arki – Saman auringon alla

Nukkumisia,lukemisia

Perjantai ja vapaapäivä. Siivouspäivä, pyykkipäivä. Aamu alkoi lääkkeenjaolla dosettiin. Eilinen olikin opiskelupäivä, sain aikaiseksi paljon ja loppupäivän huilasinkin kirjan parissa viltin alla. Aivotyöskentely ottaa osansa ja paras tapa nollata, on lukea hyvää kirjaa.

Pokkarimuodossa en olekaan lukenut kirjoja, en muista ainakaan ja hitsi miten onkin nopeaa lukemista, kun yhdellä silmäyksellä saa koko sivun ahmittua. Kirja kerrallaan palaan takaisin rakkaan harrastukseni pariin, lukemiseen. Nyt vuorossa oli Alex Schulmanin ”Polta nämä kirjeet” . Kovin oli tutunoloista ja samaistuttavaa, ilman kolmiodraamaa, vaan ei siitä sen enempää.

Oikeastaan olen lukenut intohimoisesti aina siitä saakka, kun opin lukemaan. Vietin kirjaston lastenosastolla koulun jälkeen tuntikausia vain lukien. Jostain syystä minulla ei ollut tuolloin vielä kirjastokorttia, jotta olisin saanut kotiin lukemista.

Yläkouluikää lähentyessä siirryin aikuisten kirjojen pariin, olin lukenut lähes kaikki lastenosaston kirjat ja sarjat. Aloin ahmia jännitystä ja rikoksia. Iltaisin nukkumattia odotellessa oli hyvä lukea, usein pitkälle aamuyöhön.

Lukeminen pelasti unettomat hetkeni nuoruudessa ja saatan vieläkin muistaa ne yöt, jolloin yritin nukahtaa tuloksetta, valvoen silmät kiinni läpi yön. Ne olivat pitkiä tunteja, kuten ovat kelle tahansa unettomuudesta kärsivälle.

Minun onneni on ollut ymmärtämättömyys ja tietämättömyys tuossa nukkumisasiassa. Kun on valvonut yöt lapsuudesta alkaen, sitä ei oikein osannut edes kaivata toisenlaisia öitä. Yöaikainen valvominen silmät kiinni, hereillä ollen oli minulle normaali tapa viettää yöt ja en tiennyt mitä oikeasti nukkuminen oli.

Vasta, kun olin nukkunut oikeasti ensimmäisen yöni, ymmärsin asian. Olin ehkä hieman järkyttynyt tajutessani, etten ollut siihen ikään mennessä vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä.

Samana aamuna, nukuttuani sen ensimmäisen yön oikeasti, ymmärsin myös olleeni koko ikäni fyysisesti kipeä. Lihakset, nivelet, jokainen liikkuva osa oli ollut kipeänä, koko ikäni ja olin sellaiseen turtunut, niin etten rekisteröinyt koko asiaa mitenkään. Olo oli vaan ollut kokonaisvaltaisesti kehno ja minulle se oli se normaali olotila. Piti jaksaa, vaikkei jaksanut. Sinnitellä, vuodesta toiseen.

Nykyisen ja onneksi toimivan kipulääkkeen sivuvaikutuksena olen nukkunut yöni oikeasti. Ensimmäiset aamut, viikot ja kuukaudet muutama vuosi takaperin olivat täynnä ihmettelyä. Tältäkö aamuisin voi tuntua? Levänneeltä, kevyeltä, liikkuminen sujuu ja sängystä pääsee ylös, mieli ei haraa heräämistä vastaan ja ennenkaikkea kipu ja kaikenlainen jäykkyys olivat poissa. Lapsuudesta asti olin ollut aamuisin ärtyisä, jopa vihainen ja ihmekös tuo, kun koko ajan oli kestokipu päällä, koko kehossa.

Oli tosiaan silkkaa hyvää tuuria, kun selkäkipuuni ensimmäisenä määrättty lääke osoittautui erittäin toimivaksi vaimentamaan hermosäryt kaikkialta kehosta ja toimii yötä vasten otettuna myös hyvänä unilääkkeenä.

Olen jo useamman vuoden nukkunut hyvin, herään aamuisin suht virkeänä, ja ennenkaikkea toimivana. Olen erittäin kiitollinen nukutuista öistä, ja nykyisin myös mukavista ja helpoista aamuista.

Myrskyisä opintopäivä

Kesken opintoja havahduin voimakkaaseen lumisateeseen, joka kuorrutti ikkunanpielet ja lopulta myös koko ikkunan katolta tuiskuavan höttöön. Näkymää katsellessa mietin, että onneksi ei tarvinnut lähteä tuohon keliin.

