harrastukset – Sivu 2 – Saman auringon alla

Hetkiä; ne mitkä jäävät mieleen

Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…

Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?

Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa

Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.

Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.

Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.

Arabia 1962

Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.

Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!

Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Uusi päivä, uudet kujeet

Ylläoleva lause kuvastaa joinakin hetkinä omaa tunnetilaani. Olo on odottava, ikäänkuin aavistus jostakin uudesta ja mukavasta.

Toiveajattelua kenties? Itsensä positiivista psyykkaamista ehkäpä? Jotain sellaista sen on pakko olla? Minun on hieman vaikea käsittää näitä positiivia tunnetiloja, jotka kumpuavat sisältäni ihan samoin, kuin aikoinaan lapsuudessa.

Muistan lapsuudestani sen, miten jokainen aamu oli uusi seikkailu pienen ihmisen elämässä. Jokainen aamu oli jännittävä, positiivisella tavalla.

Sitten tilanne muuttui, ja jokaisesta aamusta tuli jo itsessään hirmuinen selviytymiskamppailu, joka alkoi jo ennenkuin ehdin silmiäni avata. Sitä sitten jatkuikin vuosikymmenet ja totesin, etten ole aamuihminen ollenkaan.

Olen nyt vuoden verran opetellut heräämään aikaisin aamulla ja voiton puolella ollaan tämän projektin kanssa, juhuu! Samaan syssyyn olen ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään omaa negatiivista ja väsynyttä sisäistä kamppailua toiseen suuntaan onnistuen siinäkin loistavasti. Enää ei ensimmäinen ajatus unien jälkeen ole väsynyt mantra, siitä miten kurjaa on nousta taas väsyneenä ylös…

Omien ajatuskuvioiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan silloin, kun johonkin on niin kovasti piintynyt. Huomaan nykyisin, miten alan jälleen tuntea samaa lapsuuden mielenkiintoa uusiin päiviin ja en muistanutkaan, miten mukavaa sellainen jännitys on. Ajatella, ihan kokonainen päivä, ja mitä tahansa mukavaa voi olla tiedossa seuraavan kulman takana 🙂

Uman elämässä on myös tapahtunut hurjan paljon positiivista kehitystä aiempiin vuosiin verrattuna. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, kuinka en saattanut uskoa ikinä todeksi tilannetta, mikä tänä päivänä on mahdollista. Uma on sosiaalistunut positiivisten koirakokemuksien kautta.

Yhtenä päivänä kävimme Uman kanssa aamupyöräilyllä, (kyllä, pitkästä aikaa taasen ja olipahan mukavaa) ja ajelimme koirapuistoon huilahtamaan. Hetken päästä puistossa oli kahdeksan eri ikäistä, kokoista ja rotuista tuttua koiraa ja Uma nautti olostaan ihan rauhassa, yrittäen välillä osallistua leikkiin mukaan itsekin. Muutos on aivan uskomaton, koska Uman käyttöohjeisiin kuului alunperin välttää koirapuistoja ja muita koiria. Nyt siis olemme siinä tilanteessa, että Uma on saanut niin paljon positiivisia kokemuksia muiden koirien kanssa olemisesta ja puistoilu on Umalle tuttujen kanssa enemmän kuin mieleen.

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on myös tapahtunut paljon positiivisia asioita, jotka johdattavat minut oman elämäni jäljille, aikaan ennenkuin hukkasin koordinaatit ja suunnan muiden kertoessa millainen minun pitäisi olla ja mitä ajatella ja mistä asioista saan olla kiinnostunut jne. Monissa asioissa juodun palaamaan siihen lapsuuteni minuuden kokemukseen, siihen mihin muut ihmiset eivät olleet ehtineet vaikuttaa ja sieltä käsin lähteä rakentamaan uudelleen kadonnutta minääni. Prosessi on vasta aluillaan, ja hitsi miten jännittävää elo on jo nyt, ihan kuin lapsuudessa, jolloin vielä kaikki oli mahdollista.

Pieniä tavoitteita kotona

Nyt, kun kiukkutuolini on valmis, jopa ne viimeiset ruuvit on paikoillaan, on aika alkaa vauhdittamaan muita isompia projekteja kotona.

Yksi näistä projekteista on jo hieman aluillaan, ollut jo loppukeväästä saakka.

Sain ideani pohtiessani ratkaisua jokakesäiseen ongelmaan kotona. Ikkunanäkymä keittiössä antaa suoraan naapuritalon pihoille sekä parkkipaikalle, aurinko helottaa suuren osan päivää sisääntuloon, keittiöön ja kaikki kukkaset etupihalla vuosien varrella tähän mennessä ovat kokeneet kuivuuskuoleman kasteluista huolimatta ja kotiin tullessa näkymä on aika masentava.

Mietin, kuinka saisin muutosta yllämainittuihin asioihin ja idean kehkeytymiseen meni jokunen tovi, kunnes sitten välähti.

Ikkunanäkymään voin vaikuttaa, samoin voin saada hieman varjoa kukille, joita mielelläni katselisin ikkunastani ja samalla kotinäkymä tullessa kotiin olisi itselle mieluisampi eli eikun sisustamaan.

