arki – Saman auringon alla

Keväisiä puuhia

Uskomatonta, en ihan heti olisi uskonut kitkeväni rikkaruohoja saati haravoivani samana päivänä. Nyt sekin on tehty viikonloppuna ja kaiken päätteeksi sain myös sisällä imuroitua.

Opiskelin myös hieman puutarhakirjoja; hain vinkkejä ja ohjeita tulevaan pieneen pihaamme. Ihan pelkällä sisustamisella emme nyt pääse pälkähästä, pohjatyöt on tehtävä, mikäli hyvän haluaa… Lumet on sulaneet ja vielä pitää hieman odottaa maan sulamista roudasta.

Eilen Illalla kävin haravoimassa lopun pihamaan ja olipahan lämmintä, yli 15 näytti mittari illan varjossa vielä. Aamulla sää oli tihkusateinen ja pilvet roikkuivat hyvin matalalla. Lämpimämpi ilma teki kävelystä mieluisan ja lintujen keväinen kuoro täytti metsän. Mielessäni pohdin ja suunnittelin pihaa, mitä siihen nyt sitten keksisi?

Ajatus mukavasta oleskelutilasta ulkosalla, katoksen kera. Se on se tavoite, ja syksyllä sitten tiedetään toteutuiko toiveeni?

Joka keväisiin puuhiin kuuluu kodin tavaroiden karsiminen ja järjestely. Käyn ajatuksella läpi niitä tavaroita, joita pitää säilyttää ja olen opetellut kylmästi heittämään pois kaiken sellaisen, jolle ei ole ollut käyttöä edellisen vuoden aikana.

Olen ulottanut tämän karsimisen nyt myös huonekaluihin ja kiikutin kierrätyspisteelle mm. muksun pieneksi jääneen koulupöydän, jota ajattelin vielä muuton yhteydessä itse hyödyntää. No en hyödyntänyt ja se sai siis lähteä tilaa viemästä.

Karsimisisessa ajattelen jo lapsiani ja tulevaa, ettei heille jäisi kovin paljoa rojua pois heitettäväksi, kun sen aika joskus on. Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka ikävää puuhaa toisen kodin läpikäyminen ja siivoaminen on ja haluan lapsilleni jättää mahdollisimman vähän tavaroita, joista pitää hankkiutua eroon aikanaan.

Itselläni on tiedossa sisaruksieni kanssa mahdoton työmaa tulevaisuudessa ja se ahdistaa jo nyt. Tulee kalliiksi hävittää vuosikymmeniä vanhaa arvotonta tavaraa, roskaa ja suurin osa kaikesta tavarasta on kierrätyskelvotonta joten se ei sovellu edes uudelleen käyttöön. Aiempina kesinä olen hieman yrittänyt tyhjentää vanhan mummon vintillä lojuvaa tavaravuorta, vaan toivoton työ se on yksin ollut tehdä.

Karsiminen on samalla oman elämän päällekkäistä läpikäymistä ja arvottamista. Mistä luovun, miksi luovun ja jos jokin jää, miksi sitä kannattaa säilyttää? Kodissa tavara on säilytyksessä ja/tai käytössä.

On tavaraa, jota tarvitaan vain harvoin, sitten on silloin tällöin käytettävät ja päivittäin käytössä olevat tavarat. Sitten on ne, joita ei käytetä, mutta niitä vain säilytetään ilmeisesti säilyttämisen ilosta? En tosin tiedä, kuka oikeasti saisi iloa tavaran säilytyksestä? Minä ainakin saan harmaita hiuksia jo pelkästä sanasta säilytys.

Meillä on arkeen ihan mukavasti tavaroille löytynyt omat paikat, vaikka alkuun uuden kodin niukat säilytystilat nostivatkin karvat pystyyn; nyt olen ihan tyytyväinen siitä, etten ole hankkinut lisää säilytystilaa. Karsiminen on helppoa ja uuden hankinta on jäänyt todelliseen tarpeeseen ja sitäkin pitää miettiä hyvin harkiten.

