Kesän alku

Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan

Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.

Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.

En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.

On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan

Hyvää Kesän Alkua jokaiselle!

Keväisiä kuulumisia

Somekuplia

Kuvissa oleva karvainen kaveri istuu puistossa, penkillä ja seurailee ympäristön tapahtumia ihan kuin ymmärtäisikin jotakin? Kyseiselle penkille pitää aina hypätä ohi kulkiessa ja ihmettelen suuresti tätä tapaansa. Miksi juuri tuo penkki ja miksi siihen pitää päästä peräti istumaan? Aikansa seurailtuaan ympäristön liikkeitä, korvat kuulevat viimein ”mennään” käskyn.

Harmaita päiviä, kylmiä päiviä jälleen useampi peräkkäin. Hyvä niin, koska aurinkoisina päivinä lotraan aurinkosuojaa enemmän kuin tarpeeksi ihon palamisen estämiseksi. Tänä vuonna iho tuntuu reagoivan aurinkoon samantien ikävällä poltteellaan, joten pilviset päivät mahdollistavat pidemmän ulkoilun, mukavan ulkoilun.

Auringonvalon sieto on vuosikymmenien aikana vaihdellut paljon, joinain aikoina olen pärjännyt peräti ilman voiteitakin. Ja tällä hetkellä olo on kuin elokuvien vampyyreilla, jotka savuavat heti auringon noustessa taivaanrantaan. Vanhat loisteputkivalaisimet aiheuttavat myös oireita; ihon kirvelyä, pistelyä sekä voimakasta punoitusta.

Yleensä en hirmuisesti mieti, mitä päälleni laitan. Tälle kesää joudun pakostakin miettimään ihon suojaamista vaatetuksin. Kirpparilta löysin jo yhden peittävän, kevyen paidan kesän aurinkoisiin päiviin ja jotenkin tuntuu, että koko vaatekaapin sisus kesävaatteiden osalta uusiutuu vastaamaan tarvetta peittää näkyvissä oleva iho. Hattukin pitäisi löytää…

Alkuviikosta vietimme lapsenlapsen kanssa yhteisiä ulkoiluhetkiä käyden kävelyllä ja leikkipuistossa. On se vaan jännä, kuinka monessa asiassa ja esimerkiksi luonteenpiirteissä lapsi muistuttaa äitiään ja joissakin asioissa tulee mieleen isänsä. Sekoitus molempia siis ja kasvaessaan isommaksi tunnistan poikasessa myös hieman samoja piirteitä, kuin itsessä on ollut lapsuudessa. Esimerkiksi voimakas kieltäytyminen tietyistä ruuista ja raaka-aineista tuntuu kovin tutulta.

Uhmistelu on jäänyt jo vähemmälle ja talven kuluessa poikasesta on kuoriutunut ihka oikea leikki-ikäinen huimien mielikuvitusleikkien kera, joihin itsekin pääsin mukaan käpyjen, hiekan ja tikkujen muuttaessa muotonsa eläimiksi, metsäksi, ja kaupaksi. Pääsin poikasen mielikuvitusleikkeihin mukaan myös metsään, paistamaan makkaroita, paahtoleipää ja vaahtokarkkejakin sekä katselemaan ankkoja. Minusta on mukavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja leikki kasvaa kehityksen mukana. Lapsi on selvästi onnellinen ja tiedoton suuresta maailmasta…

Viimeaikoina olen paljon miettinyt erilaisten laitteiden ja some-maailman seurauksia. Omatkin lapset ovat kasvattaneet puhelimen käteensä. Vain vanhimmalta puuttuu nettiaikakausi perusopetuksen ajalta. Siis kännykulttuuri, josta on tullut iso osa lasten elämää nykyisin.

Kauhistuin kymmenisen vuotta sitten, kun päiväkodissa piti aloittaa alle kolme vuotiaiden nettikasvatus. Siis tabletti kouraan ja pelaamaan jotakin kehittävää peliä tarkoituksena mm. lapsen omatoiminen ja sujuva laitteen käyttö. Kotona piti vanhempien aloittaa näille pienille asiaankuuluva nettikasvatus turvallinen käyttö huomioiden. Kotiin jaettiin lippua, lappua ja ohjekirjasta lasten netin käyttöön kannustamisesta ja turva-asioista ja oikein kannustettiin vanhempia lasten netin käytössä. Huh, olen edelleen sitä mieltä, ettei ihannemaailmassa olisi lasten mahdollista käyttää aikuisten laitteita ennenkuin lasten aivot ovat riittävän kehittyneitä ottamaan vastaan kypsästi sen, mitä siellä sitten onkaan.

