taloudellisuus – Saman auringon alla

Kierteitä elämässä

Välillä paistaa, välistä sataa. Keväiset kelit jatkuvat ja hyvin vähän kerrallaan huomaa lämmön vaikutuksen omassakin pihassa.

Pihasuunnitelma alkaa hahmottua paremmin, nyt kun lumet on sulaneet ja kohta olisi aika aloittaa maanmuokkaus kivilaattojen alle. Helpolla pääsisi, jos vaan laittaisi laatat suoraan nurmikolle, vaan se ei ole kovin kestävä ratkaisu kuitenkaan. Pidemmän päälle laatat painuisivat ja halkeisivat ja ne joutuisi sitten kuitenkin uudemman kerran latomaan ja tekemään pohjat. Tässä kohden ei ole oikotietä onneen…

Illalla vielä ennen nukkumaan menoa havahduin iltaiseen kokemukseeni, jauhelihan ja muiden tuoreiden lihatuotteiden puuttumiseen kauppojen hyllyiltä. Yksi paketti huonolaatuista j.lihaa löytyi vielä erään kaupan hyllyltä, mutta muutoin oli ne muutamat eri kauppojen lihahyllyt tyhjiä. Mielessä jo kävi, että mitä sitten syödään, jos lihaa ei ole saatavilla?

Kasvissyönti on onneksi tuttua, mutta ainakin oman sairastelu-urakan päätteeksi olen joutunut toteamaan, etten kykene saamaan pelkästä kasvisravinnosta tarvittavaa proteiinimäärää, vaan elimistöni tarvitsee myös sitä ihan oikeaa lihaa. Vanhemmiten tämä proteiinien tarve lisääntyy vielä entisestään ja on vaikea koostaa aterioita oikein saadakseen kaiken tarvittavan pelkästään kasvisravinnosta.

Monipuolisuus ravinnon saannissa on kuitenkin tärkeämpää, kuin se että syötäisiin yksipuolisesti, vaikka kyllähän silläkin eläisi jonkin aikaa, ennen erilaisten puutostilojen ilmaantumista.

Ravinto on muuttunut viimeaikoina myös taloudelliseksi haasteeksi yhä useampien ihmisten keskuudessa. Vaatii hurjasti tietoisuutta, aikaa ja perehtyneisyyttä koostaa päivän ateriat erittäin edullisesti ja niin, että välttäisi pidemmältä ajalta heikon ravitsemuksen aiheuttamat puutostilat kehossa.

Onko edes mahdollista ravita itsensä edullisesti ja niin, ettei pääse mikään tärkeä ravintoaine puuttumaan ruokavaliosta?

Sanotaan, ettei nykyaikana puutostiloja voisi saada hyvän ravitsemuksen turvin, jos noudattaa virallisia suosituksia? Tämäkin aihe jakaa ihmisiä ja itsekin omaan monenlaista kokemusta ja näkemystä asiaan. Maailmalla on paljon tutkittua tietoa ja ihmettelen suuresti, miksei niistä suuren maailman tutkituista tiedoista ole paljoakaan keskustelua kuuluvissa.

Olet sitä mitä syöt ja näin ollen olisi hyvin tärkeää myös tietää, mitä suuhunsa laittaa ja millaisissa olosuhteissa ravinto on kasvanut ja mitä/miten sitä on myöhemmin käsitelty.

SIlloin, kun varat on tiukilla, ravintokin joutuu säästöliekille. On pakostakin valittava se edullisin vaihtoehto miettimättä enää esimerkiksi ympäristövaikutuksia, tai sitä, missä ja miten tuote on käsitelty/valmistettu. Rahapussin kaventuessa myös ruokavalio kaventuu ja siitä karsiutuu monipuolisuus pois ajan saatossa.

Kierre alkaa. Epäterveellinen ja nopea ravinto houkuttaa enemmän, koska se on sitä halvinta vatsantäytettä, ilman merkittäviä ravintoaineita, jotka turvaisivat vitamiinit/hivenaineet proteiinista puhumattakaan. Edullinen vatsantäyte on vain vatsantäytettä, jolla nälkäisyys pidetään kurissa.

Paino lähtee nousuun, monista eri syistä ja ravintoaineiden vajausta kohossa ei voi pelkästään syyttää. Mieliala vaikuttaa ja eihän se ravitsemuksellisesti köyhä ravinto kenenkään mieltä hivele? Monissa lisäainepitoisissa edullisissa tuotteissa on myös aivoihin vaikuttavia ainesosia, jotka saavat kehon vääristyneesti kokemaan nälkää ja annoskooot kasvavat ajan saatossa- seuraa itsetunto-ongelmia, kun mukaan on astunut myös väsyneisyys ja jaksamattomuus. Masennukseksi sitä yleensä kutsutaan.

Masennus sitten itsessään pitää mielialaa matalalla, mihinkään muutoksiin elämässä on enää vaikea uskoa ja lohtua haetaan yllättäin jälleen syömisestä ja lepäämisestä, koska energiaa ei enää riitä muuhun toimintaan.

Toki vähemmälläkin pärjää, ihminen sopeutuu niukkoihin aterioihin ajan saatossa ja ehkäpä elimistö oppisi käyttämään tehokkaasti hyödykseen kaiken sen vähän, minkä sisuksiinsa saisi, jos siinä olisi ravitsemukselliset asiat kunnossa?

Kuinka sitten voisi negatiivista kierrettä katkoa omin voimin? Monesti esimerkiksi taloudelliseen tilanteeseen on vaikea saada muutosta, mikäli syvä negatiivinen kierre on päässyt ujuttautumaan elämään. Sivusta on melkoisen helppoa huudella, että pitää mennä töihin, pitää tehdä sitä tai tätä. On helppoa jaella ohjeita, joiden käytännön toteutus on kuitenkin hyvin hankalaa ihmiselle, joka on kierteeseen joutunut.

Ravitsemuksesta aiheutuvia puutostiloja ei suomessa tunneta, ja jos jokin asia pääsee niin sanotusti otsikoihin, se leimataan heti jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi ja asian vakavasti otettavuus katoaa samoin tein. Kuinka kävi perusraudanpuutteelle ja sen aiheuttamille seurauksille?

Kyllähän ihminen haluaa perusoletetusti olla normaalin jaksava, tehdä mielekkäitä asioita ilman suurta jatkuvaa väsymistä ja kun sitten havahtuu omaan oloonsa ja yrittää hakea apua, seurauksena on yleensä mitätöintiä, vähättelyä ja kyseenalaistamista. Kuitenkin oireisiin on aina jokin syy taustalla ja suuri tekijä voi olla juurikin siinä, mitä suuhumme laitamme pitkällä ajanjaksolla. Tai olemme laittamatta.