Mieleni maalasi keväällä mukavan näkymän; ikkunan edessä roikkuisi tulenpunainen kukka vihreillä höysteillä. Vaalea päivänvarjo varjostaisi näkymän pihalle oikein aseteltuna ja kaiken kruunaisi metallinen siro pieni pöytä kahdella tuolilla. Pöydän päällä olisi valkoinen kukkaruukku ja siinä jokin punainen kesäkasvi.

Oven luo voisi harkita roikkuvaa, paahdetta ja kuumuuden sietävää kasvia ja lattialle uutta mattoa. Kotiin olisi paljon miellyttävämpi saapua, kun ilo silmälle valtaisi mielen…

Pöytäryhmä on nyt hankittuna, tuolien kanssa joudumme ehkä vielä hieman askaroimaan värin suhteen, mutta pöytä itsessään on täydellinen. Jotta kalusteet sopivat paikoilleen siististi ikkunan alle, meidän on siistittävä hieman maata jalkojen alle.

Nyt olen saanut jo kivenmurikat siirrettyä pois kohdalta mihin tuolit ja pöytä tulevat . Paljastunut maa olisi seuraavana tasoitusvuorossa ja sitten pitäisi tehdä asiaankuuluvat pohjatyöt ennen laattojen laittoa. Hieno hiekka toisi kyllä sellaista lomatunnelmaa pelkästäänkin, mutta kalusteet tuppaa uppoamaan pehmeään maahan ja tarkoitus olisi ihan käyttääkin istuimia illanvarjon aikaan, kun parvekkeelle porottaa vaihteeksi aurinko.

Valkoinen kukkaruukku löytyi jo keväällä, samoin valmiina olisi istutusastiat kukkasille, jotka pitäisi löytää loppukesäksi. Myös päivänvarjo on hakusessa ja harmittelen, etten keväällä sitä napannut kaupasta mukaani, kun sellainen mieleni mukainen varjo tuli kaupassa vastaan. Nyt oli juuri se kyseinen malli loppunut ja etsintä jatkuu uudemman kerran.

Hiljaa hyvä tulee, hitaasti hyvä tulee. Jaksan hyvin vähän kerrallaan ja useimmiten on sellainen päivä, ettei tule kuuloonkaan tehdä mitään ylimääräistä arjen askareiden päälle, jotka nekin tuntuvat toisinaan ylivoimaisen raskailta. Pidän silti toivoa yllä, että saan myös etupihan mieleisekseni, vaikka siihen jälleen vierähtäisi se vuosi, kuten kiikkustuolinkin kanssa.

Edelleen en osaa pyytää apua, ja monesti läheisilläni on muutakin tekemistä kuin auttaa minua. Heillä on oikeutensa omaan elämäänsä ja tiedän kokemuksesta, miten ”jonkun auttaminen” on pois sitten niistä omista asioita ja tekemisistä. Ihan heti ja aivan pienestä en ketään kehtaa vaivata kysyäkseni apua.

Kiikkustuolissa on aivan valtavan hyvä istuskella, sain istuinosan tehtyä samanlaiseksi sisuksiltaan, kuin mikä alkuperäinenkin oli. Haaveilen nyt syksyyn kiikkutuolin viereen jonkinlaista pöytää sekä valoa. Siinä on sitten tämän mummon mukava yrittää neuloa villasukkaa ja hörppiä teetä vesisateen vihmoessa ulkosalla.

Sisustuksellisia asioita pohdin hieman lisääkin. Kuopuksen huoneeseen olisi löydettävä järkevänkokoinen nukkumapaikka, nykyinen nuorisolainen peti ei enää ole sopiva missään mittasuhteissa. Kertaalleen jo mokoma sänky vahvistettu ja kohta on tiedossa lattiamajoitusta. Meillä alkaa ihmiset olla aikuisenkokoisia jokainen, ellei pikkuista vierailijaa lasketa taikka karvakaveria.

En muista, olenko aiemmin maininnut kiinnostuksestani taulujen maalaamiseen. Omalla kohdalla en voi puhua taiteen tekemisestä, yksikään maalaus ei ole vielä säästynyt roskiin päätymiseltä. Mutta, aion silti jatkaa harjoituksia. Pääasia onkin, että itse nautin silloin, kun jotakin yritän maalata, lopputuloksella ei niin väliä. Lapsena ja nuoruudessa luovuuttani ei tuettu, päinvastoin. Ymmärsin vasta hyvin myöhään aikuisena esimerkiksi kykyni piirtämiseen ja hyvään värisilmään eli erotan erittäin hyvin kaikenlaisia vivahteita eri värisävyissä ja saan värin kuin värin kopioitua kankaalle perusvärien avulla. Yritänkin, mikäli jää aikaa ja voimia myös paneutua maalaamisen opetteluun.

