiivisten asioiden parissa rypemisestä ja mielellään se pitää kiinni kaikesta ikävästä, hankalasta. Valinta on kuitenkin mahdollinen ja pitkällä aikavälillä niiden negatiivisten asioiden kuorma kevenee huomattavasti.

Olkaamme siis enemmän itselle armollisia kaikessa, ja pitää muistaa kohdella itseään samoin, kuin kohtelee hyvää ystävää.

Mahdollisimman mukavaa viikonloppua ihan jokaiselle!

Väkivaltaista asiaa

Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.

Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.

Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.

Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?

Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.

Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.

Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?

Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.

Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?

Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.

Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.

Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.

Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.

Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?

Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.

Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.

Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?

Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.

Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.

Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.

Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.

Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.

Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.

Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.

Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?

Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.

”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.

Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.

Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?

Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.

Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.

Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.

Miltä minusta tuntuu

Meilläpäin on ollut todella synkkiä, sumuisia päiviä, aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin. Lumi ympäristössä on muuttunut märäksi mustaksi, nollakelien myötä myös tiet on hurjassa kunnossa, jäätä ja jään päällä vettä. Kaikkialla mustaa, likaisen ruskeaa. Ulkona on suorastaan rumaa, kuten niin usein ennenkin keväisin. Kaikki on kosteaa, ja harmaata, värit tuntuvat kadonneen plussakelien myötä.

Liikkuminen on vähän niinkuin arpapeliä, ja saa jännittää pysyykö sitä pystyssä seuraavalla askeleella. Metsässä tiiviiksi tallatut polut antavat periksi ja jalka uppoaa syvälle vetiseen lumihankeen. Olisi nyt saanut talven pakkaset jatkua muutaman viikon vielä.

Havahduin yhtenä hetkenä siihen, etten ole tässä kaikessa elämän tiimellyksessä ehtinyt pysähtyä omien tunteideni äärelle ollenkaan. Olen touhunnut koko ajan jotakin, ikäänkuin paennut mahdollisuutta pysähtymiseen ja olen vältellyt kohtaamasta itseäni. Toki tekemistä on ollut paljon sattuneesta syystä ja minun pitäisi jo pikkuhiljaa osata höllätä, etten ihan uupuisi pelkästä kotona touhuamisesta.

Mikä tunne on sellainen nyt, mitä en halua kohdata ja mikä haluaa välttämättä tulla kohdatuksi? Epävarmuus? Epätietoisuus? Jokin negatiivinen tunne se kuitenkin on, mikä pitäisi käsitellä ja kohdata.

Lenkillä ollessa vältän kokemasta mitään tunnetta, samoin kotosalla ollessa. Mitä siis pelkään? Kokemuksesta tiedän tunteideni olevan melko voimakkaitakin ja niiden läpi kulkeminen on raskasta. Pelkäänkö väsyväni kenties? Kurkkiiko masennuksen synkkä huntu jossakin?

Vai onko niin, että aavistelen muutoksia elämääni alitajuisesti ja mahdolliset muutokset saavat aikaan tiedostamatonta pelkoa? Ulkoinen keli ja muutto myös muistuttavat minua eräästä samankaltaisesta elämäntilanteesta vuosikymmeniä sitten. Silloinkin olin juuri muuttanut, kevät oli pitkä ja synkkä ja elämässä tapahtui siihen aikaan paljon, tai oikeastaan siitä keväästä kaikki suurempi ikävä vasta alkoi, kun tarkemmin asiaa mietin.

Nyt kuitenkin, elämässäni on asiat ihan eri mallilla, olosuhteet myös. Lapseni ovat aikuisia tai melkein ja itsekin saan nauttia mummona olemisesta. Tulevien muutosten myötä myös pienenpieni jännitys kuplii pintaan ja en tiedä, kuinka reagoisin siihen?

On erikoista ajatella, että istun tässä ja kirjoitan pohtien elettyä ja koettua. Mieleen hiipii väistämättäkin ajatus, siitä mitä lähtisin seuraavaksi tavoittelemaan? Ammatin vaihto siintää edessäpäin ja nyt minulla voimia pohtia sitäkin asiaa tarkemmin. Mitä haluan? Mihin riitän ja kykenen?

Iltapäivä on jo pitkällä, kello on yli neljän kirjoittaessani tätä ja valoisaa aikaa riittää vielä tunnin verran. Päivä on pidentynyt ja talven pimeys alkaa kadota. Kohta koittaa kevät, aurinkoiset maaliskuun kelit tuovat toivottavasti iloa ulkoiluun koiran kanssa ja pikkupakkanen pitäisi lumet vielä hetken maassa.