Motivaatio muutokseen saattaa alkaa tiedon lisääntymisen myötä. Ajatus avartuu ja ihminen voi nähdä mahdollisuuden omien elämäntapojen tarkastelun kautta muutokseen.

Omien ajatusmallien muuttaminen ei sekään käy ihan kädenkäänteessä. Omien uskomusten ja negatiivisen puheen itselle on muututtava myös. Muutos alkaa aina pienestä mahdollisuuden tajuamisesta. Siitä, että vaikka asiat olisivatkin juuri nyt ikävällä tolalla, niiden ei sitä tarvitse aina olla.

Tulevassa asiat voivat olla paremmin, vaikkei sitä tällä hetkellä itse näkisikään. Mutta jo pelkkä ajatus siihen suuntaan antaa sen tarvittavan siemenen muutoksen mahdollisuuteen.

Masennukseen liittyy vahvasti alentunut tai kokonaan poissa-oleva kyky positiivisiin tunteisiin, ajatuksiin ja elämän mahdollisuuksiin. Elämä on selviytymistä päivästä, hetkestä ja minuutista toiseen hengittämistä. Mieti siinä sitten jotakin tulevaa tai ota itseäsi niskasta kiinni, kuten sanoo sellainen, jolla ei ole kokemusta synkkyydestä. Syvällä masennuksen kiemuroissa katoaa myös kyky fyysiseen toimintaan ja ajatteluun. Oman elämänhallinnan puute masennuksen kourissa aiheuttaa jälleen lisää negatiivista tunnetta ja positiivisia kokemuksia etsitään sitten nopeasti ja helposti vaikkapa syömisestä tai jostain muusta toiminnasta, mistä palaute tulee nopeasti ja kemiallisesti aivojen välittämänä.

Syöminen on yksi elämän alkukantaisista tarpeista ja siitä saatu välitön hyvänolontunne on osaltaan kemiallista perää, hormonien ja muiden vaikuttaessa jo suussa syömisen alettua. Sokerikoukku on aivoille vihuliainen ja sitä voisi verrata jopa päihteisiin ja niiden tuomaan hetkelliseen mielihyvään.

Syömällä voi vaikuttaa hurjan paljon omaan eloon. Sillä on merkitystä, millaista ravintoa popsit pitkällä tähtäimellä.

Vähempi on parempi

Kävin kesävaatteita läpi, todeten päässeeni eroon ajatuksesta; ”josko tätä vaatetta vielä joskus tarvitsisin?” Säilöön jäi operaation jälkeen pieni (20l) muovilaatikollinen seuraavalle kesälle ja poistoon meni kaksi täyttä muovikassillista rytkyä. (ei oikeasti rytkyä, vain itselle sopimatonta) Sain myös pari yöpaitaa käyttöön vanhoista kesäpaidoista, ja jälleen yksi ostos uutena kaupasta on vältetty toistaiseksi.

Samalla järjestelin vaatekaapin talvikuntoon eli vaihdoin henkareihin ne paksummat sisävaatteet, villapaidat yms. helposti saataville. Tyhjiä hyllyjä ilmestyi kolme, mikä tarkoittaa mukavan väljää säilytystä jatkoon.

Keväällä muuton yhteydessä olinkin käynyt jo kesävaatteet tiukalla kammalla läpi ja nyt tosiaan heitin pois kaikki ne vaatekappaleet, joita en käyttänyt aktiivisesti/ollenkaan menneenä suvena.

Vähän kerrallaan, asia kerrallaan kuntoon.

Aina ei omalla kohdalla vaatekaapin sisältö ole pysynyt järjestyksessä. Joku sotki järjestellyt vaatepinot, kaapissa kuin kaapissa ja vaatetta oli enemmän kuin tarpeeksi. Myös niitä hutiostoksia, kuin niitä, joita piti käyttämättä hillota ajatuksella, jos vielä joskus käytän.

Se joku olin minä itse. Yleensä viikatun vaatepinon keskimmäisin vaate oli aina se, joka piti saada käyttöön. Kiireiset aamut ja niin edelleen. Illalla ihan sama, mihin pestyt, viikatut vaatteet laittoi, kunhan ne oli kaapissa ja parin viikon päästä vasta siivottu kaappien sisältö pursui ulos ja tuskastuminen oli taattua. Viikattujen vaatepinojen tilalla oli hyllyillä myttyjä, epämääräistä kaaosta.

Ja kuitenkin, käytössä oli aina vaan ne samat, tietyt ja hyväksihavaitut vaatekappaleet, jotka pyörivät vuosikaudet pyykkirumbassa mukana.

Syitä vaatteiden hilloamiseen kaapissa oli monia, kuten myös olla pitämättä kaapissa olevia vaatekappaleita, joka taas johti kerrasta kertaan katastrofin omaiseen räjähdykseen kaapeissa;

Omistin yksinkertaisesti liian paljon vaatteita, joista suurin osa oli:

väärän kokoisia ja mallisia omalle kropalle
väärän värisiä
väärän tuntuisia ja väärällä materiaalilla
Rikkinäisiä, odottaen napin ompelua taikka vetoketjun vaihtoa, kulahtaneita, taikka jokin pieni reikä jossakin ja se unohtunut korjata
vääränlainen säilytystapa =viikaten kaikki hyllyyn pinoiksi

Oma suuri ongelmani oli aikanaan luopumisen vaikeus, pois heittämisen synti sekä sitten hutiostokset kiireellä, ehkä suurella alennusprosentilla tehty löytö sovittamatta ja oman kehon hahmottamisen vaikeudet, jolloin oli hankalaa ”nähdä” vaatteesta sopiko juuri se malli itselle, vaiko ei.

Vaateostokseni olen lapsesta lähtien tehnyt yksin, joten en ole saanut toisen ihmisen näkökulmaa vaatteisiini, ja olen joutunut luottamaan peiliin ja omaan silmään sovituskopissa.

Lapsena olin gollegepuku-lapsi ja tyköistuviin vaatteisiin en päässyt koskaan tutustumaan. Sukkikset taisivat olla ainoa tiukka vaatekappale, jotka hyväksyin päälleni ja myöhemmin murrosikäisenä farkut olivat kokoa liian suuret, koska en sietänyt kireää tuntumaa iholla. Pukeuduin aina vähintään kokoa liian suuriin vaatteisiin samasta syystä.

Kasvoin lapsuudessa ajatukseen, ettei mitään saa heittää pois. Ei saanut heittää pois lahjoja, ei ostettuja tavaroita, ei vaatteita, jotka piti korjata ja käyttää pois, ihan viimeiseen saakka.

