Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.
Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.
Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?
Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.
Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.
Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.
Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?
Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?
Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.
Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?
Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.
Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
Arkeen tuli edellisellä viikolla pieni kaivattu tauko, miniloman merkeissä tyttäreni ja hänen miehensä luona. Meidät oli kutsuttu jo hyvissä ajoin talvella juhlistamaan kihlajaisia heidän kanssaan.
Menomatkaa pohjoiseen sulostutti pienen pieni, rohkea pentunen, nukkuen suurimman osan aikaa omassa laatikossaan ja matkaa taitettiin pienen ehdoilla pysähtyen parin tunnin välein jaloittelemaan. Oma koiruutemme on tottunut pitkän matkantaittaja ja rauhallisesti pötkötteli omassa paikassaan auton takaosassa jaloitellen hänkin aina, kun auto pysähtyi.
Ajomatkat sujuivat ruuhkitta ja minun ei tällä kertaa tarvinnut ajaa kilometriäkään koko aikana, mikä on hyvin poikkeuksellista ajatellen elämääni. Olen aina ollut ratin takana ja nyt sain keskittyä ohi vilahtaviin maisemiin, ohjeiden jakamiseen ja vain pelkkään olemiseen. Yllättävän vaikeaa oli keskittyä pelkkään istumiseen..
Perillä vastassa olikin suolainen, lämmin ja kostea meri-ilma, joka vaihtui lähtöpäivän myrskyävän tuuliseen kylmyyteen päivien edetessä. Meren rannalla tuuli oikein ujelsi, ulisi suorastaan ja vaikka yleensä pidänkin myrskyävästä kelistä, tuulesta niin, nyt meni jopa itsellä hieman yli kokemus luonnon raivoisasta puolesta.
Pieni irtiotto tulikin meille kaikille tarpeeseen ja huomata, että on mukava lähteä ja mukava tulla kotiinkin. Meillä jatkuu pihapuuhat aidanteon ja terassin merkeissä. Hieman suunnittelua, mitä/millaisia istuimia terassille tulee, sekä mitä muuta mahdollisesti hankitaan katoksen lisäksi? Onneksi en luopunut muuton yhteydessä parvekkeen kalusteista, nyt niistä saa mukavan lisän pihalle.
Niin, ja pääsen tosiaan istutuksien siirtohommiin, osan kasveista siirrän aidan ulkopuolelle kasvamaan ja vihdoinkin saan myös ne kauan haaveilemani sireenipuskat ilostuttamaan elämää omalle pihalle.
Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.
Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.
Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.
Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!
Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.
Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.
Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?
Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.
Kesä alkoi ilmojen puolesta oikein rytinällä, helteisiä viikkoja! takana useampi ja millään ei uskoisi, että eletään vasta kesäkuun ensimmäisiä päiviä. Viikolla kävin kurkkimassa (ajamassa ylikasvaneen rikkaruohotilkun matalaksi) vanhan mummon pihamaan marjapuskat, ja siellä oli hienot punaherukan tertun alut marjoineen jo kovasti kehittymässä, karviaisissa oli myös jo isot marjat vuodenaikaan nähden. Toivottavasti saadaan taas talveksi hyvät mehut marjoista?
Parin edellisen viikon aikana tapahtumia onkin ollut paljon, mukavia sellaisia. Vanhin lapsista kävi muutaman päivän vierailulla pitkän matkan takaa ja ikävä helpotti hieman. Hän pääsi nauttimaan kesästä/lomastaan tänne etelän +25 asteen helteisiin. Oli todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ihan livenä, johan siitä on vuosi aikaa edellisestä tapaamisesta. Pitkä välimatka vaikeuttaa näkemisiä huomattavasti ja meidän kummankin elämässä on matkustamista hankaloittavia arjen esteitä, joten ikävää vain täytyy sietää aina siihen asti, kunnes matkustamisen mahdollisuus tulee eteen.