Kodin tuntua

Elämässä on välillä kiireitäkin, jopa meillä ja kirjoittelu on hieman jäänyt taka-alalle. Jokunen viikko takaperin minusta tosiaan tuntui kaiken elämän ikäänkuin pysähtyneen niille sijoilleen. Nyt, kun mietin aikaa taaksepäin, elämä (ennen muuttoa) näkyy ikäänkuin unenomaisena, harsomaisena hengähdystaukona ja nyt on aika jälleen herätä tuosta horroksesta.

Edelleen, saapuessani kotiin ja avatessani ulko-ovet, hengähdän tyytyväisyyttä. Koti, vihdoinkin. Mitä pidempälle aikaa kuluu, niin sen paremmin huomaan esimerkiksi huonekaluissa muutostarpeita. Kiirus ei ole kuitenkaan, yksi asia kerrallaan ja ihan rauhassa miettien.

Keittiönpöytä eriparituoleineen on seuraavana uusintalistalla. Sitten olisi eteisen kalusteet ja viimeisenä olohuoneen puolella on myöskin tarvetta uudistaa kalustus sopimaan paremmin ympäristöönsä. Vain nuoren tyypin huoneen kalustus taitaa jäädä entiselleen.

Nuori kertoi pitävänsä uudesta huoneestaan, ja tuntui siellä viihtyvän näin äidinkin näkökulmasta. Verhojen uusimisen myötä muksu sai toivomansa mustat pimentävät verhot ja tulipa oikein tyylikkään näköinen kokonaisuus siitäkin ikkunasta. Nuoren huone jaetaan kahteen, joten itselleni saan ihan pienen tilan käyttööni ja ajattelin jonkinlaista vaatehuoneen ja harrastustilan yhdistelmää? Tyyppi hämmästytti äidin sanoillaan tuumaten, ettei tarvitse niin isoa tilaa itselleen ja ehdotti itse huoneen puolittamista. Mikäpä siinä, sopii oikein hyvin minullekin.

Kuinkahan osaisin käsitellä, kuvailla kodin tunnelmaa? Niitä asioita, mitkä tuovat sen kodin tunnun? Monet pienet ulkoiset seikat? Vaiko se oma hyvä olo kodin seinien sisällä? Molemmat varmaankin. Kylässä käyvät vanhemmat lapset alkuun ihmettelivät kodin valintaa, vaan nyt ovat jo ymmärtäneet valintani ja ilmeisesti ovat nähneet piristymiseni ja selkeän tervehtymisen ja innostukseni kodin parissa. Hieman jo pelkään, piristynkö jopa liikaa aiemman totaaliväsymisen vastapainoksi? Melkein kymmenen vuotta menikin taistellessa päivittäistä väsyä ja muita harmituksia vastaan.

Kodin tuntu tulee itselleni niin monesta seikasta ja se mikä puuttui edellisestä, löytyy ilmeisesti nyt uudesta. Kaikki on oikeastaan päinvastoin nyt, verrattuna entiseen. Ahtaus muuttui tilavaan tilaan ja mahdumme kaikki samaan paikkaan yhtäaikaa, varsinkin keittiöön. Vanhan kodin hämäryys ja valon puute ovat historiaa ja valo tulvii kotiin suurista ikkunoista. Ympäristö on vanhaa ja luonnon keskellä, mutta kuitenkin kaupungin palvelut on kävelymatkan päässä ja autoa ei tarvitse päästäkseen kauppaan tms.

Ehkä tuo fyysinen tila on se asia, mitä olen kaivannut kaikki nämä vuodet? Ehkä se on se tunnelma, mikä huokuu vanhoista ikkunanpuitteista ja seinistä? Narisevat lattiat? Ehkä se on se pieni täydellinen rosoisuus, mikä on kestänyt aikaa ja tulee kestämäänkin? Ehkä kodin tuntu tulee historian havinasta? Paksut, kiviseinät pitävät ulkomaailman loitolla ja kotona saa olla tietämättä äänistä ulkona, vain pisaroiden ja tuulen voi kuulla ikkunaan osuvien oksien kautta. Öisin kirkkaalla ilmalla näkyy jopa tähdet ikkunaan kurkistaessa ihan omasta sängystä käsin.

Mummoilu on lähtenyt muuton jälkeen pikkuhiljaa sujumaan sekin. Muuton tiimellyksessä en oikein ehtinyt keskittyä, kun muuttokaaosta piti olla selvittämässä ja tavaroita laitella paikoilleen. Ihanaa, kun keittiössäkin on nyt tilaa lapsenlapsen omalle istuimelle, ja ei ole ahdasta ja näinollen myös vaaranpaikat on tilanahtauden vuoksi poissa. Lapsenlapsi saa liikkua vapaammin, ilman vaaraa jatkuvasta törmäämisestä/kompastumisesta johonkin ja koiran voin ”eristää” vartioimaan luutaan oven taakse.

