Pienet ilon hetket keväisissä tunnelmissa

Ulkoilu, luonto ja vuodenaikojen vaihtuminen tuovat suuresti iloa elämään. Taas on käsillä aika, kun maisemat vaihtavat ulkoasuaan nopeassa tahdissa. Toisaalla on lunta reilustikin, toisaalla kevät on jo pitkällä.

Vihreys yllätti iloisesti kaiken ympäröivän harmauden keskellä.

Kevääsen kuuluu tietenkin pajunkissat, ainakin luonnossa.

Neiti hienohelman ikävin vuodenaika on tuloillaan. Lumet sulavat kohinalla, märkää ja likaa on kaikkialla. Puistossa paras paikka ympäristön tarkkailuun on edelleenkin penkki. Kotipihalle päästyämme lumipenkassa piehtaroiva koiruus oikein surkealla äänellä valitti lumien katoamista ja ihan kävi sääliksi lunta rakastavaa koiraa.

Ulkona tuoksuu jo keväinen ilma; sekoitus kosteaa maata, hiekkaa, maatuvia lehtiä, sadetta ja lupaus kesää!

Mahdollisimman mukavia hetkiä tulevaan viikkoon!

Positiivisia muutoksia

Muuton myötä moni asia on hieman muuttunut. Yhtenä merkittävänä muutoksena on ollut lenkkipolkujen maisemanvaihdos koiran kanssa.

Käymme aamuisin pidemmällä kävelyllä ja opettelemme reittejä. Olen melkoisen rohkeasti seuraillut jo valmiiksi tallattuja lumisia polkuja metsässä ja pari mukavaa kierrosta onkin jo löytynyt. Perinteiselle pururadallekin pääsee melkein kivenheiton päästä, kunhan lumet ja hiihtokelit sulavat. Koirapuistoon on myös todella lyhyt kävely ja tiedossa saattaapi olla Umalle uusia koirakavereita?

Aika menee todella nopeasti minun touhutessa uudessa kodissa järjestellen ja siivoillen paikkoja. Eilen metsästin hyllypaperia ja sain jälleen todeta, miten tästä kaupungista ei tosiaan löydy sitä, mitä tarvitsisi. Eräskin jättisuuri marketti oli kyllä pullollaan mitä erilaisimpia lahjapaperirullia kalliilla metrihinnalla, vaan ainuttakaan hyllyparirullaa sieltä ei löytynyt. Myyjäparkakin oli hieman ihmeissään, ei ilmeisesti ollut koskaan kuullutkaan hyllypaperista?

Itsekään en ole tosin käyttänyt mokomaa hyllypaperia varmaan pariinkymmeneen vuoteen ja nyt ajattelin tosiaan suojata käytöltä hyllyt. Ainakin siis sellaiset hyllyt, jotka ovat kovalla käytöllä. Onneksi löysin joulupaperia, joka ei ole kuvioinniltaan joulua, ja se saa kelvata hyllyihin toistaiseksi.

Valaisinprojektia

Olen vähän niinkuin salaa haaveillut tietynlaisista lampuista. Nyt on sellainen koti, jossa on olohuoneessa tilaa kunnon kokoiselle valaisimelle ja tosiaan tartuin heti tilaisuuteen hankkia sellaisen kotiini. Pienen puhdistus,-ja kiillotusprojektin jälkeen minulla on viimeinkin ihan oikea kruunu katossa.

Välkehtivät pisarat lampusta irroitin ja ne liotin pölyistä ja rasvasta ja järjestelin huolellisesti kiinnitystä odottamaan. Suurin työ lampun kanssa odottaa vielä aloitusta, eli kiillotus. Mietin hetken, josko olisin ajan patinan jättänyt pintaan, vaan sitten tuumasin, että haluan lamppuun entisajan kiiltoa ja loistoa, kuten se on ollutkin alkujaan ja patinoitukoon katossa sitten uudemman kerran.