Tosiaan, on vaikea uskoa kesän vasta alkaneen kalenteria katsoen. Yöt on olleet heinäkuun kaltaisia ja kotiin piti taas kerran asentaa koneellinen ilmanviilennys. Sitä en tiedä, kumpi meistä (koira vai minä ) tarvitsee enemmän tuota hurisevaa laitetta, mutta olen kiitollinen sen tuomasta helpotuksesta huoneilmaan. Kärvistelimme ja tuskailimme kuumuudessa, joka sisällä lähenteli pahimmillaan yli kolmeakymmentä. Kone oli hienosti kevättalven muuttohässäkässä toisaalla varastoituna, jonka vuoksi sen haku kotiin ei käynyt ihan kädenkäänteessä ja parempi puolisko oli hieman sitä mieltä, ettei laitetta saisi asennettua kotiin ollenkaan. Noh, nyt se kuitenkin jälleen toimii, paremmin kuin olisin osannut arvata ja viileää riittää koko kodin tarpeisiin.
Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan
Odotan innolla oman pikku pihan aitaamista, saamme kaivatun näkösuojan ja pääsen tämän jälkeen sisustuspuuhiin ulkona. Edellisen kesän hankinnat eli pieni rautainen pöytä ja pari tuolia istuvat nyt pihallemme kuin nenä päähän, ja olen iloinen niiden löytäessä paikkansa ulkona.
Yllätyin positiivisesti vuorenkilven, saniaisten ja muiden kukkivien kasvien runsaudesta talon vierustalla ja olen jo sanonut useaan otteeseen, miten iloinen olen nähdessäni niitä omassa pihapiirissä. Vuorenkilpien seasta on alkanut kasvaa myös kuunliljaryppäitä ja niistäkin olen vain haaveillut. Olen aina vähän niinkuin salaa toivonut juuri samoja kasveja omaankin pihaan.
Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.
Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.
En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.
On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan
Huhtikuun päivät vierähtivät nopeasti, kevättä odotellen ja kylmyyttä ihmetellen.
Elämä kulkee totuttuja uomiaan samankaltaisessa rytmissä, kuin aina ennenkin. Viikot rytmittyvät sen mukaan, onko talossa myös nuoriso-osastoa paikalla. Lapsettomat viikot kuluivat aiemmin hyvin hitaasti ja elämäni ikäänkuin pysähtyi aina niihin viikkoihin.
Viime aikoina olen huomannut muutoksen tapahtuneen ja lapsettomienkin viikkojen aikana elämä soljuu etiäpäin jo melkoista vauhtia. Ajatuksissa hieman häämöttää aika, jolloin kaikki lapseni ovat omillaan aloittelemassa elämäänsä itsenäisesti.
Sunnuntaina aloitin projektin nimeltä ikkunanpesu. Minun piti aloitella kevyesti vain puhdistamalla sälekaihtimet keittiön ikkunasta, mutta pesinkin sitten koko ikkunan lukuunottamatta ulkopintaa. Ikkunoiden ulkopinta on pestävä ulkokautta ja siihen minun on hankittava jonkinlaiset välineet, joten menee hetki, jos toinenkin ennenkuin saan koko projektin päätökseen.
Koiralla kävi kylässä jokakeväinen ykä/ripaska, sen syötyä jotakin sopimatonta tien poskelta. Pieni eläin ehkäpä päätyi syöjänsä kitusiin ja yllättäin kukaan ei ollut kotona vahingon tapahtuessa. Siisti koira kuitenkin vahinkojensa kanssa ja hetken aikaa piti etsiä hajun lähdettä kotiin saapuessa. Keittiön matto pääsi tapahtuman seurauksena jäteasemalle, se olikin jo todella vanha matto ja viimeaikojen negatiivisesten mattopesulakokemuksien jälkeen tuumasin, ettei ole kannattavaa enää kiikuttaa pesulaan, kun likaisena tulevat takaisin kuitenkin.