Koti pysyy siistinä, kun tavaraa on vain tarpeeseen ja jokaiselle asialle on oma harkittu paikkansa, jonne se on käyttämisen jälkeen helppo kiikuttaa takaisin. Säilytystilaakaan ei tarvitse paljoa, kun unohtaa ajatuksen ”Mitä, jos tätä joskus tarvitsen?”

Järjestelen tavarat sinne, missä niitä yleensä eniten tarvitaan/käytetään ja niin vältän myös turhaa paikasta toiseen ramppaamista kotona ja tavaroiden edestakaisin kiikuttelua. Pölytkin tulee pyyhittyä useammin, kun liina on käden ulottuvilla jokaisessa huoneessa valmiina.

Opin itse aikoinaan hyvin tiukkaan ja vanhanaikaiseen järjestyksenpitoon kodissa. Siihen kuuluivat suursiivoukset, kuin myös tavaroiden tarkka säilytyskin tietyissä, epätarkoituksenmukaisissa, hankalissa ja vaikeasti hallittavissa olevissa paikoissa ja se ei sopinut omalle kohdalle ollenkaan ja kaaos oli pikemminkin lopputuloksena, kuin hyvä mieli, saati hyvä järjestys.

Nykyisin, kun olen saanut hallintaan tuon kaaostaipumukseni, saan olla todella iloinen järjestyksessä pysyvästä kodista sekä siitä, että tavarat todellakin pääsevät käytön jälkeen paikoilleen, eikä jää sinne, minne käsi ne sattuu laskemaan. Adhd on taltutettu tämänkin suhteen. hmj

Mukavia, keväisiä päiviin!

Hyvä päivä

Tänäänkin on hyvä päivä!

Valitsen tietoisesti ajatukseni, mantran. Toistan ylläolevaa ajatusta ja vahvistan toivettani, asennetta. Tänään on hyvä päivä!

Riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, toive hyvästä päivästä kantaa pitkälle iltaan. Itseasiassa, omalla asenteella voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen myös.

Selailin aamusella oman puhelimen muistiota, johon olen tehnyt jo vuosia sitten listan asioista, joiden tahtoisin olevan totta jonakin päivänä.

Hämmennyin lukiessa listaani; niin moni asia on tullut osaksi elämääni. Osa ihan viimeaikoina, osa jo paljon aiemmin. Jännittävää, ja uskomatonta miten toiveista, haaveista voi tulla osa arkea ennemmin tai myöhemmin.

Tälle keväälle ja alkukesälle yksi suurempi arjen toiveeni olisi saattaa pieni terassin alku siihen kuntoon, että ulkokalusteiden hankinta olisi mahdollista, niin pian kuin mahdollista. Nurmikolle on hieman turha kalusteita laitella, koska meidän runsaalla käytöllä nurmikko olisi tampattua mutavelliä jo muutaman viikon kuluttua ja sehän ei ole tarkoituksenmukaista.

Jännityksellä odotan myös, kuinka siirtämäni kasvisto on talven yli pärjäillyt ja lähteekö perenna lisääntymään samanlaiseen kukoistukseen, kuin mitä se oli ennen siirtoa vanhassa paikassaan? Jos eivät menesty uudessa paikassaan, sekään ei haittaa. Sitten mietitään jotakin muuta tilalle.

Pihan suunnitelma on valmiina. Toteutus on hieman vielä hakusessaan, haastavan pohjan vuoksi. Peruskallio pilkistää paikoitellen suunnitellun terassinpohjan kohdilla ja mielellään laittaisin lattiaksi betonilaattaa. Puu vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja se on ehkä este materiaalivalinnalle, jos helppohoitoisuutta ajattelen ja ehkä kuitenkin haluan keskittyä tekemään jotakin muuta jokakeväisen pinnansutimisen sijaan?

Aamuinen ulkoilu oli hyvin virkistävä ja kotiin päästyä piti tarkistaa ulkolämpötila ihan varjon puolelta ja +11 näytti mittarissa olevan. Lumipeite on kadonnut ja Umppa raukka käy köllimässä siellä, missä vain pienikin pläntti lunta on jäljellä.