Kuvat ovat ennen puhdistusta/kiillotusta

Sisäilman laadulla on todella suuri merkitys yleiseen jaksamiseen ja terveyteen ylipäänsä. Uudessa kodissa herään virkeänä, aivosumu alkaa kadota ja koko kehoa vaivannut nuutunut olokin tuntuu olevan historiaa. Muuttamisesta näyttää olleen paljon positiivista vaikutusta kaikkeen elämään ja ympäristön vaihdos jo itsessään piristää pitkäksi aikaa. En voi oikein sanoin kuvailla sitä, miten kiitollinen olenkaan tällä hetkellä.

Parhainta mahdollista kevään odotusta kaikille teille!

Muuttolaatikoiden keskellä elämistä

Ulkoillessa on hyvin raitis ilma, yli kahdenkymmenen pakkaset tuntuvat piristävän koiran ulkoilua. Sisälle ei koira malttaisi millään, kävellessä haluaisi pitkittää lenkkejään, vaan vaikka kuinka puen lämpimästi päälle, reilu puolen tunnin ulkonaolon jälkeen varpaat alkavat kylmetä ja on pakko hipsiä kotia päin.

Päivät menevät nopeasti kodin tavaroita laitellessa pakettiin. En malta olla sanomatta jo toistamiseen, kuinka mukavaa on tehdä muuttoa rauhassa ja omaan tahtiin. Vieläkin selkärangassa on muisto ajasta, jolloin tenavat olivat pieniä ja muutot piti hoitaa kaiken muun hektisen elämän ohella. Mietin, kuinka ihmeessä sitä on silloin jaksanut? No, nuorena kai jaksaa paremmin?

Nuorena tavaraakin oli enemmän, mietin mennyttä ja vertaan tähän hetkeen. Toki monen pienen lapsen tavarat ja huonekalut teettivät pakostakin enemmän työtä muuttaessa ja nyt ei ole enää kuin kolmen ihmisen tavarat pakattavana.

Sressi alkaa pikkuhiljaa hiipiä aivolohkoihin ja se näkyy ulospäin. Yritin kassalla maksaa kauppa-ostoksia vanhentuneella kortilla useamman kerran, ennenkuin tajusin kuukauden vaihtuneen. Onneksi sentään uusi kortti oli rahapussissa mukana; en ole ehtinyt niinkin pientä asiaa tekemään, kuin vanhan kortin silppuaminen, muuttoon valmistautuessa.

Pakkaillessa olen karsinut edelleen ja kerään samankaltaisia asioita yhteen, ja sitten mietin, mikä menee muuttokuormaan ja mikä poistoon. Edelleen olen iloinen tekemästäni aiemmasta työstä kotona tavaroiden suhteen ja en saata olla hehkuttamatta vieläkin, miten kannattavaa on pyrkiä vähentämään tavaran määrää kotona. Eräs mukula oli ikionnellinen saatuaan koko takkivarantonsa yhteen naulakkoon läpi käytäväksi. Löytyipä sieltä sellainenkin takki, minkä oli luullut kadottaneen jonnekin.

Säiliöpakastimen sisältöä olisi alettava syömään vähemmäksi, jottei hirmuisesti tule tyhjennettävää ja kannettavaa paikasta paikkaan. Samoin kuiva-ainekaappien sisältöä voisi hieman enemmän tyhjennellä. Viimeksi muuttaessa heittelin surutta pois avattuja paketteja ja enää en samaa virhettä tee toiste. Minulta meni edellisessä muutossa todella pitkään hankkia toimiva kuiva-aine”varasto” kaappeihin ja tuntuu, ettei kierto vieläkään oikein toimi, kuten aikoinaan? Osaltaan tähän on kylläkin vaikuttanut sairastumiseni ja vähentynyt ruuanlaittoni, aina en pysy kärryillä mitä kaapeista puuttuu tms.

