Vihreä on uusi lempparivärini, näköjään. Vaatetus on muuttunut siihen suuntaan jo pitkään ja nyt vuorossa on kodin värien vaihto kohti vihreämpää.
Nuorena pidin kovasti sinisen ja lilan eri sävyistä, myöhemmin oli vuorossa punainen, musta ja valkoinen. Ja nyt sitten tuo vihreä on astumassa elämääni.
Väreillä on väliä ja eri väreillä on omanlaisensa vaikutukset myös hyvinvointiin. Vihreä virkistää levollisella tavalla, se on hyvin luonnollinen runsaissa sävyissään . Vihreä on hyvin luonnollinen väri, maanläheinen tuoden luontoa kotiin myös sisustuksessa ja esimerkiksi kasveissa.
Maanläheisyys on tullut tärkeäksi osaksi elämää, erityisesti kestävän kehityksen mukaiset valinnat hankkiessa jotakin tarpeellista. Jo vuosia olen tuskaillut ainakin muovin kanssa; sitä on kaikessa piilotettuna. Jopa teepussien muka paperissa kääreissä.
Kävin tänään eräässä kaupassa tutustumiskierroksella, ja valikoima oli minulle suoranainen pettymys. Muovia, muovia ja muovia. Kokonainen kauppa täynnä muovia. Halpaa muovia, kallista muovia. Muovia muovin päälle. Ja mitä luki kylteissä? ”Haluamme vähentää ja olemme vähentäneet muovin käyttöä tuotteissamme”… Itselle tuli hieman epäuskoinen ahaa-elämys ja ristiriitainen olo, juuri kun olin todennut olevani jonkinlaisessa muovikaupassa.
Meille siunaantuu jonkin verran pahvia, jota on hyvin ärsyttävää kuskata kierrätyspisteelle. Sain ahaa idean, jota jo kokeilinkin pienesti eli valmistin itsetehtyä paperia. (Samalla sain ikäväkseni tietää, ettei käyttämäni teemerkin teepussien ”paperi”kääreet olekaan pelkkää paperia, vaan niissä on ohuen ohut muovikerros pussin sisäpinnassa. ) Paperi onnistui hienosti, ja sitä ei ollut mitenkään työläs tai vaikea tehdä ja materiaaliksi käy samanmoinen pakkausmateriaali, mitä biojätteeseen voi laittaa. Idea pääsee jatkoon ja ehkäpä kortti tai pari valmistuu kotitekoisesta paperista joskus?
Niin, ja taas on perjantai. Elämäni on yhtä perjantaita. Viikko vierähtää ihan käsittämätöntä vauhtia nykyisin. Tiedossa on jälleen viikonloppuvapaa, jollaista luksusta ei hoitotyössä ollut, kuin ehkä kerran kuussa, sen mitä katselin vanhoja työvuorolistojani. Jos oikein huonosti kävi, niin saattoi olla joka viides viikonloppu vapaata.
Kaikki lasten lomat ja viikonloput piti olla töissä, ja kun itsellä oli vihdoin vapaa, niin lapset olivat opinnoissaan ja tyovuorotoiveita jos yrittikin laittaa tiedoksi, niin kettuilua siitä tuli takaisin. Lapset saattoivat vain haaveilla yhteisestä viikonlopusta, koska minun tuurilla kävi yleensä niinkin, että oma viikonloppuvapaa osui siihen, kun lapset olivat isäviikollaan. Kadun elämässäni ehkä eniten omaa ammatinvalintaani nuorena, sillä jos olisin tiennyt todellisuuden, en olisi ikinä, en ikinä opiskellut hoitajaksi.
Vuosien kuluessa elämänarvoni ja periaatteni ovat muotoutuneet toisenlaisiksi, enemmän ja enemmän kohti luonnollista ja luontoa. Ympärillä maailma muuttuu yhä enemmän luonnottomaksi oikeastaan kaikessa ja se ihmetyttää pienesti. Viimeisinä vuosina työskennellessäni hoitajana, omat arvoni alkoivat näyttäytyä kovin ristiriitaisina myös työssä.
Onneksi uuden ammatin arvopohja vastaa paremmin tähänkin aiemmin kokemaani ristiriitaan ja selvästi huomaan vaikutukset itsessäni. Energiaa vapautuu ja jaksan aiempaa paremmin toteuttaa omia luovia taipumuksianikin ja myöhemmin opintojen edetessä sama luovuus saa kukkia myös työelämän puolella.
Kävin kesävaatteita läpi, todeten päässeeni eroon ajatuksesta; ”josko tätä vaatetta vielä joskus tarvitsisin?” Säilöön jäi operaation jälkeen pieni (20l) muovilaatikollinen seuraavalle kesälle ja poistoon meni kaksi täyttä muovikassillista rytkyä. (ei oikeasti rytkyä, vain itselle sopimatonta) Sain myös pari yöpaitaa käyttöön vanhoista kesäpaidoista, ja jälleen yksi ostos uutena kaupasta on vältetty toistaiseksi.
Samalla järjestelin vaatekaapin talvikuntoon eli vaihdoin henkareihin ne paksummat sisävaatteet, villapaidat yms. helposti saataville. Tyhjiä hyllyjä ilmestyi kolme, mikä tarkoittaa mukavan väljää säilytystä jatkoon.
Keväällä muuton yhteydessä olinkin käynyt jo kesävaatteet tiukalla kammalla läpi ja nyt tosiaan heitin pois kaikki ne vaatekappaleet, joita en käyttänyt aktiivisesti/ollenkaan menneenä suvena.
Vähän kerrallaan, asia kerrallaan kuntoon.
Aina ei omalla kohdalla vaatekaapin sisältö ole pysynyt järjestyksessä. Joku sotki järjestellyt vaatepinot, kaapissa kuin kaapissa ja vaatetta oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös niitä hutiostoksia, kuin niitä, joita piti käyttämättä hillota ajatuksella, jos vielä joskus käytän.