Viimeisin, vaan ei vähäisin oma pikku projekti on oman lihaskunnon ja keskivartalon lihasten toimintakyvyn harjoittaminen, jotta osa kokemistani kivuista alkaisi edes vähän helpottaa. Motivaatio alkaa pikkuhiljaa löytyä, enemmän nyt, kun jaksamista on paremmin ja kivut alkavat olla jotenkuten hallinnassani. Pystyuinti, uintikävely sekä pyöräilyn uudelleen aloittaminen vuosien tauon jälkeen olisi pitkän ajan tähtäimessä tällä hetkellä kävelyn lisäksi.

Vuoden projekti vihdoin valmis

Kiukkutuoli on valmis. Vain kuusi ruuvia kiinni koneella ja se on siinä sitten. Tein sen, vaikka pari kertaa teki mieli luovuttaa koko projekti. Kaiken kaikkiaan aikaa projektin parissa vierähti melkein kokonainen vuosi.

Vuosi sitten juhannuksen iltahämärissä ajatuksiini putkahti kokeilla kyseisen tuolin uudistamista. Vanha mummo oli itse sitä mieltä, että uuninpesään joutaa koko höskä, hän ei sitä tarvitse ja minä ajattelin, kuinka mahtavaa tuolissa onkaan istuskella. Juuri sopiva minun keholle ja olin etsinyt vastaavaa jo hyvän tovin. Siitä se ajatus sitten lähti.

Puisten osien irroitus ja istuinosan ottaminen paikoiltaan sujui nopeasti, siinä samalla, kun olimme seuraavan kerran mummon luona kyläilemässä. Kotiinkiin osat pääsivät pienen hionnan jälkeen.

Ensimmäinen ongelma tuli verhuilun niittien poiston kanssa. Yritin ja muutamia sainkin pois, käyttäen apuna kotoista ruokailuveistä. Homma tuntui jo alkuunsa erittäin raskaalta noin toimien ja viitisenkymmentä niittiä poistaneena tuumasin, etten kykene enempään. Ulkona alkoi olla kylmä ja työ eteni aina vaan hitaammin. Pakkasen purressa en tarjennut ulkotyöhön ollenkaan ja unohdin koko projektin. Sisällä en päällysteitä voinut purkaa saamatta oireita homeitiöistä, jotka siis kuivuessaan leviävät ympäristöön.

Eräänä päivänä postin toi mukanaan paketin sisältäen niitinirroitustyökalun ja verhoilun irroitus alkoi saada vauhtia. Naureskelin, että tätä vauhtia työ on juhannukseksi valmis, jos sittenkään. Niittikerroksia oli useita, jokaisen verhoilunosan jälkeen ilmestyi aina vaan uusi kierros niittejä. Turhautti melkoisen paljon, mutten halunnut antaa periksi enää tässä vaiheessa.

Kuvasin istuinosan päällustekerrokset, jotta saisin tehtyä samoin uusien päällysteiden kanssa. Kotoa löytyi sisuksiin kaikki tarvittava ja vain päällinen piti tilata. Päällistä ommellessa kävi selväksi, miksi kyseinen keinonahka oli niin edullinen ja edelleen mietin, miksi säästin väärässä paikassa? Noh, kyseinen keinonahka on laadultaan heikoin, mitä olen ikinä tähän mennessä työstänyt ja sain nyt hyvän kokemuksen tästäkin.

Kohta on juhannus, kiukkutuoli on valmis ja olen itse monta kokemusta rikkaampi nyt. Lopputulos ei ole ammattilaisen jälkeä, eikä sen pidäkään olla. Onhan kyseessä kuitenkin ihan uusi asia itselleni ja kädenjälki on sen mukaista, harjoittelua omatoimisesti.

Toki, olisin voinut edes googlettaa tiettyjä juttuja, vaan en kokenut tarpeelliseksi. Työ opetti tekijäänsä tällä kertaa ja olen kiitollinen, että ylipäänsä sain tuolin valmiiksi, juurikin juhannukseksi. Seuraavaksi jo tiedän, missä järjestyksessä on järkevintä mitäkin tehdä. Maalauksen jätin suosiolla viimeiseksi, vaikka sen homman olisi voinut hoitaa jo hyvissä ajoin vaikka talvella. Mietin kuitenkin pitkään väriä ja lopullinen päätös mustasta syntyi vasta ihan viime metreillä.

Kesä, ihana kesä

Kesä alkaa olla mielessäni vuoden parhainta aikaa. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen jo useampana vuonna oppinut nauttimaan lämpöisistä ilmoista, linnunlaulusta, tuoksuista ja vehreydestä. Kesä tarjoaa kaikille aisteille elämyksiä, jos niitä vain haluaa vastaanottaa. Kuumuudenkin voi oppia selättämään itselle sopivin keinoin ja asenne tässäkin asiassa ratkaisee jo paljon.

Vihreän eri sävyt ojanpientareella; aurinko paistaa vielä matalalla, luoden pieniä säteitään korostaen varjoisia kohtia ”pusikossa”. Jälleen, yksi hetki elämässä, kun koen iloa hyvin pienestä.

Onnea on: Vihreä luonto!