Ilma oli tuulesta raikas, talven hiekoituksia on viime viikolla pesty kaduilta ja sen huomaa heti ilmanlaadun parantumisena. Kadulla oli yllättävän mukava tallustella vaihteeksi. Koirankakkojakaan ei näkynyt harmiksi asti, kuten yleensä. Pientareet vaikuttivat siisteiltä.

Aurinkoinen ilma sinisellä taivaalla höystettynä antoi lenkkeilyynkin uutta puhtia ja keväiset lintujen sirkutukset kuuluvat jälleen sisälle asti. Kotipihan yli lensi ensimmäisten kaakattajien parvi, isohkoja lintuja, vaan en ehtinyt tunnistaa mistä lajista oli kyse.

Arvostan suuresti ja edelleen lähiluonnon tarjoamaa ympäristöä, metsäplänttejä, polkuja joiden rauhaan pääsee hyvin pienellä kävelyllä ja luontoon pääsen oikeastaan jo kotipihalta puistoalueen alkaessa tien toiselta puolen.

Jokatapauksessa, kevät on edennyt reippaasti ja kohta pääsen aloittelemaan ikkunoiden pesua, josko ehtisin ennen helteitä saada urakan valmiiksi?

Mukavaa kevään edistymistä!

Luovuutta kotiinkin asti

Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.

Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.

Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.

Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.

Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.

Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?

Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.

Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.

Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.

Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.

Kevään alkua

Kevät alkoi, nyt huomaan ihan arjessa valoisuuden lisääntyvän hurjaa vauhtia ja kotiinkin kaipaan jo lisää valoa. Jälleen on selvitty yhdestä yhdestä talvesta, pimeästä ajanjaksosta.

Tiedossa on opintoja; pääsin siis opiskelemaan uutta tutkintoa. Nyt se on virallista ja vihdoin voin jättää entisen ammatti-identiteetin taakse.

Opiskelen tutkinnon ammatillisena kuntoutuksena koulutussopimuksella eli olen samaan aikaan myös työssäoppimassa työpaikalla. Ammatin vaihto on edennyt siis virallisia reittejä pitkin, työeläkevakuutusyhtiön kautta.

Kohdallani useampi terveydellinen syy puolsi uuden ammatin hankkimista ja hieman jännittää menestyminen opinnoissani jatkossa. Kaikki uusi ja vieras kun tuppaa olemaan minulle pienen kriisin paikka noin ihan yleisestikin.

Vuosi sitten näihin aikoihin aloitin valmentajan avulla pohdinnan tulevasta. Lähtökohta oli aika tyhjä, koska minulla ei ollut aavistustakaan omista vahvuuksista ja kyvyistä, joita voisin hyödyntää jatkossa. Koin, ettei hoitajan koulutuksella ja työkokemuksella oikein tehnyt mitään, ja voi miten väärässä olinkaan.

Jo nyt huomaan, miten koko elämäni kulku on ikäänkuin valmentanut minua seuraavien vuosien ja vuosikymmenien työhöni.

Olen kuvannut uusia työolosuhteitani luksuksena. Itse työkin on näyttäytynyt luksustyöltä entiseen verrattuna ja voi miten kiitollinen olenkaan nykyisestä tilanteestani. Oman työn arvostaminen on huippua ja onkin ihanaa, kun voi löytää ja käyttää niitä erilaisia omia vahvuuksia työssä, joita löytyy ihan jokainen päivä uusia ja unohdettuja. Lähden hyvin mielelläni aamuisin työn ääreen.

Teen edelleen töitä ihmisten parissa, mutta lähtökohdat ja tarpeet ovat työssä erilaisia verrattuna hoitotyöhön. Kaikkein mullistavin tunne onkin päällimmäisenä ollut se, ettei virhe maksa ihmishenkiä. Kaiken voi siis määrittää rahassa ja pahimmillaankin vain asiakkaan mielipahalla, jos sattuisi tulevassa työssä virheen tekemään ja yleensä tehdyn virheen voi myös korjata, joka sekin on kovin helpottava ajatus.