Tieni on ollut pitkä vaatetuksen kanssa. Opettelin pois ajatuksesta ja ”synnistä”, ettei mitään voi heittää menemään.

Ihan ensimmäiseksi opettelin luopumaan kuluneista, rikkinäisistä vaatteista sitä mukaa, kun niitä kaapista tuli vastaan. Samoihin aikoihin aloin olla ostamatta enää lisää hutiostoja kaapin perälle, sovittamatta.

Huomasin, miten järjestys alkoi pysymään paremmin hyllyillä vaatteiden vähentyessä ja siitä se innostus oikeastaan alkoi. Vuosien aikana opin hahmottamaan kehoni mittasuhteita, sekä opettelin löytämään vaatekaupasta ne oikeanmalliset leikkaukset, värit, kestävät materiaalit jne.

Nykyisin vaatekaappini sisältö koostuu muutamista vaatekappaleista kutakin lajia, ne on helposti yhdisteltävissä toisiinsa, helppohoitoisia sekä ennenkaikkea kyllästymiseen asti kestäviä. Kaikki vaatteeni mahtuvat tätä nykyä kaapin henkariosioon vaatehuollon ollessa erittäin nopeaa ja helppoa.

En säilytä enää sellaista, jota en käytä. Poistan ihan surutta kaikki vaatekappaleet, jotka ovat olleet käyttämättä pidempään. Sama pätee oikeastaan kaikkeen kotona olevaan materiaan tätä nykyä. En hanki alennuksesta, hetken mielijohteesta ”krääsää”, vaan tarvitessani jotakin, käytän vaadittavan ajan löytääkseni arvoihini ja käyttööni sopivan tuotteen. Puhdas tarve jollekin vaatteelle/asialle on ainoa asia, mikä saa minut nykyisin ostoksille.

Nykyään mietin, onko minulla oikea tarve jollekin vai onko kyseessä puhdas halu saada jotakin; täyttämään esimerkiksi jotakin tyhjiötä elämässä?

Viimeksi muuttaessa karsin tavaroita jälleen reippaalla otteella ja täytyy myöntää, etten ole kaivannut poisheitettyjä asioita takaisin elämääni. Edelleen olen sitä mieltä, että tavaran säilyttäminen vain säilyttämisen ilosta on turhaa. Kokemuksesta tiedän omalle kohdalle, että vähempi on parempi kaikessa.

Muuttolaatikoiden keskellä elämistä

Ulkoillessa on hyvin raitis ilma, yli kahdenkymmenen pakkaset tuntuvat piristävän koiran ulkoilua. Sisälle ei koira malttaisi millään, kävellessä haluaisi pitkittää lenkkejään, vaan vaikka kuinka puen lämpimästi päälle, reilu puolen tunnin ulkonaolon jälkeen varpaat alkavat kylmetä ja on pakko hipsiä kotia päin.

Päivät menevät nopeasti kodin tavaroita laitellessa pakettiin. En malta olla sanomatta jo toistamiseen, kuinka mukavaa on tehdä muuttoa rauhassa ja omaan tahtiin. Vieläkin selkärangassa on muisto ajasta, jolloin tenavat olivat pieniä ja muutot piti hoitaa kaiken muun hektisen elämän ohella. Mietin, kuinka ihmeessä sitä on silloin jaksanut? No, nuorena kai jaksaa paremmin?

Nuorena tavaraakin oli enemmän, mietin mennyttä ja vertaan tähän hetkeen. Toki monen pienen lapsen tavarat ja huonekalut teettivät pakostakin enemmän työtä muuttaessa ja nyt ei ole enää kuin kolmen ihmisen tavarat pakattavana.

Sressi alkaa pikkuhiljaa hiipiä aivolohkoihin ja se näkyy ulospäin. Yritin kassalla maksaa kauppa-ostoksia vanhentuneella kortilla useamman kerran, ennenkuin tajusin kuukauden vaihtuneen. Onneksi sentään uusi kortti oli rahapussissa mukana; en ole ehtinyt niinkin pientä asiaa tekemään, kuin vanhan kortin silppuaminen, muuttoon valmistautuessa.

Pakkaillessa olen karsinut edelleen ja kerään samankaltaisia asioita yhteen, ja sitten mietin, mikä menee muuttokuormaan ja mikä poistoon. Edelleen olen iloinen tekemästäni aiemmasta työstä kotona tavaroiden suhteen ja en saata olla hehkuttamatta vieläkin, miten kannattavaa on pyrkiä vähentämään tavaran määrää kotona. Eräs mukula oli ikionnellinen saatuaan koko takkivarantonsa yhteen naulakkoon läpi käytäväksi. Löytyipä sieltä sellainenkin takki, minkä oli luullut kadottaneen jonnekin.

Säiliöpakastimen sisältöä olisi alettava syömään vähemmäksi, jottei hirmuisesti tule tyhjennettävää ja kannettavaa paikasta paikkaan. Samoin kuiva-ainekaappien sisältöä voisi hieman enemmän tyhjennellä. Viimeksi muuttaessa heittelin surutta pois avattuja paketteja ja enää en samaa virhettä tee toiste. Minulta meni edellisessä muutossa todella pitkään hankkia toimiva kuiva-aine”varasto” kaappeihin ja tuntuu, ettei kierto vieläkään oikein toimi, kuten aikoinaan? Osaltaan tähän on kylläkin vaikuttanut sairastumiseni ja vähentynyt ruuanlaittoni, aina en pysy kärryillä mitä kaapeista puuttuu tms.

Tästä tulikin mieleeni oma vointini, kaksi vuotta on kulunut toipuessa pahimmasta uupumisesta sekä sle:n pahenemisjaksosta ja alkaa pikkuhiljaa ajatukset kääntymään tulevaan. Selän oireilun kanssa olen myöskin oppinut pärjäämään jotenkuten ja ainakin tiedän, mitkä asiat provosoivat oireilua ja kun rasituksen saan pidettyä rajoissa, myös kipu ja muut oireet lievittyvät.

Fyysisen ja kaikenlaisen muun rasituksen kanssa joudun nyt olemaan tarkkana, etten saata itseäni päiväkausiksi petiin. Olo voi olla vaikka kuinka jaksava ja virkeä, mutta jos rajoittamatta teen kaiken heti kerralla, seuraukset ovat kovin ikävät voimakkaan väsymisen suhteen. Siksi olen aloittanut kaappien tyhjentämisenkin hyvissä ajoin, jotta voin ilman kiirettä tehdä oman jaksamisen mukaisesti. Itse muuttopäivä vie voimat kuitenkin ja todennäköinen kunnon romahdus tuleekin heti tavaroiden kantamisen jälkeen, uudessa kodissa.