Se joku olin minä itse. Yleensä viikatun vaatepinon keskimmäisin vaate oli aina se, joka piti saada käyttöön. Kiireiset aamut ja niin edelleen. Illalla ihan sama, mihin pestyt, viikatut vaatteet laittoi, kunhan ne oli kaapissa ja parin viikon päästä vasta siivottu kaappien sisältö pursui ulos ja tuskastuminen oli taattua. Viikattujen vaatepinojen tilalla oli hyllyillä myttyjä, epämääräistä kaaosta.
Ja kuitenkin, käytössä oli aina vaan ne samat, tietyt ja hyväksihavaitut vaatekappaleet, jotka pyörivät vuosikaudet pyykkirumbassa mukana.
Syitä vaatteiden hilloamiseen kaapissa oli monia, kuten myös olla pitämättä kaapissa olevia vaatekappaleita, joka taas johti kerrasta kertaan katastrofin omaiseen räjähdykseen kaapeissa;
Omistin yksinkertaisesti liian paljon vaatteita, joista suurin osa oli:
väärän kokoisia ja mallisia omalle kropalle
väärän värisiä
väärän tuntuisia ja väärällä materiaalilla
Rikkinäisiä, odottaen napin ompelua taikka vetoketjun vaihtoa, kulahtaneita, taikka jokin pieni reikä jossakin ja se unohtunut korjata
vääränlainen säilytystapa =viikaten kaikki hyllyyn pinoiksi
Oma suuri ongelmani oli aikanaan luopumisen vaikeus, pois heittämisen synti sekä sitten hutiostokset kiireellä, ehkä suurella alennusprosentilla tehty löytö sovittamatta ja oman kehon hahmottamisen vaikeudet, jolloin oli hankalaa ”nähdä” vaatteesta sopiko juuri se malli itselle, vaiko ei.
Vaateostokseni olen lapsesta lähtien tehnyt yksin, joten en ole saanut toisen ihmisen näkökulmaa vaatteisiini, ja olen joutunut luottamaan peiliin ja omaan silmään sovituskopissa.
Lapsena olin gollegepuku-lapsi ja tyköistuviin vaatteisiin en päässyt koskaan tutustumaan. Sukkikset taisivat olla ainoa tiukka vaatekappale, jotka hyväksyin päälleni ja myöhemmin murrosikäisenä farkut olivat kokoa liian suuret, koska en sietänyt kireää tuntumaa iholla. Pukeuduin aina vähintään kokoa liian suuriin vaatteisiin samasta syystä.
Kasvoin lapsuudessa ajatukseen, ettei mitään saa heittää pois. Ei saanut heittää pois lahjoja, ei ostettuja tavaroita, ei vaatteita, jotka piti korjata ja käyttää pois, ihan viimeiseen saakka.
Tieni on ollut pitkä vaatetuksen kanssa. Opettelin pois ajatuksesta ja ”synnistä”, ettei mitään voi heittää menemään.
Ihan ensimmäiseksi opettelin luopumaan kuluneista, rikkinäisistä vaatteista sitä mukaa, kun niitä kaapista tuli vastaan. Samoihin aikoihin aloin olla ostamatta enää lisää hutiostoja kaapin perälle, sovittamatta.
Huomasin, miten järjestys alkoi pysymään paremmin hyllyillä vaatteiden vähentyessä ja siitä se innostus oikeastaan alkoi. Vuosien aikana opin hahmottamaan kehoni mittasuhteita, sekä opettelin löytämään vaatekaupasta ne oikeanmalliset leikkaukset, värit, kestävät materiaalit jne.
Nykyisin vaatekaappini sisältö koostuu muutamista vaatekappaleista kutakin lajia, ne on helposti yhdisteltävissä toisiinsa, helppohoitoisia sekä ennenkaikkea kyllästymiseen asti kestäviä. Kaikki vaatteeni mahtuvat tätä nykyä kaapin henkariosioon vaatehuollon ollessa erittäin nopeaa ja helppoa.
En säilytä enää sellaista, jota en käytä. Poistan ihan surutta kaikki vaatekappaleet, jotka ovat olleet käyttämättä pidempään. Sama pätee oikeastaan kaikkeen kotona olevaan materiaan tätä nykyä. En hanki alennuksesta, hetken mielijohteesta ”krääsää”, vaan tarvitessani jotakin, käytän vaadittavan ajan löytääkseni arvoihini ja käyttööni sopivan tuotteen. Puhdas tarve jollekin vaatteelle/asialle on ainoa asia, mikä saa minut nykyisin ostoksille.
Nykyään mietin, onko minulla oikea tarve jollekin vai onko kyseessä puhdas halu saada jotakin; täyttämään esimerkiksi jotakin tyhjiötä elämässä?
Viimeksi muuttaessa karsin tavaroita jälleen reippaalla otteella ja täytyy myöntää, etten ole kaivannut poisheitettyjä asioita takaisin elämääni. Edelleen olen sitä mieltä, että tavaran säilyttäminen vain säilyttämisen ilosta on turhaa. Kokemuksesta tiedän omalle kohdalle, että vähempi on parempi kaikessa.
Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.
Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.
Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.
Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.
Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.
Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.
Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.
Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.
Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.
Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.
Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.
Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.
Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.
Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.
Ulkoilu, luonto ja vuodenaikojen vaihtuminen tuovat suuresti iloa elämään. Taas on käsillä aika, kun maisemat vaihtavat ulkoasuaan nopeassa tahdissa. Toisaalla on lunta reilustikin, toisaalla kevät on jo pitkällä.
Vihreys yllätti iloisesti kaiken ympäröivän harmauden keskellä.
Kevääsen kuuluu tietenkin pajunkissat, ainakin luonnossa.
Neiti hienohelman ikävin vuodenaika on tuloillaan. Lumet sulavat kohinalla, märkää ja likaa on kaikkialla. Puistossa paras paikka ympäristön tarkkailuun on edelleenkin penkki. Kotipihalle päästyämme lumipenkassa piehtaroiva koiruus oikein surkealla äänellä valitti lumien katoamista ja ihan kävi sääliksi lunta rakastavaa koiraa.
Ulkona tuoksuu jo keväinen ilma; sekoitus kosteaa maata, hiekkaa, maatuvia lehtiä, sadetta ja lupaus kesää!
Muuton myötä moni asia on hieman muuttunut. Yhtenä merkittävänä muutoksena on ollut lenkkipolkujen maisemanvaihdos koiran kanssa.