Pitipä kuitenkin ulostautua lumitöiden pariin, ja kyllä sitä lunta riittikin. Ainakin 20cm, ellei enemmänkin. Siinä lunta työntäessä, muistelin milloin olisi viimeksi ollut tällainen keli? Pitkä aika siitä ainakin on, tuollaisesta myräkästä.

Havahduin hereille tuijottamasta ikkunasta näkyvää tuiskua ja palailin takaisin opintojen pariin. Tekoälyä ja algoritmejä, jotka ovat molemmat aiheina jo melkoisen tuttuja ja mielenkiintoisia. Molemmista minulla on myös oma mielipiteeni ja tiedän näiden aiheiden herättävän laajalti erinäisiä tunteita.

Somekuplia—klikkaa aiempi teksti aiheesta

Tällä hetkellä suositukset ovat muuttuneet ja esimerkiksi alle 2vuotiaille ei suositella enää lainkaan ruutu-aikaa ja muidenkin ikäryhmien suosituksiin on tullut muutoksia. Myös esimerkiksi sosiaalisen median käyttörajoituksia alle 13-vuotiaille on suunnitteilla. Ehkä on havahduttu median negatiivisiin vaikutuksiin kehittyvien aivojen ja tunne-elämän sekä ylipäänsä koko elämän kannalta?

Tällä hetkellä tekoälyä tuputetaan joka asiassa ja paikassa. Ymmärrän, se tarvitsee monipuolista materiaalia koulutukseen, jotta voi kehittyä edelleen. Mutta onko pakko jos ei halua? Käyttää tekoälyä esimerkiksi kuvien/tekstin manipulointiin?

Oma suhtautuminen tekoälyyn on vielä ristiriitainen. Ymmärrän sen käytön joissakin sovelluksissa; esimerkiksi karttasovelluksessa se yleensä toimii ja kaupungissa on helppo suunnistaa oikeaan osoitteeseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisen täytyy osata liikkua paikasta toiseen myös sen perinteisen kartan avulla . Apuvälineet toimivat tietyin ehdoin, kuten akun ja sähkön avulla, mutta fyysinen kartta ja ehkäpä opittu taito suunnistaa paikasta a paikkaan b ei katoa, vaikka sähköt/akku loppuukin.

Tiedon jakaminen verkossa nopeaa, jokseenkin yksinkertaista ja sitten onkin hyvä pohtia, millainen tieto on luotettavaa, oikeaa ja ajantasaista? Verkosta löytyy tosiaan kaikenlaista ja tiedon aitouden pohdintaan voisi käyttää ikuisuuden, kuten myös jaetun tiedon lähdemateriaalinkin etsimiseen.

Edelleen jaksan hämmentyä siitä, kuinka etenkin aikuiset ihmiset kommentoivat verkossa. Ihan jopa omalla nimellä ja kuvalla lytätään, haukutaan toinen kommentoija, jonka mielipide ei itseä miellytä; kuin päiväkoti-ikäinen kersa opettelemassa ryhmässä vuorovaikutusta. Sanoisiko nämä samat aikuiset tyypit samat ikävät asiat toiselle päin kasvoja, vaikkapa kahvipöydässä? Verkkoon on helppo huudella, näköjään.

No, jokainen on itse vastuussa omista tekosistaan ja jos vanha suomalainen sanonta yhtään pitää paikkaansa, niin ”edestään löytää sen, minkä taakseen jättää”.

Näissä mietteissä päädyn jatkamaan villasukkien neulontaa ja olenkin uskaltautunut kokeilemaan ohjeiden kera neulomista. Etsittyäni aikani sopivan yksinkertaista ohjetta, netissä tuli vastaan helppo ”punos”-villasukkien ohje, jota lähdin innokkaasti kokeilemaan kolmella värillä ja tapani mukaan muuntelin ohjetta hiukan itselleni paremmin sopivaksi.

Vanhoja asioita vaiko roskaa

Kuppi kuumaa, kermaista kaakaota; kirpparilta hankitusta arabian ”pyörre”-kupista. Kaksi samanlaista kuppia, edulliseen hintaan oli löytö, joka tuli tarpeeseen vuosi sitten.

Kuppi kuumaa kaakaota ja hetken istuminen ja ajatusten setvintää siinä samalla. Olen ehkä myös pettynyt, totean ihmeissäni.

Ihmettelen itsekseni ja jupisen miehelle, miten on mahdottoman huonoksi on mennyt kirppareiden ja vanhojen tavaroiden myymälöiden tuotteet.