Opintojen aloitus kutkuttaa, uusi alani on kaikin puolin vierasta, ellei muutaman kuukauden työkokeilua lasketa lukuun. Opinnoissa avartuu sitten se valtava määrä tietopuolta, joka pitää omaksua ja sisäistää.

Kiitollisuus on jälleen kovasti pinnalla. Muistelen vuoden takaista hämmennystäni siitä, miten ihmeessä ikinä löytäisin sen oman juttuni työelämän puolella. Asioilla on tapansa järjestyä, kuten jälleen saan todeta tämänkin asian suhteen.

Elämä on kaikinpuolin tällä erää kovin tasaista ja mutkatonta. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana? Ei ole draamaa, ei kriisejä taikka huolia, joista pitäisi osata ottaa koppeja, kuin paraskin pesäpallon pelaaja.

Voin jopa luottaa siihen, että omat suunnitelmat myös pitävät päivien mittaan ja ylipäänsä voin tehdä jonkinlaisia suunnitelmia viikoille, ilman että joudun huomioimaan muidenkin tarpeita, jotka sitten menisivät omieni edelle. Tämä tilanne on kovin vieras, sillä koko elämäni ajan olen huolehtinut muiden tarpeista, auttanut muita minkä ehdin ja se kaikki on maksanut minulle omien tarpeiden laiminlyöntinä.

Jostain syystä olen saanut lisää energiaa touhuamiseen niin töissä, kuin kotonakin. Epätietoisuus on näköjään vienyt suuren osan kaikesta käytettävissä olevasta energiasta ja kun asiat on vihdoin selkiytyneet, ylimääräistä virtaa riittää ehkä liiaksikin asti.

Noh, ei pidä nuolaista….Jatkaessani tätä kirjoitusta parin tunnin tauon jälkeen, sain todeta että huh huh taas…Minulla oli suunnitelma tälle vapaapäivälleni…

Kymmenen minuutin aikana asiat muuttuivat ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi.

-Uimahalli suljettiin äkillisen korjaustarpeen vuoksi, joten emme lähteneet polskimaan tyttären ja lapsenlapsen kanssa. Onneksi tästä tiedotettiin nopeasti. Harmi oli kuitenkin suuri, pikkuinen oli koko aamupäivän odottanut uimareissua ihan kiukkuun saakka.

-Samaan aikaan nuorin lapseni soitti ja kertoi avaimiensa kadonneen. Mopedi jäi parkkiin ja kävelymatka kotiin ja vara-avainkin hukassa. Pahasti näytti uuden lukon hankinnalta tilanne ja niinhän siinä sitten kävi, ettei vara-avaimen tilanteesta tullut selvyyttä.

-Nuorin tytär soitti samaan aikaan matkaltaan kampaajalta takaisin kotiin. Kampaaja oli pilannut hänen hiuksensa, vaaleat raidat olivat tuhkanharmaata mössöä ja edes lapsi ei olisi kotona saanut niin kamalaa lopputulosta aikaiseksi. Kuullessani hinnan tälle ”raidoitukselle”, kauhistuin. Edes kampaajan tarjoama korjaus ei pelastanut hiuksia ja entinen niin kaunis tukka on nyt pilalla. Noh, hiukset ovat uusiutuva luonnovara, vaikkei se harmistusta ja mielipahaa ja rahanmenoa korvaakaan.

Miehellä päivä venyi, venyi ja venyi. Muksun avaimia olisi pitänyt lähteä etsimään vielä kertaalleen, mutta auto oli miehen alla. Joten päivä venähti yhdeksi odotuksekseksi. Pikkuinen saapui meille pariksi tunniksi hoitoon, koira piti käyttää tarpeillaan ja kun vihdoin sain auton käyttöön, niin siinä ajellessa vierähti useampi tunti.