Käymme aamuisin pidemmällä kävelyllä ja opettelemme reittejä. Olen melkoisen rohkeasti seuraillut jo valmiiksi tallattuja lumisia polkuja metsässä ja pari mukavaa kierrosta onkin jo löytynyt. Perinteiselle pururadallekin pääsee melkein kivenheiton päästä, kunhan lumet ja hiihtokelit sulavat. Koirapuistoon on myös todella lyhyt kävely ja tiedossa saattaapi olla Umalle uusia koirakavereita?
Aika menee todella nopeasti minun touhutessa uudessa kodissa järjestellen ja siivoillen paikkoja. Eilen metsästin hyllypaperia ja sain jälleen todeta, miten tästä kaupungista ei tosiaan löydy sitä, mitä tarvitsisi. Eräskin jättisuuri marketti oli kyllä pullollaan mitä erilaisimpia lahjapaperirullia kalliilla metrihinnalla, vaan ainuttakaan hyllyparirullaa sieltä ei löytynyt. Myyjäparkakin oli hieman ihmeissään, ei ilmeisesti ollut koskaan kuullutkaan hyllypaperista?
Itsekään en ole tosin käyttänyt mokomaa hyllypaperia varmaan pariinkymmeneen vuoteen ja nyt ajattelin tosiaan suojata käytöltä hyllyt. Ainakin siis sellaiset hyllyt, jotka ovat kovalla käytöllä. Onneksi löysin joulupaperia, joka ei ole kuvioinniltaan joulua, ja se saa kelvata hyllyihin toistaiseksi.
Valaisinprojektia
Olen vähän niinkuin salaa haaveillut tietynlaisista lampuista. Nyt on sellainen koti, jossa on olohuoneessa tilaa kunnon kokoiselle valaisimelle ja tosiaan tartuin heti tilaisuuteen hankkia sellaisen kotiini. Pienen puhdistus,-ja kiillotusprojektin jälkeen minulla on viimeinkin ihan oikea kruunu katossa.
Välkehtivät pisarat lampusta irroitin ja ne liotin pölyistä ja rasvasta ja järjestelin huolellisesti kiinnitystä odottamaan. Suurin työ lampun kanssa odottaa vielä aloitusta, eli kiillotus. Mietin hetken, josko olisin ajan patinan jättänyt pintaan, vaan sitten tuumasin, että haluan lamppuun entisajan kiiltoa ja loistoa, kuten se on ollutkin alkujaan ja patinoitukoon katossa sitten uudemman kerran.
Kuvat ovat ennen puhdistusta/kiillotusta
Sisäilman laadulla on todella suuri merkitys yleiseen jaksamiseen ja terveyteen ylipäänsä. Uudessa kodissa herään virkeänä, aivosumu alkaa kadota ja koko kehoa vaivannut nuutunut olokin tuntuu olevan historiaa. Muuttamisesta näyttää olleen paljon positiivista vaikutusta kaikkeen elämään ja ympäristön vaihdos jo itsessään piristää pitkäksi aikaa. En voi oikein sanoin kuvailla sitä, miten kiitollinen olenkaan tällä hetkellä.
Parhainta mahdollista kevään odotusta kaikille teille!
Maisemat on kotimetsässä hurjan kauniita. Olemme saaneet päivittäin nauttia -10asteen pikkupakkasesta lumen kuorruttamissa maastoissa. Jouluinen levollinen tunnelma valtaa mielen ihan väkisinkin näissä maisemissa.
Lumihangessa tarpoessa ja Uman hyppiessä hankeen elämä tuntuu siedettävältä. Ulkona unohtuu arki ja arjen pienet huolet, joista jouluinen stressi ottaa oman osansa. Näissä maisemissa pää tyhjenee tehokkaasti kaikesta ja mieli ikäänkuin nollautuu.
Uman luonne on kultaa, tässäkin kuvassa se kiltisti istahtaa odottamaan, että mamma saa asiansa hoidettua eli kuvat napattua puhelimeensa. Ihan kuin tämä koira ymmärtäisi, että olisi jotakin tärkeää meneillään? Hetkeä aiemmin vastaan polulla tuli kolme isohkoa koirakkoa, väistimme pensaikkoon, josta käsin Uma katseli ohittavia koiruuksia. Onneksi väistimme, koska yhden koira ei pysynyt omistajansa hallinnassa päästen turhan liki meitä. Hyökkäsi meitä päin, jos se kuvaisi parhaiten ohitustilannetta?
Onneksi Uman luonne on kiltti kaikinpuolin ja se ei reagoinut takaisin, vaan antoi ohituksen tapahtua ilman häiriötä, kuten yleensäkin hihnassa ollessa ei välitä muista, ellei saa lupaa.
”Joko hei mennään”? Nyt pitäisi jo liikkua eteenpäin!!! ”Noh, upotan kuonon lumihankeen ja nuuhkin jälkiä sitten”.
Kauempana oli jokin, mikä sai Uman mielenkiinnon heräämään? Peura, jänis, kettu? Susikin on nähty viimeksi syksyllä näissä maisemissa.
Metsäinen ympäristö on minulle tärkeä elementti. On todella luksusta, että pienen pieni pläntti metsää alkaa heti takapihalta ja erikseen ei tarvitse minnekään lähteä. Vaihtelevat maastot, joita kulkea koiran kanssa tuovat arkeen hyvää liikuntaa, raitista ulkoilmaa sekä mieli lepää ja hiljenee luonnossa, jossa kuuluu oikeastaan puiden kahina ja lintujen laulu. Joskus on taasen täysin hiljaista, kuten kuvassa, mikään ei liikkunut, ei pitänyt ääntä.
Aamu valkenee hiljalleen, ulkona on vihdoinkin talvi ja pikkupakkanen. Luntakin on satanut mukavasti kuorruttaen ympäristön kauniiksi talviseksi ihmemaaksi. Hiljaisuuden ulkona rikkoo vain linnun piiperrys silloin, tällöin. Luonto nukkuu.
Koira on nauttinut omasta elementistään, hyppii ja loikkii innoissaan kinokselta toiselle ja uppoaa jälleen puoleen koiraan asti lumeen. Tätä on jo odotettu. Perinteisesti myös koko kuono katoaa lumeen ja ylpeänä pitää luminokaretta nenässään jolkotellen eteenpäin.
