Mielipiteitä – Saman auringon alla

Väkivaltaista asiaa

Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.

Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.

Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.

Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?

Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.

Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.

Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?

Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.

Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?

Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.

Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.

Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.

Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.

Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?

Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.

Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.

Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?

Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.

Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.

Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.

Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.

Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.

Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.

Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.

Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?

Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.

”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.

Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.

Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?

Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.

Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.

Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.

Perikunnan juttuja

Ulkona satoi jotain valkoisen oloista, lunta jäätyneeseen maahan. Saa nähdä, millainen talvi on tänä vuonna? Oma toiveeni olisi paljon lunta, kuten parina edellisenäkin. Lumen määrä aiheuttaa keskustelua ja yleinen mielipide taitaa olla mitä vähemmän, sen parempi? Pakkastakin saisi olla, mielellään koko talven ja pitkälle kevääseen saakka.

Sata vuotta ainakin

Hankimme vanhan mummon pihamaan lumitöihin avustajan, lumilingon. Mummohan ei sitä itse osaa käyttää, muttei meidän tarvitse selkiämme rikkoa siinä pihassa, kolatessa kiireellä useita kymmeniä senttejä satanutta lunta ja hyvällä tuurilla myös jäätynyttä ja painunutta. Me harvoin pääsemme tositoimiin juuri silloin, kun lumisade on ohi ja pari edellistä talvea lumitöiden osalta on ollutkin melkoisen tekemätön paikka vanhan mummon pihassa.

Tekemätön paikka vanhan mummon pihassa on myös ollut lehtien haravointi. Piha on jokseenkin suuri, meitä mummon lapsia on useampia. Silti vuodet ovat vierineet ja kenelläkään ei ole sitä paria tuntia aikaa tai tahtoa varata pihan talkoisiin. Onneksi on ruohonleikkuri, jonka käyttö sekin on jäänyt perheeni vastuulle. Vanha mummo ei jaksa eikä kykene huolehtimaan pihastaan.

Lisätään yhtälöön useamman sukupolven rojut piharakennuksessa. Kenen huoleksi nekin jäävät joskus? Vintillä on ollut hauskaa ja ”hauskaa” piipahtaa; ahdistus iskee, kun tiedän kenen vastuulle nekin tavarat jäävät. ”Jos jotakin vielä joskus tarvitsee” on ollut vanhan mummon ja talossa häntä ennen asuneiden motto.

Mummon mökki, mummon koti ja kukapa nyt kodistaan haluaisi pois? Olisihan sitä helpompiakin tapoja elää ja olla? Rivi,-kerrostalossa ei olisi lumitöitä, ei pihatöitä vuodenaikojen mukaan. Asunnon lämmityksestä ei tarvitsi huolehtia, ei olla jatkuvasti puusouvissa kantamassa pilkottuja puita taloon sisälle.

Entäpä itse mökki sitten? Talossa itsessään ei ole pesumahdollisuutta, piharakennuksessa on puusauna, jossa ei kovien pakkasten jälkeen kulje vesi. Kukaan ei jaksa pesuvesiä kantaa piharakennukseen putkiston jäätymisen jälkeen. Talossa itsessään olevat putkistot myös jäätyvät myös kovilla pakkasilla ja mikään lämmityskaapeli ei kykene pitämään sulana näitä alkeellisia virityksiä, jotka on tehty joskus aikoinaan ja kovien pakkasten jälkeen viimeistään jokainen vesiputki on jäässä ja sitä voi kestää kuukaudenkin.

Kieltämättä, yli satavuotias mökki kaipaisi myös jatkuvaa kunnostamista ja vanhan mummon lapsilla ei riitä varat/aika / mielenkiinto/taito kunnostamiseen. Ja vaikka riittäisikin, ketään ei loppupeleissä kiinnosta pitää mökkiä timmissä kunnossa. Sääli, koska kyseessä on kuitenkin aito hirsitalo, paanukattoineen ja kiviperustuksineen kaikkineen. Tai talo, mökki kokonsa puolesta. Alkujaan varmaankin ollut osa isompaa maatilan rakennuskantaa ja päätalo tuhoutunut? Kukapa nyt kodistaan vapaaehtoisesti lähtisi? Olen kuullut jokainen kesä jo yli kymmenen vuotta saman lauseen;

”Katsotaan nyt vielä ensi talvi, ja mietitään muuttoa sitten ensi keväänä.”

No, niinhän se on, ettei ihmistä voi omasta kodistaan pakottaa pois, ei vaikka siinä ei kykenisi enää omatoimisesti asumaankaan. Mökki ja pihapiiri on valitettavan rapistunutta.

Homeisia, rikkinäisiä tavaroita/rojua

Olen yrittänyt parhaani mukaan ennakoida tulevaa, tietäen kaiken sen monien sukupolvien rojun määrän piharakennuksessa. Ajatuskin siitä, että ne rojut joskus kaatuvat minun ja muiden vanhan mummon lasten niskaan kauhistuttaa ja ahdistaa.

Olen jo vuosia tehnyt siivoustyötä mummon luona, vähän kerrallaan. Nykypäivänä roskien lajittelu kannattaa tehdä jo kuormaa kasatessa, jotta jäteasemalla asiointi helpottuu. Useamman kuorman vieneenä tämänkin tiedän ja juuri se jätetavaran lajittelu onkin kaikkein työläin vaihe. Itseäni kismittää maksaa jätteestä, jota en ole itse aiheuttanut, ja mitään järkevää/ehjää/homeetonta ei ole vielä myytäväksi asti löytynyt.