Moni lapsi käytti laitetta sujuvasti ja esiin tuli juuri tuo runsas ruutuaika ja sen päivittäinen käyttö takaamaan vanhemmille niitä rauhallisia ja häiriöttömiä hetkiä. Toki muistan itsekin laittaneeni lapsilleni videolta pyörimään lastenelokuvan, kun piti saada kodin viikkosiivous tehtyä ja elokuvaa katsellen lapset pysyivät paikallaan ja poissa siivouksen tieltä.

Kymmenisen vuotta sitten alkoi ryhmissä olla paljon hälinää, ääntä, väkivaltaa, yleistä levottomuutta ja osaamattomuutta leikkimiseen sekä lasten puheenkehityksen viivästyminen yleisesti kiinnitti omankin huomion. Ylipäänsä pienten taaperoiden kehitys näytti hidastuneen ja tuottavan huolta yhä useampien kohdalla. Nämä olivat niitä lapsia, joiden ilme kirkastui kerran viikossa vartiksi—päiväkodin tablettihetkessä karkeasti yleistäen.

Moni näistä kehityksellisesti jäljessä olevista olivat todella taitavia ja tietäviä isojen lasten peleistä, elokuvista, jne. ja osa jopa piti tylsinä päiväkodin opetustuokiota, koska ei ollut tappoa ja räiskettä. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Että pojat on poikia ja kuuluu ikään ihannoida väkivaltaa, joka on kuitenkin kaikessa muodossaan väärin ja ei hyväksyttävää toimintaa normaalissa elämässä.

Somesisällöt on käyttäjien tuottamaa kuvaa, videota ja ääntä. Alakoululaiset tekevät sisältöä someen. Aina löytyy jokin porsaanreikä kiertää ikärajoja, vanhempien valvontaa. Ero entiseen aikaan, kun ei ollut mitään liveä netissä, nykyiseen on enemmän kuin yö ja päivä ja kenenkään aivot ei voi kestää jatkuvaa tietotulvaa eri laitteiden välityksellä.

Uniongelmat, mielen ja tunteiden säätely ja hallinnan vaikeus, kehonkuvan vääristymät ja epätodelliset toiveet omasta ulkomuodosta, elämästä jne. tulevat pitkälti nykyisin laitteiden käytön seurauksena. Some koukuttaa, se on sen tarkoituskin. Käyttäjä jää koukkuun yhä nuorempana vääristäen normaalia kokemusta elämästä.

Some ja nettimaailma yleensäkin on erilainen kokemus eri käyttäjillä ja algoritmien vaikutuksesta se muokkautuu jokaiselle käyttäjälle omanlaiseksi riippuen siitä, mikä käyttäjää kiinnostaa ja mihin hän kiinnittää huomionsa. Voisi puhua kärjistetysti jopa aivopesusta ja manipuloinnista, mielenhallinnasta.

Aiemmin aikuisilla oli jokseenkin yhteneväinen kuva ympäröivästä maailmasta. Nykyisin on mahdollista muodostaa netin syövereiden perusteella täysin omanlaisensa kupla, mihin ajatukseen vain pitäen sitä totuutena, koska netti niin sanoo. Lapset pitävät esimerkiksi wikipediaa ja sen tietoja ehdottomana, ikäänkuin viimeisenä sanana, vaikka sielläkin on paljon virheitä johtuen siitä, että kuka tahansa ja missä tahansa pääsee muokkaamaan sisältöjä. Lasten maailmankuva muotoutuu sen mukaisesti, mitä ruutu heille näyttää eri algoritmien säätämänä.

Törmäsin itse omassa perheessä tähän algoritmiasiaan, kun nuorin lapseni hieman ärsyyntyneenä kertoili, miten eräässäkin kanavassa hänen jatkuvasti kuulemansa taustamusiikki oli tietynlaista. Siitä saimme aikaan hyvän keskustelun päätyen juurikin tuohon aivopesun logiikkaan, kuinka huomaamatta aivoille syötetään sellaista materiaalia, mitä ei normielämässä edes tulisi eteen. Onneksi lapseni oli tietoinen tästä algoritmien maailmasta ja tiesi itsekin mistä moinen ilmiö juontaa.