Umppa jo hieman katseli minua ihmeissään, että mitä se mamma nyt on saanut päähänsä purkaessani kaislaseinämää pois paikoiltaan. Voi, kun olisin koiran ilmeen saanut kameraan, se oli niin jännä ilme se ja murahduksen jälkeen koiruus siirtyi kenkäeteiseen pötköttölemään, mitä se ei ole ennen tehnyt. Uman mielestä mamman päivärutiinit on ihan vinksallaan, ja mamma touhuaa aamusta iltaan vain tavaroidensa kanssa.

Kaapit alkavat tyhjiä, pestyjä. Pitkästä aikaa laittelin nuorimman kanssa päivällistä ja totesin hieman pahoillani, että olen jo raastimen kin ehtinyt paketoida innokkaana. Mitä lie ajattelin, vaiko muuta, kuin että raastin oli sopivan kokoinen ja kevyt jo muuten painavaan laatikkoon?

Olen hieman hämmentynyt perheeni vähäisestä irtotavaroiden määrästä, sitä on todella vähän ja voisin ihan huoletta omistaa vielä toisen mokoman tavaraa ja siltikin sitä olisi vähän. Osasyynä tavaran vähyyteen on periaatteni olla ostamatta ilman oikeaa tarvetta sekä sitten säilytystilojen puute. Sama teema jatkuupi uudessa kodissa, itseasiassa siellä on vielä vähemmän tilaa säilytellä mitään ja uskon joutuvani hankkimaan jonkinlaisen huonekalun tähän tarkoitukseen.

Mukavaa viikkoa ihan jokaiselle!

Heränneitä aatoksia pakkaamisen lomassa

Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.

Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..

Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.

Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.

Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?

Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.

Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.

Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.

Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.

Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.

Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.

Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.

Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.

Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.

Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.

Me muutetaan!!!

Uskomatonta, kuinka nopeasti tämä toimii. Pari kuukautta sitten päätin mielessäni, että elämä tässä kodissa on nyt tiensä päässä. Vielä tuolloin hieman epäröin, puntaroin ja kävin läpi kaikki hyvät puolet tässä asunnossa. Epäröin ennenkaikkea ympäristön ja luonnon menettämistä, maisemia ikkunoista. Kaikkeen muuhun sitten onkin mittari tullut täyteen.

Oma elämä on ikäänkuin ollut jumissa, pysähdyksissä. Päivät ovat alkaneet käydä pitkiksi, ajatus isommasta muutoksesta elämässä on käynyt yhä houkuttelevammaksi. Mikään ei tunnu oikein muuttuvan, hyvällä tavalla ja päättelin, ettei muutukaan, ellen itse tee asialle jotakin. Samaan syssyyn toinen nuorista ilmoitti kevään korvilla muuttavansa omilleen, heti kun valmistuminen koittaa tai siis onhan asiasta ollutkin puhetta jo pitkään. Syksyllä myös saimme ilmoituksen vuokrankorotuksesta vuodenvaihteeseen, joka katkaisi minun kamelinselän tämän kodin suhteen.

Ajatus muuttamisesta jäi kytemään ja yhä useammin selailin läpi tarjontaa mahdolliseksi uudeksi kodiksi. Pohdin, millaisia elementtejä uuden kodin kanssa pitäisi olla vähintään. Luonto, ympäristön rauha poissulkivat kerrostaloasumisen, toive omasta sisäänkäynnistä piti koiran vuoksi. Asunnon pitäisi olla myös riittävän tilava ja edullinen kustannuksiltaan ja oma autopaikka olisi myös tarpeellinen. Mielikuvissani olen aina toivonut salaisesti ne ikkunasyvennykset, sekä erittäin paksut kiviseinät ja korkeat huoneet ympärilleni. Niitä lapsuuteni elementtejä…

Mutta siis, selailin jälleen tarjontaa ja silmiini osui ilmoitus, jonka ensialkuun meinasin skipata katsomatta ohi. Tunnistin kuitenkin alueen ja joskus olen ohi ajaessa tuumannut, että tuossapa alueella olisi joskus kiva asua, puistossa ikäänkuin. Uskaltauduin laittamaan viestiä asunnosta eteenpäin.

Kävimme katsomassa mahdollista uutta osoitetta kahteen kertaan. Olen siinä mielessä kovin otettu, koska uusi osoitteemme löytyy metsän rajasta eli pääsen jatkossakin koiran kanssa minulle niin tärkeään luontoon ihan kotipihalta. Jätänkin loput kertomatta, vielä.

Elämänmuutos tapahtuu nyt sitten muuttamisen kautta. Yön yli nukuttua päätös tuntuu hieman epätodelliselta. Seuraavaan kahteen kuukauteen ei todella tarvitse miettiä, mitähän tekisi? Tiedossa on pakkailua, siivousta, pakkailua ja edelleen tavaran karsintaa. Hirmuisesti ei ole enää karsittavaa, olen pikkuhiljaa vähentänyt tavaroiden määrää jo ennestään vähästä ja se helpottaa muuttohommaa huomattavasti, kun kaapit eivät ole täynnä erilaista tavaraa.

Siivoushommia helpottaa se, että nykyinen koti on paljon siistimpi/puhtaampi nyt, kuin muuttaessamme aikoinaan tänne, joten hirmuisesti ei ole omien jälkienkään siivousta. Niin, ja minun perussiivous/siisteys nyt tarkoittaa jatkuvaa muuttosiivoamista, vaikkemme ole edes olleet muuttamassa.

Edelliset päivät on menneet joulun kannalta vähän niinkuin ohi, ajatukseni ja koko kehoni on käynyt ylikierroksilla tulevan muuton kanssa. Olen mielessäni stressannut kaikenlaisia käytännön hoidettavia asioita, kuten nykyisen asunnon irtisanomista ja tulevaa puhelinrumbaa uusien sopimusten ja muiden käytännön hoidettavien asioiden vuoksi.

Kirjoituksesta käy siis selville, että päätös osoitteenvaihdosta on tehty. Elämän pysähtyneisyys katosi sillä sekunnilla, kun sain päätöksen tehtyä. Olen iloinen tulevasta muutosta, vaikka raskasta se tuleekin olemaan. Tykkään tehdä kaikenlaisia suunnitelmia, miettiä asiat ennakkoon jo hyvissä ajoin ja niin nytkin siirsin mielessäni pyörivät asiat paperille muuttosuunnitelmaksi.