Oli kyllä kaikenlaista muutakin pientä arjen ongelmaa koko päivälle, vaan kyllä sitä sai olla kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi mielenpahoitus oli ja on hyvin pientä seurausta. Ihmettelimme porukassa vain sitä, miksi kaikki tapahtui noin sumpussa, yhtäaikaa ja koko perheen jokaiselle jäsenelle jotakin?

Väärässä kaupassa

Joskus sitä erehtyy väärään jonoon kaupan kassalla, ehkä?

Harvoin närkästyn. Yleensä minua vain huvittaa ihmisten käytös, mikäli se kovin poikkeaa tavanomaisesta.

Pikaisesti tehdyt ostokset jättimarketissa, pieni kori käsivarsilla ja vain tarpeellinen seuraaville päiville.

Kansio, se oli nyt se tärkein asia muistettavaksi. Paljon olisi koneella tietoja, mutten selviäisi ilman paperia ja kynää lähiopetuspäivistäni. Se löytyi ihan pienellä etsimisellä.

Sitten niihin ruoka-asioihin, niin…Hevi-osastolta sitruunaa ja avokadoa, pussi valmista raastetta. Sitten etsimään piimää, koiralle. Sen täytyy ehdottomasti olla lakton. Maitoa? Ei, sitä on kotona riittävästi. Ai niin, kermaviiliä raasteen kanssa, ja jos löytyisi niitä kasvispullia, kun ollaan täällä tietyssä kaupassa, missä niitä yleensä aina on? Missähän se kasvispullien hyllyväli nyt olikaan? Muksulle vaihteeksi hänen omavalintainen iltapala, joka oli tällä erää jokin kääre täytteellä. Niitä tiettyjä leipiä ei enää ollut, mutta hienosti sieti pettymyksen.

Melkein törmäämme äitiin, joka marmattaa lapselleen siitä, kuinka tämä aina viitsiikiin käyttäytyä, kuin viisi-vuotias. Lapsi oli arvioilta noin seitsemän vanha ja väitti jotakin vastaan, kunnes olimme kuulomatkan ulottumattomissa ja jäi kuulematta, miten asia ratkesi loppupeleissä. ”Mutta kun äiti….” Lapseni naurahti kuullessaan äidin sanat, ja minun oli pakko kysyä, kuulostiko jotenkin tutulta tuo lause ”Kuinka sinä aina viitsitkin käyttäytyä, kuin viisi -vuotias pikkupoika?!” Taisin itsekin aikoinaan syyllistyä samaan ja ihan hyviä lapsia jokaisesta on kuitenkin tullut.

Maailma ei kaadu haluamisiin, vaan onpahan jotakin mitä odottaa jatkossa ja pettymyksien sietokyky ja kärsivällisyys jatkavat nousuaan. Jatkamme matkaa hakemaan huomiset tortilla-ainekset sekä ketsupin. Huomaan näköni hämärtyneen, kun yritän lukea heinz-pullon kyljestä ainesosia. Kai se (kin) on kohta otettava asiaksi ja varailla aikaa lasien uusimiseen/hankintaan. Huomautan siinä ketsuppihyllyllä muksulle sinapista, nyt voisi valita haluamansa. Mukaan tarttuu oikeanlainen sinappi, kun meillä on ihan liian pitkään ollut jääkaapissa vain vääränlaista sinappia.

Ihmettelen kaupan valtavien hyllyjen väliköissä puikkelehtivaa nuortani, joka suunnistaa tottuneesti ja varsin tietävästi juuri oikeille paikoille minun vielä miettiessä, pitäisikö kääntyä tuonne, vai tuonne, vai jatkaa suoraan ja sitten vasta kääntyä? Huomaamattomasti lapseni tönäisee minut useamman kerran oikeasta käytävän päädystä oikeaan hyllyvälikköön ja en malta olla miettimättä, vaivaavo minua kenties dementia?

Ei vaivaa, olen vältellyt kyseistä kauppaa hyvin pitkään ,erityisesti ruoka-ostojen hankintaa ajatellen. Olen ollut itselleni armollinen, ja en ole kiusannut itseäni käymällä tässä kyseisessä kaupassa ruoka-ostoilla.