Mikä asenne? Niin, se juuri. Itse taisin mokata oikein perusteellisesti äskettäin oman fyysisen olotilani kanssa. Kuumuus itsessään jo aiheuttaa minulle tavallistakin uupuneemman voinnin ja mitä menin tekemään? Aamuisen seitsemän jälkeen kuljetun lenkin jälkeen otin tavanomaiset päikkärit parvekkeen riippukeinussa ja kuulostelin oloni jokseenkin hyväksi ja se tarkoitti minulle sitä, että pääsin aloittamaan kiukkutuolin maalausta. Osasin hiljakseen tehdä työni ja energiaa jäi vielä roimasti yli (mikä on tätä nykyä hyvin harvinaista). Hetkellisen mielenhäiriön saattelema käytin Umpan pikapissillä puolenpäivän jälkeen ja kiinnitin koiran varjoon ja painuin itse siirtelemään kiviä ja repimään rikkaruohoja jäljellä olevalta noin neliön kokoiselta alalta. En yhtään ajatellut maalikerros kakkosta, mikä pitää parin tunnin sisällä laittaa rungon päälle ja jalat huusivat kyykkimisestä hoosiannaansa vapisten kuin haavanlehdet. Hyvä minä! Innostun energiasta, ja ja ja sitten en osaa säästellen sitä käyttää.

Niin, se asenne tosiaan. Valitus kuumuudesta ja ikävästä olosta ei tunnetusti auta yhtään, päinvastoin. Valittaminen saa asian kuin asian tuntumaan vieläkin ikävämmältä ja kurjemmalta. Mitä sitten, jos ei saa valittaa? Järkeily on yksi hyvä keino hakea oikeanlaista asennetta; Kesä ja kuumaa on vuodesta vain muutamia viikkoja pahimmillaankin. Haluaako joku oikeasti pilata nämä muutamat viikot itseltään valituksen kera ? Voisiko miettiä, mitä hyvää tulisi valittamisen tilalle, taikka mitä hyvää ja positiivista lämmin ilma mahdollistaa?

Kuumaa on, varsinkin kun tekee jotakin fyysistä työtä tai työhön verrattavaa. Minua ei myöskään oma valitukseni auta tippaakaan, itse mokasin ja itse myöskin kärsin ja yritän löytää tasapainoa edelleen levon ja fyysisen tekemisen välimaastosta. Joskus kantapään kautta saatu oppi on se parhain oppi. On etsittävä niitä toimivia ratkaisuja aktiivisesti, uskallettava kokeilla, hakea itselle sopivia juttuja, juuri siihen omaan elämään, myös kuumuuden kanssa eläessä. Öitä hieman helpottaa, kun vielä toistaiseksi yöt on olleet viileitä ja saa nukkua ovet ja ikkunat auki.

Mamma nukkuu ylhäällä omassa pesässään ja Umppa on kotiutunut muutaman vuoden kokemuksella omaan paikkaansa partsilla. Vielä on viileää aamupäivisin varjossa ja illalla auringon painuessa vuoren taakse.

”Minä riitän”!

Tiedätköhän tunteen, kun jokin mysteeri alkaa osoittaa selviämisen merkkejä? Itse en ole ennen tiennyt, paitsi sen miltä tuntuu, kun elämän palapelistä on kadoksissa palasia ja kuvaa ei saa kokonaiseksi sitten millään. Kun palapelistä puuttuu, erityisesti niiden reunapalojen osalta iso osa palasia ja kun vihdoin saat ne käsiisi. Kuva alkaa muotoutua samointein kokonaiseksi.

Sulattelen ja ihmettelen suurehkoja asioita tällä erää. Olen aina tiennyt, miten jokin on tavallaan pielessä itsessäni, kun olen yrittänyt saada itseäni sopeutumaan muottiin ja olen pettynyt satoja kertoja itseeni, kun en ole siihen kokenut sopineeni mitenkään päin, tuhansista yrityksistä huolimatta. Olen ollut oikeassa, syy on minussa itsessäni ja sen olen tiennyt lapsesta saakka. Olen kuunnellut ”höpö-höpö”-mitätöintiä nyt ihan tarpeeksi; tiesin ja olin oikeassa.

Muutaman viikon ahaa-elämyksien jälkeen, voinen todeta itselleni ettei mikään muutu kuitenkaan ja silti kaikki on muuttunut omassa maailmassani. Helpotus vaihtuu mietintään, miten tulevaisuudessa. Aiemmin koen olleeni liian tiiviisti sidottu menneeseen ja uusi tieto on vapauttanut minut täysin ja minulla on mahdollisuus miettiä elämääni enemmän, ennakoiden tulevaa.

Uuden tietoni nojalla ymmärrän oman kokemusmaailmani ja itseäni täysin. Palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja minun etsintäni on päätöksessään, vihdoin. Olen usein sanonut eläneeni vain seurausten kanssa ja vihdoin minulla on myös syy. Kuva itsestäni alkaa muodostua kokonaisena ja selkeänä, seinä johon olen törmännyt läpi elämäni on katoamassa ja pääsen jatkamaan eteenpäin.