Lasten ja nuorten kasvanut masentuneisuus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet samassa tahdissa kuin vapaa laitteiden,- netin käyttö. Vanhemmat eivät kykene enää estämään/hallitsemaan sitä sisältöä, mitä lapsi katselee/näkee tahtomattaankin netistä, taikka mitä sisältöä lapsi itse tekee ja jakaa nettiin. Aina löytyy porukoista viimeistään se yksi, jonka nettiä ja käyttöä ei rajoiteta? Ja lapset osaavat myös kiertää rajoituksia ja estoja taitavasti ja sitähän ei kotona kerrota. Kieltämisen kulttuuri on vahva niin vanhemmilla, kuin lapsilla. ”Eihän nyt meillä, vaan siellä muilla”.

Mitä tulee kehittyviin aivoihin sitten? Usean tunnin selailu netissä ei varmastikaan tee hyvää kenenkään aivoille. Hallitsematon sisältö napsahtaa silmien eteen halusit tai et, siinä se sitten kuitenkin on ja kuva on jäänyt verkkokalvoille ikuisesti. Ajatella, että itse olin huolissani aikoinaan lapseni traumatisoitumisesta kirjan lukemisesta, kun nuorten kirjassa käsiteltiin vaikeita aiheita. Nykyisin samaa aihetta näkyy kuvattuina tekoina kaikkien saataville kannustaen somekäyttäjää itseäänkin toimimaan kenties samoin. Se mitä isot tekevät edellä, pienet tekevät perässä.

Somemaailma ei kunnioita kenenkään oikeutta kokea olevansa turvassa, arvokas, rakastettu ja tärkeä. Päinvastoin, somemaailma aiheuttaa paljon erilaista turvattomuuden tunnetta, arvottomuuden kokemuksia sekä huonommuuden tunteita. Jo pienestä pitäen näet, koet miten erilaisin tavoin kiusataan ja se toiminta taltioidaan kaikkien nähtäväksi, pieni saattaa joutua pelkäämään, ettei itse joudu samanlaisen nöyryytyksen kohteeksi?

Mitä enemmän kyseenalaista sisältöä lapsi näkee, sen normaalimmaksi nämä ilmiöt muuttuvat lapsen elämässä ja lapsi ei tunnista enää pidemmän päälle sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sama voi käydä aikuisillekin, heidän haksahdettuaan ja jäätyään riippuvaiseksi eri somealustoille. Nettiriippuvuus on sekin nykyajan vitsaus.

Olin itse koululainen, kun tietokoneet alkoivat yleistyä jokaisen käyttöön ja vuosikymmenen vaihtuessa lähemmäs 2000-lukua aavistelin, pelkäsin ja suorastaan inhosin ajatusta tietokoneavusteisesta elämästä. Olin jo silloin sitä mieltä, ettei tietokoneista ole kuin haittaa ihmisen elämässä ja niinhän siinä on sittemmin käynyt niin.

Lapset kasvavat kovin kieroon känny kädessään; todellisuus, sekä oikean ja väärän merkitys häviävät. Liian varhainen negatiivinen tunnekuorma tekee ihmisestä kylmän, tunteettoman kuplassa eläjän, ehkä ahdistus ja epämääräinen pahoinvointi kyläilevät silloin tällöin ja ne saadaan kuriin sitten pillereitä popsimalla, samoin kuin unikin saadaan aikaan pillereillä. Entisaikaan oli joitakin häiriintyneitä yksilöitä, nykyisin tuntuu netin syöverit olevan pullollaan sellaista materiaalia, jota mukamas täysin normaalit tuottavat muille jaettavaksi ja nähtäväksi somessa.

Lasten vasta kehittyvät aivot ja hermosto ja kaikki muu inhimillinen toiminta häiriintyy liiallisesta kuormituksesta, jota väistämättä saa osakseen sovelluksien ja somen kautta. On oikeastaan ihan turha ihmetellä, mistä lasten ja nuorten kasvava pahoinvointi ja epäterveet ilmiöt johtuvat.