Tästä tulikin mieleeni oma vointini, kaksi vuotta on kulunut toipuessa pahimmasta uupumisesta sekä sle:n pahenemisjaksosta ja alkaa pikkuhiljaa ajatukset kääntymään tulevaan. Selän oireilun kanssa olen myöskin oppinut pärjäämään jotenkuten ja ainakin tiedän, mitkä asiat provosoivat oireilua ja kun rasituksen saan pidettyä rajoissa, myös kipu ja muut oireet lievittyvät.

Fyysisen ja kaikenlaisen muun rasituksen kanssa joudun nyt olemaan tarkkana, etten saata itseäni päiväkausiksi petiin. Olo voi olla vaikka kuinka jaksava ja virkeä, mutta jos rajoittamatta teen kaiken heti kerralla, seuraukset ovat kovin ikävät voimakkaan väsymisen suhteen. Siksi olen aloittanut kaappien tyhjentämisenkin hyvissä ajoin, jotta voin ilman kiirettä tehdä oman jaksamisen mukaisesti. Itse muuttopäivä vie voimat kuitenkin ja todennäköinen kunnon romahdus tuleekin heti tavaroiden kantamisen jälkeen, uudessa kodissa.

Umppa jo hieman katseli minua ihmeissään, että mitä se mamma nyt on saanut päähänsä purkaessani kaislaseinämää pois paikoiltaan. Voi, kun olisin koiran ilmeen saanut kameraan, se oli niin jännä ilme se ja murahduksen jälkeen koiruus siirtyi kenkäeteiseen pötköttölemään, mitä se ei ole ennen tehnyt. Uman mielestä mamman päivärutiinit on ihan vinksallaan, ja mamma touhuaa aamusta iltaan vain tavaroidensa kanssa.

Kaapit alkavat tyhjiä, pestyjä. Pitkästä aikaa laittelin nuorimman kanssa päivällistä ja totesin hieman pahoillani, että olen jo raastimen kin ehtinyt paketoida innokkaana. Mitä lie ajattelin, vaiko muuta, kuin että raastin oli sopivan kokoinen ja kevyt jo muuten painavaan laatikkoon?

Olen hieman hämmentynyt perheeni vähäisestä irtotavaroiden määrästä, sitä on todella vähän ja voisin ihan huoletta omistaa vielä toisen mokoman tavaraa ja siltikin sitä olisi vähän. Osasyynä tavaran vähyyteen on periaatteni olla ostamatta ilman oikeaa tarvetta sekä sitten säilytystilojen puute. Sama teema jatkuupi uudessa kodissa, itseasiassa siellä on vielä vähemmän tilaa säilytellä mitään ja uskon joutuvani hankkimaan jonkinlaisen huonekalun tähän tarkoitukseen.

Mukavaa viikkoa ihan jokaiselle!

Talvinen metsälenkki

Maisemat on kotimetsässä hurjan kauniita. Olemme saaneet päivittäin nauttia -10asteen pikkupakkasesta lumen kuorruttamissa maastoissa. Jouluinen levollinen tunnelma valtaa mielen ihan väkisinkin näissä maisemissa.

Lumihangessa tarpoessa ja Uman hyppiessä hankeen elämä tuntuu siedettävältä. Ulkona unohtuu arki ja arjen pienet huolet, joista jouluinen stressi ottaa oman osansa. Näissä maisemissa pää tyhjenee tehokkaasti kaikesta ja mieli ikäänkuin nollautuu.

Uman luonne on kultaa, tässäkin kuvassa se kiltisti istahtaa odottamaan, että mamma saa asiansa hoidettua eli kuvat napattua puhelimeensa. Ihan kuin tämä koira ymmärtäisi, että olisi jotakin tärkeää meneillään? Hetkeä aiemmin vastaan polulla tuli kolme isohkoa koirakkoa, väistimme pensaikkoon, josta käsin Uma katseli ohittavia koiruuksia. Onneksi väistimme, koska yhden koira ei pysynyt omistajansa hallinnassa päästen turhan liki meitä. Hyökkäsi meitä päin, jos se kuvaisi parhaiten ohitustilannetta?