Olen sulatellut tunteitani, hämmästyksestä iloon ja sisäiseen rauhaan. Vihdoin minullakin on lupa olla oma itseni, sellaisena kuin olen. Sain vapautuksen elämän ja ihmisten teatterista, ja minulle löytyi vihdoin oma paikka elämän kiemuroissa. Sitä olen etsinyt tietämättäni lapsuudesta lähtien.

Kaikella on siis tarkoituksensa ja syynsä ja seurauksensa elämässä. Minä olen minä ja se riittää vallan mainiosti. Ajatus on huikea, koska pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan siihen, millaiseksi oikeasti synnyin ja jäljillähän olenkin ollut jo pitkään, vaan en ole kyennyt yhdistämään kuvaa kokonaiseksi, sopivien palojen puuttuessa raameista.

Kokemukseni on aina ollut kovin kuvaava. Olen kokenut eläväni täysin väärässä ajassa, paikassa ja väärien ihmisten keskellä jne. Olen itse kokenut olevani jollain lailla poikkeava suhteessa muihin ja samaan aikaan yrittänyt sinnitellä ja kyetä samoihin raameihin kuin muutkin. Olen yrityksissäni onnistunut, mutta hinta siitä on ollut hyvin korkea. Olen maksanut kaiken omalla terveydellä, menettäen sitä yhtä tehokkaasti, kuin muut saavat voimaa ja jaksamista samoista asioita.

Olen ollut tietämättäni jäljillä, löytänyt sotkuisen langanpään miettien, pitäisikö se sikinsokin oleva kerä selvittää. Löyhästi olen pitänyt kädessäni kiinni langanpäästä, ja nyt minulla on ensimmäistä kertaa motivaatio sen selvittämiseen. Punainen lanka alkaa hahmottua ja elämän kuva alkaa saada raamit, joihin rakentaa kokonainen elämä, niin mennyt kuin tulevakin.

Vihdoin voin antaa itselleni tilaa hengittää, olla ja elää niinkuin olen hyväksi kokenut, sellaisena kuin olen. Yksi sana jatkossa riittää hiljentämään ihmettelijät, myös itseni. Enää ei tarvitse selitellä, ihmetellen itsekin muiden seassa, ei tarvitse yrittää keksiä ainuttakaan hataraa arvausta itsestäni. Riittää, kun olen sellainen, kuin olen.

Elämän kivinen, kuoppainen polku on kuljettu nyt loppuun. Teatteri on ohi ja vihdoin pääsen elämään elämää, silleen oikeasti itseäni etsien. Olenhan lapsesta asti itsekin oppinut mitätöimään ja uskottelemaan kaikkea muuta, kuin kuuntelemaan sisintäni, voiden aina vaan yhä huonommin ja huonommin. On aika ajatella omaa hyvinvointia ja laittaa se vihdoin yhdeksi elämäni tärkeimmäksi asiaksi.

Vuosien varrella olen kuvannut elämäni elämistä yhdeksi suossa tarpomiseksi hukkuen aina välillä liejuun. Taikka jatkuvaksi kivikkoisen ylämäen tarpomiseksi raajat verillä, jaksamatta nousta kaatumisten jälkeen ylös. Ei ihmisen elon kuulu tuntua sellaiselta, vaan senkin selitin itselleni, ettei kaikille ihmisille ole jaettu tasaisesti onnen lahjoja, eikä helppoa elämää ja minä nyt vaan olin sattunut syntymään kovin epäonnisten tähtien alla. Sopeuduin siis kiltisti kaikkeen epämukavaan ja tein kaikkea epämieluisaa, koska niin kuului toimia ja niin teki kaikki muutkin.

Hukkasin oman itseni, hävitin persoonani ja samoin ei enää tarvitse jatkaa. Minulle aukeaa ihan kokonaan uusi elämä, itseni näköinen ja kokoinen. Saan olla onnellinen, että minulla on nyt paljon näkemystä ja omakohtaista kokemusta siitä, mitä en ainakaan tarvitse elämässäni. Hieman olen edellisten vuosien aikana myös kokenut, mitä oikeasti tarvitsen elämääni ja siltä pohjalta pääsen alkuun.

Periksiantamattomuudestani on ollut suuresti apua etsiessäni vastauksia oman elämäni mysteereihin. Luovuttaminen on käynyt usein mielessä ja joskus niinkin olen tehnyt; nostanut kädet ylös todeten kylmästi elämän olevan hyvin raadollinen ja julma.

Saan olla jokatapauksessa kiitollinen. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa/ jatkaa oman elämän parissa tehtyä työtä. Uudet oivallukset itsestä osana maailmaa antavat paljon uudenlaisia eväitä elämään. Tästä on hyvä jatkaa…

Luonnossa on hyvä olla

Iltakävelyllä harvemmin enää jaksan kiinnittää huomiotani ympäristööni ja harvemmin siis huomaan mitään ihmeellistä, tai erikoista. Menneenä viikonloppuna sain valokuvaan erikoisen otuksen, joka harvemmin kenenkään kuvissa esiintyy.