Intouduin pohtimaan tätä aihetta katsottuani dokumentin tapaisen ohjelman, ”Valvontakapitalismin vaarat 2020”. Ohjelma oli ajatuksia herättävä ja varmasti mietittävää riittää jatkossakin. Jäin miettimään omaa somekuplaani, nettikuplaani ja totesin, että se on aika tylsä. Koirajuttuja, positiivisuushömppää ja mietelauseita, luontoa, ehkä historiaa vähäsen ja siinä se.

Oma käyttöni on aika vajaata, toki joskus uppoudun itsekin selaamaan syötteitä ja huomaan, miten useampi tunti häviää elämästä puhelimen äärellä ja sehän ei oikein ole ajankäyttöä, vaan sen tuhlaamista ja sen ymmärtäminen kismittää valtavasti.

Kaiken lisäksi netin äärellä vietetty hömppä-aika saa aikaan omalla kohdalla väsymistä ja haluttomuutta tehdä sen jälkeen oikeastaan mitään. Ikäänkuin aivot kokisivat pienimuotoisen tiltin, josta toipuminen taas kestää oman aikansa. Mieluummin virkistäydyn pikku nokosilla, ja sen jälkeen jaksaa taas puuhailla arkisten asioiden kanssa.

Onko aikuisen ja lapsen aivoilla ja kyvyllä jaksaa ja suodattaa sitten eroja? On varmasti, ja lasten aivoitukset sietävät heikommin jatkuvaa tietotulvaa ja nopeasti liikkuvaa kuvaa. Väsyminen johtaa uupumiseen myös lasten kohdalla ja ennen tällainen oli todella harvinaista.

Millainen on sinun nettikuplasi? Se lisääntyy, mihin huomiosi kiinnität; pätee erityisen hyvin netin syövereissä.

Mukavaa viikonvaihdetta ja lämpöisten kevätkelien odotusta jokaiselle!

Arjen juhlaa

Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Muuttolaatikoiden keskellä elämistä

Ulkoillessa on hyvin raitis ilma, yli kahdenkymmenen pakkaset tuntuvat piristävän koiran ulkoilua. Sisälle ei koira malttaisi millään, kävellessä haluaisi pitkittää lenkkejään, vaan vaikka kuinka puen lämpimästi päälle, reilu puolen tunnin ulkonaolon jälkeen varpaat alkavat kylmetä ja on pakko hipsiä kotia päin.

Päivät menevät nopeasti kodin tavaroita laitellessa pakettiin. En malta olla sanomatta jo toistamiseen, kuinka mukavaa on tehdä muuttoa rauhassa ja omaan tahtiin. Vieläkin selkärangassa on muisto ajasta, jolloin tenavat olivat pieniä ja muutot piti hoitaa kaiken muun hektisen elämän ohella. Mietin, kuinka ihmeessä sitä on silloin jaksanut? No, nuorena kai jaksaa paremmin?

Nuorena tavaraakin oli enemmän, mietin mennyttä ja vertaan tähän hetkeen. Toki monen pienen lapsen tavarat ja huonekalut teettivät pakostakin enemmän työtä muuttaessa ja nyt ei ole enää kuin kolmen ihmisen tavarat pakattavana.

Sressi alkaa pikkuhiljaa hiipiä aivolohkoihin ja se näkyy ulospäin. Yritin kassalla maksaa kauppa-ostoksia vanhentuneella kortilla useamman kerran, ennenkuin tajusin kuukauden vaihtuneen. Onneksi sentään uusi kortti oli rahapussissa mukana; en ole ehtinyt niinkin pientä asiaa tekemään, kuin vanhan kortin silppuaminen, muuttoon valmistautuessa.

Pakkaillessa olen karsinut edelleen ja kerään samankaltaisia asioita yhteen, ja sitten mietin, mikä menee muuttokuormaan ja mikä poistoon. Edelleen olen iloinen tekemästäni aiemmasta työstä kotona tavaroiden suhteen ja en saata olla hehkuttamatta vieläkin, miten kannattavaa on pyrkiä vähentämään tavaran määrää kotona. Eräs mukula oli ikionnellinen saatuaan koko takkivarantonsa yhteen naulakkoon läpi käytäväksi. Löytyipä sieltä sellainenkin takki, minkä oli luullut kadottaneen jonnekin.