Olen ollut todella tyytyväinen vuosia kestäneeseen asiakassuhteeseen pesulan kohdalla ja ensimmäisten reklamaatioiden kohdalla jätin asiat sikseen, virheitähän sattuu aina, kun ihmiset toimivat ja siten annoin asioiden olla toivoen seuraavalla kerralla parempaa jälkeä. Seuraavalla kerralla sitten takaisin tuli matto, jota ei oltu pesty ja yksi matto katosi jonnekin. Kolmatta kertaa en enää muista, mitä silloin tuli eteen ja nyt viimeisin kokemus on tältä talvelta, kun muuton yhteydessä veimme matot kyseiseen pesulaan ja lopputulemana jouduin heittämään pilatut matot roskiin, koska ne olivat likaisemmat kuin sinne viedessä ja haisivat märänneelle.
Vuosia kestänyt asiakkuus tämän kyseisen pesulan kanssa päättyi nyt sitten siihen ja yksikään matto ei enää eksy sinne ”pesuun” likaantumaan. Onneksi paikkakunnalla on muitakin pesuloita tulevaa tarvetta ajatellen ja toivoisin pääseväni kesällä ainakin kerran itse pesemään mattoja pesupaikalle.
Toivoa sopii tuota mattopyykkiäkin, ehkä jaksan jo tänä kesänä taas sitäkin puuhaa? Saa nähdä, ja jännityksellä jään odottamaan yhtä kesän mieluista puuhaa, mikäli vointi sen vain sallii?
Kuumuus ja aurinko uuvuttavat yhtä tehokkaasti, kuin intensiivinen liikuntakin. Kulunut kevät on ollut itselleni mieluisa siitä syystä, ettei aurinkoa ole hirmuisen paljoa näkynyt. Pilvipeitto taivaan yllä mahdollistaa oman ulkoilun paremmin, vaikka olenkin aina tykännyt aurinkoisten päivien lämmöstä. Ristiriita on siis ilmeinen ja sen kanssa olen joutunut painimaan jo yli kaksikymmentä vuotta. Nauttiako auringosta ja käristyä sekä uupua? Vaiko sitten viettää aikaa neljän seinän sisällä jokseenkin normaalioloisena?
Vappu tuli ja meni ilman sen kummempia keittiössä hääräilyjä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä aikuiseloni aikana? Kevään ja kesän taitteen juhla, joka on sekin määritelty uudelleen aikojen saatossa. Kaupan sima ja sen lisäaineiden selvittäminen aiheutti hieman epäuskoa, kun kemikaalikortti näytti erään lisäaineen kohdalla varoituksen syövyttävuudestä sekä terveysvaarasta. Mielenkiintoista, miten sellaistakin ainetta voidaan käyttää ihmisten ravinnossa? Ehkä kuitenkin pitäydyn jatkossa kotitekoisessa simassa?
Kuvissa oleva karvainen kaveri istuu puistossa, penkillä ja seurailee ympäristön tapahtumia ihan kuin ymmärtäisikin jotakin? Kyseiselle penkille pitää aina hypätä ohi kulkiessa ja ihmettelen suuresti tätä tapaansa. Miksi juuri tuo penkki ja miksi siihen pitää päästä peräti istumaan? Aikansa seurailtuaan ympäristön liikkeitä, korvat kuulevat viimein ”mennään” käskyn.
Harmaita päiviä, kylmiä päiviä jälleen useampi peräkkäin. Hyvä niin, koska aurinkoisina päivinä lotraan aurinkosuojaa enemmän kuin tarpeeksi ihon palamisen estämiseksi. Tänä vuonna iho tuntuu reagoivan aurinkoon samantien ikävällä poltteellaan, joten pilviset päivät mahdollistavat pidemmän ulkoilun, mukavan ulkoilun.
Auringonvalon sieto on vuosikymmenien aikana vaihdellut paljon, joinain aikoina olen pärjännyt peräti ilman voiteitakin. Ja tällä hetkellä olo on kuin elokuvien vampyyreilla, jotka savuavat heti auringon noustessa taivaanrantaan. Vanhat loisteputkivalaisimet aiheuttavat myös oireita; ihon kirvelyä, pistelyä sekä voimakasta punoitusta.