Tulevaisuuteen pitää varautua, ainakin ajatellen mökin mahdollista myyntiä. Olen ymmärtänyt, ettei kukaan lapsista halua riesaa itselleen mökistä, joka pitäisi remontoida lattiasta kattoon ja paljon siltä väliltä. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän talovanhus pääsee rapistumaan huonolla ylläpidolla. Pelkkä asuminen ja talon lämmitys ei paljoa vaikuta hiljaiseen rapistumiseen.

Joissakin perheissä tällaiset perikunnan asiat hoituvat yhteisillä sopimuksilla ja puhalletaan koko porukan voimin yhteiseen ”hyvään”. Rakentavassa hengessä sopia, kuka tekee mitäkin ja niitä talkoitakin olisi. Meillä ei valitettavasti toimita näin. Mummon mökki toimii rasitteena jokaiselle, joka ei ole omalla hiljaisella päätöksellä jättäytynyt pois ”vastuusta”.

Yhden sisarukseni kanssa olemme jo kertaalleen siivonneet ainakin sadan vuoden metallit tontilta ja rakennuksesta. Kiitokset hänelle vielä näinkin sekä halukkuudestaan osallistua jatkossakin varastojen tyhjennykseen. Noottia saa ne, joiden katseet kulkevat nenän viertä pitkin alaspäin tai ne, jotka eivät viitsi edes viesteihin vastata kiireidensä keskeltä. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään ehkä löytää sitten?

Rapistuva talovanhus

Talon omistaminen vaatii aina jonkinlaisia toimenpiteitä, ylläpitoa. Mekin nykyisin vain harmittelemme, jos ja kun jokin talon asia vaatisi toimintaa. Ei meitäkään enää kiinnosta, kun yksin saisimme pakertaa ja puurtaa ja toimia rahapussina vielä kaiken päälle. Viimeksi muutama vuosi sitten saimme parin sisaruksen haukut ja epäilyt päällemme, kun erehdyimme mummon toiveesta kunnostamaan sisätiloja ja saunan saunomiskuntoon. Samaa virhettä emme toiste tee.

Mummon mökki pihapiireineen rapistuu vuosi vuoden jälkeen entisestä kukoistuksestaan. Tavarat homehtuvat rauhassa ulkorakennuksen vintillä päivänpaisteen ja veden tihkuessa kattotiilien lävitse. Ikkunan pokat pitäisi kunnostaa, maalata kuten rakennuksetkin. Kuistille olisi hyvä uusia lahonneita laudan pätkiä, kuistin portaat kunnostettiin turvallisuuden nimissä, kun jalka meni läpi laudasta astuessa jokunen vuosi sitten.

Onneksi sentään sauna lämpiää puutavaralla, jota löytyy paljon poltettavaksi varastoista. Vuosien homehtumisen jälkeen huonekaluista ei saa sisätiloihin soveltuvaa käyttöesinetttä tai tavarat on rikkoontuneina ja korjauskelvottomina vain viety pois silmistä. Mistään ei ole voitu luopua, ei edes käyttökelvottomista jutuista ja niin sitten se tavaramäärä on kasautunut. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös laiskuus? Onhan se nyt todella hankalaa viedä jäteasemalle jotakin ja siitä joutuu vielä maksamaankin, joten ilmaiseksi voi säilöä omissa nurkissa?

Jaaha, tällainen avautuminen tällä kertaa. Pikkujuttuja elämän isossa pyörässä ja herneitä on odotettavissa nenukoihin taas lisää ajatusteni myötä. Semmoista elämä on, toisinaan. Kaikkia immeisiä ei voi miellyttää, ja pahin taitaa ollakin se oma lähipiiri, suku.

Piiri pieni se vaan pyörii ja pyörii

”Laiskottelee vaan kotona”, ”menisi töihin, niinkuin muutkin kunnon ihmiset”, ”aina sairaslomalla”, ”mitä sitä nyt eläkkeelle havittelee, terve ihminen”, ”kunhan jaksaa esittää sairasta”….

Monetkaan sairaudet ja ongelmat ihmisen kehossa eivät näy ulospäin, valitettavasti. Ihmisen kokemus sairaudesta ja sairaudet ylipäänsä ei välttämättä tule ilmi satunnaisten kohtaamisten aikana. Kukapa sitä nyt ensimmäisenä alkaisi luettelemaan omia oireitaan ja vaivojaan tai jaksaisi valittaa niistä jatkuvasti, kuormittaen lähipiiriä?

Lääkäri ja terveydenhuolto ovat valittamisen paikkoja, ei suku taikka ystävät. Läheiset eivät voi tehdä oireille yhtään mitään, läheiset eivät voi helpottaa oloa, kyllä sekin asia on omalla vastuulla ja viimekädessä sitten myös terveydenhuollossa. Läheiset voivat korkeintaan kuunnella ja tarjota arkeen sellaista konkreettista ja käytännönläheistä apuaan, mikäli jaksavat omalta elämältään vielä auttaa.