Säiliöpakastimen sisältöä olisi alettava syömään vähemmäksi, jottei hirmuisesti tule tyhjennettävää ja kannettavaa paikasta paikkaan. Samoin kuiva-ainekaappien sisältöä voisi hieman enemmän tyhjennellä. Viimeksi muuttaessa heittelin surutta pois avattuja paketteja ja enää en samaa virhettä tee toiste. Minulta meni edellisessä muutossa todella pitkään hankkia toimiva kuiva-aine”varasto” kaappeihin ja tuntuu, ettei kierto vieläkään oikein toimi, kuten aikoinaan? Osaltaan tähän on kylläkin vaikuttanut sairastumiseni ja vähentynyt ruuanlaittoni, aina en pysy kärryillä mitä kaapeista puuttuu tms.

Tästä tulikin mieleeni oma vointini, kaksi vuotta on kulunut toipuessa pahimmasta uupumisesta sekä sle:n pahenemisjaksosta ja alkaa pikkuhiljaa ajatukset kääntymään tulevaan. Selän oireilun kanssa olen myöskin oppinut pärjäämään jotenkuten ja ainakin tiedän, mitkä asiat provosoivat oireilua ja kun rasituksen saan pidettyä rajoissa, myös kipu ja muut oireet lievittyvät.

Fyysisen ja kaikenlaisen muun rasituksen kanssa joudun nyt olemaan tarkkana, etten saata itseäni päiväkausiksi petiin. Olo voi olla vaikka kuinka jaksava ja virkeä, mutta jos rajoittamatta teen kaiken heti kerralla, seuraukset ovat kovin ikävät voimakkaan väsymisen suhteen. Siksi olen aloittanut kaappien tyhjentämisenkin hyvissä ajoin, jotta voin ilman kiirettä tehdä oman jaksamisen mukaisesti. Itse muuttopäivä vie voimat kuitenkin ja todennäköinen kunnon romahdus tuleekin heti tavaroiden kantamisen jälkeen, uudessa kodissa.

Umppa jo hieman katseli minua ihmeissään, että mitä se mamma nyt on saanut päähänsä purkaessani kaislaseinämää pois paikoiltaan. Voi, kun olisin koiran ilmeen saanut kameraan, se oli niin jännä ilme se ja murahduksen jälkeen koiruus siirtyi kenkäeteiseen pötköttölemään, mitä se ei ole ennen tehnyt. Uman mielestä mamman päivärutiinit on ihan vinksallaan, ja mamma touhuaa aamusta iltaan vain tavaroidensa kanssa.

Kaapit alkavat tyhjiä, pestyjä. Pitkästä aikaa laittelin nuorimman kanssa päivällistä ja totesin hieman pahoillani, että olen jo raastimen kin ehtinyt paketoida innokkaana. Mitä lie ajattelin, vaiko muuta, kuin että raastin oli sopivan kokoinen ja kevyt jo muuten painavaan laatikkoon?

Olen hieman hämmentynyt perheeni vähäisestä irtotavaroiden määrästä, sitä on todella vähän ja voisin ihan huoletta omistaa vielä toisen mokoman tavaraa ja siltikin sitä olisi vähän. Osasyynä tavaran vähyyteen on periaatteni olla ostamatta ilman oikeaa tarvetta sekä sitten säilytystilojen puute. Sama teema jatkuupi uudessa kodissa, itseasiassa siellä on vielä vähemmän tilaa säilytellä mitään ja uskon joutuvani hankkimaan jonkinlaisen huonekalun tähän tarkoitukseen.

Mukavaa viikkoa ihan jokaiselle!

Heränneitä aatoksia pakkaamisen lomassa

Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.

Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..

Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.

Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.

Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?

Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.

Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.

Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.

Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.

Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.

Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.

Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.

Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.

Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.

Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Mummoilua taas vähäsen

Aika, se kulkee taas nopeasti ja perässä en meinaa pysyä. Tarvitseeko edes? Ei välttämättä, mutta olisihan se mukavaa elää hieman hitaamminkin.

Meilläpäin ei ole vielä tullut ensilumia, joitakin hiutaleita satoi jäätyneeseen maahan ja seuraavassa hetkessä tiellä olikin jo pääkallokelit, vesisade jäätyi pinnoille kerrokseksi.