Yleensä en hirmuisesti mieti, mitä päälleni laitan. Tälle kesää joudun pakostakin miettimään ihon suojaamista vaatetuksin. Kirpparilta löysin jo yhden peittävän, kevyen paidan kesän aurinkoisiin päiviin ja jotenkin tuntuu, että koko vaatekaapin sisus kesävaatteiden osalta uusiutuu vastaamaan tarvetta peittää näkyvissä oleva iho. Hattukin pitäisi löytää…
Alkuviikosta vietimme lapsenlapsen kanssa yhteisiä ulkoiluhetkiä käyden kävelyllä ja leikkipuistossa. On se vaan jännä, kuinka monessa asiassa ja esimerkiksi luonteenpiirteissä lapsi muistuttaa äitiään ja joissakin asioissa tulee mieleen isänsä. Sekoitus molempia siis ja kasvaessaan isommaksi tunnistan poikasessa myös hieman samoja piirteitä, kuin itsessä on ollut lapsuudessa. Esimerkiksi voimakas kieltäytyminen tietyistä ruuista ja raaka-aineista tuntuu kovin tutulta.
Uhmistelu on jäänyt jo vähemmälle ja talven kuluessa poikasesta on kuoriutunut ihka oikea leikki-ikäinen huimien mielikuvitusleikkien kera, joihin itsekin pääsin mukaan käpyjen, hiekan ja tikkujen muuttaessa muotonsa eläimiksi, metsäksi, ja kaupaksi. Pääsin poikasen mielikuvitusleikkeihin mukaan myös metsään, paistamaan makkaroita, paahtoleipää ja vaahtokarkkejakin sekä katselemaan ankkoja. Minusta on mukavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja leikki kasvaa kehityksen mukana. Lapsi on selvästi onnellinen ja tiedoton suuresta maailmasta…
Viimeaikoina olen paljon miettinyt erilaisten laitteiden ja some-maailman seurauksia. Omatkin lapset ovat kasvattaneet puhelimen käteensä. Vain vanhimmalta puuttuu nettiaikakausi perusopetuksen ajalta. Siis kännykulttuuri, josta on tullut iso osa lasten elämää nykyisin.
Kauhistuin kymmenisen vuotta sitten, kun päiväkodissa piti aloittaa alle kolme vuotiaiden nettikasvatus. Siis tabletti kouraan ja pelaamaan jotakin kehittävää peliä tarkoituksena mm. lapsen omatoiminen ja sujuva laitteen käyttö. Kotona piti vanhempien aloittaa näille pienille asiaankuuluva nettikasvatus turvallinen käyttö huomioiden. Kotiin jaettiin lippua, lappua ja ohjekirjasta lasten netin käyttöön kannustamisesta ja turva-asioista ja oikein kannustettiin vanhempia lasten netin käytössä. Huh, olen edelleen sitä mieltä, ettei ihannemaailmassa olisi lasten mahdollista käyttää aikuisten laitteita ennenkuin lasten aivot ovat riittävän kehittyneitä ottamaan vastaan kypsästi sen, mitä siellä sitten onkaan.
Moni lapsi käytti laitetta sujuvasti ja esiin tuli juuri tuo runsas ruutuaika ja sen päivittäinen käyttö takaamaan vanhemmille niitä rauhallisia ja häiriöttömiä hetkiä. Toki muistan itsekin laittaneeni lapsilleni videolta pyörimään lastenelokuvan, kun piti saada kodin viikkosiivous tehtyä ja elokuvaa katsellen lapset pysyivät paikallaan ja poissa siivouksen tieltä.
Kymmenisen vuotta sitten alkoi ryhmissä olla paljon hälinää, ääntä, väkivaltaa, yleistä levottomuutta ja osaamattomuutta leikkimiseen sekä lasten puheenkehityksen viivästyminen yleisesti kiinnitti omankin huomion. Ylipäänsä pienten taaperoiden kehitys näytti hidastuneen ja tuottavan huolta yhä useampien kohdalla. Nämä olivat niitä lapsia, joiden ilme kirkastui kerran viikossa vartiksi—päiväkodin tablettihetkessä karkeasti yleistäen.