Omalle kohdalle pyrin ihan tietoisesti välttämään omien ikävien oireiden esille tuomista, ei tule edes mieleeni saatika, että lapsuudenperheeni kesken olisi ylipäänsä mahdollista kertoilla omista asioita. Suurin osa läheisistäkin taitaa olla tietämättömiä , taikka sitten ihan vain välinpitämättömiä minun suhteeni. Uskoisin, että tietämättömyys aiheuttaa ikäviä kommentteja.

Onneksi osaan sivuuttaa ikävät kommentoinnit, ylenkatseet ja selän takana haukutut ajattelemattomat lauseet. Itsepä tiedän millaisessa kehossa elän ja mihin se kykenee milloinkin. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt pitää yllä positiivista ilmapiiriä, välittämättä omasta kokemuksesta kehossani. Tai no, osaan ja osaan ollakseni täysin rehellinen. Kyllähän arvostelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja satuttaa kovasti, mikä on ilmeisestikin ilkeiden ihmisten tarkoituksena, haavoittaa ja lyödä lyötyä, jottei oma elämä tuntuisi niin kurjalta. Jokaisen elämässä on niitä ikäviä asioita, jotka ehkä mieluummin sivuutetaan, kuin kohdataan silmästä silmään.

Teen asioita kuunnellen itseäni, omaa oloa ja jaksamista. Tarkemmin ajatellen, opettelen edellämainittuja asioita. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana huomaamaan niitä asioita, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä, huomionarvoisia ja tärkeitä.

Kun joku puhuu omasta pahasta olostaan käsin, se ei ole mitään mukavaa kuultavaa. Silloin ihmisen puhe tuntuu vierestä kuunnellen jopa mielipuoliselta, täysin käsittämättömältä. Kun paha olo puhuu ihmisessä, kuulijat jäävät hämmennyksen ja joskus jopa täyden epäuskon varaan, kysellen itseltään mitä oikein tapahtuu ja mikä tuota toista oikein riivaa? Miksi se puhuu noin ja sanoo noin?

Kateus on myös yksi suuri syy siihen, mikä saa toisen ihmisen puhumaan toisesta ilkeästi. Onko kateus pahaa oloa sitten? Olen pyrkinyt itse jättäytymään pois sellaisista ihmissuhteista, joista itselleni tulee vain paha mieli tai muuta pääosin negatiivista tunnekuormaa. Ymmärrän, etten voi vaikuttaa kuin omaan itseeni ja omaan elämääni. Toisia ei voi muuttaa ja vastuu kaikesta olemisesta ja tekemisestä ja sanomisista on aina jokaisella itsellään.

Harvakseltaan saan haukut, ylenkatseita ja kuulen, miten minua tai elämääni on arvosteltu hyvinkin rankoin sanan kääntein. Vieläpä tuntematta minua tai minun arkea yhtään paremmin, syystä ettei haukkujaa itseään kiinnosta tutustua paremmin, saati että jaksaisi kysyä kuulumisia, kuunnella kuulumisia.

Oli miten oli, myös minulla on vastuuni tällaisissa tilanteissa. Minun vastuulla onkin valita, kuinka suhtaudun puheisiin, ihmisiin ja minun vastuulla on myös se, miten reagoin, jos reagoin jotenkin eli päästänkö esimerkiksi ihon alle ikävät puheet, jota en tässä tapauksessa kylläkään tee. Asia ei ole uusi minulle ja olen oppinut vuosien varrella jättämään omaan arvoonsa puheet. Toki nyt reagoin, kirjoittaen tähän näin, ja totean miten olisi todella, todella mukavaa jos kysyttäisiin minun asioista ihan minulta suoraan ja lauottaisiin sitten samat asiat suoraan minulle, eikä rasiteta muita ihmisiä tyhjänpäivillä arvailuilla ja haukkumisilla. Syytön se kolmas osapuoli on kaikkeen siihen, mitä joutuu kuuntelemaan.

Sairauksista huolimatta olen valinnut oman asenteeni, sen miten itseeni suhtaudun. Puolustaudun hieman ja totean, etten enää yksinkertaisesti kykene ohittamaan oman itseni hyvinvointia oikein missään tilanteessa. En halua enää toimia vastoin omaa hyvinvointia, laiminlyödä omia tarpeita ja tuntemuksia. Minä olen myös yhtä arvokas, kuin vaikkapa perheeni muut jäsenet ja myös minä ansaitsen sitä samaa huolenpitoa, kuin mitä annan ja olen antanut muille koko ikäni. Armollisuus itseä kohtaan pitää opetella kaikessa.

Jos joku tekee toisin, eli heittäytyy omassa elämässään marttyyrin asemaan oli tilanne mikä tahansa, se on sen ihmisen oma valinta, kuten tällaisestä toiminnasta aiheutuneet seurauksetkin. Vastuu omasta toiminnasta on aina jokaisella itsellään, mikä pitäisi olla itsestään selvää.

En usko, että kenelläkään on niin täydellistä elämää. Ajatella, kuinka hyvin useimmilla ihmisillä olisikaan asiat, jos he käyttäisivät sen saman enegiansa oman elämän huolehtimiseen ja korjaamiseen, kuin mitä he käyttävät muiden ihmisten ja elämien vatvomiseen?