Onneksi Uman luonne on kiltti kaikinpuolin ja se ei reagoinut takaisin, vaan antoi ohituksen tapahtua ilman häiriötä, kuten yleensäkin hihnassa ollessa ei välitä muista, ellei saa lupaa.

”Joko hei mennään”? Nyt pitäisi jo liikkua eteenpäin!!! ”Noh, upotan kuonon lumihankeen ja nuuhkin jälkiä sitten”.

Kauempana oli jokin, mikä sai Uman mielenkiinnon heräämään? Peura, jänis, kettu? Susikin on nähty viimeksi syksyllä näissä maisemissa.

Metsäinen ympäristö on minulle tärkeä elementti. On todella luksusta, että pienen pieni pläntti metsää alkaa heti takapihalta ja erikseen ei tarvitse minnekään lähteä. Vaihtelevat maastot, joita kulkea koiran kanssa tuovat arkeen hyvää liikuntaa, raitista ulkoilmaa sekä mieli lepää ja hiljenee luonnossa, jossa kuuluu oikeastaan puiden kahina ja lintujen laulu. Joskus on taasen täysin hiljaista, kuten kuvassa, mikään ei liikkunut, ei pitänyt ääntä.

Hyvää uutta joulukuista viikkoa jokaiselle!

Stressin purkua kirjoittamalla

Aamu valkenee hiljalleen, ulkona on vihdoinkin talvi ja pikkupakkanen. Luntakin on satanut mukavasti kuorruttaen ympäristön kauniiksi talviseksi ihmemaaksi. Hiljaisuuden ulkona rikkoo vain linnun piiperrys silloin, tällöin. Luonto nukkuu.

Koira on nauttinut omasta elementistään, hyppii ja loikkii innoissaan kinokselta toiselle ja uppoaa jälleen puoleen koiraan asti lumeen. Tätä on jo odotettu. Perinteisesti myös koko kuono katoaa lumeen ja ylpeänä pitää luminokaretta nenässään jolkotellen eteenpäin.

Ihan kuin lunta olisi nyt enemmän, kuin vuosiin näihin samoihin aikoihin? Hyvä niin, olen iloinen siitä, jos ja kun talvi on talvi kaikessa perinteisessä muodossaan eli pakkasta ja lunta; mitä enemmän, sen parempi. Elämä on helpompaa kaikinpuolin lumen kera.

Kirjoittaessa tätä, Uma hiipii uniltaan ja käy kysymässä, josko lähdettäisiin ulos kurkistaen samalla kulman takaa katsoen minua kovin kysyvästi. Kohta mennään, ihan kohta…Itsellekin on jälleen ilo lenkkeillä lämpöisin talvitaminein, ei tarvitse pukea kerroksia kerroksien päälle ja silti hytistä kylmästä. Sain itseäni niskasta kiinni, päästen viimeinkin talvitakkiostoksille. Takki löytyi kovin yllättäen jo ensimmäisestä kaupasta ja vieläpä ensimmäinen, jota päätin sovittaa- harvoin käy siis noin, yleensä joudun tekemään kymmeniä sovituksia ja mikään ei oikein tunnu istuvan päälle, mikään ei näytä omaan silmään hyvältä tai jotakin muuta pientä, mutta häiritsevää.

Löysin myös lämpöiset kengät, joissa jalat ei palellu, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Villa ja huopa materiaalina vaan yksinkertaisesti toimii näillä leveysasteilla ja minun jaloilla. Muistelen lapsuudessani minulla olleen kiljuvan punaiset huopikkaat, sellaiset missä ei kumipohjia ollut ja muistelen myöskin, miten olivat lämpöiset jalkaan.