Syitä on monia ja muistan ne syyt aina siinä kohtaa, kun joku aloittaa hyökkäyksen kauppakärryillen minua kohti, muutama vauva,-taapero aloittaa sen huutoitkukonsertttinsa, taikka ihmismassat mainaavat kulkea kolme,-neljä vierekkäin ja kymmenen peräkkäin, kukin omissa ostosmaailmoissaan miettien ruokaansa.

Vihoviimeisenä kaupasta lähtevät ne omat äänet, hurina ja tasainen sirinä. Kolinaa silloin tällöin, valot häikäisevät silmiä ja nykyisin myös lattia on vaarallisen liukas kaakelilattia. Olen jokainen kerta käydessäni meinannut liukastua johonkin märkään kohtaan heittää nurin. Ja ne kävelymatkat suuressa jättimarketissa, ne vastaavat yhtä koiran kanssa heitettyä lenkkiä.

Suuressa marketissa on keskimääräistä enemmän eri tunteen pauloissa kiemurtelevia ihmisiä ja inhoan ylikaiken sitä, kun niitä tunnejuttuja tarttuu minuunkin. Harvoin tulen iloisena kaupasta ulos, ja yleensä olen hermoromahduksen partaalla päästessäni kotiin.

Tähän ikään mennessä en ole oppinut suojaamaan itseäni näkymättömiltä hyökkäyksiltä, ankeuttajilta jotka pörräilevät tarraten kiinni hetimiten, kun tilaisuus siihen koittaa. Kunnon lääkitys ehkä voisi auttaa asiaa pääsemään kaupasta ulos jotenkuten yhtä onnellisena, kuin sinne mennessäkin?

Valitsin kassan jossa oli vain yksi perhe ennen meitä laittamassa hihnalle viimeisiä ostoksiaan kärrystään. Odottelin kohteliaasti ja välimatkaa pitääkseni hihnan tyhjentymistä ja aloin lappamaan hitaasti pieniä ostoksiamme hihnalle. Kaupan kassahenkilöllä ei ollut mikään edellisten kanssa, hän jutteli siinä leppoisaan tahtiin samalla, kun viivakoodi lauloi iloisesti ja viimein sai perhe ostoksensa maksettua ja pakattuakin.

Kassan alkupään hihnasto oli täyttynyt meidän ostoksista ja odottelin vielä, että hihna liikkuisi hieman eteenpäin, jotta voisin sen kapulan mahduttaa merkiksi minun ostoksistani. Seisoskelin paikoillani ja kauhukseni peräämme oli saapunut ostoskärryistä tehty laiva, keinuen niitä ostoja ,kuin myös lapsia pullisteli siellä täällä laivassa sekä ympärillä. Kapteenina laivalle oli väsynyt äippä, joka pelästytti minut hyvin heittämällä ostoksiaan hihnalle niin, että pauke vain kävi. Suljin korvani, sillä en tahtonut kuulla hänen manauksiaan sen enempää ja vain mielessäni harmittelin omaa saamattomuuttani puheen tuottamiseni suhteen.

Olisin halunnut niin kovin sanoa tuolle naiselle, ettei paiskoisi niitä tavaroitaan siihen hihnalle, tai vähintäänkin hän odottaisi omaa vuoroaan, jotta hihnalle tulee enemmän tilaa hänen ostoksilleen. Siirryin siitä sitten askeleen edemmäs, kohti maksupäätettä ja vilautin asiakasetukorttia, ja hitto sentään. Tavaroiden paiskonta oli tarttunut kassaihmiseenkin. Hän heitti kansioni piippauslaitteessa käytettyään sellaisella voimalla, että minun olisi tehnyt mieli heittää kansio takaisin hänen kasvoilleen, ja minä vain hymyilin kiltisti ja autoin muksua pakkaamaan ostoksia oikeassa järjestyksessä kassiin. Maksoin ostokset ja pakenin paikalta.