Entisajan sanonnan mukaisesti kaatopaikalle joutaisi 99% tavaroista. Joku oli haalinut erääseen liikkeeseensä likaisia, kuluneita ja haisevia matkalaatikoita ja muuta muka sometrendikästä ikivanhaa sisustustilpehööriä. Somemainonta antoi täysin väärän mielikuvan myytävistä tuotteista ja todellisuus oli risainen, likainen, epäkelpo edes kunnostamiseen ja hinta ei vastannut ollenkaan laatua. Kuka viitsii maksaa kaatopaikkakuntoisesta tavarasta?

Toisessa liikkeessä nettisivusto antoi edellisestäkin enemmän vääränlaisen mielikuvan myytävien tuotteiden määrästä ja laadusta. Paikanpäälle päästyä sielläkin oli vastassa suuri pettymys ja siellä oli sitä samaa roskaa, mitä muutkin myyvät ja todellisuus ei vastannut nettisivuja ollenkaan. Nettisivujen perusteella valikoima olisi kattava, suuri ja monenlainen ja laadukas. Paikanpäällä tuli tunne, että oli vähän haalittu/saatu jotakin vanhaa ja menee, jos menee. On helppo tehdä päätös, että on turha vaivautua enää toiste paikanpäälle.

Mies ehdotti vielä perinteistä kirpputorikäyntiä ja autossa totesin meneväni mieluummin kotiin. Eiköhän tämä ollut tässä, meinaan minun kierrokseni on tehty kirppareilla tämän paikkakunnan osalta. Viime aikoina perinteiset kirpparit ovat nekin kokeneet jonkinlaisen aleneman ja myynnissä on pelkkää roskaa. Tavaraa, jota tuskin kukaan huolisi edes ilmaiseksi. Nyppyisiä, reikäisiä ja tahraisia ja haisevia tuotteita korkealla hinnalla. Tätäkö kodit ovat pidättäneet seiniensä sisällä vuosikaudet, ehkä vuosikymmenet, ja edelleenkään ei voi heittää jätteeksi?

Tuleeko yrittäjät sokeaksi myytäville tavaroilleen vai lasketaanko tasoa sitä mukaa, kun maksavat asiakkaat vähenevät? Haalitaanko sitä sun tätä myyntiin siinä toivossa, että joku ne sitten joskus ostaa? Kiinapöydät ja temupöydät täyttävät osan myyntipöydistä ja huhutaan, että itse yrittäjä niitä pitää, jotta tila näyttäisi täydemmältä. Sama juttu niiden ikuisuustavarapöytien kanssa, joita on yhä enemmän ja samoja tuotteita jopa vuodesta toiseen myynnissä tietyillä kirppareilla.

Tosiaan, oma mieluinen harrastus alkaa olla päätepisteessään ja hieman ehkä harmittelen asiaa enemmänkin. Omia ostoksia olen tehnyt kirppareilla juurikin tarpeeseen niin vaatteiden, kuin esim. astioidenkin hankinnassa. Koen mahdottomana enää asioida käytetyn tavaran liikkeissä omalla paikkakunnalla, koska valikoima alkaa olla suoraan sanottuna roskaa, joka ei lopu koskaan.

Kokemukseni juontavat jo pidemmältä ajalta ja jos jokainen kirpparikierros sisältää sen pettymyselementin, niin eihän siinä ole järkeä itseään kiusata loputtomiin. On parempi vaan jättää kierrokset tekemättä ja säästää uuteen vastaavaan, joka sekin sotii kovasti omaa arvomaailmaa vastaan. Mutta, minkäpä teet jos ja kun käytettynä ei enää saa käyttökelpoista? Ainakaan omalla paikkakunnalla .

Talvi taittuu

Ulkona on mukava pakkanen, -10 astetta ja aamun taivas värjäytyy horisontissa lilan ja vaaleanpunaisen hentoihin sävyihin. Puiden oksistoilla keikkuu lumipeite ja aurinko näyttää ainakin pilkistävän tänään, kohta. Päivänvalo näyttäytyy jo kahdeksan maissa. Yritän ottaa kuvan, vaan kuvakulma on liian hankala ikkunasta otettavaksi. Ehkä mielikuva nousee kuitenkin esiin?

Elämä on rauhallista, hyvin tasaista arkea. Työt ja opinnot haukkaavat ison palan ajankäytöstäni ja vapaa-aikani olen käyttänyt lepoon. Neulon sukkia sekä saastutan aivojani seuraamalla sarjoja suoratoiston kautta. Pitkä joululoma sekoitti ehkä hieman omaa rytmiä ja illat ovat päässeet venähtämään myöhempään, kuin mikä olisi hyväksi, joten siinä on pieni tavoitteen poikanen seuraaviin viikkoihin.