Moni näistä kehityksellisesti jäljessä olevista olivat todella taitavia ja tietäviä isojen lasten peleistä, elokuvista, jne. ja osa jopa piti tylsinä päiväkodin opetustuokiota, koska ei ollut tappoa ja räiskettä. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Että pojat on poikia ja kuuluu ikään ihannoida väkivaltaa, joka on kuitenkin kaikessa muodossaan väärin ja ei hyväksyttävää toimintaa normaalissa elämässä.
Somesisällöt on käyttäjien tuottamaa kuvaa, videota ja ääntä. Alakoululaiset tekevät sisältöä someen. Aina löytyy jokin porsaanreikä kiertää ikärajoja, vanhempien valvontaa. Ero entiseen aikaan, kun ei ollut mitään liveä netissä, nykyiseen on enemmän kuin yö ja päivä ja kenenkään aivot ei voi kestää jatkuvaa tietotulvaa eri laitteiden välityksellä.
Uniongelmat, mielen ja tunteiden säätely ja hallinnan vaikeus, kehonkuvan vääristymät ja epätodelliset toiveet omasta ulkomuodosta, elämästä jne. tulevat pitkälti nykyisin laitteiden käytön seurauksena. Some koukuttaa, se on sen tarkoituskin. Käyttäjä jää koukkuun yhä nuorempana vääristäen normaalia kokemusta elämästä.
Some ja nettimaailma yleensäkin on erilainen kokemus eri käyttäjillä ja algoritmien vaikutuksesta se muokkautuu jokaiselle käyttäjälle omanlaiseksi riippuen siitä, mikä käyttäjää kiinnostaa ja mihin hän kiinnittää huomionsa. Voisi puhua kärjistetysti jopa aivopesusta ja manipuloinnista, mielenhallinnasta.
Aiemmin aikuisilla oli jokseenkin yhteneväinen kuva ympäröivästä maailmasta. Nykyisin on mahdollista muodostaa netin syövereiden perusteella täysin omanlaisensa kupla, mihin ajatukseen vain pitäen sitä totuutena, koska netti niin sanoo. Lapset pitävät esimerkiksi wikipediaa ja sen tietoja ehdottomana, ikäänkuin viimeisenä sanana, vaikka sielläkin on paljon virheitä johtuen siitä, että kuka tahansa ja missä tahansa pääsee muokkaamaan sisältöjä. Lasten maailmankuva muotoutuu sen mukaisesti, mitä ruutu heille näyttää eri algoritmien säätämänä.
Törmäsin itse omassa perheessä tähän algoritmiasiaan, kun nuorin lapseni hieman ärsyyntyneenä kertoili, miten eräässäkin kanavassa hänen jatkuvasti kuulemansa taustamusiikki oli tietynlaista. Siitä saimme aikaan hyvän keskustelun päätyen juurikin tuohon aivopesun logiikkaan, kuinka huomaamatta aivoille syötetään sellaista materiaalia, mitä ei normielämässä edes tulisi eteen. Onneksi lapseni oli tietoinen tästä algoritmien maailmasta ja tiesi itsekin mistä moinen ilmiö juontaa.
Lasten ja nuorten kasvanut masentuneisuus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin vapaa laitteiden,- netin käyttö. Vanhemmat eivät kykene enää estämään/hallitsemaan sitä sisältöä, mitä lapsi katselee/näkee tahtomattaankin netistä, taikka mitä sisältöä lapsi itse tekee ja jakaa nettiin. Aina löytyy porukoista viimeistään se yksi, jonka nettiä ja käyttöä ei rajoiteta? Ja lapset osaavat myös kiertää rajoituksia ja estoja taitavasti ja sitähän ei kotona kerrota. Kieltämisen kulttuuri on vahva niin vanhemmilla, kuin lapsilla. ”Eihän nyt meillä, vaan siellä muilla”.