Muutto on selkeästi uuden alku elämässäni. Vanha jää taakse ihan kirjaimellisesti, sillä myös paikkakunta vaihtuu (tosin rajalla ollaan nytkin asuttu). Vanha jää todellakin taakse kaikinpuolin ja muutto näköjään aloittaa jotakin uutta omaan elämääni, olen vihdoin uskaltanut antaa itselleni luvan olla kaiken hyvän arvoinen, mitä elämällä on tarjota ja tästä se alkaa.

Käytännössä kotimme pienenee 80 neliöstä noin kuuteenkymmeneen neliöön. Saunaa emme tarvitse, ja sitä ei uudessa kodissa onneksi olekaan. Saan sen oman eteisen, missä ei tarvitse kenkätelineeseen kompuroida. Huoneet suurenevat ja tilan tuntu on varmaan alkuun kovin outoa, kun ei joka käänteessä tarvitse olla törmäämässä milloin mihinkin kulmaan, huonekaluun taikka tuoliin jne. Elämä tapahtuu jatkossa yhdessä tasossa ja jää se portaiden edestakainen kulkeminen pois. Selkävaivaisena en hirveästi ole arvostanut portaikkoja, saatika vaikkapa painavan imurin edestakaista kantamista.

Olen myös alitajuisesti ennakoinut muuttoa pitkin edellistä vuotta, juuri siivousten kannalta, sekä tavaroiden karsimisen myötä. Olen ennakoinut taloudellista tilannetta ihan muuttoa ajatellen ja säästänyt pikkuhiljaa sivuun kuluihin, joita muutosta aiheutuu. Talouden ennakointi niin pitkälle, kuin kykenee on pelkästään järkevää, säästäminen yllättävien asioiden varalle tuo tietynlaista turvaa elämään.

Muuttaminen on aina yhtä jännää. Yritän kuvitella itseni uudessa kodissa, miettien millainen onkaan tunnelma ja arki siellä? Tällä hetkellä näen korkeiden ikkunoiden edessä lamppuja, kauniit pitkät valkoiset verhot kehystämässä näkymää. Sisällä on lämmin, rauhallinen tunnelma. Maalaustelineeni mahtuu nyt varmasti johonkin nurkkaan, ilman tarvetta piilottaa sitä kaappiin. Kaikki on mahdollista, kunhan vain uskaltaa antaa ajatuksilleen siivet…Tuleva uusi kotimme on ihana jo nyt.

Mahdollisimman rauhaisaa jouluista viikkoa ja mahdollisimman hyvää joulua jo nyt kaikille!

Huumorilla

Marraskuu taitaa olla koko vuoden synkin kuukausi. Ulkona on aamusta iltaan hämärää ja aurinkoa näkyy tuskin ollenkaan.

Meilläkin alkoi kalliin sähkön aikakausi ja opettelemme jälleen nipistämään sähkön kulutusta jo entisestään pienistä lukemista. Itse sähkön käytön osalta ongelmaa meillä ei olekaan, vaan maksammekin harmiksemme laskusta kaiken maailman sähkön käytön sivukuluja, jotka nekin on nousseet tasaiseen tahtiin.

Suurimmat sähkösyöpöt meillä tällä erää ovat kodinkoneet ja laitteet. Jos ennen aikaan valmistin isompia määriä ruokaa uunissa kerralla, niin nyt uunin käyttö todella vähäistä. Samoin on kuivausrummun laita, ja vain koirankarvaiset tekstiilit pääsevät enää rumpuun pyörimään. Itse opettelen sietämään päiväsaikaista hämäryyttä sisällä entisestään ja valojen käyttö on jäänyt hyvin minimiin. Kaiken kaikkiaan pyrin välttämään minkäänlaista ns. turhaa sähkönkäyttöä, jotta laskut pysyisivät maltillisina.

Kulutus kaikessa on vähentynyt tässä vuosien varrella, onneksi. Silti kulutuksen vähentyminen ei ole näkynyt rahapussissa, koska hinnat ovat nousseet samaa tahtia, laatu huonontunut ja määrä pienentynyt esimerkiksi ruokatavaroiden osalta.

Pyykinpesukone käynnistyy meillä yhä harvemmin, entisen neljän koneellisen huippuruuhkavuosiin verrattuna. Kaupasta ei tarvitse enää selkä väärällään kantaa maitoa ja peruselintarvikkeita useamman kerran viikossa, siivouksen tarvekin on vähentynyt sitä mukaa, kun meillä lapsia lentää omilleen asumaan.

Tätä kirjoittaessa odottelen ensimmäistä kalliin sähkön laskua. Hieman hirvittää ja laskun saapumisen jälkeen tiedän, mihin suuntaan katseen kulutuksessa. Mistä pitää vielä nipistää ?

Elämässä on paljon sellaista, mihin onneksi pystyy itse vaikuttamaan, kun vain tavallaan hoksaa ne jutut ja alkaa toimia omien arvojen mukaisesti, vähän kerrassaan. Yksi asia toinen toisensa jälkeen. Omalle kohdalle kaikenlainen riippumattomuus häämöttää tulevaisuudessa, sellainen olemisen ja elämisen vapaus, jahka nuorimmatkin lapset aikuistuvat.

Haaveeksi on noussut mielenperukoilta, millaista olisi ainakin kokeilla, miltä sellainen liikkuva elämäntyyli tuntuisikaan? Saa nähdä, toteutuuko tämä mielikuvani joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten joskus, kun en ole sidottuna yhteen paikkaan olosuhteiden ja muiden hyvinvoinnin vuoksi?

Illalla katsoin pitkästä aikaa oikein hersyvän kotimaisen elokuvan ja pitkästä aikaa sai nauraa ihan vedet silmissä huonolle huumorille, joka upposi ainakin meillä. Aihe/ aiheet laittoivat pohtimaan myöskin ilmiöitä, joista tätä nykyä joutuu olemaan yleensä kommentoimatta leimautumatta ja saamatta päälleen vihaa niskaan. Ymmärrän, miksi en ole kuullut kyseisestä komediasta aiemmin, vaan silti hauskalla ja asiallisella tavalla oli käsitelty vaikeita elämän ilmiöitä, totuuksia ja suomalaisten ennakkoluuloja.

Vaikeiden asioiden käsittely huumorin avulla vaatii omanlaisensa kyvyn nauraa vaikkapa itselleen. Muistelen omaa mennyttä kykyäni elokuvan myötä ja voin rehellisesti todeta menettäneeni tuon omanlaisen huumorin jalon taidon. Jossakin kohtaa elämää minusta kuoriutui melkoinen tosikko melkein kaikessa ja tahtoisin löytää huonon huumorini takaisin ilostuttamaan elämää.