Kevään lähestyminen ja talven taittuminen tuo mukanaan lisääntyvän luonnon valon myös sisälle kotiin. Omalle kohdalle tämä tarkoittaa jälleen jo perinteeksikin muodostunutta kodin tavaroiden karsimista. Pimeän syksyn ja talven jälkeen mieli alkaa kaivata keveyttä myös ympäristössä, jossa elelen.

Mietin, olisiko kotosalla vielä jotain, mistä luopuisin? Mitä en tarvitse? Joitakin juttuja tulee mieleen, asioita joita en ole esimerkiksi kahteen vuoteen käyttänyt kertaakaan. Ne jutut nyt vaan jäivät muuttaessa ja unohtuivat kaappiin arjen alkaessa. Ne, mitä ajattelin ehtiväni käydä läpi sitten myöhemminkin. Ja nyt taitaa olla se myöhemmin-hetki sitten?

Muutimme siis kaksi vuotta sitten jälleen kerran pienempään kotiin lasten kasvaessa ja heidän muuttaessaan omilleen yksi toisensa jälkeen. Ei ollut järkeä, eikä itseasiassa taloudellista mahdollisuuttakaan jäädä isoihin neliöihin. Nyt olen pohtinut ja miettinyt sen pari vuotta, millaiseksi haluaisin tämän nykyisen kodin sisustaa. Selkeää visiota minulla ei oikein ole ollut ja se onkin hankaloittanut toteuttamista. Tai saattoi ollakin muutettaessa, vaan mieli on muuttunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta.

Syksyllä sain yhdistetyn olo,-makuuhuoneen huonekalut mieleiseeni järjestykseen ja hermojani raastava huonekalutetris päättyi. Vihdoinkin. Sain kauan kaipaani oman tilan erotettua järkevästi olohuoneesta ja sänkyni ei enää ole se hallitsevin elementti huoneessa, kuten aiemmin oli.

Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan tämäkin koti muotoutuu ja esimerkiksi taulut löytävät paikkansa yksi kerrallaan. Sain pari viikkoa sitten keittiöön naputeltua paikat kahdelle taululle ja koko huoneen ilme muuttui kerrasta. Vielä en ole uskaltanut laittaa esimerkiksi hyllyjä paikoilleen, tai mitään muutakaan mikä pitää porata seiniin kiinni, johtuen aiemmasta huonekalutetriksestä.

Jokaiseen huoneeseen ajatus olisi tehdä jotakin pientä muutosta sisustamalla. Eteisen osalta tiedänkin jo millaista haluan, vaan toteutus antaa vielä odottaa. Sopivan kaapiston löytäminen avonaulakon tilalle on osoittautunut hankalammaksi, kuin osasin etukäteen ajatella. Toisaalta, haluaisin säilyttää avonaulakon? Mutta sitten käytännössä se pursuaa takkeja, ja on kovin epäsiistin näköinen, koska se on tällä hetkellä ainoa paikka niiden säilyttämiseen ja kaipaisin selkeämpää ilmettä sisääntuloon.

Yksi asia kerrallaan kuntoon ja pikku hiljaa hyvä tulee. Kiirettä minulla ei ole kodin suhteen. Kausittainen kaappien läpikäynti on tuottanut tulosta ja sain poistettua vihdoin ne muutosta yli jääneet tavarat eli liian lyhyet verhot, sekä laatikon pohjalle unohtuneet lasten päiväpeitot, joille ei ole ollut käyttöä enää aikoihin. Loput turhat, käyttämättömät ja ylimääräiset astiat löysivät toisaalta uudet kotinsa. Pari muovipussillista vaatetta pääsi kiertoon, osa suoraan sekajätteeseen. Tehtyäni kaappien siivouksen, totesin päässeeni tavoitteeseeni eli en tarvitse lisää tilaa säilytykseen. Tyhjiä hyllyjä on nyt riittävästi. Ainoa selkeä tarve on siis eteiskaapisto, jonne saan takit piiloon ja pois silmiltä.

Kun elämä on pysähdyksissä

Havahduin siihen, kuinka elämäni tuntuu polkevan samaa uraa päivästä toiseen, tai peräti paikallaan joka ikinen päivä.

Herään, menen työhön, käyn sohvalle ja petiin. Seuraavana päivänä taas sama kuvio, joka ei muutu. Uskon ,että tälläkin ajanjaksolla on tarkoituksensa; löytää merkityksellisyys kaikista pienistäkin asioista, joita ei ole ehkä aiemmin edes ajatellut?

Jonain päivänä joskus tulevaisuudessa saatan kaivata näitä hiljaisia vuorokausia, ehkä? Tai sitten en ? Miksi on niin kovin vaikea antaa itselleen lupa nauttia hiljaisuudesta, jossa vietän suurimman osan vuorokaudesta?