Asenteesta vastuuseen ja vähän muuta

Oman asenteen kanssa voi toisinaan joutua tekemään työtä kovastikin. Ai, kuinka niin? Ainakin silloin, kun pitkään oma mieli on tehnyt tepposia ja saanut sinut uskomaan kaikenlaista vähemmän totta olevaa jutun juurta.

Asennetta vaaditaan erityisesti silloin, kun ihminen haluaa olla rehellinen ja avoin. Tietynlaista asennetta voisi myös kuvailla vastuunkantamisena. Vastuu ei ole ihan pikkuinen juttu sekään. Mistä sinä olet vastuusta elämässäsi?

Aikuinen on kehittynyt vuosien saatossa; oppinut eri keinoin kantamaan vastuuta elämästä ja tapahtumista omassa elämässä. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Yleensä aikuisella ihmisellä on vähintään se yksi elävä omalla vastuulla, ja mikäli asenne ja muut asiaan vaikuttavat tekijät on kohdillaan, omasta itsestä /elämästä vastuunkantaminen luonnistuu jokseenkin kivuttomasti- normaalista en puhu, koska en itse kannata normalisointia ihmisten keskinäisissä asioissa.

Vaaditaan selkeää määrätietoisuutta ja ymmärrystä elämässä, jotta vastuun voi omassa elämässä kantaa ensin itsestään ja myöhemmin myös muista elävistä olennoista. Ilman, että ensin osaa kantaa omasta elämästä vastuuta, ei voi olla vastuullinen muista elollisista. Jos ei osaa itsestään huolta pitää, sitä tuskin kykenee muista huolehtimaan?

Aikuisuuteen kuuluu edelleen erehdyksiä, vahinkoja, epäonnea sekä tilanteita, joita on mahdotonta edes ennakoida etukäteen ja mikä erottaa sitten erottaa vastuullisen ihmisen vastuuttomasta? Vastuullinen aikuinen ottaa opiksi ja varmistaa, ettei samaa pääse tapahtumaan toiste eli oppii erehdyksestään ja samaa virhettä ei tule toiste. Aikuinen on oppinut esimerkiksi ennakoimaan kokemuksiensa kautta ja saa jälleen yhden näkökulman lisää pohdittavaksi varautuessa erilaisiin mahdollisiin vaihtoehtoisiin tilanteisiin omassa elämässään.

Itse olen ollut toisinaan melkoisen epäonninen, tarkoittaen sitä ihan kirjaimellisesti. Jos jokin on ollut mahdollista epäonnistua, se on myös niin mennyt isoissa ja pienemmissä asioissa riippumatta kuinka hyvin olen ennakoinut, tai jotain muuta. Epäonni on samoin kuin hyvä tuuri, aikalailla sattumankauppaa. Toisaalta taas, onni on ollut läsnä monissa hetkissä ja olenko kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Se, mikä kirpaisee eniten taitaa myös opettaa eniten ja sen opin myös muistaa pitkään ja paremmin. En nuorempana osannut olla kovin kiitollinen niistä onnen kantamoisista, en samoin kuin tänäpäivänä olen. Mielessä ja asenteessa oli vikaa sen verran, että epäonnistumiset kytivät taustalla harva se päivä määrittäen niin myös yleistä mielialaa.

Vastuun kantaminen on eräänlaista asennetta sekin. Silloin, kun kaikki elämässä sujuu jotenkin ja elo on siedettävää, vastuu omasta elämästä on onnistunutta ja elämänhallinnan tunne säilyy hyvänä. Sitä ei ehkä niin tule ajatelleeksi juuri silloin, kun elämä tuntuu olevan ok, että toisinkin voisi olla.

Vastuuttomuuden jäljet pahimmillaan istuvat kiven sisässä, elämänhallinnan ollessa mahdoton, outo ajatus, yhteiskunnan pakottaessa kantamaan jonkinlaisen vastuun tekosistaan. Elämänhallinnan menetys, vastuuttomuus itsestä syöksevät ihmisen viimein kiven sisälle valvottuihin olosuhteisiin ja kovin moni ei edes siellä opi asioita, jotka olisi pitänyt sisäistää jo lapsuudessa. Siinä voi kysyä, onko asenne kohdallaan?

Rakastan itse näköjään edelleen joko,-/tai ajattelua ja ääripäästä toiseen meneviä esimerkkejä. Huomaan sen tässä kirjoittaessa ja mainitsen, että vankilan ja huippuvastuullisen ihmisen väliin jää se suurin osa meistä, jotka kukin tavallaan elävät elämäänsä ja se on ok, ehkä se normi kuitenkin.

Ihmisten on nopeaa ja helppoa tuomita toinen ja nykyisin on oiva väline tähän olemassa. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden jokaiselle kynnelle kykenevälle työkalun toimia tekijänä, tuomarina toisten samanlaisten/erilaisten elämissä. Arvostelu, mielipiteinä esitetyt loukkaukset paremman tiedon puuttuessa, ovat tulleet arkipäivään mukaan somen kautta kaikkien nähtäville. Kuinka tämä ennenvanhaan toimi? Oli olemassa kuppikunnat ja juorukerhot päivittelemässä jonkun ihmisen elämää.