Ihan kuin lunta olisi nyt enemmän, kuin vuosiin näihin samoihin aikoihin? Hyvä niin, olen iloinen siitä, jos ja kun talvi on talvi kaikessa perinteisessä muodossaan eli pakkasta ja lunta; mitä enemmän, sen parempi. Elämä on helpompaa kaikinpuolin lumen kera.
Kirjoittaessa tätä, Uma hiipii uniltaan ja käy kysymässä, josko lähdettäisiin ulos kurkistaen samalla kulman takaa katsoen minua kovin kysyvästi. Kohta mennään, ihan kohta…Itsellekin on jälleen ilo lenkkeillä lämpöisin talvitaminein, ei tarvitse pukea kerroksia kerroksien päälle ja silti hytistä kylmästä. Sain itseäni niskasta kiinni, päästen viimeinkin talvitakkiostoksille. Takki löytyi kovin yllättäen jo ensimmäisestä kaupasta ja vieläpä ensimmäinen, jota päätin sovittaa- harvoin käy siis noin, yleensä joudun tekemään kymmeniä sovituksia ja mikään ei oikein tunnu istuvan päälle, mikään ei näytä omaan silmään hyvältä tai jotakin muuta pientä, mutta häiritsevää.
Löysin myös lämpöiset kengät, joissa jalat ei palellu, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Villa ja huopa materiaalina vaan yksinkertaisesti toimii näillä leveysasteilla ja minun jaloilla. Muistelen lapsuudessani minulla olleen kiljuvan punaiset huopikkaat, sellaiset missä ei kumipohjia ollut ja muistelen myöskin, miten olivat lämpöiset jalkaan.
Viime viikolla olikin ensimmäiset yli kymmenen asteen pakkaset ja kokemuksesta jo tiedän koiran viihtyvän ulkona paremmin ja pidempään kovalla pakkasella. Lämpimät kengät tekivät tehtävänsä ja minun ei tarvinnut kiirehtiä kotiin varpaiden paleltumisen vuoksi, vaan saatoin kulkea Uman perässä metsässä niin kauan, kuin oli tarpeen ja ulkoilukokemus kirpeässä pakkassäässä oli nautinto tällä kertaa. Puissa kimmelsi jäinen huurre, joka kimalteli matalalla paistavan auringon kanssa kilpaa, painuen hetimiten takaisin näkyvistä.
Syksyllä kaivoin keskenjääneet pitkävartiset villasukat käsiini ja hyvin vähän kerrallaan niitä neulon. Ehkä valmistuvat talven aikana, tai sitten eivät. Kiirus ei onneksi ole ja sukkien kokoa katsellessa, mietin kelle olinkaan niitä oikein tekemässä? Noh, ei silläkään ole väliä, kiire loppui minun osalta kolmen vuoden takaiseen sydämen ohitusleikkaukseen ja sen jälkeen olen opetellut elämään kiireettä ja turhia hötkyilemättä.
Olen myös opetellut helppoa, nopeasti virkaten tehtyä pipoa. Lasten ollessa pieniä, neuloin ja virkkailin heille pipoja ja aina sen hankalimman kautta. Nuorempana ja ennen lasten syntymiä tein paljon erilaisia pöytäliinoja ja muita käsitöitä myöskin. Nyt muistelen uudelleen erilaisia tekniikoita, josko innostuisin uudelleen tekemään vaikkapa pitsisiä pöytäliinoja?
Käsitöissä ohjeiden kääntäminen vasenkätiselle on hieman hankalaa ja monesti joudun soveltamaan ja hyväksymään lopputuloksen olevan hieman erilainen, kuin alkuperäisessä ohjeessa oleva. Olen oppinut niin neulomisen, kuin virkkuunkin silmukat tekemään omalla tavallani ja ulkonäkö niissä poikkeaa yleensä oikeakätisen vastaavista silmukoista.
Vasta nyt ymmärrän peruskoulun käsityönopettajien moitteet siitä, kun en ikinä saanut silmukoita näyttämään samalta, kuin oikeakätisten oikeaoppiset luomukset. Samat opettajat eivät sitten kuitenkaan osanneet opettaa vasenkätisen neulontaa tai virkkuuta ja jättivät minut selviämään yksin ja toivoivat, josko joku vasenkätinen läheinen olisi minua opettanut. Virkkauksen saloihin minut opasti kummitäti, joka omalla taitavalla esimerkillään kannusti yrittämään silmukka kerrallaan. Neulominen on jäänyt perusvillasukkiin, vaikka olisin toivonut oppivani tekemään niitä monimutkaisiakin neuleita,-kuvioita. Ohjekirjasta tosiaan ei ole mitään apua, koska aivoni eivät kykene kääntämään silmukoita vasenkätisyydelle.
Aloitin tosiaan muhkupipon virkkausta ja vaikka kuinka yritin, en saanut samanlaista jälkeä, kuin ohjeessa eli oikean ja nurjan puolen symmetristä samanlaisuutta. Joten, tulossa on vasenkätinen pipo 🙂 .
Huomaan hieman kokevani ylimääräistä stressiä näin joulun lähestyessä, kuten aina ennenkin. Lahjat, syömiset ja muut jouluun liittyvät valmistelut saavat aikaan melkein harmaita hiuksia. Tiedossa on jälleen kaikenmaailman kompromissejä, yritystä pitää ihmiset tyytyväisinä pienellä budjetilla. Samalla kamppailen oman jaksamisen kanssa ja kyllä se niin on meidänkin perheessä, että minun tehtävänä on se joulun luonti. Jos en tee jotakin, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä tehdä ja jokainen odottaa kuitenkin, että jouluun kuuluu ne tietyt jutut, mitkä on aina ennenkin olleet. Äiti hoitaa, äiti tekee….
Kuka hoitaisi minua, äitiä? Kuka tekisi minulle, äidille joskus jotakin vastavuoroisesti? Tätä pohdin kaikkein väsyneimpinä hetkinäni, stressin ja liiallisen kuormituksen jälkeen, kun palautuminen on luokkaa nolla ja hektisyys vain elämässä jatkuupi päivästä toiseen tai ikävien sattumusten sarja iskee kapulansa rattaisiin, kuten viime viikkoina on ollut ikäviä tapahtumia yksi toisensa perään.