Pikkuinen oli ensimmäistä kertaa yökylässä uudessa kodissa ja itsekin nautin eritavoin mummoilusta, kun moni elämää hankaloittanut este on poissa. Tiedättehän sen tunteen, kun koko ajan saa olla silmät selässäkin ja varoittelemassa ja muistuttelemassa ja vahtimassa kaikkea tekemistä, koska vaaranpaikkoja on näkyvillä liikaa. Nyt uudessa kodissa meno on rennompaa myös mummoilun kannalta ja minun ei tarvitse jatkuvasti vahtia jokaista askelta silmä tarkkana, vaan voin toisen antaa kulkea leikkien mukaisesti. Ulkoilimme uudessa metsässä, jossa lumikökköjen heittely mäkeä alas viihdytti pitkään ja polkua pitkin kävelykin sujui hyvin. Tällä hetkellä kaikenlaiset kepit ovat se juttu ja niitä pitikin keräillä kourallinen mukaan otettavaksi.

Vielä on joitakin juttuja ratkaistavana kodin säilytyksen suhteen, ja sen vuoksi osa tavaroista on laatikoissaan odottamassa omaa paikkaansa. En vain jotenkin jaksa enää hötkyillä ja ajan kanssa löydän ne parhaimmat ratkaisut asiaan, kuin asiaan. Edelleen, kiire ei ole minnekään. Tein väliaikaisia säilytyslaatikoita päällystämällä paperilla muutossa käytettyjä pahvilaatikoita ja oma silmä kestää näin paremmin katsella niitä laatikoita kaapin päällä.

Tämä kuluva vuosi taitaakin olla eräänlainen vanhasta irtipäästämisen teemavuosi ja on aika alkaa sulkea ovia enemmänkin takana, jotta uudet ovet voivat avautua jossakin toisaalla. Aamuisella lenkillä tajusin, että olen vähän kuin jumissa myös ammatillisen olemukseni kanssa ja en pääse asiassa eteenpäin, ennenkuin olen jättänyt hyvästit vanhalle identiteetilleni hoitajana.

Hyvää loppuviikkoa kaikille!

Tervehtymisiä

Sisäilma; asia mitä ei tule ajatelleeksi, mikäli se on kunnossa. Sisäilma, asia mihin ei monikaan tarpeeksi kiinnitä huomiotaan, paitsi sitten, kun on jo vähän liian myöhäistä?

Mitä sitten, jos ja kun sisäilma saa sairaaksi? Sitähän ei voi myöntää ainakaan ensimmäisenä vaihtoehtona. Ei yleensä edes viimeisenä. Kodin vaihto hyvässä lykyssä parantaa, ajan kanssa?

Omalla kohdalla aloin epäillä todenteolla kodin sisäilmaa, kun lääkärin vastaanotolla asia tuli puheeksi muutamia vuosia sitten. Kaikki oireeni täsmäävät myöskin altistumiseen huonolle sisäilmalle ja asiaan olen saanut lievää vahvistusta vajaan kuukauden ajalta uudessa kodissa.

Miesystävä totesi aamusella, että hänen krooninen nuhansa on alkanut helpottaa myöskin. Ja voin sanoa ärsyyntyneeni vuosien saatossa useampaan kertaan hänen jatkuvaan pieneen ”flunssaansa”.

Olisiko huonolla sisäilmalla voinut olla osasyy molempien vakaviin sairastumisiin? Ihan törkeään väsymiseen kaikilla perheenjäsenillä ja lukuisilla muilla omituisilla oireilla?

Oma olotilani on nyt erikoisen hyvä positiivisella tavoin. Herään aamuisin aiempaa virkeämpänä, ja en ole kovin jumissa (pää mukaan lukien) heti aamusta. Olen jaksanut elää kokonaisia päiviä ilman pakottavaa päiväunien tarvetta ja jaksan entistä virkeämmin touhuta kaikenlaista.

Aiemmin yksi yksittäinen asia/tekeminen päivässä on vienyt voimat ihan kokonaan ja olen joutunut kovasti pähkäilemään, ja arpomaan mitä ja milloin teen, etten väsy liikaa ja joudu petiin useammaksi päiväksi. Nyt saan tehtyä useampia asioita yhdessä päivässä, jopa niitä raskaampia asioita, mitkä olen joutunut teettämään jo pitkään muilla. Eilen ravistelin mattoja illalla, mikä on todella epätavallista minulle, vielä pitkän päivän päätteeksi.