Onko meillä kenelläkään oikeutta toimia tuomarina jonkun toisen elämässä, josta emme välttämättä tiedä yhtään mitään muuta, kuin sen mitä toinen on jakanut valikoiden elämästään ja sen tapahtumista? Niinhän se on live-elämässäkin jo ihan omasta takaa koettuna, että viestintuoja ammutaan aina ensin. Kivikaudella taidettiin juoruta ja päivitellä toisten elämiä ihan samoin kuin tänäänkin, ja en tiedä johtiko se juoruaminen mihinkään hyvään silloinkaan? Vai, miksi mielessäni on mielikuva, jonka mukaan ensin juoruttiin ja sitten yhteistuumin autettiin ja koko yhteisö vahvistui tästä yhden onnettomuudesta ainakin opin ja kokemuksen kautta.

Nykyisin yhteisökin on verkossa. Livessä ihminen on yksin, omassa kuplassaan useimmiten. Yhteisöllisyyden perään kuulutetaan paljon puheissa, vaan auta armias, mikäli erehdyt toimimaan yhteisöllisesti ja vaikka puuttumaan asiattomaan käytökseen, saat itse risuja ja sapiskaa siitä hyvästä. Netissä voi perseillä ja loukata toista ihan mielinmäärin, aivan samoin kuin ennenvanhaan haukuttiin ja juoruttiin muiden asioita kuppikunnissa.

Tämänpäivän valhekulttuurissa ei rehellisyydellä ole hyviä seurauksia, ainakin mitä itse olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Olen oppinut, kuinka elämä perustuukin näennäisiin asioihin, ihanteisiin ja turhiin puheisiin ja erityisesti tyhjiin täyttymättömiin lupauksiin. Silmänlumetta kaikki. Valhe kantaa nykyisin kovin pitkälle ja totuuden selvitessä asia painetaan villaisella nopeasti maton alle. Rehellisyys taas on kuin myrkkyä, jotakin sellaista mitä nykyihmisen on vaikea edes ymmärtää, saati hyväksyä ja rehellinen, totuudellinen ihminen on hyvin usein yksin. Totuus on rumaa ja jotakin kartettavaa.

Mihin on hävinnyt aito rehellisyys, totuudellisuus taikka ystävällisyys? Ihminen, joka edustaa edellisiä edes jossain määrin, tuomitaan kovin sanoin ja kenellä on oikeus korottaa itsensä tuomariksi ja jakamaan oikeutta vaikkapa niiden pelkkien sosiaalisen median antamien kuvien ja muun informaation perusteella?

Sellainen, joka ei ole ehkä niin sinut itsensä kanssa, voi ottaa osumaa pahastikin joutuessaan muiden ihmisten ankaran tuomitsemisen armoille. Entisajan noitavainoissa oli samankaltaista joukkohysterian lietsontaa, kuin nykyisinkin ihmisten tuomitessa ahkerasti toinen toisiaan milloin mistäkin syystä. Miksi? Pelko ja kateus nyt tulevat ensimmäisenä mieleeni. Ennen annettiin tyyppi noitana ilmi, kun keksittiin toiselle kostaminen tai kateuden tuoma oikeutus mielessä. Joskus myös pelot riistäytyivät joukkoharhaksi tai sitten vain haluttiin pelastaa se oma nahka roviolta ja annettiin ilmi se ”ärsyttävin” tyyppi, jolla oli ehkä jotakin enemmän kuin itsellä.

Ihmisluonnossa on kieroutta ja pahuutta olemassa, kateuden ollessa ehkä se pahin ikävien asioiden aikaansaaja pelon lisäksi. Ennen vanhaan kateilta voitiin suojautua, niin olen lukenut. Pahan silmän katsontaakin syytettiin joissain tilanteissa ja kateus se sielläkin kummitteli kaiken takana. Kateutta voi käyttää hyväkseen, vaikkapa silloin, jos ihmiset pitää saada riitelemään keskenään. Ja miksi ihmisten pitäisi riidellä keskenään? Jotta saadaan kylvettyä pelkoa ja pelkäävää ihmistä on jälleen kerran helppoa hallita.

Sopeutumista arkeen

Kuinka motivoida itsensä toimintaan? Lasten ollessa pieniä, asioita ja niiden tekemistä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, ei edes silloin, kun itse olin kipeänä. Arki oli hektistä, eikä edes sairaudet antaneet mahdollisuutta hellittää kodin askareista ja rutiineista.

Nyt meneillään oleva flunssani antoi aihetta ajatteluun. Tämä on ensimmäinen ihan rauhassa sairastettu tauti eli olen saanut levätä ja vain sairastaa, ilman pakkoa tehdä oikeastaan yhtään mitään, ellei nyt koiran ulkoilutuksia lasketa. Olen voinut ihan rauhassa olla tekemättä mitään, tai tehdä vain sen, mihin voimat oikeasti riittävät, ei yhtään enempää.

Vuosia kahlasin yli omien voimavarojen äitinä arjessa, olin kipeä tai en ollut. Raahauduin töihinkin puolikuntoisena ja lasten pakolliset kipeydet kotosalla olivat itselleni pakollisia hengähdystaukoja työstä, jolloin sain suorittaa kotona pääkolmantenajalkana. Tuntui, ettei mikään riittänyt, aina oli jossakin jotakin tekemistä. Joku joskus sanoikin, että haudassa sitten saa levätä. Kotona työt eivät tekemällä loppuneet.