Kävelin jo ohikin, muttei otus reagoinut minuun mitenkään ja palasin takaisin pari askelta ottaakseni kuvan. Siinä se vaan istui takertuneena puunrunkoon ja antoi minun häärätä ihan likellä reagoimatta läsnäolooni.

Mietin, oliko lintu jotenkin rikki, kun poseerasi kamerani edessä, kuin vanha tekijä, pörhenteli ja käänteli päätään puolelta toiselle.

Elämässäni tapahtuu tällä hetkellä paljon ja montaa asiaa on selvityksen alla terveyden puolesta. Olisin päässyt elämässäni ehkä hieman helpommalla, mikäli samat asiat olisi olleet tiedossa jo aiemmin. Yritän tsempata ja miettiä, että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Tosiaan, kroppa on antanut kaikkensa työelämälle hoitoalalla ja nyt se on myös virallista. Näin ei olisi käynyt, jos työnkuvani olisi ollut toisenlainen alusta alkaen ja fyysisesti työ olisi ollut kevyttä jne. Mutta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Työn ääreen ei kuitenkaan itseään saa tappaa, vai kuinka?

Luonnossa, ihan jo omassa lähiympäristössä, on paljon silmäniloa. Luonnosta kannattaa nauttia ja opetella huomioimaan sitä eri aistein. Luonto muuttuu jatkuvasti, oman kiertonsa mukaisesti ja kahta samanlaista hetkeä on liki mahdotonta kokea.

Mihin asioihin itse kiinnität huomion kulkiessasi ulkona? Väreihin, eri sävyihin? Ääniin, hajuihin vai tunnelmiin? Lämpötilaan, ympäristössä tapahtuviin liikkuviin asioihin kuten pilviin, kasvustoihin, tuuleen?

Suosittelen ulkoillessa herkistämään eri aistikanavien kautta tulevaa informaatiota ja ulkoilusta tulee enemmän rentouttavaa ja voipi iloakin löytää ihan pienenpienistä huomioista.

Tänä vuonna ympäristön vehreys on näyttäytynyt minulle täysin uusilla sävyillä ja runsaudellaan. Olen hämmästyneenä ulkoillessa miettinyt, enkö ole aikaisempina vuosina nähnyt ympäristöni vehreyttä, eli siis kiinnittänyt huomiotani vihreään runsauteen? Luonnontilainen rehevyys on kaunista katseltavaa ja uskoisin eri lajien viihtyvän ja lisääntyvän mainiosti, erityisesti pölyttäjät, joiden selviytyminen alkaa sekin olla kiinni ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Luonto kuuluu kaikille.

Mahdollisimman hyviä hetkiä toivottelen jokaiselle lukijalle!

Päivän saldo kuvina

Edellisessä postauksessa meni pieleen kuvamuokkaus, jossa piti näkyä ylläoleva muistilista itselleni lähinnä niistä ravinto-aineista, joita on sallittua syödä. Rajoituksia on nyt sen verran paljon, että pitää ihan miettimällä miettiä, kuinka koostan lautaselle eväät.

Päivälliseksi olikin sitten kanaa ja riisiä, ilman tomaattia tällä kertaa. Tomaatista luopuminen on haikeaa, samoin perunasta. Vaihtoehtoja ei nyt taida olla, luotan omaan intuitioon ja kokemukseen tässä asiassa ja odotukseni ovat korkealla tämän ruokavalion suhteen. Lehtikaaliin tutustuin parisen vuotta sitten ja tänään yllätykseksi huomasin oivan makuyhdistelmän sillin, lehtikaalin ja kesäkurpitsan kanssa 🙂 . Avokado on ihan uusin tuttavuus, voisin sanoa maisteluvaiheen olevan ohi hyvällä menestyksellä.

Valmistin päivällistä ja Umppaliini vahti vieressä kiltisti, saadakseen maistiaisia; tuloksetta tällä kertaa. Uskollisesti koiruus päivysti myös pöydän vierellä meidän ruokailua, josko jotain heltiäisi hänellekin. Viimein luovutti onnettomana ja kömpi pää painuksissa ja kovin surullisen oloisena kuvan mukaisesti sohvan alle mököttämään. Huskyt ovat draamaan taipuvaisia, ja tämän episodin aikana koira piti huolen, että varmasti näen ja kuulen hänen ylhäisyytensä kärsimyksen. Voi poloista, illalla saa nappuloiden kanssa pakastelihapullia piimään kuorrutettuna.

Aamusella käveltiin koirapuiston kautta meidän perusnormilenkki ekaa kertaa flunssani jäljiltä ja huomasin toisen talvikenkäni pohjan irronneen puoliksi kotiin tultaessa. En enää tähän talveen viitsisi uusia talvikenkiä hankkia ja täytyy ihmetellä nykykenkiä, jotka eivät näköjään kahta kokonaista talvea kestä. Aiemmat kenkäni kestivät ja olivat jokapäiväisessä käytössä sen 18 talvea ainakin ja pelkkää kyllästymistäni hävitin ne ja ostin uudet. Taisi olla väärä teko?