Jaksan tällä hetkellä ulkoilla koiran kanssa, enemmän kuin aikoihin, lenkkimatkat on pidentyneet ja vauhtikin on kasvanut. Kävellessä paineen tunne hengitysteissä on kadonnut jotenkin mystisesti ja tunnen miten happi kulkee keuhkoihin. Aiemmin pienikin ylämäen tapainen on saanut minut hiljentämään vauhtia reippaasti ja nyt mäkinen kävely ei tuota suuremmin vaikeuksia.

Yskä on myös kadonnut, kun vielä hetki sitten yskin vähän väliä. Iltaisin yskä oli pahimmillaan ja häiritsi kaikkein eniten. Roskan tunne silmissä on myös poissa ja juuri ehdin ostaa uuden putelin kallista silmätippaa. Kaikenkattava väsymys ja uupumus sekä sellainen outo aivosumu ja kykenemättömyys ajatteluun tuntuvat katoavan jotenkin mystisesti.

Ulkoilin koiran kanssa, siihen päälle tein lumityöt ja siitä vielä uimaan pikkuisen ja äitinsä kanssa. Kotiin päästyä jaksoin vielä lähteä asioille; käymään vanhan mummon luona ja kävinpä vielä kaupassakin. Toki edellisen rupeaman jälkeen maistuikin hetken unet, vaan se hetki riitti palauttamaan voimat ja loppupäivä,-ilta meni edelleen kotitöitä tehdessä. Olen yhdessä päivässä tehnyt asioita, mihin aiemmin minulla on mennyt oikeasti koko viikko eli yksi asia per päivä. Olo on tällä hetkellä melkoisen epäuskoinen, koska en meinaa millään uskoa virkeyteni palaavan takaisin! Onko minussa vielä virtaa, kuten aikoinaan?

Kaikkeen tottuu, keho on ihmeellinen sopeutuja. Asiat muuttuvat tavanomaisiksi, normaaleiksi omassa elämässä ja niihin ei osaa enää kiinnittää huomiotaan. Edellinen pätee muuten ihan kaikkeen/kaikkiin asioihin elämässä ja vasta sivullisen kommentointi saattaa herättää, taikka laittaa puolustuskannalle ? Eihän nyt minulla, eihän nyt meillä voi olla…..

Toinen ääripää voisi olla liian voimakas reagointi asioihin; syyttely, syyllisten etsintä, oikeutuksen hakeminen jne. kantamatta omaa vastuuta ja toimia asioiden eteen?

Itse en oikeastaan reagoinut sen kummemmin epäilykseen huonosta sisäilmasta. Toiveeni hyvän sisäilman suhteen olikin pelkkä tuuleen kuiskattu ajatus. Muuttaessa aikoinaan aavistelin ja toivoin aavistuksen olevan vain omaa mielikuvitusta, kuten niin monesti vuosien aikana myöhemminkin. Olisiko minun pitänyt vaatia tutkimuksia? Olisko pitänyt aiemmin ymmärtää muuttaa pois? Juu, kyllä mutta… Käytännössä ja elämässä asiat eivät mene aina niinkuin itse haluaisi?

Sairastuin hyvin vakavasti ja kaikki energia on mennyt pääosin toipumiseen useammasta sairaudesta, jotka kaikki tuntuivat hyökyvän päälle yksi kerrallaan. Suurin osa oireista rytmihäiriöitä myöden on ollut mahdollisesti huonon sisäilman aiheuttamaa ? Miehen vakava sairaus saattaa sekin olla seurausta? En tiedä, kukaan ei tiedä varmaksi ja kirjoitus on vain omaa pohdintaani asian vierestä, omien kokemusten kautta.

Väsymiseni oli aivan jäätävää, ihan tolkutonta, kuten myös se, ettei ajatus kulkenut sen enempää, kuin yhden asian kerrallaan. Toki asiaan vaikutti myös työssä tapahtunut uupuminen ja ne sairaudet, mutta kuitenkin. Taisi olla olo monien asioiden summa?

Voi olla, että kuvittelen, mutta koirakin on pirteämpi ja jaksavampi liikkumaan? Miesystävä on ehkä virkeämpi myös?

Viimeiset pari vuotta minulla oli tapana, sään niin salliessa, pitää ikkunaa/ovea auki, jotta ilma kulki paremmin, kun tuntui kotona ollessa siltä, kuin happi loppuisi ja ilma ei kiertäisi ollenkaan asunnossa. Nyt uudessa kodissa jo pelkkä painovoimainen ilmakierto toimii erinomaisesti ja tämän sain huomata puhdistaessani liesituuletinta, joka luonnollisesti oli poissa päältä ja ilmaa kulki itsestäänkin pihalle. Arvostan suuresti tätä uuden asunnon selvästi terveellistä sisäilman laatua. Olen hyvin kiitollinen elämässäni tapahtuneesta positiivisesta ja toivotusta muutoksesta kodin suhteen.