Oma mieleni onneksi suojaa minua, ja en muista tapahtumia. Olen onnistunut elämäni aikana luomaan itselleni muistin mustan aukon, jonne voi kipata kaiken ikävän, jotta seuraavana päivänä kykenen toimimaan normaalisti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Yön aikana ikävät tapahtumat vain häviävät muistista. Asioiden ja tunteiden käsittely tapahtuu sitten, kun on aikaa ja tilaa prosessoida niitä rauhassa. Tämä oli aikanaan yksi syy oman kirjoittamisen aloittamiselle, jotta muistaisin myöhemmin. Vahvasti traumatisoitunut mieli toimii omalla kohdalla kovin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei se aina niin mukavalta tunnukaan, kun ei kunnolla eilistä päivää kykene muistamaan.
Koti on paikka, jossa vietetään aikaa, tehdään eri toimintoja ja pidetään yllä hyvinvointia. Ainakin noin yleisesti ajatellen. Koti on paikka, jossa pitäisi olla mahdollisuus voida hyvin, kaikinpuolin.
Itselleni on aina ollut tärkeää kodin hyvinvointia lisäävät toimet; Turvallinen ilmapiiri, seesteinen, selkeä ja siisti ympäristö. Tartun toimeen viimeistään siinä kohden, kun johonkin alkaa jatkuvasti kerääntyä jotakin. Tasot oikein houkuttelevat tavaratoita, kutsuvat ja huutavat tyhjänä päälleen kaikenlaista.
Olen selättänyt monia haasteita elämäni aikana ja yksi suurimmista on ollut kodin ja sen eri toimintojen selkiyttäminen sekä kaaoksen välttäminen, joka voisi olla mahdollinen seuraus ilman tietoista toimintaa kodin eteen. Järjestyksen vaihto auttaa hallitsemaan mahdollisia kaaoksen alkuja.
Haluni ja tarpeeni voida hyvin itselleni luontaisessa ympäristössä on ohjannut minua läpi elämän tekemään erilaisia ratkaisuja kodissani. Pienistä teoista on tullut osa automaattista rutiinia, joista kiinnipitäen sain monilapsisen perhearjen toimimaan jokseenkin sujuvasti ja ennenkaikkea ilman kaaosta.
Kaaos kotona olisi voinut ollakin vaihtoehtoinen tilanne kotona, olihan siihen lasten ollessa pieniä kaikki mahdollisuudet. Ja kaikki mahdollisuudet käytin kaaoksen taltuttamiseen ja niin monista tavoistani tuli osa arkea, joka toistui vuodesta toiseen.
Koti on siis paikka, jossa jokaisella jäsenellä on oikeus voida hyvin. Hyvinvointi lähtee aina omasta halusta sekä kyvystä ja tekemisistä hyvinvoinnin eteen. Jos kotosalla ahdistaa tai sinne ei ole mukava palata, voi miettiä miksi asia on niin ja pyrkiä tekemään muutoksia elämäänsä kodin kautta.
Vietämmehän kotona kuitenkin paljon aikaa, ja voisi jopa ajatella kodin olevan koko elämän siivouskomero, viihdekeskus, makuuhuone, ravintola, pesula jne. Kotiin pitää siis mahduttaa eri toimintoja jo pelkän elämän ylläpitoon.
Koti on yleensä höystetty erilaisilla tavaroilla. On niin totta, että mikä tahansa tavara vaatii jonkinlaista huolenpitoa. Pölyt pitää vähintäänkin pyyhkiä, jos kyseessä on pelkkää silmäniloa tuottava esine ja jokainen kotiin tuotu tavara pitää myös säilyttää jotenkin. Yleensä tavaroita hankitaan kotiin jotakin tiettyä käyttötarkoitusta varten, jotakin tarvetta varten. Joskus taasen emme voi vastustaa kiusausta ja sorrumme heräteostoihin sen enempää miettimättä, mitä ja miksi tulikaan jokin tuote hankittua kotiin? Huolenpito kotiin hankittavasta tavarasta on hyvä miettiä jo etukäteen. Missä ja miten tapahtuu säilytys ja käyttö? Miten tavara puhdistetaan ja tuleeko se varmasti käyttöön ja tarpeeseen. Onko kyseiselle tavaralle säilytystila vai pitääkö sitä varten tehdä tilaa johonkin? Oletko valmis huolehtimaan tavarasta jatkossa?
Kaaos kotona ei luo hyvinvointia, päinvastoin. Ympäristön kaoottisuus ja suoranainen sotku ja epäjärjestys aiheuttavat ahdistuksen kaltaisia tuntemuksia, ehkä jopa suoranaisia stressaavia olotiloja ja ne heijastuvat kaikkeen olemiseen ja tekemiseen alitajuisena huolena ainakin.
Ennen jonkin asian hankintaa kannattaa siis todellakin miettiä tarkkaan, onko tavaralle olemassaoleva tila tai paikka säilyttää vai pitääkö ensin esimerkiksi luopua jostakin tai järjestää paikka uudelle tavaralle?
Onneksi jokainen voi vaikuttaa omaan kotiympäristöönsä, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Valinta on itsellä. Kodin seesteisyys ja mukava tunnelma tukevat kaikenlaista hyvinvointia monin eri tavoin ja sellainen on mahdollista jokaisen saavuttaa omilla toimillaan.
Mieti, mihin kaaos yleensä syntyy kodissasi? Ja miksi se kaaos pääsee syntymään juuri siihen mihin se tulee? Voiko asialle tehdä jotakin? Yleensä kaaos pääsee yllättämään niiden tavaroiden joukkoon, joille ei ole kodissa omaa paikkaansa tai niiden vieminen paikalleen on joko hankalaa tai peräti mahdotonta jonkin muun syyn vuoksi?
On vaikea välttää kaaoksen syntymistä kotona, jos tavaroilla ei ole paikkaa, mihin niitä laittaa. Kaiken seesteyden takana on mietitty paikka kaikelle. Jokaisella asialla on oma ehdoton mietitty paikkansa siellä, missä jotakin asiaa eniten ja useimmiten tarvitsee.