Kaupan tarjouksessa oli kolme ruukkua kevätkukkia joista kaksi annoin eteenpäin vanhalle mummolle sekä tyttärelle omaan kotiin vietäväksi. Pääsiäisen vietto on meillä laimentunut, sillä joskus aikoinaan sain päähäni, etten välttämättä halua juhlistaa kuolemaa ja kuvitteellista tarinaa henkiin heräämisestä. Kevät on luonnossa elollisen kasvukauden alkamista, uusia alkuja talven levon jälkeen, luonnollinen osa koko vuoden kiertoa ja se on näkyvä osa elämää.

Kevättä ja vuodenajan vaihtumista voi kunnioittaa ihan todellisuuteen ja tähän hetkeen perustuvien (tosi)asioiden pohjalta. Mennyt on mennyttä ja elämää, sekä uskomuksia on ollut olemassa jo ennen ajanlaskunalkua. Muinoin luonto ja siihen liittyvät ilmiöt selitettiin uskomuksin, tarinoin. Uskomukset on nimensä mukaisesti uskomuksia, satuja ja kertomuksia samalla lailla, kuin muutkin vastaavat tarinat. Ei niitä muitakaan satuja palvota ja nosteta jalustalle, ne ovat olemassa viihdykettä varten. Nykyajan sadut ja iltanuotio ovat tänään laitteissa, joissa silmämme ja kätemme valikoivat mitä milloinkin katseltavaksi ja kuunneltavaksi.

Iloa kirjoista

Lukeminen on rakas harrastus ja parin vuoden ajan olen myös kuunnellut äänikirjoja. Aikoinaan saatoin ostaa kirjoja kotiin, sitä varten oli kirjahylly. Kirjoja löytyi parhaiten kirppareilta, yleensä etsiessä jotakin tiettyä kirjaa, melkoisen varmasti sen myös löysin. Olin myös ahkera kirjaston kävijä ja vanhimmat lapset todennäköisesti muistavat lapsuudestaan kirjastoreissut.

Tällä erää elämää olen luopunut lähes kaikista fyysisistä kirjoista ja niitä en myöskään kotiin kanna. Puhtaasti siitä syystä, etten enää omista kirjahyllyä ja sellaiselle ei ole edes tilaa meillä. Kirjat olivat kylläkin viimeisin asia, mistä luovuin ja edelleen hieman kaihertaa asia mielessä. Vaan, todellisuudelle en voi mitään. Tilanpuute on ikävä tosiseikka ja kotikirjastoni on nykyisin taskussani.

Lukuharrastukseni oli tauolla pitkään eron jälkeen. En kyennyt keskittymään lukemiseen ollenkaan. Toisaalta, asiaan saattoi vaikuttaa myös erään kirjasarjan huippuunsa hiottu maaginen maailma, jonka jälkeen mikä tahansa muu kirja tuntui tylsältä ja pitkäveteisen mielikuvituksettomalta kerronnalta.

Pääsin onneksi yli lukemisen ongelmistani ja asiaan on auttanut äänikirjat, joiden avulla sain palautettua intohimoni lukemiseen. Tekniikka ja sovellukset kehittyivät lukutaukoni aikana huimia harppauksia eteenpäin ja minäkin sain rohkeutta joitakin vuosia sitten kokeilla äänikirjapalvelua. En ole katunut ja maksan mielelläni kuukausittain kirjastosta taskussani.

Alkuun minun oli vaikea tottua vain kuuntelemaan äänikirjaa, yleensä nukahdin kymmenessä minuutissa riippumatta vuorokauden ajasta. Aloin sitten puuhastelemaan jotakin kotosalla ja yritin kuunnella samalla. Koin edelleen hankalana seurata kuunnellen kerrontaa ja melkein meinasin luovuttaa keskittymisen herpaantuessa liian hitaaseen lukunopeuteen. Nykyisin keskittyminen säilyykin äänikirjoja kuunnellessa lukunopeutta kasvattamalla. Olen nopea lukija ja ilmeisesti se ominaisuus ei häviä, vaikka kirjaa kuuntelee.

Pääosin olen siis kuunnellut äänikirjoja koiran kanssa lenkkeillessä ja kotona silloin, kun teen pitkäpiimäisiä kotiaskareita. Kevään edetessä huomasin kaipaavani käteen fyysistä kirjaa. Ilokseni huomasin keskittymiskykyni palautuneen niin, että voin lukea itsekin häiriintymättä muiden puuhastelusta samassa tilassa. Joten, olen viimeisen kuukauden aikana alkanut lukea puhelimen näytöltä kirjoja, olen niitä oikein ahminut menemään nauttien pelkästään siitä ilosta, että luen jälleen.

Äänikirjana kuunneltuna jokin teos saattaa kestää viikkokausia ja itse luettuna korkeintaan sen pari päivää. Alle viisisataa sivuinen teos tuntuu pieneltä alkupalalta jälleen, jonka luen melkein yhdeltä istumalta. Parasta on, että kokonainen kirjasto kulkee taskussa mukana, ei tarvitse jonottaa omaa vuoroaan saadakseen lukea suositun kirjailijan teosta, kuten ennen kirjastosta lainatessa.