Niin, olisiko auttanut valittaa vuokranantajalle/isännöitsijälle jatkuvasti ja pahimmillaan aiheuttaa lisää stressiä niin omalle perheelle, kuin muillekin? Mitä kukaan olisi asialle voinut tehdä? Ilmanvaihtoa oli tietojeni mukaan tutkittu ja se siitä. Ilmanvaihto toimi kuulemma normaalisti ja siihen oli luottaminen.

Asuntoon oli parikymmentä vuotta sitten tehty ”kylpyhuoneremontti”, joka oli ilmeisesti vain kosteusvaurion peittelyä, koska tämä ”uusi” lattiamatto jaksoi vaihtaa väriään laajentuen tasaiseen tahtiin ja tästä kävi huoltomies alkuvuosina tekemässä kosteusmittauksen, ja tulos oli selvä; kosteutta oli runsaasti maton alla, muttei tämä toimenpide johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Mainitsin myös kyseiselle huoltomiehelle kylpyhuoneen omituisesta hajusta, ja hän tuumasi ykskantaan, että parikymmentä vuotta sitten uusittu muovimatto haisee vielä uutuuttaan. Onhan se luotettava siihen, mitä sanotaan.

Kalusteiden, ja muiden kodin asioiden uusiminen on nyt muutoinkin ajankohtaista, joten minua ei harmita luopua vanhassa kodissa olleista jutuista. Suurin osa tavaroista on täysin väärän kokoista, väärän väristä ja epäsopivaa nykyiseen ympäristöönsä.

Hieman uuden kodin värimaailman hahmottelua eteisen osalta, jotain sinnepäin tai sitten ei?

Mukavia loppuviikon hetkiä kaikille!

Muutto on nyt takanapäin

Työtä kotona riittää rauhallisen ja onnistuneen muuton jälkeen; ennenkuin kaikki tavarat löytävät omille paikoilleen. Päivät sujahtavat niin nopeaan ohitse, etten perässä pysy.

Vanha asunto on tyhjä ja siivottu. Kun viimeisen kerran eteisestä katselin kätteni jälkiä, totesin miten olisikaan ollut mukava aikoinaan muuttaa yhtä siistiin kotiin? Aikoinaan siivosin pelkästään pintoja viikon verran, ennenkuin pääsin edes purkamaan muuttolaatikoita ja harmitus oli voimakasta. Syksyllä sain viimein kodin siihen kuntoon, että minusta tuntui valmiilta ja muuttohan siitäkin seurasi. Niin oli myös sitä edellisessä kodissa; heti muutin pois, kun sain kodin ns. valmiiksi.

Kannatti pakata moni asia muoviin ja kääriä tiiviisti pakettiin sohvaa/patjoja myöten. Nyt ei harmita, ettäkö olisi tullut jälkiä arkoihin materiaaleihin jne. Muovi suojasi ja antoi liikeltavuutta ja tässä muutossa jätesäkit kävivät tarpeettomiksi. Vain pikkutyynyt säkitin.

Eiköhän muuttojutut ala väistymään, jahka tässä pääsee kiinni siihen omaan rytmiin ja omiin normiarjen juttuihin. Tänään olisi vuorossa eteisen laittaminen kuosiinsa, ja se onnistuu, mikäli en anna puuttuvan maton häiritä ajatustyötä. Eteisessä tulee olemaan koko lattiapinta-alan peittävä matto. Pienen pieni verhonpalanenkin olisi mukava löytää, tai itseasiassa kaksi oven ikkunan suojaksi.

Puuhaa siis riittää pitkälle tulevaan ja ainakin nyt minusta tuntuu, että kodin sisäilmaongelmat ovat poissa. Tämä näkyy aamujen helpottumisena monin tavoin jo nyt, sekä lenkillä askel on oikeasti kevyempi. Sellainen raskas ja tunkkainen olo häviää näköjään ja jännityksellä odotan, kuinka paljon paremmaksi olo tästä vielä kohenee. Nyt ei lastenkaan tarvitse nukahtaa paikoilleen kahden tunnin kotonaolon jälkeen.

Mahdollisimman mukavaa viikkoa kaikille!

Kiitos vanhalle kodille

Jäät mieleemme monessa. Maisemat ikkunoissa, vaihtuva vuodenaikataulu milloin keltaisena, milloin luminen vuoristo, kesän varjoisat sävyt. Ymmärrän, miksi korpisana on alueella niin voimakkaana läsnä näiden vuosien jälkeen. Tänne vanhaan kotiin ei paista aurinko ja metsä on joskus ollut kovin tiheää ja vanhaa puustoa. Ympärillä on paljon vuoria, maanpainanteita, luontoa. Olen kaivannut auringonlaskuja, ja jatkossa näen ne omasta ikkunastani.