Minulla meni vuosia, ennenkuin ymmärsin avainten ja rahapussin oman paikan merkityksen. Jokainen lähtö kotoa merkitsi minulle ja yleensä muillekin perheenjäsenille töitä etsimisen muodossa ja voin sanoa sen olleen todella ikävää, kun muutoinkin saattoi olla kiirus ja sitten etsittiin avaimia tai jotakin muuta yhtä oleellista. Nykyisin piilota ja etsi avaimet-leikki on todella harvinaista, koska palautan avaimet tms. niille varattuun paikkaan, ellei jää takin taskuun.
Kipupisteitä kodissa on edelleen, joita yritän edelleen ratkoa. Todellinen tilanpuute aiheuttaa ongelman, johon en vielä ole keksinyt toimivaa ratkaisua esimerkiksi eteisessä, johon lipaston päälle kertyy lasten viikoilla mm. koulukirjat, reppua, kypärää, mainokset on helppo väin jättää siihen ensimmäiseksi eteen tulevalle tasolle, kuten myös pahvilaatikot, joita meille tulee tasaiseen tahtiin miesystävän toimesta.
Keittiössä syömme ruokapäydän äärellä, mutta keittiön pöytää joudumme käyttämään kaikkeen muuhunkin, kuin pelkkään syömiseen ja siivous eri toimintojen mahdollistamiseksi käy joskus rasittavaksi. Huonekaluin voisin saada esimerkiksi läppärit pois, seilaamasta edestakaisin pitkin keittiötä, vaan tilanpuute tässäkin tulee vastaan.
Kodin yleisilmeen voi pitää helppohoitoisena, erityisesti jos on taipuvainen saamaan kaaoksen aikaan. Pitää muistaa, ettei tavarat itsestään ilmesty näkyviin ja ne eivät myös mene itsestään omalle paikalleen. Jos erilaisille tasoille ja pinnoille kasaantuu tavaraa huomaamatta, voi huonekalut pyrkiä sijoittelemaan sellaisiin paikkoihin, ettei niiden päälle ole helppoa laskea käsistään asioita ensimmäisen tilaisuuden tullen?
”Laitan tämän tähän vain hetkeksi, ja vien pois myöhemmin”? Tämä on tuhoisa ajatelma ja teko ajatellen kodin viihtyisyyttä ja kaaoksen hallintaa. Se hetki voi venähtää pitkäksikin ajaksi ja silmä ikäänkuin tottuu tietyssä paikassa olevaan asiaan ja sitten siihen ei enää kiinnitä huomiota, mutta alitajuisesti se häiritsee koko ajan, vieden tilaa muilta aatoksilta. Itselle annettu lupaus toimii taustalla, kuin kiintolevy konsanaan ruksuttamassa. Oma vinkki tällaiseen taipumukseen on se, että ottaa kylmästi itseä niskasta kiinni ja vie heti tavarat omille paikoilleen, oli tilanne mikä tahansa. Vaikeaa toiminta on tosin silloin, jos asialla ei ole sitä omaa paikkaansa jo valmiina. Itse siirrän ne huonekalut uuteen järjestykseen, jos huomaan jonkin mööpelin alkavan kerätä tavaraa päällen. Inhoan ylikaiken tavaraa, mikä on väärässä paikassa tai näkyvillä ja mikä ei johonkin kohtaan kuulu.
Jouduin itse aikoinaan nuorena aikuisena tekemään kotiini muutoksia allergiasiivouksen vuoksi. Samat ohjeet toimivat hyvin kaikille, jotka haluavat mahdollisimman pölyttömän ja siivousten kannalta helppohoitoisen kodin. Yksi parhaista opeista onkin kodin/sisustuksen järjestäminen niin, että siivous on mahdollisimman helppoa ja jokaiseen nurkkaan pääsee käyttämättä yliluonnollista akrobatiaa 🙂 . Siivouksen pitäisi sujua niin, ettei huonekaluja tai tavaroita tarvitse siirrellä edestakaisin imurin ja lastan tieltä pois, pölyt voi pyyhkiä nopeasti ja tehokkaasti koko kodista ja materiaalit kotona on pestäviä, pölyämättömiä ja helppohoitoisia muutoinkin.
Muistelen nuorempana siivonneeni perinteisesti kaksi kertaa vuodessa sellaisen suursiivouksen, koko kodin lattiasta kattoon ja säilytystilat,-kaapit ja komerot tehden juhannus,-ja joulusiivot ikkunoiden pesua unohtamatta. Tein niin, koska olin oppinut, että niin pitää tehdä ja kaikki tekee niin ja urakkaa riitti…Juhannus,-ja joulusiivot taisivat olla ensimmäisiä siivoukseen ja kotiin liittyviä juttuja, jotka kyseenalaistin ja aloin pitkin vuotta käymään läpi säilytystiloja,-kaappeja yhden kerrallaan.
Kertarysäyssiivous jäi nopeasti historiaan omalla kohdalla ja huomasin, miten paljon helpompaa olikaan elää, kun arjessa sai rauhassa ja tarpeen mukaan järjestellä/siivota/karsia tavaroita. Näin tehden koti alkoi tuntua ja näyttää paljon mukavammalta myös ilman hermojen ja terveyden menetystä. Itse siivoustyön määrä vähentyi huomattavasti ja kaapistot ja muut säilytystilat tulee nykyisin siivottua paljon paremmin ja useammin, kuin vanhantavan juhlapyhä siivouksin. Useamman pikkulapsen vanhempana suursiivous kertarysäyksellä on myös vaikeaa järjestää, kaiken muun arjen ja lasten huolenpidon keskelle.
”Jos tarvitsen tätä joskus?” Kuulostaako tutulta ajatukselta samalla, kun siirrät tavaran jonnekin mahdollista tulevaa käyttöä varten? Tämä ajatus tulevasta tarpeesta on jotenkin tuhoisa siinä mielessä, ettei mitään voisi heittää pois, mistään ei voisi luopua mahdollisen tulevan tarpeen vuoksi. Tällä ajatuksella tavaramäärä kasvaa kasvamistaan ja riskinä voi ollakin, ettei kyseistä tavaraa tule ikinä edes tarvittua? Silti se mahdollinen tarve tavaralle kummittelee siellä jossakin säilytyksessä vieden tilaa niiltä asioilta, joita oikeasti tarvitsee arjessa jokapäivä ja näille tavaroille ei ole sitten välttämättä omaa paikkaansa mahdollisen tilanpuutteen takia?