Katsoessani taaksepäin vuosissa omaa elämääni, en kadu yhtään sitä, mitä äitinä tein perheeni eteen. Sinnikkäästi pidin kiinni kaikesta siitä, minkä koin olevan lapsille parhaaksi ja hyvä niin. Laitoin kaikessa lasten edun omani edelle, unohtaen viimein oman hyvinvoinnin, sen aika ei ollut silloin.

Tiesin vielä tämänkin päivän koittavan, kun minulla olisi yllinkyllin aikaa ihan vain itselleni ja omalle voinnilleni. Nyt mietin, miten ihmeessä olen kyennyt ja jaksanut toimia silloin ennen, kaikkien neljän lapsen arjessa myös sairaana? Sanonta, nuorena sitä jaksaa pitää hyvin paikkansa. En ole enää nuori, se on tosiasia.

Sairaus rikkoo myös arjessa rutiinit, katkoo totutun rytmin elämässä. Sopeutuminen uuteen; elämään sairauden kanssa ja sen ehdoilla, vie hyvän tovin ja vaatii lukuisia itsensä hyväksymisen hetkiä. Arki ei ole entisensä ja sairauden laadusta riippuen arki ei välttämättä enää palaa entiselleen koskaan.

Sopeutuminen ja mukautuminen vie aikaa, joskus enemmän ja toisinaan vähemmän. Itselläni tuo sopeutuminen uuteen normaaliin (ajatella omaa hyvinvointia) on edelleen kesken ja nyt sairastamani flunssa muistuttaa minua, että pahemminkin voisi olla, vaan onneksi ei ole. Flunssa on ohimenevää sorttia, toivottavasti.

Käänteentekeväksi tämä flunssa kaikkine oloineen on kuitenkin muodostunut. Huomaan, että olen oppinut hellittämään arjessani, päästämään irti ajatuksesta, että elämä kaatuu hetimiten siihen paikkaan, jos jotakin ei ole tehty ajallaan jne. Lapsiarjen rutiinit ovat väistyneet taka-alalle ja osin jo poiskin. Nuorimmat lapset eivät ole enää lapsia, vaan kykeneviä nuoria, joilta voisi myös vaatia ehkä enemmänkin, kuin mitä tällä erää heiltä odotan eli vastuunottoa omista asioista aikuisuuteen kasvun polulla.

Joka puolella tuntuu jylläävän tauti, ainakin lähipiirissä. Viimeksi käydessä vanhalla mummolla, toimitimme hänet lääkärin pakeille ja keuhkokuume olikin päässyt tekeytymään talven päätteeksi. Lääkäriin ei mummo ole halunnut lähteä ”pikkuvaivojen” vuoksi, vaikka olo on ollut huono jo pitkään. Ilmeisen huonoja kokemuksia takanaan hänelläkin ”terveydenhuollossa” tai sitten ei vaan ole halunnut kertoa oireistaan, pelätessään ihmisten kaikkoavan ympäriltään. Kukapa nyt tietentahtoen lähtisi itseään tartuttamaan paikkaan, jossa sairastellaan? Ja sitten me läheiset olemme olleet jatkuvasti kipeinä, ihmetellen mistä taas on tautia pukannut?

Sairaudet rikkovat rutiineja, mutta myös luovat uusia toistuvia asioita. Oman asenteen voi aina valita. Jääkö kiinni sairauden sairaaseen ajatusmaailmaan, vaiko valitseeko sairaudesta huolimatta terveen ajattelun ja asenteen?

Niin, kuinka motivoida itsensä toimintaan? Aloitus on itselläni aina se kaikkein vaikein osuus, erityisesti jos ns. pakko puuttuu. Toisinsanoen motivaatiotekijä on poissa. Vielä en ole niin pitkällä, että osaisin ajatella omaa itseäni, jotta se olisi se motivaation lähde pelkästään. Olen kyllä harjoitellut, sitäkin.

Masennus ei ilmesty syyttä

Masentuneita on kahdenlaisia. On niitä, joiden masennus ei missään tapauksessa näy ulospäin. He piilottavat sisäisen synkän maailmansa muilta ja kärsivät hiljaa omineen silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ulospäin he esittävät kaiken olevan hyvin, jaksavat hymyillä aurinkoisesti ja auttavat toisia, elävät toisten tunteissa mukana myötätuntoisesti ja ”väsymättä”. Nämä masentuneet suojelevat läheisiään omilta tunteiltaan ja oloiltaan sekä ovat kaikessa hyvin epäitsekkäitä, ajatellen aina vain muiden parasta.

Sitten on niitä, joiden masennus näkyy, kuuluu ja tuntuu hyvin voimakkaasti ulospäin muille ihmisille. Nämä masentuneet eivät kykene nauramaan, elämään muiden kanssa iloissa ja suruissa ja ikävät ajatukset ja tunteet tarttuvat ympäristöönkin väistämättä. He eivät ole hiljaa, eivätkä peittele omaa sisäistä oloaan. Kaikki on kurjaa ja mikään ei koskaan ole hyvin. Itsekkyys näkyy kaikessa masentuneen elämässä ja sairauden taakse voi hyvin kadota ja olla vain saamapuolella ihmisten parissa.