Tunteet ikäänkuin tarttuvat, huomaamatta ja hyvänkin päivän voi pilata käymällä ihan tavallisessa jättisupermarketissa. Ihmiset, nuo merkilliset olennot, jotka keskenkasvuisina ja kömpelöina itseni mukaan lukien opettelevat arjesta selviytymistä ja aina on jokin vaihe meneillään. Aina on jokin kriisi, draama, ikäkausi tai ihan vain asenne-koska voin.

Tänäänkään en nähnyt hymyileviä ihmisiä? Missä he ovat? Eivät he ole ainakaan hypermarketissa illalla klo kuusi? Tai en tiedä. Olen joskus kuullut sanonnan, jonka mukaan ”kyllä se sinunkin hymysi vielä hyytyy jonain päivänä”….

Vilkasta arkea

Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.

Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.

Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.

Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.

Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.

Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?

Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.

Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.

Mukavaa viikkoa jokaiselle!

Positiivisia kokemuksia

Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.

Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.

Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.

Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.

Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.

Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.

Vähempi on parempi

Kävin kesävaatteita läpi, todeten päässeeni eroon ajatuksesta; ”josko tätä vaatetta vielä joskus tarvitsisin?” Säilöön jäi operaation jälkeen pieni (20l) muovilaatikollinen seuraavalle kesälle ja poistoon meni kaksi täyttä muovikassillista rytkyä. (ei oikeasti rytkyä, vain itselle sopimatonta) Sain myös pari yöpaitaa käyttöön vanhoista kesäpaidoista, ja jälleen yksi ostos uutena kaupasta on vältetty toistaiseksi.

Samalla järjestelin vaatekaapin talvikuntoon eli vaihdoin henkareihin ne paksummat sisävaatteet, villapaidat yms. helposti saataville. Tyhjiä hyllyjä ilmestyi kolme, mikä tarkoittaa mukavan väljää säilytystä jatkoon.

Keväällä muuton yhteydessä olinkin käynyt jo kesävaatteet tiukalla kammalla läpi ja nyt tosiaan heitin pois kaikki ne vaatekappaleet, joita en käyttänyt aktiivisesti/ollenkaan menneenä suvena.

Vähän kerrallaan, asia kerrallaan kuntoon.

Aina ei omalla kohdalla vaatekaapin sisältö ole pysynyt järjestyksessä. Joku sotki järjestellyt vaatepinot, kaapissa kuin kaapissa ja vaatetta oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös niitä hutiostoksia, kuin niitä, joita piti käyttämättä hillota ajatuksella, jos vielä joskus käytän.

Se joku olin minä itse. Yleensä viikatun vaatepinon keskimmäisin vaate oli aina se, joka piti saada käyttöön. Kiireiset aamut ja niin edelleen. Illalla ihan sama, mihin pestyt, viikatut vaatteet laittoi, kunhan ne oli kaapissa ja parin viikon päästä vasta siivottu kaappien sisältö pursui ulos ja tuskastuminen oli taattua. Viikattujen vaatepinojen tilalla oli hyllyillä myttyjä, epämääräistä kaaosta.

Ja kuitenkin, käytössä oli aina vaan ne samat, tietyt ja hyväksihavaitut vaatekappaleet, jotka pyörivät vuosikaudet pyykkirumbassa mukana.

Syitä vaatteiden hilloamiseen kaapissa oli monia, kuten myös olla pitämättä kaapissa olevia vaatekappaleita, joka taas johti kerrasta kertaan katastrofin omaiseen räjähdykseen kaapeissa;

Omistin yksinkertaisesti liian paljon vaatteita, joista suurin osa oli:

väärän kokoisia ja mallisia omalle kropalle
väärän värisiä
väärän tuntuisia ja väärällä materiaalilla
Rikkinäisiä, odottaen napin ompelua taikka vetoketjun vaihtoa, kulahtaneita, taikka jokin pieni reikä jossakin ja se unohtunut korjata
vääränlainen säilytystapa =viikaten kaikki hyllyyn pinoiksi

Oma suuri ongelmani oli aikanaan luopumisen vaikeus, pois heittämisen synti sekä sitten hutiostokset kiireellä, ehkä suurella alennusprosentilla tehty löytö sovittamatta ja oman kehon hahmottamisen vaikeudet, jolloin oli hankalaa ”nähdä” vaatteesta sopiko juuri se malli itselle, vaiko ei.