Aika kuluu jälleen nopeasti, viikot vierähtävät ihan silmänräpäyksessä ja en meinaa perässä pysyä. Ensi viikolla on jo joulu, huh sentään.

Viisi vuotta sitten näihin aikoihin olin tietämättäni vakavasti sairas. Hoitajan työssä joulunalusaika oli kovin kiireistä, vajaamiehityksellä kotihoidossa juoksimme asiakkaalta toiselle, käyntien määrän ylittäessä joka työvuorossa 20.

Muistan selittäneeni itselleni rintakivut ja rytmihäiriöt ja huimaukset stressinä. Huonona kuntona hengästymisen kiivetessä portaikossa ja turvotukset kuuluvan ikään.

Oli paljon muitakin oireita, joihin olin jo ehtinyt tottua kuukausien aikana, vaikka välillä muistuikin mieleeni muutaman lääkärin sanat, joissa sydämen sivuääni oli kiinnittänyt huomiota, muttei niin paljoa, että olisin joutunut tutkimuksiin. Korona oli tullut edellisenä keväänä osaksi kaikkien arkea.

Kohta kulunut viisi vuotta siitä, kun sain uuden mahdollisuuden elämään. Tuohon jouluaattoon viisi vuotta sitten päättyi siihenastinen elämäni. Viisi vuotta olen opetellut elämään uudelleen, opetellut huolehtimaan ja välittämään myös itsestäni ja helppoa se ei ole vieläkään. Tähän pätee sanonta; jos on pipetillä annettu ei voi kauhalla vaatia.

Viisi vuotta olen sujuvasti opetellut syömään kiltisti lääkkeeni, tekemään valintoja ravitsemukseni suhteen, opetellut liikkumaan koiran kera, olen etsinyt uudelleen omaa paikkaani työelämässä. Yritän ymmärtää ja olla armollinen niin itselleni, kuin muillekin.

Meneillään on ensimmäinen syksy, joulu ilman koiraa ja edelleen ikävöin arkea ja kaikkea sitä hyvää, jota koira perheeseen toi pelkällä iloisella olemassaolollaan.

Kulunut syksy on ollut rauhoittumista kotona, kiireetöntä työntekoa, hiljaisuutta, kirjoja, sarjoja ja neuleita. Pysähtymistä elämän äärelle, moninkertaista hiljaisuutta, sulkeutumista.

Seurailen ikään kuin sivusta, miten maailma ympärillä velloo- ihmettelen asioita, joita ei enää uskalla ääneen sanoa, ei ainakaan julkisesti. Useammin, kuin kerran olen joutunut toteamaan näkemykseni siitä, miten hullua tämä aika onkaan ja miten niin moni asia saanut erikoisia, jopa huvittavia piirteitä julkisuudessa. (vaikkei asioissa itsessään ole oikeasti mitään huvittavaa).

Yleisesti ottaen henkilökohtaista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta horjutetaan jatkuvasti, monin eri keinoin. Samoin on käynyt yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden tunteille. Manipulointi on taitavaa, tehokasta ja yksinäinen on heikompi, kuin joukko. Hajoita ja hallitse-oiva tapa pelottelun ja kiristämisen, eristämisen lisäksi ottaa valta mistä tahansa.

Huomio käännetään toisaalle, samaan aikaan toisaalla tapahtuu sitä, mikä on tärkeää ja olisi oikeasti huomionarvoista. Tiedämmekö oikeasti missä mennään ja miksi?

Ajatusten virtaa, huolta huomisesta. Ei ole kristallipalloa, josta voisi kurkata tulevaisuuteen. Hetki, päivä kerrallaan on kuljettava luottaen siihen, että asioilla on tapansa järjestyä parhain päin niin omassa elämässä, kuin yleisestikin.

Joulun ajan sanoma lienee selvä jokaiselle; rauhaa ja turvallisuutta ihmisten kesken. Edellinen herättää miettimään, oletko sinä turvallinen ja rauhaan pyrkivä aikuinen toiselle? Luotko ympärillesi turvallisuuden, jossa heikommatkin pärjäävät? Annammeko lapsillemme mallin fyysisestä turvallisesta aikuisesta? Entäpä psyykkisesti/henkisesti turvallisesta aikuisesta?

”Kell onni on se sen kätkeköön”

Mikähän on sellainen ilmiö, että jos ja kun iloitset ja edes hieman tuot julki iloisia, hyviä asioita tai pelkkää hyvää mieltä, ehkä onnistumisen kokemuksia niin…

Niin, lähes saman tien ne samat asiat alkavat murentua, haihtua, muuttua negatiiviseen. En ymmärrä ollenkaan, ikäänkuin se oma ilo ja onni olisi pahin synti maailmassa, josta rangaistaan pahoin.