Itselläni sääntönä on vuoden takaraja noin, eli sellaiset asiat saavat poistua kodistani, joita en ole tarvinnut noin vuoteen. Poikkeuksena tästä on joitakin tunnetavaroita, joilla on jokin käsittämätön tunnearvo. Onneksi niitä ei ole kovin montaa, hilloan esimerkiksi lasteni muutamia vauvavaatteita, vaikka kokemus nyt osoitti, ettei niistä iloa ole lapsille. Ei kelpaa heidän päällään/käytössään olleet jutut, vaan uutta pitää saada. Ymmärrän. Joten olen näistäkin luopunut jo suurimmasta osasta. Nykyhyvinvoinnin aikana kaikkea on saatavilla uutena, hinnatkaan eivät päätä huimaa ja pula-aika on siis vain kulkenut perintonä sukupolvelta toiselle.
Nykyisin pidän sääntönä omassa kodissani tavaran määrän hallintaan liittyvää ajatusta. Kotiin tuotua tavaraa kohden poistan yhden vastaavan ja näin ollen tavaramäärä ei pääse kasvamaan ja viemään tilaa rajallisista tiloista hankinnoista huolimatta. Omassa toiminnassa myös tavaramäärän hallinta on saanut uusia ulottuvuuksia ja nykyisin teen pienimuotoista karsimista tavaroiden suhteen säännöllisesti. Eli, karsi, karsi ja karsi. Näin erityisesti silloin, jos mietit hankkivasi kotiisi lisää säilytystilaa tavaroillesi ja kaaos on ovella tilanpuutteen vuoksi. Mieluummin karsi tavaraa, kuin hanki ylimääräistä säilytystilaa.
Näin joulun aikaan ja muutoinkin elämässä on hetkiä, jolloin on aika antaa ja saada lahjoja. Monesti kotiin tulee tavaroita lahjoina, ja toisinaan lahjat voivat olla peräti ei-toivottua krääsää, mille ei vain löydy käyttöä omassa kodissa ja sitten näitä yrittää säilyttää vain kohteliaisuussyistä, vaikkei tarvetta oliskaan. Aineettomat lahjat ja lahjakortit sekä elämykset ovat oiva tapa muistaa toista, ilman tavaran hankintaa, ellei varmasti tietäisi jonkin olevan tarpeellinen ja toivottu asia jollekin.
Kaikelle oma paikka, oma aika. Järkevä ajatustyö siitä, mitä oikeasti ja vähintään tarvitsee normaalissa elämässä. Vaatteita ei tarvitse kovinkaan montaa, ja sitä myöden säilytystilaa. Sama juttu vaikkapa petivaatteiden osalla. Suuret määrät tekstiilejä kaapissa juontaa juurensa oletettavasti talviseen aikaan ja siihen, kun pyykkiä päästiin pesemään harvemmin. Sama vaatteiden ja muiden tekstiilien kanssa. Mitä vähemmän on käytössä vaikkapa vaatteita, sen helpompaa on myös pyykkihuolto kaikenkaikkiaan.
Olen myös järjestänyt kodissa tavaroita sen mukaisesti, missä niitä käytetään, tarvitaan. Minun on esimerkiksi turhaa kantaa alusvaatetusta edestakaisin vain viedäkseni puhtaita kaappiin yläkertaan, ja sieltä taas takaisin. Turhauduin jatkuvaan pyykinsiirtoon ja järjestelin tilan alusvaatteiden säilytykseen pesukoneiden viereen. Olen ollut todella tyytyväinen ratkaisuuni, ja vähentyi huomattavasti puhtaan pyykin kuljettelu kahdessa kerroksessa.
Tavaroiden käytön miettiminen helpottaa järjestelyä. Missä paikassa jotakin tarvitaan, kuinka usein? Vähällä käytöllä olevat jutut voi siis sijoittaa hieman hankalampiinkin paikkoihin odottelemaan käyttöä, kun taas arjessa jokapäiväiset jutut on hyvä olla helposti saatavilla, sekä helposti sijoitettavissa omaan paikkaansa.
Esimerkiksi minulle toimiva keittiöratkaisuni löytyi kokeilujen kautta. Ennen puhtaat astiat sijaitsivat pitkin keittiötä eri kaapeissa, miten ne mahtuivat minnekin. Tämä 80-lukulainen kaapisto ei oikein palvele nykyaikaa enää kunnon, taikka muidenkaan vaatimusten osalta ja muuttomme jälkeen astiahuolto tuntui vaikeutuvan lähes ylitsepääsemättömäksi pulmaksi. Joitakin vuosia kamppailin toimimattoman keittiön kanssa ennen ratkaisua. Nykyisin meillä on yksi leveä ja pitkä kaappi käytössä kaikille arjen astioille. Astioita, aterimia ja ruuanvalmistukseen käytettyjä juttuja ei siis tarvitse hakea eri kaapeista enää, vaan kaikki mahdollinen sijaitsee yhden oven takana. Toki tämä on mahdollista vain vähäisellä määrällä käyttöastioita, ja vaatii selkeän järjestyksen hyllyille, mutta kyllä voin suositella.
Harvoin käytössä olevat keittiön tarvikkeet on nyt sijoitettu sinne, minne ne sitten mahtuvat ja elämä helpottui huomattavasti. Keittömme pieni koko rajoittaa myös mukavasti halua hankkia kodinkoneita, koska niille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Itse kaipaisin esimerkiksi leivänpaahdinta joskus, mutta haaveeksi mokoma jäänyt, koska tilaa ei ole säilytykseen ja tasolle en mitään ylimääräistä halua rumentamaan jo entisestään rumaa keittiön osuutta.