Mitä tulee kehittyviin aivoihin sitten? Usean tunnin selailu netissä ei varmastikaan tee hyvää kenenkään aivoille. Hallitsematon sisältö napsahtaa silmien eteen halusit tai et, siinä se sitten kuitenkin on ja kuva on jäänyt verkkokalvoille ikuisesti. Ajatella, että itse olin huolissani aikoinaan lapseni traumatisoitumisesta kirjan lukemisesta, kun nuorten kirjassa käsiteltiin vaikeita aiheita. Nykyisin samaa aihetta näkyy kuvattuina tekoina kaikkien saataville kannustaen somekäyttäjää itseäänkin toimimaan kenties samoin. Se mitä isot tekevät edellä, pienet tekevät perässä.
Somemaailma ei kunnioita kenenkään oikeutta kokea olevansa turvassa, arvokas, rakastettu ja tärkeä. Päinvastoin, somemaailma aiheuttaa paljon erilaista turvattomuuden tunnetta, arvottomuuden kokemuksia sekä huonommuuden tunteita. Jo pienestä pitäen näet, koet miten erilaisin tavoin kiusataan ja se toiminta taltioidaan kaikkien nähtäväksi, pieni saattaa joutua pelkäämään, ettei itse joudu samanlaisen nöyryytyksen kohteeksi?
Mitä enemmän kyseenalaista sisältöä lapsi näkee, sen normaalimmaksi nämä ilmiöt muuttuvat lapsen elämässä ja lapsi ei tunnista enää pidemmän päälle sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sama voi käydä aikuisillekin, heidän haksahdettuaan ja jäätyään riippuvaiseksi eri somealustoille. Nettiriippuvuus on sekin nykyajan vitsaus.
Olin itse koululainen, kun tietokoneet alkoivat yleistyä jokaisen käyttöön ja vuosikymmenen vaihtuessa lähemmäs 2000-lukua aavistelin, pelkäsin ja suorastaan inhosin ajatusta tietokoneavusteisesta elämästä. Olin jo silloin sitä mieltä, ettei tietokoneista ole kuin haittaa ihmisen elämässä ja niinhän siinä on sittemmin käynyt niin.
Lapset kasvavat kovin kieroon känny kädessään; todellisuus, sekä oikean ja väärän merkitys häviävät. Liian varhainen negatiivinen tunnekuorma tekee ihmisestä kylmän, tunteettoman kuplassa eläjän, ehkä ahdistus ja epämääräinen pahoinvointi kyläilevät silloin tällöin ja ne saadaan kuriin sitten pillereitä popsimalla, samoin kuin unikin saadaan aikaan pillereillä. Entisaikaan oli joitakin häiriintyneitä yksilöitä, nykyisin tuntuu netin syöverit olevan pullollaan sellaista materiaalia, jota mukamas täysin normaalit tuottavat muille jaettavaksi ja nähtäväksi somessa.
Lasten vasta kehittyvät aivot ja hermosto ja kaikki muu inhimillinen toiminta häiriintyy liiallisesta kuormituksesta, jota väistämättä saa osakseen sovelluksien ja somen kautta. On oikeastaan ihan turha ihmetellä, mistä lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi ja epäterveet ilmiöt johtuvat.
Intouduin pohtimaan tätä aihetta katsottuani dokumentin tapaisen ohjelman, ”Valvontakapitalismin vaarat 2020”. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja varmasti mietittävää riittää jatkossakin. Jäin miettimään omaa somekuplaani, nettikuplaani ja totesin, että se on aika tylsä. Koirajuttuja, positiivisuushömppää ja mietelauseita, luontoa, ehkä historiaa vähäsen ja siinä se.
Oma käyttöni on aika vajaata, toki joskus uppoudun itsekin selaamaan syötteitä ja huomaan, miten useampi tunti häviää elämästä puhelimen äärellä ja sehän ei oikein ole ajankäyttöä, vaan sen tuhlaamista ja sen ymmärtäminen kismittää valtavasti.