Mitään erikoista suuntausta en ole lukemiseen/kuuntelemiseen huomannut. Ainoastaan kevyt hömppäkirjallisuus on poissa laskuista jostakin syystä. Olen yrittänyt lukea/kuunnella kevyttä kirjallisuutta onnistumatta siinä, jo ensimmäisten lauseiden jälkeen into laantuu ja alkaa tökkiä.

Mainitsemisen arvoisena pidän ilmiötä, joka erityisesti lukemisessa tulee ilmi. Kun saan päähäni jonkin aihealueen, mistä kiinnostun, niin myös lukemani kirjallisuuus liittyy samaan aiheeseen ja käsittelee siten samoja asioita, kuin itsekin pohdin ja aivan mahtavaa on, kun saa jonkin uuden näkökulman kirjan kautta pohdittavaksi.

Helmikuun parhaat

Mummojuttuja eli pikkuinen kävi yökyläilemässä meillä ja heti käytin tilaisuuden hyväkseni, eli harjoittelin poikien hiusten leikkuuta. Alkuun saksin vain etuhiukset, jotka varmasti tuntuivat ikäviltä pikkuisen suussa ja silmillä ja myöhemmin sitten äitinsä pyysi myös takatukan lyhyeksi. Pitkän tukan hoitaminen pikkuisen vauhdissa osoittautui ainakin itselleni hieman haasteelliseksi hiuslaadun ollessa melkoisen takkuuntuvaa ja kihartuvaa lajia. Kokemuksesta tiedän, ettei mitkään maailman hoitoaineet auta tähän tukkalajiin. Säästin tupsun takatukkaa pieneen rasiaan.

On oikeastaan melkoisen jännää olla osa pikkuihmisen maailmaa, luottamus ja kaikki muu on rakentunut vähän kerrassaan pikkuihmisen ja meidän perheen jäsenien välille. Vuorovaikutus muuttuu sitä mukaa, kuin pikkuinen oppii puhumaan ja on mukavaa keskustella, kun selvästi toinen ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Puheessa on jo 4 sanan lauseita ja sanavarasto karttuu hurjaa vauhtia. On hienoa nähdä kaikki se kasvu ja kehitys, mitä tapahtuu jatkuvasti.

Umppa se jaksaa aina vaan meditoida omissa huskymaisissa asennoissaan ja aina joskus näistä asennoista nappaan kuvan ohimennessäni. Tuossa kohden taisi olla nyt parhaat energiat tällä kertaa? Ulkoilukuvia en edelleen saa otetuksi, tekosyynä on liian kylmä ja tuulinen ilma ja kädet jäätyvät nopeasti.

Vanhalle mummolle annoin yhden kaktusruukun, (pelasti yhden kappaleen) ja odotettavissa on, että hyvällä hoidolla kasvi lähtee kasvuun ja poikasista saa sitten myöhemmin kunnon kasvin meidänkin kotiin. Meillä on sisällä näin talvisaikaan luonnonvaloa todella heikosti ja kasvit kärsivät myös siitä. Ikkunan läheisyyteen ei kylmän vedon ja patterin vuoksi voi sijoittaa kasveja, sen olen kokeillut. Kasveihin olisi taas kohta paneuduttava, ainakin mullanvaihdon ja ruukkujen vaihdon osalta. Vähän ikävöin kadonnutta kykyäni saada kaikenlaiset kasvit kukoistamaan, mutta kaupasta saa lisää tarvittaessa kasveja.

Helmikuu päättyi osaltani siivoukseen tyttären avustuksella, vaihdoin ilmavampaan järjestykseen olohuone/makuuhuonekombon ja edelleen kaipailen jotakin ideaa erottamaan nämä kaksi toisistaan jollakin tavoin. Samoin ulkoa sisään tullessa ensimmäiseksi huomio kiinnittyy sänkyyni, koska eteisen osuus on kovin hassusti myös ilman väliseinää. Uusin olohuoneeseen asetelman ja edelleen poltan kynttilää iltaisin. Kaapin kätköistä löysin valkoisen kynttilän tilalle ruusujen sävyisen punertavan kynttilän ja siinä hieman piristystä kevään odotukseen.

Pyykinpesunurkkaukseen on tulossa muutos, vihdoinkin. Saan asiaankuuluvan viikkaustason sekä säilytystilaa tavaroille, joita yleensä kylpy,-kodinhoitotilassa säilytetään. Sauna ei ole kovin turvallinen säilytystila kuitenkaan ja sinne olen joutunut sijoittamaan lauteille tilanpuutteen vuoksi joitakin arjessa jatkuvasti tarvittavia juttuja. Ja oikeastaan enempää en voi karsia tavaroista, kaikkea tarvitsen tasaisesti ja elämänlaatua en tietoisesti halua tämän enempää huonontaa.