Koululaisten syysloma tuli ja meni ihan tarpeeseen sekin. Meillä huilattiin, pelattiin, käytiin elokuvissa ja yhtenä päivänä syömässä ulkona. Ei mitään sen ihmeellisempää, kuten ei ennenkään muksujen lomien aikaan.

Tällä viikolla olen saanut parina päivänä hoitaa pikkuista äitinsä työpäivän ajan ja samalla muistellut, miten ihmeessä olen jaksanut omien lasteni kanssa arjen aikoinaan?

No, nykyisin omaan jaksamiseen tosiaan vaikuttaa sairaudet ja lääkitykset, joten pitää olla itselleen ”armollinen” ja en voi todellakaan vertailla aikaa silloin ja nyt. Pääasia, että tällä hetkellä selviän arjestani ja voin sillointällöin toimia myös hoitoapuna pikkuiselle.

Hoitaessa pikkuista, meillä on selkeä ja samanlainen rytmi, kuin omillakin lapsilla oli minun ollessa kotona. Aamupuuroa, aamutoimia ja sen jälkeen ulkoillaan. Lounas ja päälle parin tunnin päikkärit, jonka jälkeen onkin välipalan vuoro ja sitten onkin jo äidin aika saapua töistään. Mummoillessa en ole kylläkään tehnyt lounasta valmiiksi ennen ulkoilua, kuten tapani oli omien lasten aikana hoitaessani heitä kotona.

Ulkona tulee hyvä nälkä sekä päiväunet maistuvat paremmin liikunnan ja raittiin ulkoilman seurauksena. Pikkuisen kasvaessa, myös ulkoilun kesto on kasvanut ja viimeksi hämmennyin hieman, koska poikanen pyysi päästä metsään kävelylenkin päätteeksi. Hyvä niin, koska itsekin viihdyn siellä ja pihasta pääsee suoraan polkua pitkin metsään. Kantojen ja kivien päältä pieni hyppi innoissaan ja polkuja pitkin kulkeminen näytti olevan jännittävää; ”Mistä pääsee takaisin mummon kotiin?”

Olen tyytyväinen matkasängyn hankintaan, tuiki tarpeellinen kapistus näin mummolan olosuhteisiin. Pikkuinen rauhoittuu unilleen omien rutiiniensa saattelema ja itsekin nukahdan hetkeksi hiljaisuuden vallatessa kodin keskelle päivää. Yökyläilyt sujuvat myös hyvin pikkuisen nukkuessa omassa pedissään.

Matkasänky on viimeaikoina saanut toimia myös porttina rajaten koiran ja pikkuisen tilat erilleen. Poikanen alkaa olla rohkea ja uskaltautuu jopa kokeilemaan miten koira reagoi erilaisiin ärsykkeisiin ja saattaa ärähtää varoituksen saatuaan tarpeekseen. Molempia on vahdittava tiukasti ja yleensä olen Uman vienyt turvaan parkekkeelle liian innokkaan taaperon edestä.

Onneksi koira on kärsivällinen ja kiltti heikompiaan kohtaan, pikkuinen vielä opettelee ja uhmaikäisenä myös saattaa kyseenalaistaa ja hakea rajoja myös koiran kanssa ja olenkin todennut parhaimmaksi pitää heidät toistaiseksi erillään, jos ja kun en ole jokaisessa hetkessä vieressä vahtimassa.

En ole ollut koskaan mitenkään pullantuoksuinen äippä, ja sitä en näköjään ole myöskään mummona. Arki ja arjen rutiinit kaikkineen on se minun tapani olla vanhempi. Muistelen, kuinka omat lapseni aikoinaan kyselivät, miksi en ollut samanlainen kuin kuin muiden lasten vanhemmat ja tuolloin ihmettelin kovin kysymystä. Nyt melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen tähänkin kysymykseen on tulossa vastauksia.

Marraskuu, ja ajatus kääntyy jo joulun puolelle. Ensimmäinen paketti on hankittuna ja kohta saa laitella loppuvuoden/talvisen sisustuksen uusiksi. En taida enempää malttaa odotella lunta tahi pakkasia, vaihdan ne matot seuraavan siivouksen yhteydessä ja yritän puhdistaa tassuja paremmin sisään tullessa.

Hyvää marraskuun alkua ihan jokaiselle!

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!