Liian tosikko elämässä ei saa olla ja huonolla (mustalla) huumorillakin on sijansa oikeassa paikassa ja ajassa. Muistelen naurun helpottaneen monen ihmisen elämää vaikeassa hetkessä ja jälkeenpäin sain yleensä kuulla, miten oli helpotus nauraa edes se pieni hetki muutoin hankalan tilanteen edetessä.

Mukavia hetkiä viikkoosi!

Sisustusta

Olipas hyvää tuuria pitkästä aikaa ja olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai no, ajatuksesta se lähti liikkeelle ja lopputulos on oikein omalle silmälle sopiva.

Olen jo vuosia miettinyt pääni puhki, miten voisin tehdä tai saada näköesteen eteiseen. Kotiin tultaessa näkymä osuu suoraan petiini ja se ei ole tuntunut kovinkaan mukavalta.

Joskus olen vaihtanut olohuoneen ja makuusoppeni paikkoja, mutta sekään ei ole ollut hyvä/ toimiva ratkaisu muuta perhettä ajatellen. Ja niinpä sänkyni on ja pysyy siinä missä se on aina ollutkin.

Kesällä bongasin jostain mainoksesta tuon ruokoseinämän ja ajattelin heti, että tuo sopisi ehkä meille seinustaksi, rajaamaan ja antamaan hieman näköestettä eteisestä petiini. Etsiessäni sitten loppukesästä seinämää, olin auttamattoman myöhässä, sillä jäljellä tuntui olevan enää pieniä ja matalia jäljellä. Unohdin koko asian hieman pettyneenä.

Ja sitten, siinä se oli ja vieläpä niin hyvällä tarjouksella ja kotimaista laatua. Lähdin siis pikkuisen ja äitinsä houkuttelemana paikalliseen ostoskeskukseen, ilman omaa tarvetta tehdä mitään ostoksia ja olin ihan vain seuraneitinä mukana. Elin jälleen todeksi oman jo kuluneen lauseenparren, etten koskaan hanki mitään kallista. Alkuperäinen hinta olisi ollut minulle liian tyyris, mutta hyvällä alennuksella saatoin ostaa sen kaikkein suurimman ja leveimmän ruokoseinämän.

En malttanut edes nukkua yön yli päästäkseni kiinnittämään seinämää paikoilleen, vaan minun oli ihan pakko saada se paikoilleen heti. Hetken jouduin pohtimaan, millä saan seinämän pysymään siististi ja tukevasti ilman rakenteisiin kajoamista. Ratkaisu löytyi leveästä sisal-nauhasta, jonka avulla tein tee-se-itse-virityksen ja nyt näyttää siltä, että viritys myös toimii ihan ookoosti.

Niin pieni juttu, mutta minulle suuren suuri ilonaihe mokoma näköeste. Kulunut yökin tuntui nukuttavan makeammin ja en pyörinyt sängyssä levottomasti, vaan taisin olla samassa asennossa koko yön?

Kuva ehkä hieman vääristää, koska seinämä on ”rypytetty” kasaan ja jätetty kaksinkerroin. Ei siis todellisuudessa näytä siltä, kuin olisi kaatumassa tai olisi vinossa. Kuvakulma on vinossa hieman ajatellen seinämää, mutta tuo on näkymä olohuoneemme puolelta katsottuna. Pikkukuvissa on näkymä puolin ja toisin eteisestä tai eteiseen.

Pienestä sitä saakin mielen iloiseksi, materialismionnellisuus on jälleen huipussaan. No, puolustaudun ja kerron, että tarpeeseen tuli. Minulla kun ei ole sitä omaa makkaria, josta saisi oven kiinni halutessaan. Nyt ei myös tunnu sellaiselta, että nukkuisin eteisessä 🙂 .

Eteiseen tulin hankkineeksi joitakin viikkoja sitten uuden käytävämaton, joka sopii todella hyvin yleiseen näkymään. Olen itselleni kiitoksen velkaa onnistuneesta ratkaisusta laittaa helposti imuroitavat matot kesäksi kaikkialle. Koiraperheessä tassujen ja huonosti lenkin jälkeen kuivatun turkin mukana saattaa tulla likaa ja säästöä tulee siitä, kun niitä isoja talvimattoja ei tarvitse sitten syksyn kurakelien jälkeen vielä erikseen pesettää. Hyvä minä!

Vuodenaikojen vaihtelu innostaa kotona sisustelemaan teeman mukaisesti. Alkava pitkä pimeä kausi vaatii tunnelmaa ja valoja eri muodoissaan.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Viikon kuulumisia

Sinne se mustikkapiiras katosi hetkessä parempiin suihin. Leivon hyvin harvoin nykyisellään ja voisin kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni useamminkin tuon leipomisen suhteen. Lapset, siis nuoriso (milloin opin kutsumaan heitä oikealla nimityksellään?) olivat mielissään ja samaan syssyyn herkuttelemassa kävivät myös uhmaiän oikein tosissaan aloittanut poikanen äitinsä kanssa.

Leipomusten teko on itseasiassa helppoa ja hauskaa. Ihmettelen toisinaan, miksi inspis leivonnan suhteen kiertää minut niin kaukaa? Muistelen, miten aikoinaan nautin leivonnasta, tein jopa erilaisia leipiä viikottain.

Tähän väliin ihan pieni säästövinkki, joka pelasti pulasta jälleen. Silikoninen ”leivinpaperi eli pestävä ja uudelleen käytettävä, uunin kestävä alusta. Jo muutaman käyttökerran jälkeen tykästyin kyseiseen leivin”paperiin”, vaikka hieman alkuun arveluttikin, toimiiko nyt sitten käytännössä. Ja täytyy sanoa, että toimii.

Eräänä aamuna harmittelin käynnöskasvin ulkonäköä ja minun onnettomia yrityksiä nostaa kasvia ylöspäin, kasvamaan seinää pitkin. Kasvi on hengissä joo, mutta kovin kitukasvuinen ympäristön olosuhteista johtuen. Liian vähän valoa sekä vettä ja lannoitteita. Askartelin siitä istumalta pikkukuvassa näkyvän tuen sisal-narusta ja loppuneesta leivinpaperirullasta. Ihan kiva tuli, vaikka itse sanonkin. Kukan olemus muuttui heti paremman näköiseksi saatuaan köynnöksilleen pienen tuen.