Eläimet luonnossa, lintujen viserrys kesäisin.

Kiitos vanhalle kodille, olet tehtäväsi tehnyt näiden vuosien aikana ja nyt on tullut aika vaihtaa maisemia. Annoit kokemuksen siitä, mitä en enää jatkossa kodissani toivo olevan. Kuntoilun kannalta portaikko sisällä on ihan ok, vaan kun selkä sanoo yhteistyösopimuksen irti, portaikosta muodostuukin päivittäinen selviytymistaistelu.

Kiitos kaikesta, vanha koti. Jotenkin minusta tuntuu, ettei jää ikävä. En koskaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi täällä, ehkäpä seinien sisällä on liikaa asioita, joiden kanssa en tullut sinuiksi? Ehkäpä toivottomuus valtasi liikaa alaa mielessäni, toivottomuus kaiken rapistumisesta käsiin, ilman mahdollisuutta korjata tilannetta mitenkään? Loppusiivousta tekiessäni totesin, etten jää ollenkaan ikävöimään, en kokenut koskaan olevani kotona.

Kodilla on yllättävän suuri vaikutus kaikkeen elämään niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin. Meille on ollut kovin hankalaa perheenä mahtua ylipäänsä vanhaan kotiin, keittiöön ei ole mahtunut kuin korkeintaan kaksi kerrallaan ja silloinkin on varmaa toinen toisiinsa törmäily ja jatkossa siitä ei ole pelkoa. Keittiössä mahtuu nyt touhuamaan useampi kerrallaan.

Jatkossa voimme liikkua kotona ilman jatkuvaa törmäilyä seiniin, kulmiin, huonekaluihin. Ei tarvitse väistää, kun kaksi on samassa tilassa. On hassua ajatella muuttavansa pienempään kotiin, mutta kuitenkin käytännössä suurempaan. Uudessa kodissa on näin ollen paljon turvallisempaa liikkua. Ja sitä liikkumisen turvallisuutta ihminen tarvitsee vanhetessaan.

Niin tosiaan, enemmän voisin kirjoittaa siitä, mitä en jää kaipaamaan sinusta vanha asunto, vaan sitä en tee. Kiitän ja se on siinä sitten.

Elämänlaatuun ja hyvinvointiin seinät ympärillä, siis koti missä oleskelee suuren osan ajasta, vaikuttaa ratkaisevasti. Sisustuksella voi jonkin verran vaikuttaa siihen, mitä silmä näkee ja tuulettamisella voi vaikuttaa siihen, miten ilma vaihtuu jos vaihtuu. Monia asioita olisi pitänyt tarkistaa ennenkuin päätimme muuttaa vanhan kodin seinien sisäpuolelle ja jokapäiväiset harmitukset saivat melkein yliotteen elämästäni ihan vain kodissa olevien puutteiden ja epäkohtien muodossa. No, se siitä nyt sitten. Kiitos, vanha koti.

Hei vaan, uusi koti!

Ensimmäinen yö on takana uuden kodin seinien suojissa. Vaikka talo on vanha, se oli yllättävän hiljainen yöaikaan ja johtuiko peräti suuren suuresta väsymyksestä, ettei yöllä mitkään äänet herättäneet? Voisi sanoa, etten ole aikoihin nukkunut niin hyvin koko yötä, kuin mitä ensimmäisenä yönä uudessa kodissa.

Touhua on riittänyt ja riittää vielä pitkäksi aikaa tavaroiden paikoilleen saattamisen myötä. Kaaos kotona on hyvä sana kuvaamaan tilannetta, mikä juuri nyt vallitsee meillä. Siivoilen ja suunnittelen, ihan rauhassa. Tuntuu, kuin elämäni alkaisi aivan alusta ja niinhän se tavallaan sen tekeekin.

Uudessa kodissa on lukematon määrä positiivisia asioita. Luonto on lähellä tässäkin, pääsen koiran kanssa metsään ihan kotipihalta ja siinä riittää tutustumista pitkäksi aikaa molemmille. Ikkunanäkymät on luontoon, puihin. Sisäilma tuntuu olevan puhdasta ja ilma ainakin vaihtuu. Hankimme sisäilman puhdistimen uuteen kotiin ja se on jo toista viikkoa pöheltänyt menemään. Niin, ja en ole riittävän montaa kertaa vielä maininnutkaan tilan tunnusta, mikä nyt vallitsee kaaoksesta huolimatta.

Ps.Meille paistaa vihdoin aurinko sisälle! Mukavaa loppuviikkoa!