Ilmeisesti vanha sananlasku pitänee paikkansa; ”kell onni on, se onnensa kätkeköön!”

Viime aikoina mieli on ollut yhtä synkkä ja musta kuin ulkona sää. Pimeys valtaa alaa, mikään ei oikein jaksa innostaa, ei kiinnostaa. Olo on kuin teini-ikäänsä kipuilevalla nuorella, evvvk. Niin.

Sohva on tullut tutuksi, nurkkaan on helppo käpertyä neuleen pariin iltaisin. Päivänvalosta on tullut harvinaisuus, aamulla on pimeää töihin lähtiessä ja yhtä pimeää on kotiin palatessa. Työpaikallani ei ole ikkunoita, joista voisi ulos katsella töiden lomassa.

Marraskuu meni ohi ihan huomaamatta, en saata käsittää mihin aika vain humahti? Ja nyt ollaan jo hyvää vauhtia joulukuussa. Joulun taika, ilo? Missä ne ovat?

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaipaan metsään, ulos poluille ja pientareille. Yksin ei tule lähdettyä ulos, vaikka pitäisi.

Suunta muuttuu väistämättä, varjot valtaavat alaa ja tiedän jo mitä odottaa. Talvi, pimeys. Poissa on edellisten vuosien valoisat tunnit, hetkelliset välähdykset aurinkoa luonnon helmassa kävellessä.

Tunnelmia

Aamu aloittaa päivän; ”Tänään on hyvä päivä!” -mantra toistuu mielessäni ja kertailen samalla, mitä päivän aikana on tiedossa.

Sytytän kynttilät hiljaisuuden kera.

Muistelen aikaa, kun kiireiset aamulähdöt lasten kanssa aloittivat päivän…

Enää ei ole kiire, ellen itse sitä aiheuta.

Olen oppinut pitämään aamuista; uusi mahdollisuus kaikkeen hyvään!

Vapaapäivät täyttyvät kotitöistä, lukemisesta ja neulomuksista. Työpäivien jälkeen on edelleen pakko torkkua pienet unet, vartti tai puoli tuntia riittää ja sitten onkin jo ilta.

Illat hämärtyvät nopeaan, pienillä valoilla saa tunnelmaa aikaan.

Mietin, oliko tänään hyvä päivä? Olihan se hyvä päivä tosiaan…

Joskus tulee peräti hetki, ettei millään malttaisi käydä unille…

Pieniä iloja; asioita, joista tulee hyvä mieli niitä katsoessa.

Päätän, valitsen ja toivon edelleen: Tänään on hyvä päivä!

Syystunnelmia

Syys, syksy, talveen laskeutuminen. Ehdottomasti vuoden parasta aikaa tämä yhä hämärtyvien päivien elo.

Muistelen, miten jo ihan pienestä tytöstä saakka syksyn alkaminen aiheutti jännitystä ja ympäristön muutokset luonnossa iloa. Samoin on tänään ja ehkä jopa toistan itseäni kirjoituksissani, vuodesta toiseen. Syksy vaan on itselleni erittäin tärkeää aikaa, positiivista aikaa.

Ilmojen viileys kesän kuumuuden jälkeen on tervetullutta. Samoin yhä pimentyvät päivät aiempaan valoisuuteen verrattuna. Rakastan hämärää, joka kynttilöiden valossa taittuu salaperäiseksi leikiksi lepattavan liekin avustama.

Pidän ajatuksesta, että valmistaudutaan lepoon. Talvi on luonnon aikaa kerätä voimiaan, jotta taas ensivuonna luonnon kukoistus on taattua. Eläimet ja ihmisetkin vaipuvat kukin omalla tavallaan lepoon näin syksyn edetessä.

Opintoja on takana useampi kuukausi, samoin työtä ja huomaan lähes jokainen päivä, miten onkaan mukavaa oppia uutta. Huomaan myös päivittäin ilokseni hyötyväni asiakastyössä laajasta tietämyksestäni monen aihealueen parissa.

Pelkäsin keväällä ehkä turhaankin uusia opintoja. Olin kovin epävarma siitä, oppisinko enää mitään uutta ja onneksi nämä luulot ovat karisseet pois. Etenen itselleni sopivaan, rauhalliseen tahtiin ja edelleen kykenen sisäistämään uutta asiaa. Olen hyvin kiitollinen ylipäänsä uudesta mahdollisuudesta aloittaa työelämä ikäänkuin uudelleen ja vieläpä puhtaasti omien resurssien ollessa etusijalla.