Viime viikolla olikin ensimmäiset yli kymmenen asteen pakkaset ja kokemuksesta jo tiedän koiran viihtyvän ulkona paremmin ja pidempään kovalla pakkasella. Lämpimät kengät tekivät tehtävänsä ja minun ei tarvinnut kiirehtiä kotiin varpaiden paleltumisen vuoksi, vaan saatoin kulkea Uman perässä metsässä niin kauan, kuin oli tarpeen ja ulkoilukokemus kirpeässä pakkassäässä oli nautinto tällä kertaa. Puissa kimmelsi jäinen huurre, joka kimalteli matalalla paistavan auringon kanssa kilpaa, painuen hetimiten takaisin näkyvistä.

Syksyllä kaivoin keskenjääneet pitkävartiset villasukat käsiini ja hyvin vähän kerrallaan niitä neulon. Ehkä valmistuvat talven aikana, tai sitten eivät. Kiirus ei onneksi ole ja sukkien kokoa katsellessa, mietin kelle olinkaan niitä oikein tekemässä? Noh, ei silläkään ole väliä, kiire loppui minun osalta kolmen vuoden takaiseen sydämen ohitusleikkaukseen ja sen jälkeen olen opetellut elämään kiireettä ja turhia hötkyilemättä.

Olen myös opetellut helppoa, nopeasti virkaten tehtyä pipoa. Lasten ollessa pieniä, neuloin ja virkkailin heille pipoja ja aina sen hankalimman kautta. Nuorempana ja ennen lasten syntymiä tein paljon erilaisia pöytäliinoja ja muita käsitöitä myöskin. Nyt muistelen uudelleen erilaisia tekniikoita, josko innostuisin uudelleen tekemään vaikkapa pitsisiä pöytäliinoja?

Käsitöissä ohjeiden kääntäminen vasenkätiselle on hieman hankalaa ja monesti joudun soveltamaan ja hyväksymään lopputuloksen olevan hieman erilainen, kuin alkuperäisessä ohjeessa oleva. Olen oppinut niin neulomisen, kuin virkkuunkin silmukat tekemään omalla tavallani ja ulkonäkö niissä poikkeaa yleensä oikeakätisen vastaavista silmukoista.

Vasta nyt ymmärrän peruskoulun käsityönopettajien moitteet siitä, kun en ikinä saanut silmukoita näyttämään samalta, kuin oikeakätisten oikeaoppiset luomukset. Samat opettajat eivät sitten kuitenkaan osanneet opettaa vasenkätisen neulontaa tai virkkuuta ja jättivät minut selviämään yksin ja toivoivat, josko joku vasenkätinen läheinen olisi minua opettanut. Virkkauksen saloihin minut opasti kummitäti, joka omalla taitavalla esimerkillään kannusti yrittämään silmukka kerrallaan. Neulominen on jäänyt perusvillasukkiin, vaikka olisin toivonut oppivani tekemään niitä monimutkaisiakin neuleita,-kuvioita. Ohjekirjasta tosiaan ei ole mitään apua, koska aivoni eivät kykene kääntämään silmukoita vasenkätisyydelle.

Aloitin tosiaan muhkupipon virkkausta ja vaikka kuinka yritin, en saanut samanlaista jälkeä, kuin ohjeessa eli oikean ja nurjan puolen symmetristä samanlaisuutta. Joten, tulossa on vasenkätinen pipo 🙂 .

Huomaan hieman kokevani ylimääräistä stressiä näin joulun lähestyessä, kuten aina ennenkin. Lahjat, syömiset ja muut jouluun liittyvät valmistelut saavat aikaan melkein harmaita hiuksia. Tiedossa on jälleen kaikenmaailman kompromissejä, yritystä pitää ihmiset tyytyväisinä pienellä budjetilla. Samalla kamppailen oman jaksamisen kanssa ja kyllä se niin on meidänkin perheessä, että minun tehtävänä on se joulun luonti. Jos en tee jotakin, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä tehdä ja jokainen odottaa kuitenkin, että jouluun kuuluu ne tietyt jutut, mitkä on aina ennenkin olleet. Äiti hoitaa, äiti tekee….