Muutosten vuosi 2024

Kello 9:15 olemme koiran kanssa pääsääntöisesti lähdössä ulos. Ihan sama, heräänkö viideltä vaiko seitsemältä, niin ulkona huomaan olevani aina samaan aikaan. Vielä on hämärää, mutta melko pian näkyy auringon nousu ja hämäryys katoaa hetkeä ennen.

Rakastan rutiineita, ne muotoutuvat vähän niinkuin vahingossa, toimet tulevat automaattisiksi ja sitten niiden rikkoontuminen saattaa aiheuttaa pienimuotoisen sisäisen katastrofin.

Vuosi 2024 on itselläni positiivisten muutosten vuosi kaikessa elämässä. Muutos parempaan alkaa siis käsillä olevasta kodin vaihdoksesta ja uskoisin vuoden 2024 päättyvän opintojen alkutaipaleelle. Väliin mahtuu rakkautta, iloa, onnea, hyvää tuuria, asioiden järjestymisiä parhaalla mahdollisella tavalla, terveyttä, Elämää isolla eellä.

On melkoisen uskaliasta kirjoittaa ylläolevalla tavalla, mutta jotenkin olen luottavainen ja toiveikas. Uskon ihan tosissani ansainneeni vaihteeksi hyviä ja positiivisia asioita elämääni, miettiessäni mennyttä aikaa. Joskus olen kuullut sanonnan, sitä saa mitä tilaa ja minä tilaan kaikkea mahdollista parhainta parasta elämääni. Kaikkea hyvää ja positiivista!

Olen rypenyt menneinä vuosikymmeninä ihan tarpeeksi suossa, käynyt väsytystaistelua itseni ja elämän kanssa ja se saa olla nyt takanapäin ihan suosiolla. Olen saanut kärsiä, elämä on kiduttanut ihan huolella lapsuudesta saakka kaikenlaisilla tapahtumilla ja asioilla, joihin en ole kyennyt vaikuttamaan itse mitenkään ja se tie on loppuun asti nyt kuljettu. Selvisin, vaikkakaan en ehjin nahoin. Seurauksia kannan mukana kehossani, ajatuksissani, tunteissani hyväksyen ne osaksi omaa tarinaani ja nykyisin pystyn halutessani olemaan jopa ällöpositiivinen, oikeasti.

Kaikessa ja kaikella on elämässä tarkoituksensa, kasvaa ja kehittyä ainakin ihmisenä parempaan suuntaan. Voimakkaat kokemukset jättävät voimakkaan jäljen, oppi elämästä siirtyy suoraan selkärankaan.

Yritän pitää tämän vuoden teemana positiivista hyvinvointia oikeastaan kaikessa elämässä, kaikilla elämänalueilla. Kukaan muukaan ei huolehdi hyvinvoinnista, ellei sitä itse tee. Haluaisin olla kovin lapsilleni parempi roolimalli tässä asiassa ja näyttää omalla esimerkilläni, että asenne voi muuttua. Tässä suhteessa olen saanut paljon lapsiltani ajateltavaa, jotka osaavat paljon paremmin huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, kuin minä tähän asti koskaan olen osannut. Olenhan oppinut liiankin hyvin pitämään huolen muista, unohtaen itseni.

Tällaisia mietteitä tähän päivään ja toivon kaikille teille lukijoille positiivisia hetkiä tälle tammikuiselle viikolle!

Muuttolaatikoiden keskellä elämistä

Ulkoillessa on hyvin raitis ilma, yli kahdenkymmenen pakkaset tuntuvat piristävän koiran ulkoilua. Sisälle ei koira malttaisi millään, kävellessä haluaisi pitkittää lenkkejään, vaan vaikka kuinka puen lämpimästi päälle, reilu puolen tunnin ulkonaolon jälkeen varpaat alkavat kylmetä ja on pakko hipsiä kotia päin.

Päivät menevät nopeasti kodin tavaroita laitellessa pakettiin. En malta olla sanomatta jo toistamiseen, kuinka mukavaa on tehdä muuttoa rauhassa ja omaan tahtiin. Vieläkin selkärangassa on muisto ajasta, jolloin tenavat olivat pieniä ja muutot piti hoitaa kaiken muun hektisen elämän ohella. Mietin, kuinka ihmeessä sitä on silloin jaksanut? No, nuorena kai jaksaa paremmin?

Nuorena tavaraakin oli enemmän, mietin mennyttä ja vertaan tähän hetkeen. Toki monen pienen lapsen tavarat ja huonekalut teettivät pakostakin enemmän työtä muuttaessa ja nyt ei ole enää kuin kolmen ihmisen tavarat pakattavana.