Joku on joskus sanonut, kuinka masennus muuttaa ihmistä sisältäpäin. Masentunut Itsekäs ihminen oppii masennuksen kautta olemaan vähemmän itsekäs ja ajattelemaan enemmän muita, heidän tunteitaan, tarpeitaan jne. Masentunut epäitsekäs ihminen taas oppii ajattelemaan/kunnioittamaan enemmän itseään ja omia tunteitaan ja halujaan/tarpeitaan.

Edellisen kautta itse ymmärrän hyvin masennuksen tarkoitusta. Epäitsekkyys ja muiden ajattelu on liiallista ja masennuksen tarkoituksena olisi opettaa ihmistä ajattelemaan enemmän itseään, olemaan vähemmän epäitsekäs. Ja itsekkään ihmisen ollessa kyseessä, masennuksen tarkoituksena olisi oppia olemaan enemmän epäitsekäs, ajattelemaan muita enemmän.

Masennuksesta on onneksi viimeaikoina puhuttu enemmän, sitä on tuotu esiin enemmän. Kansantautihan se on, ainakin tilastojen valossa. Lääkkeitä määrätään ehkä liikaakin, aivojen kemiaa muuttamaan. Puhutaan ”onnellisuuspillereistä”. Ympäristötekijöistä ei puhuta, ei siitä, mikä on masennuksen taustalla yleensä. Monesti ihminen masentuu epäsuotuisassa ympäristössä, tilanteessa, jossa muutos koetaan mahdottomana ja näköalattomana. Kun elämästä häviää kokemus tarkoituksellisuudesta tai se on väärä, mukaan astuu vaivihkaa alakulo, joka muuttuu myöhemmin masennukseksi, ellei ajoissa tartu toimeen ja muuta omaa suuntaansa.

Masennus luonnollinen seuraus luonnottomasta. Suomalaiset ovat ahkeria masentumaan, vaikka maailmalla meidät tituleerataan maailman onnellisimpien joukkoon. Kuinka masentuneita muualla maailmassa sitten ollaankaan?

On totta, että masennus voi viedä kyvyn omaan elämänhallintaan, kykyyn tehdä työtä tai mitään muutakaan. Pahimmillaan masennus vie tilaan, jossa vain hengaillaan aivottomasti pahan olon ja synkkien ajatuksien velloesssa , ja ainoa päivittäinen toimenpide omassa maailmassa on wc-käynnit. Itse en tiedä, onko olemassa niin pahoin masennuksen alasajamia, ettei kykenisi käymään edes wcssä tarpeillaan. Onko vaipoissa kulkevia pelkkiä masentuneita olemassa? Tuskin ainakaan avohoidossa. Kaiken muun normaalin toiminnan masennus voi siis viedä katkolle.

Kuten kaikessa, vastuu omasta olosta on ihmisellä itsellään. Toki on olemassa ne asiat ja tapahtumat, jotka ovat ihmisen ohjanneet suohon. Liian usein masentunut jää loukkuun omiin ajatuksiinsa, jotka kiertävät samaa kehää ja ruokkivat edelleen ikäviä tunteita, ahdistuneisuutta ja lisää pelkoja sekä muita negatiivisia asioita. Vastuu ajatuksista on myös ihmisellä itsellään. Masennuksella on aina jokin viesti, jokin tarkoitus ihmisen elämässä. Se ei ilman hyvää syytä asustele ihmisissä.

Erilainen näkökulma masennukseen

Jokaiselle tulee elämänsä jossakin vaiheessa ainakin hetkellisesti ja pienesti, ellei sitten pitkäaikaisesti ja suuresti, masennus. Tuo mielen ja tunteiden vääristäjä, joka kertoo säälimättä totuuksia, joista ehkei ole aiemmin edes tiennyt, ei ole aiemmin nähnyt semmoisia juttuja.

Se on kova puhumaan omaa kieltään, useimmat alkavat uskoa sen juttuihin, kun sen puhuman kielen on ensin oppinut. Siitä tulee osa normaalia, myöhemmin se jo on koko elämä. Se kietoo synkkään usvaiseen kuplaansa ihmisen vääristäen/hävittäen oikeastaan kaiken, mikä yrittää tulla sisään tai ulos. Masennuksen synkässä kuplassa ihminen on täysin yksin, eristetty omaan onkaloonsa. Se on kuin vankila, josta pääsee sitten ulos, kunnes on oppinut jotakin?

Masennuksen kavereina viihtyvät erilaiset pelottavatkin tunteet, ahdistukset ja pelot ja arvottomuuden tunteet nyt ainakin. Mielen synkkä ja musta kupla ei päästä sisäänsä valoa, ei oikeastaan mitään, mikä ei ole samassa linjassa sisäisen pahan olon kanssa.

Taiteessa masennus kuvautuu sielun synkkänä yönä ja taiteilijat osaavatkin tuoda tätä ajanjaksoa paremmin esiin ja käyttää synkkää puolta hyväkseen.Moni onnistunut teos onkin tehty masennuksen kourissa, maailmantuskan ahdistaessa. Heitänkin ilmoille oman ajatukseni; sielusta ja siitä, että masennus olisikin sielun tapa kertoa, että ihminen on kulkenut/kulkemassa väärään suuntaan elämässään.