Kuka hoitaisi minua, äitiä? Kuka tekisi minulle, äidille joskus jotakin vastavuoroisesti? Tätä pohdin kaikkein väsyneimpinä hetkinäni, stressin ja liiallisen kuormituksen jälkeen, kun palautuminen on luokkaa nolla ja hektisyys vain elämässä jatkuupi päivästä toiseen tai ikävien sattumusten sarja iskee kapulansa rattaisiin, kuten viime viikkoina on ollut ikäviä tapahtumia yksi toisensa perään.

Oma mieleni onneksi suojaa minua, ja en muista tapahtumia. Olen onnistunut elämäni aikana luomaan itselleni muistin mustan aukon, jonne voi kipata kaiken ikävän, jotta seuraavana päivänä kykenen toimimaan normaalisti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Yön aikana ikävät tapahtumat vain häviävät muistista. Asioiden ja tunteiden käsittely tapahtuu sitten, kun on aikaa ja tilaa prosessoida niitä rauhassa. Tämä oli aikanaan yksi syy oman kirjoittamisen aloittamiselle, jotta muistaisin myöhemmin. Vahvasti traumatisoitunut mieli toimii omalla kohdalla kovin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei se aina niin mukavalta tunnukaan, kun ei kunnolla eilistä päivää kykene muistamaan.

Kaikesta huolimatta, hyvää loppuviikkoa kaikille!

Mummoilua taas vähäsen

Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.

Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.

Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.

Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?

No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.

Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.

Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”

Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.

Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.

Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.

En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.

Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.

Hyvää marraskuun alkua ihan jokaiselle!

Sisustustuunailua syksyyn

Siinä se vihdoin on, kello. Ja varmasti kuuluu, varmasti herättää koko talon väen alkaessaan tekemään työtään. Osa lapsista on perinyt minun aamu-unisuuden eli mikään ei heitä saa hereille, paitsi ehkä tämä vanhan ajan pirinäkone. Toimii minullekin. Sanoisinko, että muutamia kertoja on syksyn aikana tapahtunut herätyksen ohi nukkumista ja asialle oli tehtävä jotakin…

Sisustusta (jakkaran tuunaus)

Punonnan opettelu (ympyrän) muotoon) sujui yllättävän kivuttomasti. Itsellä ei ollut mitään tietoa, miten oikea-oppisesti homma aloitetaan.

Harmaan sisustuksen aika on meillä näköjään ohi. Luonnolliset värit valtaavat alaa alkaen eteisestä ja, kun tarpeeksi monta kertaa silmää ärsytti, keksin idean harmaan jakkaran tuunaamisesta. Sisal-narua jalkoihin ja muutaman tunnin näprääminen punontaa päällisen virkaa tekemään.

Parasta on, kun saa jotakin valmiiksi asti ja nyt kävi näin. Jee ja hyvä minä!!!

Lopputulos ihan ok, ainakin värien puolesta.

Umppaliini, tuo hassu koira tekee mitä pyydetään ja tällä erää pääsi nuorison viereen seuraamaan pelaamista. Nuo asennot jaksaa aina vaan ihmetyttää ja yllättää ja tämäkin hetki oli kuvattava. Ei sitä ihan joka päivä koiraa pelikaveriksi saa.

Uma on pienimuotoisella sairaslomalla kolautettuaan jalkansa puistoillessa, lepo auttaa rasitukseen, vaan painonhallinta vaatisi päivittäiset liikunnat ja toivottavasti piakkoin päästäisiin jo normaaliin lenkkeilyyn.

Omalle kohdalle mietin, voiko ihminen liikkua liikaa päivittäin? Olen jaksanut puuhastella kotona enemmän nyt, kun Uman kanssa lenkkeilyt on vähissä. Tai sitten flunssa alkaa vihdoin ja viimein helpottaa; ei siinä tällä kertaa mennyt kuin kuukausi yskiessä ja niistäessä.