Vaateostokseni olen lapsesta lähtien tehnyt yksin, joten en ole saanut toisen ihmisen näkökulmaa vaatteisiini, ja olen joutunut luottamaan peiliin ja omaan silmään sovituskopissa.

Lapsena olin gollegepuku-lapsi ja tyköistuviin vaatteisiin en päässyt koskaan tutustumaan. Sukkikset taisivat olla ainoa tiukka vaatekappale, jotka hyväksyin päälleni ja myöhemmin murrosikäisenä farkut olivat kokoa liian suuret, koska en sietänyt kireää tuntumaa iholla. Pukeuduin aina vähintään kokoa liian suuriin vaatteisiin samasta syystä.

Kasvoin lapsuudessa ajatukseen, ettei mitään saa heittää pois. Ei saanut heittää pois lahjoja, ei ostettuja tavaroita, ei vaatteita, jotka piti korjata ja käyttää pois, ihan viimeiseen saakka.

Tieni on ollut pitkä vaatetuksen kanssa. Opettelin pois ajatuksesta ja ”synnistä”, ettei mitään voi heittää menemään.

Ihan ensimmäiseksi opettelin luopumaan kuluneista, rikkinäisistä vaatteista sitä mukaa, kun niitä kaapista tuli vastaan. Samoihin aikoihin aloin olla ostamatta enää lisää hutiostoja kaapin perälle, sovittamatta.

Huomasin, miten järjestys alkoi pysymään paremmin hyllyillä vaatteiden vähentyessä ja siitä se innostus oikeastaan alkoi. Vuosien aikana opin hahmottamaan kehoni mittasuhteita, sekä opettelin löytämään vaatekaupasta ne oikeanmalliset leikkaukset, värit, kestävät materiaalit jne.

Nykyisin vaatekaappini sisältö koostuu muutamista vaatekappaleista kutakin lajia, ne on helposti yhdisteltävissä toisiinsa, helppohoitoisia sekä ennenkaikkea kyllästymiseen asti kestäviä. Kaikki vaatteeni mahtuvat tätä nykyä kaapin henkariosioon vaatehuollon ollessa erittäin nopeaa ja helppoa.

En säilytä enää sellaista, jota en käytä. Poistan ihan surutta kaikki vaatekappaleet, jotka ovat olleet käyttämättä pidempään. Sama pätee oikeastaan kaikkeen kotona olevaan materiaan tätä nykyä. En hanki alennuksesta, hetken mielijohteesta ”krääsää”, vaan tarvitessani jotakin, käytän vaadittavan ajan löytääkseni arvoihini ja käyttööni sopivan tuotteen. Puhdas tarve jollekin vaatteelle/asialle on ainoa asia, mikä saa minut nykyisin ostoksille.

Nykyään mietin, onko minulla oikea tarve jollekin vai onko kyseessä puhdas halu saada jotakin; täyttämään esimerkiksi jotakin tyhjiötä elämässä?

Viimeksi muuttaessa karsin tavaroita jälleen reippaalla otteella ja täytyy myöntää, etten ole kaivannut poisheitettyjä asioita takaisin elämääni. Edelleen olen sitä mieltä, että tavaran säilyttäminen vain säilyttämisen ilosta on turhaa. Kokemuksesta tiedän omalle kohdalle, että vähempi on parempi kaikessa.

Lajittelun uusi tuleminen, vihdoin

Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.

Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.

Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.

Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.

Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.

Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.

No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.

On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.

Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.

No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.

Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!

Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.

Aloitin väsäämällä ohjelappusen jätteiden lajittelusta keittiön kaapin oveen.

Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…

Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.

Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.

Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.

Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.

Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?

Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.

Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.

Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.

Tervetuloa syksy

Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.

Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!

Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.

Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?

Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?

Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?

Paras vuodenaika

Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.

Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…

Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.

Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?

Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.

Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.

Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?

Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.

On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.

Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?