Viimeaikoina olen saanut kokea monia uusia asioita koskien esimerkiksi työssä vietettyä aikaa. Palautuminen työn jälkeen on sekin uutta minulle, enkä tarvitse useampaa vapaapäivää palautuakseni yhdestä työvuorosta.

Odotukseni ovat täyttyneet työn osalta ylikin, tosin en tiennyt vuosi sitten mitä odottaa uudelta työnkuvalta ja nyt minulla on jo hämärä aavistus asiasta. Pidän uudesta työstäni suuresti ja viihdyn erinomaisesti tulevassa työssäni. Mahdollisuudet kehittyä ja kehittää omia taitoja sekä monipuolinen työnkuva pitävät mielenkiintoa yllä positiivisella tavoin. Ennenkokematonta, jos näin voisin sanoa.

Tosiaan, vuosi sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja tällä hetkellä olen kovin kiitollinen uudenlaisesta työnkuvasta, joka sopii täydellisesti minulle ja oikeastaan voisin jopa sanoa, että työnkuva tukee täydellisesti vielä jäljellä olevaa terveyttä.

Melkeinpä olen unohtanut arjessani ne haasteet, mitä on ollut vaikkapa kehon suhteen. Ergonomia on tunnistettu työpaikalla tärkeäksi osaksi ja olenkin saanut opetella käyttämään monipuolisesti erilaisia ”apuvälineitä” esimerkiksi tietokoneen äärellä työskennellessä.

Kotosalla ollessa teen vähän kerrassaan ja palastellen kotityöt. Viimeinkin olen oppinut tasapainottamaan tekemiseni niin, etten uuvuta kehoa heti ensimmäisten tuntien aikana ja tapani toimia on mennyt tuonne jonnekin selkärankaan ja automatisoitunut. Tämän myötä elämänlaatu on kohisten noussut ja energiaa riittää arkeen tasaisemmin ja olen huomannut jopa pientä palautumista tapahtuneen.

Toki monen monta asiaa osiaa on ollut hiljaisessa muutoksessa; ruokavalio on vaihtunut hitaasti toisenlaatuiseen, olen syönyt lisäksi monivitamiiinivalmistetta, jonka hyödyn huomaan lisääntyneessä jaksamisessa. Puutosta on varmasti monien ainesosien kohdalla ollut vuosia, johtuen vääränlaisista valinnoista syömisten osalta.

merinovillaiset sukat päikkyyn pikkumiehelle hänen lempiväreissään

Olen erityisen iloinen elvytettyäni rakasta, vanhaa harrastustani kirjojen parissa ja vaikka äänikirjat ovatkin korvanneet lukemisintoani aiempina vuosina, yhä enemmän olen alkanut lukea fyysisiä kirjoja ja käynyt ahkerasti kirjastossa lainaamassa niitä. En muistanutkaan, kuinka rentouttavaa on lukea ja uppoutua toiseen maailmaan, taikka sitten oppia jotakin uutta tietokirjan parissa.

Toivoisin ehtiväni neuloa enemmän, ja tämän syksyn/talven tavoitteena tai ehkä vielä ajatuksissa olisi opetella neulomaan islantilainen villapaita samalla, kun iltaisin käperryn sohvan nurkkaan seuraamaan jotakin aivotonta sarjaa yhdessä miehen kanssa. Siinäkin on ollut oma opettelunsa; istua ja vaan löhötä sohvalla.

Arki muotoutuu uudelleen

Rakkaan perheenjäsenen menetys on ottanut ajoittain koville. Alkuun ulkoiluajat ja erityisesti ruokailuajat saivat ikävän nousemaan pintaan. Kotiin tullessa koti on hiljainen, hännänheiluttaja ei ole vastassa kertomassa päivänsä kuulumisia. Säännöllinen ulkoilu on historiaa, säässä kuin säässä. Uma toi elämään hyvin paljon positiivista ja nyt hän elää muistoissa, kauniina kuvina.

Suru helpottaa ajan myötä ja jo lemmikkiä ottaessaan sitä tiedostaa joutuvansa jonain päivänä kohtaamaan menetyksen. Moni on kysellyt, aiommeko vielä joskus etsiä lemmikkiä? En tiedä, en vielä osaa sanoa.

Käytännössä huomaan, kuinka tarvitsisin kaverin ulkoiluun, sen pakottavan syyn lähteä kävelemään ulos. Kovin montaa kertaa en ole ulkoilemalla ulkoillut enää koiran poismenon jälkeen. Koira oli se motivaatio, joka pakotti ylös, ulos ja lenkille.