Flunssan myötä minun piti unohtaa jälleen kerran kaikki ylimääräinen rasitus ja suunniteltu tekeminen. Piti mm. pestä pari ikkunaa ennen pakkasia, vaihdella verhoja sekä ravata kaupoilla etsien sitä sun tätä tarpeellista. (Lähinnä säilytysjuttuja sekä kukkasille erillisiä pikku tasoja, ehkä)

Syksyisiä hetkiä kaikille!

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Elokuun juttuja

Olemme elokuussa lisänneet koiran kanssa liikkumista niin määrällisesti, kuin laadullisesti. Umppa on laihtunut keväästä paljon . Mittaan koiran paksuimmasta kohdastaan ja tulos tähän mennessä on -7cm. Minun huono liikuntakyky edellisen vuoden aikana näkyi myös koiran lihomisena. Runsaan puistoilun myötä Umasta on kehkeytymässä kelpo sosiaalinen koiruus.

Vähän väriä alkavaan syksyyn kynttilän muodossa. Perjantaisin viikkosiivouksen jälkeen on ihana istahtaa paikoilleen ja vain olla nauttien hetki, jos toinenkin. Olohuoneen puolella järjestys pitäisi vaihtaa ”talviasentoon”, jotta ikkunanäkymä olisi jälleen huoneen pääosassa.

Vaihdan sisustusta jokseenkin usein. Sisustustauluja en samaa tahtia halua ostaa, joten yleensä väsään ne itse. Heinät on kerätty jo useampi vuosi sitten ja edelleen sopivat hienosti syksyiseen olotilaamme.

Tämä on tällainen tulostinkokeilu, ja ei lainkaan hassumpi lopputulos. Saatan harjoitella uudemman kerran kuvien kanssa leikittelyä.

Makuukammarin puolella on myös ensimmäistä kertaa ikinä kehyksiä ja oman silmän mukaista ”tunnelmaa”. Väliaikaiseksi tarkoitettu hyllykkö on nyt etsinyt paikkaansa muutostamme asti eli vuosia, ja nykyisin mööpeli on hieman tarpeeton kaikessa epäkäytännöllisyydessään. Saa nyt kuitenkin vielä hetkisen majailla tuossa, ennenkuin keksin käytännöllisemmän ratkaisun.

Muistilappuja jos tarvitsee, niin voihan ne olla itsetehtyjäkin? Tulostimen kokeilun tulos tämäkin.

Kaikenlaista pientä olen jälleen jaksanut puuhastella, mikä näkyy kotona uusiutumisena, melkein jokaisen huoneen kohdalla. Pään sisäinen sumu hälvenee ja pahin uupuneisuus alkaa olla näköjään takana päin.

Hyvää syksyn alkua!

Viikon kuulumisia

Sinne se mustikkapiiras katosi hetkessä parempiin suihin. Leivon hyvin harvoin nykyisellään ja voisin kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni useamminkin tuon leipomisen suhteen. Lapset, siis nuoriso (milloin opin kutsumaan heitä oikealla nimityksellään?) olivat mielissään ja samaan syssyyn herkuttelemassa kävivät myös uhmaiän oikein tosissaan aloittanut poikanen äitinsä kanssa.

Leipomusten teko on itseasiassa helppoa ja hauskaa. Ihmettelen toisinaan, miksi inspis leivonnan suhteen kiertää minut niin kaukaa? Muistelen, miten aikoinaan nautin leivonnasta, tein jopa erilaisia leipiä viikottain.

Tähän väliin ihan pieni säästövinkki, joka pelasti pulasta jälleen. Silikoninen ”leivinpaperi eli pestävä ja uudelleen käytettävä, uunin kestävä alusta. Jo muutaman käyttökerran jälkeen tykästyin kyseiseen leivin”paperiin”, vaikka hieman alkuun arveluttikin, toimiiko nyt sitten käytännössä. Ja täytyy sanoa, että toimii.