Viikolla olimme kuin eläintarhassa jälleen; lenkkeilemässä. Pusikoissa ja puissa vilisi niin oravat, linnut kuin jänikset, kauriit ja vapaana kuljeskelevat kissatkin. Kuvassa raahaan Umppaa kauemmaksi kissimirristä…

Lilan kukkivan huonekasvin sain yllätyksenä koristamaan keittiön pöytää ainakin hetkeksi. Harmi vain, kun nuo tuppaa kuolemaan osaamattomissa käsissäni eli joko kastelen liikaa, tai liian vähän. Kestää siis minkä kestää, ilo silmälle on toistaiseksi.

Vanhan kansan mukaan kukista ei saa kiittää, perusteluja en ole asialle saanut muuta, kuin että kiittäminen toisi huonoa onnea. Samaan kai liittyy myös toinen vanhan kansan tapa, eli pistokkaiden salaa ottaminen kukan menestymisen takaamiseksi. Molemmat tavat kuulostavat omaan korvaan jotenkin erikoisilta ja itse en allekirjoita kumpaakaan tapaa toimia. Miksi kukista ei saisi kiittää ? Onko siinä jokin taika, kun ne on viety luonnollisesta elinympäristöstään pois, niin sellaisesta ei voi, eikä pidä kiittää? Ehkäpä?

Kävimme viikonloppuna pikku maalaiskylässä, ajelulla hakemassa miehen projektiin tarvikkeita. Kuinka ollakaan ympäristö alkoi näyttää kovin tutulta ja poikkesimmekin yllätysvisiitillä sukulaiseni luona. Olemme nähneet viimeksi useita vuosia sitten, häissä. Hetkisen mietin, kehtaako sitä niin vain yllättäen soitella ja ilmaantua paikalle, koska tänä päivänä tuntuu, että tapaamisetkin on sovittava kalenteri kädessä kuukausia etukäteen. Kiva reissu ja olipa mukava nähdä sukulaisiakin pitkästä aikaa.

Uma viihtyi myös matkassa mukana, onhan se tottunut reissaamaan pitkiäkin matkoja ja tämä helpottaa hieman omia pidemmän aikavälin reissupohdintoja, josko sitä joskus pääsisi jonnekin?

Näköjään joku on eri mieltä, aina kun edes haaveilen jostakin erikoisemmasta, käy niinkuin tänä aamuna taas kävi. Tätä tekstiä viimeistellessä tulikin taas ”yllätys”, että kuivausrumpu sanoi sopimuksensa irti ja ei tarvitse edes miettiä, mihin pitää jatkossa säästää.

Valittaessa reissun ja rummun väliltä, niin kyllähän se rumpu on ehdoton meidän taloudessa, vielä toistaiseksi. Onneksi, miehellä on kyky tekohengittää varaosien turvin kone kuin kone ja tälläkin kertaa riittää pelkkä vara-osan hankkiminen ja säikähdyksellä selvisin, toki kyseinen rumpu alkaa olla jo tiensä päänsä ja jossakin kohden se uusikin on hankittava.

Edellisestä tuli mieleeni, miten mukavaa olisi sellainen elämä, jossa ei tarvitsisi arvottaa eri asioita niiden aiheuttamien kustannuksien muodossa. Voisi huoletta toteuttaa omia haaveita ja ideoita, voisi matkustella ja hankkia kokemuksia muualtakin, kuin kotiympyröistä.

Hetkiä; ne mitkä jäävät mieleen

Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…

Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?

Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa

Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.

Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.

Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.

Arabia 1962

Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.

Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!

Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Millaisia tavaroita meille on siunaantunut isovanhemmuuden myötä

Mitä tarvitaan isovanhempien kotona, jotta pikkuisen kyläilyt ja hoitamiset sujuvat mahdollisimman mukavasti?

Pienen vauvan vierailut sujuvat useimmiten mukavammin, kun vanhemmat itse huolehtivat mukaansa kaiken tarvittavan, ja ehkä ainoa mitä isovanhempien tarvitsee huolehtia, on rauhallinen tila vauvan ruokintaan ja mahdollisiin päiväuniin. Nopeasti arkeen tulee mukaan myös jonkinlainen viltti tai peitto, jossa vauva voi pötkötellä ja liikuskella myös lattialla.

Matkasänky

Meille parhain ratkaisu pikkuisen kasvaessa, oli hankkia kotiin uutukainen kasaanlaitettava matkasänky, joka varmistaa turvalliset unet alakerrassa. Unikoulun ansiosta yökyläilyt meillä mahdollistuivat ja matkasänky on ollut sillointällöin tarpeen. Pikkuisen unet on sujuneet hyvin matkasängyssä ja olen kovan alusen päälle taiteillut vaahtomuovisen patjan pehmentämään. Paikkakuntamme toimimaton ja joustamaton vuorohoito, sekä liian myöhään vanhemmalle tietoon annetut työvuorot ovat aiheuttaneet pikkuiselle hoitopäiviä myös meillä ja päiväunia on myös päässyt matkasängyssään nukkumaan. (On hieman harmi, kun päiväkodilta pyydetään vanhempaa hankkimaan lapsensa hoito muualta, koska yhtä lasta varten eivät haluaisi iltaa, taikka viikonloppua pitää päiväkotia avoinna, tämä erityisesti juhlapäivinä).

Syöttötuoli ja ruokailut

Syömiset vauvavuonna sujuvat hyvin vieraisilla ollessa aikuisen sylissäkin, ja pitkään meilläkin pärjättiin ilman syöttötuolia. Ajankohtaiseksi oman tuolin hankinta meille tuli oikeastaan siinä kohden, kun lapsi halusi itse huolehtia lusikan viemisen suuhun ja se onnistui jokseenkin sujuvasti. Löysimme käytettynä sopivan värisen istuimen pikkuiselle ja hyvää siinä on se, että tuolista sai otettua pois turvakaaren pidentäen syöttötuolin käyttöaikaa myös taapero,-ja leikki-ikään asti. Tällä hetkellä uhmaikäisen kehitystä tukee omatoiminen pääsy omaan tuoliinsa istumaan ja pikkuisesta tämä on vain hauskaa, kiipeillä luvan kanssa.

Ruokailuvälineet ovat kasvaneet lapsen mukana. Alkuun meillä oli vanhempien tuomana lapsen käteen sopiva, tuttu oma lusikkansa sekä kannelliset juoma-astiat. Nykyisin harjoitellaan jo lusikan sijasta käyttämään haarukkaa ja veistä ja täytyy tässä hieman kehua, miten hienosti pikkuinen jo ruokailun isojen tapaan alkaa hallita. Kannelliset juoma-mukit ovat jääneet pois käytöstä aikaa sitten ja lasinen pieni käteensopiva muki on pikkuisen suosikki meillä. Ehdoton hankinta isovanhemmille kotiin on jonkinlainen ruokalappu, jos ei halua jokaisen ruokailutuokion jälkeen olla vaihtamassa uutta vaatekertaa pikkuiselle.