Kaiken lisäksi netin äärellä vietetty hömppä-aika saa aikaan omalla kohdalla väsymistä ja haluttomuutta tehdä sen jälkeen oikeastaan mitään. Ikäänkuin aivot kokisivat pienimuotoisen tiltin, josta toipuminen taas kestää oman aikansa. Mieluummin virkistäydyn pikku nokosilla, ja sen jälkeen jaksaa taas puuhailla arkisten asioiden kanssa.
Onko aikuisen ja lapsen aivoilla ja kyvyllä jaksaa ja suodattaa sitten eroja? On varmasti, ja lasten aivoitukset sietävät heikommin jatkuvaa tietotulvaa ja nopeasti liikkuvaa kuvaa. Väsyminen johtaa uupumiseen myös lasten kohdalla ja ennen tällainen oli todella harvinaista.
Millainen on sinun nettikuplasi? Se lisääntyy, mihin huomiosi kiinnität; pätee erityisen hyvin netin syövereissä.
Mukavaa viikonvaihdetta ja lämpöisten kevätkelien odotusta jokaiselle!
Viikonloppuna vietettiin pienimuotoisesti pojan pitämättömät synttärit sekä samalla uuden kodin tupaantuliaiset.
Juhlia juhlimme todella harvoin, ja nyt olikin ihan kiva järjestää kakkukekkerit. Parasta kai jokaisen mielestä oli ne tarjottavat? Leipäkakkua, kermakakkua, suolaisia piiraita ja muffineja tuli tehtyä runsaasti niin, että varmasti jokainen kehtaa ottaa enemmän, kuin sen yhden pienen siivun ja lisää kanssa. Kaupasta valmiita pipareita, karkkia ja limsaa yms.
Voi olla, en lupaa kylläkään, mutta (ehkä) voisimme järjestää juhlia useamminkin? Leipominen ei tuottanut tuskaa, eikä sen koommin muutkaan järjestelyt aiheuttaneet suurta päänvaivaa tällä kertaa.
Juhlien jälkeen iltaa meille jäi viettämään poikanen, odottelemaan iltavuorosta saapuvaa äitiään ja meno rauhoittui kaikilla; sohvalle viltin alle, töllön ääreen, koiraohjelman pariin.
Illan jo hämärtyessä tajusin ulos katsoessa, etten ole nähnyt kotoa käsin auringonlaskua ainakaan kymmeneen vuoteen ja nyt saan siitäkin ilosta jälleen nauttia. Auringonpaistetta ja valoisuutta on tiedossa enemmänkin, verrattuna entiseen vuoren varjossa eloon.
Viikko on alkanut aurinkoisilla ilmoilla ja lievällä kiireellä minun hoidellessa erinäisiä juoksevia asioita ja paperitöitä kuntoon. Olen saanut soitella ja jutustella enemmänkin näiden parin päivän aikana ja hieman liioitellen ihan kuin koko vuoden edestä olisin jälleen puhunut. Sain positiivisia uutisia omaan tulevaisuuteen nähden ja niistä joskus myöhemmin sitten. Hurjan meneväksi on tämä viikko muuttunut kylläkin, osaltaan liittyen niihin tulevaisuuden juttuihin.
Eikä siinä vielä kaikki, vointi jatkaa kohentumistaan ja aamuisella lenkillä lähes juoksin ylämäet, ilman hengästymistä tai puuskutusta. Pitkä, jyrkkä nousu meni samoin, kuin tasamaata kulkiessa ja ehkä hieman järkytyin omasta hyvästä olosta mäen päällä. Jalkoihin ei ottanut kipeää, kuten ennen ja lihakset eivät väsyneet. Matkaa taitoin jälleen koiran kanssa sen reilun viisi kilometriä, ja kotiin päästyä en kaatunut raatona sänkyyn, vaan jatkoin muuta puuhastelua. Hyvä minä!
Mahdollisimman mukavaa viikkoa kaikille teille lukijoille!