Siinä se vihdoin on, kello. Ja varmasti kuuluu, varmasti herättää koko talon väen alkaessaan tekemään työtään. Osa lapsista on perinyt minun aamu-unisuuden eli mikään ei heitä saa hereille, paitsi ehkä tämä vanhan ajan pirinäkone. Toimii minullekin. Sanoisinko, että muutamia kertoja on syksyn aikana tapahtunut herätyksen ohi nukkumista ja asialle oli tehtävä jotakin…
Sisustusta (jakkaran tuunaus)
Punonnan opettelu (ympyrän) muotoon) sujui yllättävän kivuttomasti. Itsellä ei ollut mitään tietoa, miten oikea-oppisesti homma aloitetaan.
Harmaan sisustuksen aika on meillä näköjään ohi. Luonnolliset värit valtaavat alaa alkaen eteisestä ja, kun tarpeeksi monta kertaa silmää ärsytti, keksin idean harmaan jakkaran tuunaamisesta. Sisal-narua jalkoihin ja muutaman tunnin näprääminen punontaa päällisen virkaa tekemään.
Parasta on, kun saa jotakin valmiiksi asti ja nyt kävi näin. Jee ja hyvä minä!!!
Lopputulos ihan ok, ainakin värien puolesta.
Umppaliini, tuo hassu koira tekee mitä pyydetään ja tällä erää pääsi nuorison viereen seuraamaan pelaamista. Nuo asennot jaksaa aina vaan ihmetyttää ja yllättää ja tämäkin hetki oli kuvattava. Ei sitä ihan joka päivä koiraa pelikaveriksi saa.
Uma on pienimuotoisella sairaslomalla kolautettuaan jalkansa puistoillessa, lepo auttaa rasitukseen, vaan painonhallinta vaatisi päivittäiset liikunnat ja toivottavasti piakkoin päästäisiin jo normaaliin lenkkeilyyn.
Omalle kohdalle mietin, voiko ihminen liikkua liikaa päivittäin? Olen jaksanut puuhastella kotona enemmän nyt, kun Uman kanssa lenkkeilyt on vähissä. Tai sitten flunssa alkaa vihdoin ja viimein helpottaa; ei siinä tällä kertaa mennyt kuin kuukausi yskiessä ja niistäessä.
Flunssan myötä minun piti unohtaa jälleen kerran kaikki ylimääräinen rasitus ja suunniteltu tekeminen. Piti mm. pestä pari ikkunaa ennen pakkasia, vaihdella verhoja sekä ravata kaupoilla etsien sitä sun tätä tarpeellista. (Lähinnä säilytysjuttuja sekä kukkasille erillisiä pikku tasoja, ehkä)
Nopeasti on syys alkanut ja lisääntyvän hämärän pilvisinä päivinä todella huomaa. Lokakuu on alkamaisillaan tarkoittaen sitä, että syyskauden puoliväliä elellään jokseenkin kesäisissä lämpötiloissa.
Ulkona vihmoo vettä, taivas on harmaana ja puut valmistautuvat muun luonnon tapaan talviunilleen. Tänä vuonna koivut ovat olleet ensimmäisinä pudottamassa lehtiään, jotka eivät ole kunnolla vaihtaneet edes väriään vielä. Muutamia vaahteroita olen nähnyt punertavina, mutta ilmeisen lämpimän sään vuoksi luonnon värileikki antaa vielä odottaa itseään. Sienet tuntuvat villiintyneen kasvuun ja niitä näkyy tienvarsillakin ihan kiitettävän kokoisina rykelminä, monina lajikkeina. Linnut ovat parvina lennelleet kohti eteläisempiä näkymiä kattomme yllä.
Olen laitellut kotiin uusia ja vanhoja huonekasveja, istuttanut ja juurruttanutkin mummon kanssa yhteistuumin molempiin koteihin näitä hyvän mielen tuojia. Onnistuu homma näin syksylläkin, näköjään.
Huonekasveja on nyt paljon enemmän, kuin aikoihin ja niille paikkojen löytäminen teettää taas hieman työtä. Peikonlehti suurimpana sai seinähyllyyn oman paikkansa, samoin toinen samanmoinen pääsi hämärään seinän ja hyllyn välitilaan.
Kultaköynnökselle tein ruukkuun ympyrän mallisen tuen, jota pitkin voi kasvaa, jos kasvaa. Vielä olisi muutama juurrutettu köynnöksen oksa odottamassa istuttamista, kunhan saisin aikaiseksi hankkia sopivan ruukun.
Ajattelin kokeilla amppeliin kultakäynnöstä, josko kasvaisi paremmin siinä? Kasvin sijoittelu ikkunan eteen luonnistuu amppelissa parhaiten. Kultaköynnös on valoa vaativa kasvi ja meillä menestyminen on tämän vuoksi heikkoa kodin yleisen pimeyden vuoksi. Vaikka ikkunoita on, valoa ei riitä tarpeeksi edes ihmisten tarpeiksi. Onneksi emme tästä kärsi kovinkaan paljoa, hämärän hyssy on arkea meillä, meille.
Aaloe on uusin tulokas, ja saa nyt nähdä, miten se meillä menestyy?
Kuvissa olevien muiden kasvien nimiä en tähän hätään valitettavasti saa mieleen. Kasvin nimen tietämisellä ei ole minulle väliä/merkitystä, ja en paina niitä mieleeni mitenkään erityisesti.
Nuorena hoidin huonekasvit varsin hyvällä menestyksellä. Nykyisin en voi sanoa samaa. Unohdan jutella kasveille, unohdan myös kastelun joskus pidemmäksikin aikaa. Lannoitus on hepreaa jne. Altakasteluruukut pelastavat jonkinverran, mutta osa lajikkeista ei tykkää kasvaa niissä. Saan pidettyä yleensä kasvit kitukasvuisina hengissä, toisin kuin mummo. Hänen hoidossaan kasvit kasvavat liiankin hyvin, liian suuriksi lyhyessä ajassa ja toisinaan saan häneltä hävitykseen päätyviä kasveja meille.
Kaikesta huolimatta pidän huonekasveista ja elämä ilman niitä olisi kovin väritöntä ja ja. Huonekasvit ovat ilo elämässä, vaikka sen pienen tahi isomman hetken, minkä ehtivät säilyä hengissä.