Sressi alkaa pikkuhiljaa hiipiä aivolohkoihin ja se näkyy ulospäin. Yritin kassalla maksaa kauppa-ostoksia vanhentuneella kortilla useamman kerran, ennenkuin tajusin kuukauden vaihtuneen. Onneksi sentään uusi kortti oli rahapussissa mukana; en ole ehtinyt niinkin pientä asiaa tekemään, kuin vanhan kortin silppuaminen, muuttoon valmistautuessa.

Pakkaillessa olen karsinut edelleen ja kerään samankaltaisia asioita yhteen, ja sitten mietin, mikä menee muuttokuormaan ja mikä poistoon. Edelleen olen iloinen tekemästäni aiemmasta työstä kotona tavaroiden suhteen ja en saata olla hehkuttamatta vieläkin, miten kannattavaa on pyrkiä vähentämään tavaran määrää kotona. Eräs mukula oli ikionnellinen saatuaan koko takkivarantonsa yhteen naulakkoon läpi käytäväksi. Löytyipä sieltä sellainenkin takki, minkä oli luullut kadottaneen jonnekin.

Säiliöpakastimen sisältöä olisi alettava syömään vähemmäksi, jottei hirmuisesti tule tyhjennettävää ja kannettavaa paikasta paikkaan. Samoin kuiva-ainekaappien sisältöä voisi hieman enemmän tyhjennellä. Viimeksi muuttaessa heittelin surutta pois avattuja paketteja ja enää en samaa virhettä tee toiste. Minulta meni edellisessä muutossa todella pitkään hankkia toimiva kuiva-aine”varasto” kaappeihin ja tuntuu, ettei kierto vieläkään oikein toimi, kuten aikoinaan? Osaltaan tähän on kylläkin vaikuttanut sairastumiseni ja vähentynyt ruuanlaittoni, aina en pysy kärryillä mitä kaapeista puuttuu tms.

Tästä tulikin mieleeni oma vointini, kaksi vuotta on kulunut toipuessa pahimmasta uupumisesta sekä sle:n pahenemisjaksosta ja alkaa pikkuhiljaa ajatukset kääntymään tulevaan. Selän oireilun kanssa olen myöskin oppinut pärjäämään jotenkuten ja ainakin tiedän, mitkä asiat provosoivat oireilua ja kun rasituksen saan pidettyä rajoissa, myös kipu ja muut oireet lievittyvät.

Fyysisen ja kaikenlaisen muun rasituksen kanssa joudun nyt olemaan tarkkana, etten saata itseäni päiväkausiksi petiin. Olo voi olla vaikka kuinka jaksava ja virkeä, mutta jos rajoittamatta teen kaiken heti kerralla, seuraukset ovat kovin ikävät voimakkaan väsymisen suhteen. Siksi olen aloittanut kaappien tyhjentämisenkin hyvissä ajoin, jotta voin ilman kiirettä tehdä oman jaksamisen mukaisesti. Itse muuttopäivä vie voimat kuitenkin ja todennäköinen kunnon romahdus tuleekin heti tavaroiden kantamisen jälkeen, uudessa kodissa.

Umppa jo hieman katseli minua ihmeissään, että mitä se mamma nyt on saanut päähänsä purkaessani kaislaseinämää pois paikoiltaan. Voi, kun olisin koiran ilmeen saanut kameraan, se oli niin jännä ilme se ja murahduksen jälkeen koiruus siirtyi kenkäeteiseen pötköttölemään, mitä se ei ole ennen tehnyt. Uman mielestä mamman päivärutiinit on ihan vinksallaan, ja mamma touhuaa aamusta iltaan vain tavaroidensa kanssa.

Kaapit alkavat tyhjiä, pestyjä. Pitkästä aikaa laittelin nuorimman kanssa päivällistä ja totesin hieman pahoillani, että olen jo raastimen kin ehtinyt paketoida innokkaana. Mitä lie ajattelin, vaiko muuta, kuin että raastin oli sopivan kokoinen ja kevyt jo muuten painavaan laatikkoon?

Olen hieman hämmentynyt perheeni vähäisestä irtotavaroiden määrästä, sitä on todella vähän ja voisin ihan huoletta omistaa vielä toisen mokoman tavaraa ja siltikin sitä olisi vähän. Osasyynä tavaran vähyyteen on periaatteni olla ostamatta ilman oikeaa tarvetta sekä sitten säilytystilojen puute. Sama teema jatkuupi uudessa kodissa, itseasiassa siellä on vielä vähemmän tilaa säilytellä mitään ja uskon joutuvani hankkimaan jonkinlaisen huonekalun tähän tarkoitukseen.

Mukavaa viikkoa ihan jokaiselle!

Heränneitä aatoksia pakkaamisen lomassa

Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.

Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..

Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.

Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.

Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?

Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.

Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.

Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.

Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.

Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.

Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.

Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.

Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.

Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.

Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.