Eräänä aamuna harmittelin käynnöskasvin ulkonäköä ja minun onnettomia yrityksiä nostaa kasvia ylöspäin, kasvamaan seinää pitkin. Kasvi on hengissä joo, mutta kovin kitukasvuinen ympäristön olosuhteista johtuen. Liian vähän valoa sekä vettä ja lannoitteita. Askartelin siitä istumalta pikkukuvassa näkyvän tuen sisal-narusta ja loppuneesta leivinpaperirullasta. Ihan kiva tuli, vaikka itse sanonkin. Kukan olemus muuttui heti paremman näköiseksi saatuaan köynnöksilleen pienen tuen.

Viikolla olimme kuin eläintarhassa jälleen; lenkkeilemässä. Pusikoissa ja puissa vilisi niin oravat, linnut kuin jänikset, kauriit ja vapaana kuljeskelevat kissatkin. Kuvassa raahaan Umppaa kauemmaksi kissimirristä…

Lilan kukkivan huonekasvin sain yllätyksenä koristamaan keittiön pöytää ainakin hetkeksi. Harmi vain, kun nuo tuppaa kuolemaan osaamattomissa käsissäni eli joko kastelen liikaa, tai liian vähän. Kestää siis minkä kestää, ilo silmälle on toistaiseksi.

Vanhan kansan mukaan kukista ei saa kiittää, perusteluja en ole asialle saanut muuta, kuin että kiittäminen toisi huonoa onnea. Samaan kai liittyy myös toinen vanhan kansan tapa, eli pistokkaiden salaa ottaminen kukan menestymisen takaamiseksi. Molemmat tavat kuulostavat omaan korvaan jotenkin erikoisilta ja itse en allekirjoita kumpaakaan tapaa toimia. Miksi kukista ei saisi kiittää ? Onko siinä jokin taika, kun ne on viety luonnollisesta elinympäristöstään pois, niin sellaisesta ei voi, eikä pidä kiittää? Ehkäpä?

Kävimme viikonloppuna pikku maalaiskylässä, ajelulla hakemassa miehen projektiin tarvikkeita. Kuinka ollakaan ympäristö alkoi näyttää kovin tutulta ja poikkesimmekin yllätysvisiitillä sukulaiseni luona. Olemme nähneet viimeksi useita vuosia sitten, häissä. Hetkisen mietin, kehtaako sitä niin vain yllättäen soitella ja ilmaantua paikalle, koska tänä päivänä tuntuu, että tapaamisetkin on sovittava kalenteri kädessä kuukausia etukäteen. Kiva reissu ja olipa mukava nähdä sukulaisiakin pitkästä aikaa.

Uma viihtyi myös matkassa mukana, onhan se tottunut reissaamaan pitkiäkin matkoja ja tämä helpottaa hieman omia pidemmän aikavälin reissupohdintoja, josko sitä joskus pääsisi jonnekin?

Näköjään joku on eri mieltä, aina kun edes haaveilen jostakin erikoisemmasta, käy niinkuin tänä aamuna taas kävi. Tätä tekstiä viimeistellessä tulikin taas ”yllätys”, että kuivausrumpu sanoi sopimuksensa irti ja ei tarvitse edes miettiä, mihin pitää jatkossa säästää.

Valittaessa reissun ja rummun väliltä, niin kyllähän se rumpu on ehdoton meidän taloudessa, vielä toistaiseksi. Onneksi, miehellä on kyky tekohengittää varaosien turvin kone kuin kone ja tälläkin kertaa riittää pelkkä vara-osan hankkiminen ja säikähdyksellä selvisin, toki kyseinen rumpu alkaa olla jo tiensä päänsä ja jossakin kohden se uusikin on hankittava.

Edellisestä tuli mieleeni, miten mukavaa olisi sellainen elämä, jossa ei tarvitsisi arvottaa eri asioita niiden aiheuttamien kustannuksien muodossa. Voisi huoletta toteuttaa omia haaveita ja ideoita, voisi matkustella ja hankkia kokemuksia muualtakin, kuin kotiympyröistä.