Meillä on varalle hankittu pikkuisen lempipurkkiruokia, ja aika monesti ovat pelastaneet äkillisessä hoidontarpeessa lapsen sairastuessa yllättäen. (Työnantajalta tuli jossakin vaiheessa kovastikin noottia, siitä ettei äiti voi olla pois työstään niin paljoa, mitä lapsen sairastelu olisi vaatinut). Jokainen pikkuisen vanhempi tietää sairastelukierteen lapsen aloittaessa päivähoidon päiväkodissa ja tutuksi se on tullut meillekin. Nykyisin on helpompaa minun lähteä, kuin kipeää lasta raahata hoitoon meille.

Lapsen kanssa on mukavaa ja kiireetöntä ruokailla, kun on oikeanlaiset välineet turvaamassa ruokahetkeä. Yleensä arkisin olemme olleet kahden ruokapäydän äärellä ja pikkuinen on ollut rohkea halutessaan maistaa, mitä minun lautaselle on eksynyt. Voin mainita esimerkiksi pinaatti,- ja tomaattikeitot, jotka ovat pikkuisen herkkua nykyisin, samoin vaikka maksalaatikko tai piimä. Silliä on maistellut vaarin kanssa ja minusta aina yhtä hauskaa nähdä lapsen uskaltavan maistaa uusia makuja, omasta tahdostaan.

Lelut ja muut viihdykkeet

Pikkuvauvan viihdykkeet, jos niitä kokee tarvitsevansa kyläillessä, voi vanhemmat tuoda tullessaan jonkin lelun yms. Lapsen kasvaessa ja liikkumisen lisääntyessä voi olla erittäin järkevää hankkia isovanhempien luokse niitä lapselle sopivia leluja ja sopivaa tekemistä. Meillä lelujen määrä on ollut vähäinen ihan käytännönkin syystä säilytystilan ollessa rajallinen. Tällä hetkellä poikanen leikkii meillä ollessaan legoilla sekä vaihtelevasti autoilla ja muilla lelulaatikossa olevilla leluillaan. Isovanhempien luona pikkuinen saa tehdä myös niitä spessujuttuja, eli yhdessä aikuisen kanssa ja luvalla. Eräs tällainen on meillä portaikossa kulkeminen, taikka kattilakaapin aarteiden tutkiminen. Saa nähdä, millaisia tavaroita meille vielä eksyykään lapsen kasvaessa? Paljoa leluja ei välttämättä tarvitse isovanhemmille, lapsella on todennäköisesti kotona jo niin paljon kaikkea, että luova mielikuvituksen vapaus on toisenkautta ihan hyväksi lapselle, vaikkapa isovanhempien luona.

Isot legot olivat jääneet varastoon ja niille tuli käyttöä vuosikymmenten jälkeen.

Mielenkiintoisimmat leikit taitaa syntyä ihan oikeilla välineillä isovanhempien luona.

Vaatteet, hygienia

Meille jää aina sillointällöin pesuun lapsenlapsen vaatekertoja ja olen huomannut, että se on oikeastaan oikein toimiva ratkaisu. Näin toimien meillä on aina jokin vaatekappale puhtaana ja tarvittaessa käyttöön. Olipa kerran äidiltä unohtunut kotiin villapuku ja onneksi meillä oli varalla kerrospukemiseen tarpeeksi vaatekertoja ja niin pääsimme ulkoilemaan kylmästä huolimatta.

Ihan pienenä vauvana vanhemmat itse kuljettavat mukanaan vierailuille mm. vaipat, yms tuotteet ja he itse tietävät parhaiten millä ja miten ja millaisia tuotteita haluavat käyttää lapsellaan ja sitä on mielestäni kunnioitettava. Kuten kaikessa muussakin lapseen liittyvässä. Vanhemmat tekevät kaikenlaiset ratkaisut ja päätökset suhteessa omaan lapseensa ja on kohteliasta isovanhemmilta tukea ja kunnioittaa vanhempien ratkaisuja, vaikka ne kuinka sotisivat omia (vanhentuneita 🙂 )ajatusmalleja vastaan.

Nykyisin meiltäkin jo löytyy lapsen käyttämä vaippa-paketti, ihan käytännön helpottamiseksi, mutta myös potta, jossa harjoituksia pikkuinen tekee oman halunsa mukaisesti. Ólen ottanut itse käyttöön elämää helpottavat ”waipsit”, eli kertakäyttöiset vauvanpuhdistuspyyhkeet ja todennut niiden olevan mukava lisä hygienian ylläpidossa ja helpottaa pikkuisen kanssa toimintaa.

Saa nähdä, joskus tulevaisuudessa meiltä ehkä löytyy pikkuisen oma hammasharja, ja muitakin yökyläilytarvikkeita valmiina niin, ettei kaikkea tarvitse aina erikseen pakkailla mukaan. Vaikka, onhan pakkaaminenkin osa yökylään liittyvää jännitystä pikkuisen elämässä?

Potta on ehdoton kapistus siellä, missä pikkuväkeä vierailee ja sen suosittelen hankkimaan ainakin isovanhempien luo.

Olemme pärjäänneet omasta mielestäni melkoisen vähällä tavaramäärällä ja se on ihan hyvä niin. Loppujen lopuksi taitaa olla lapsen vanhempien asiana huolehtia myös isovanhemmille tarvittavat jutut mukaan. (lukuunottamatta ehkä isoja hankintoja, kuten syöttötuolia, joka vaikuttaa sisustukseen taikka matkasänkyyn). Olen kuullut, että joissakin tapauksissa isovanhemmat ovat hankkineet rattaista lähtien kaikenlaista kotiinsa; odottamaan käyttöä ja osa hankinnoista onkin ollut ihan turhaa rahanmenoa.

Viimeisin iso hankinta meidän kotiin lapsenlapselle oli autooni turvaistuin. Paino,-ja pituusrajan lähestyessä kaukalosta oli meidän käytössä luovuttava ja halusin kuitenkin mahdollisuuden liikkua autoillen tarvittaessa lapsen kanssa ja onneksi löytyi sopiva vähän käytössä ollut hyvä istuin meidän autoon. Hankintaa en ole katunut hetkeäkään, ja minusta on kovin hauskaa katsella pikkuisen innostuneisuutta hänen päästessään mummon auton kyytiin, omaan istuimeen. Oma istuin mahdollistaa minun hakevan lapsen myös päivähoidostaan, jos tarve joskus niin vaatisi ja pari kertaa olen päässytkin hakemaan, äitinsä joutuessa jäämään ylitöihin yllättäen.