Sain viimein hankittua pyörän itselleni ja ajatuksena oli, että työmatkoja ainakin liikkuisin pyöräillen ja vapaa-ajalla opettelisin uudelleen tekemään pitkiä lenkkejä, kuten joskus ennenvanhaan. Tapojen muutos tapahtuu hitaasti, mutta toivottavasti varmasti. Pari kertaa olen käynyt töissä pyöräillen, ja muutamia kertoja tekemässä pidemmän pyrähdyksen vapaalla ollessa.

Aika, joka on nyt vapaata ulkoilusta on täyttynyt kotitöillä, neulomuksilla ja muilla vanhoilla harrastuksillani. Lukeminen on lisääntynyt, samoin neulonta. Minulla on kesken nyt kahdet neulomukset pikkuherroille. Toiselle lämmin pipo ja toiselle ohuet villasukat päiväkotiin saappaiden ja myöhemmin talvikenkien kanssa pidettäviksi.

Sain viimein myös pestyä kodin ikkunat ulkoa päin. Yletyin pitkällä varrella, korkealla jakkaralla seisten ylimpäänkin ikkunaan miehen pidellessä jakkaraa tukevasti paikoillaan. Aikaakaan ei kovin kauaa hommaan kulunut ja vielä pitäisi sisäikkunat saada pestyä ennen pakkasien tuloa.

Huomaan, että päivittäisten kilometrien tallaaminen koiran kanssa vei aika paljon energiaa ja palautumista tapahtui valitettavan harvoin. Tässä mielessä olen saanut lisää puhtia arkeen, tehdä eri asioita hieman enemmällä volyymilla ja aikaansaamisen ilo ja parempi fyysinen jaksaminen arjessa on saanut minut myös enemmän empimään mahdollista uutta lemmikkiä.

Haluanko vielä jatkossa väsyttää itseäni fyysisesti päivittäin, kun palautuminen ei ole aina niin itsestään selvää? Koiran kanssa eläessä ei ole vaihtoehtoa, jos ei jaksa, niin on jaksettava jokatapauksessa. Ulos on mentävä, oli oma olo millainen tahansa.

Toistaiseksi lemmikkihaaveet saavat odottaa. Asiassa olisi hyviä, mutta myös niitä huonoja puolia ja tällä hetkellä haluan nauttia siitä ajatuksesta, ettei mikään sido kellonaikoihin, taikka kotiin samoin, kuin lemmikin kanssa eläessä.

Syksy on edennyt ja ensimmäisiä merkkejä vuodenajan vaihtumisesta on näkyvissä, vaikkakin kovin myöhään esimerkiksi lehtien väri puissa on vaihtumassa. Ilmassa tuoksuu jo hienoinen talvi, pakkanen. Tämän huomasin eräänä iltapäivänä ulkoillessani lapsenlapsen kanssa, joka myös ihmetteli talven ja pakkasen enteilevää tuoksua.

Ihana syksy

On taas aika huokaista ja todeta viilenneiden ilmojen ja hämärtyvien iltojen luoma illuusio alkaneeksi.

Kynttilät, yhä hämärtyvät päivät, ja villavaatteet. Luonnon värien vaihtuminen ja talven odotus. Höyryävä teekupponen iltapäivään…

Ja sitten palataan arkeen 🙂

Unohtuneet kumpparit, läpimärät lenkkarit. Kurainen koiruus ja tassun jälkiä eteisessä, jokainen päiväx3 vähintään.

Kiire, on ehdittävä töihin, on levättävä ja huolehdittava arjen askareet. Muistettava sitä sun tätä syksyn alkajaisiksi. Opinnot.

Ehkä tälle syksylle saan unohtaa suosiolla nuo ihanat tunnelmallisen rauhalliset iltapäiväteet ja keskittyä vaihteeksi toimintaan, siihen että arki rullaa jokseenkin tasaisena?

Syksyn edetessä pääsemme jälleen koko perheen voimin matkustamaan esikoisen perheen luo pienen nimenantojuhlaan. Matkasta tulee mukava keskeytys jo alkaneeseen arkeen ja odotan jo innolla pikkuisen syliin saamista. Viikot kuluvat hujauksessa ja pieni kasvaa ja kehittyy niin nopeasti.

Toivottavasti pääsen tapaamaan tuoretta perhettä mahdollisimman usein jatkossakin.

Viikolla pääsemme harvemmin koiran kanssa pitkälle aamulenkille, mutta viimeksi käydessämme aamuisella kävelyllä; pilvinen ja harmaa säätila vaihtui pilvettömään, kauniin sinisenä heijastelevaan taivaaseen ja jostain syystä halusin ikuistaa tuon erikoisen hetken.

Lämpöisiä alkusyksyn hetkiä toivottelen teille jokaiselle!