Masennuksen avulla, sen pahoinvoinnin ja pahan olon tarkoituksena olisikin pysäyttää ja saada ihminen etsimään sitä alkuperäistä omaa elämäntarkoitustaan, kaikkea hyvää ja hyvinvointia tuottavaa ympäriltään ja masennus alkaisi helpottaa vasta silloin, kun ihminen alkaa kääntyä juuri sille omalle tarkoitetulle polulleen etsimään omaa elämäntehtäväänsä ja luonnollista eloaan?

Olen paljon miettinyt sitä, kuinka luonnossa itsessään ei ole hyvää, eikä pahaa. Kaikki vain on ja kiertää omia polkujaan. Silti, luonto on muutoksessa luonnollisesti koko ajan, kaikki tapahtuu kausittain, sykleittäin ja miksi ihminen olisi mitenkään poikkeus tässä luonnon kierrossa? Onko eläimet masentuneita luonnossa, omassa luonnollisessa elinympäristössä? Ihminen on onnistunut tosin muuttamaan luonnollistakin ympäristöä paljon ja se ei välttämättä ole enää sellainen, kuin sen on alunpitäen pitänyt olla. Ekosysteemit horjuvat ja romahtavat ympäri maailman kaventaen ja tuhoten luonnollista elintilaa kaikilla lajeilla.

Masennus voisi siis olla luonnollinen reagointitapa ihmisille, silloin kun ei haluta kuulla, ei nähdä tai tuntea ehkäpä sielun tarpeita, ehkäpä ihmisen omia luonnollisia ja alkuperäisiä tarkoitusperiä, mitä ne sitten ikinä on olleet/ovat. Ihminen ajautuu masennuksen polulle unohtaessaan oman ihmisyytensä,tarkoituksensa osana suurta luontoa?

Tunteet, joita masennus tuo mukanaan, ahdistukset ja pelot voisivat olla tienviittoja takaisin siihen, että ihminen palautuu elämässään sopusointuun luonnon kanssa? Meidän tarkoitus ei ole tuhota maata, ei pilata hyvin suunniteltua toimivaa luonnon omaa järjestelmää omaksi eduksemme. Kaikella on tarkoituksensa, niin myös ikävillä tunteilla.

Tunteet ylipäänsä peilaavat meille sitä, mikä on oikein ja hyvää=positiiviset tunteet ja sitä mikä on väärää ja huonoa=negatiiviset tunteet.

Ikävä tunne on kuin peili, joka auttaa näkemään mihin suuntaan ei ehkä enää kannattaisi jatkaa ja jos omia tunteitaan ei kunnioita ja kuitenkin päättää mennä edelleen samaan, ikäviä tunteita aiheuttavaan suuntaan, ahdistuneisuus ja pelot lisääntyvät ja voimistuvat edelleen kertoen/ huutaen väärästä suunnasta elämäntiellä, erkaantumisesta kauemmaksi siitä omasta elämäntehtävästä, elämän luonnollisuudesta.

Voisi siis ajatella, ettei masennus ja sen mukanaan tuomat asiat ole normaalia ihmisellekään. Luonnossa tuskin on myöskään normaalisti masennusta, silloin kun kaikki on kunnossa. Masennus olisi näin ollen, kuin luonnollinen hätähuuto, seuraus epänormaaliin ympäristöön, jossa kaikenlainen luonnollisuus on kadonnut.

Yhteys luontoon koetaan vahvistavana ja joskus peräti parantavana asiana. Ja omasta mielestä sitä se onkin, jo ihan oman kokemukseni kautta.

Mielestäni kaikella on tarkoituksensa ja niin se pätee myös masennuksenkin kanssa. Masennuksella on oma tehtävänsä ihmisen kokoisessa elämässä ja siitä voi oppia paljon hyvää, kun sen aika joskus koittaa. Ihmismielen on kuljettava läpi synkkien aikojen, käytävä pohjalla ehkä useammankin kerran ymmärtääkseen jotakin olennaista juuri omassa itsessään, muissa sekä maailmassa yleensä. Kuten näkyväisessä on päivä ja yö, vuodenajat vaihtelevat erilaisine ilmoineen, on myös näkymättömissä omat vaihtelunsa, päivänsä ja yönsä eri mittaisine kestoineen.

Lammasten valtakunta

Oletkohan koskaan miettinyt, miltä tuntuisi menettää vapaus? Tai, ylipäänsä kuinka vapaa oletkaan elämässäsi? Moni voi leikillään todeta olevansa työnsä orja, mutta jättää ajatuksen sitten siihen. Mitä on todellinen vapaus?

Itsekin aikoinani totesin olevani pankin kanssa tiiviimmin naimisissa, kuin omassa silloisessa avioliitossani. Oma henkilökohtainen oravanpyöräni pyörähti hyvin nuorena käyntiin ja kirjaimellisesti sitä oltiinkin pankin kanssa naimisissa asuntolainan muodossa. Asia ei sinällään haitannut, laina motivoi ihan toisella tapaa käymään työssä ja ansaittu palkka, mikä jäi korkeiden verojen jälkeen käteen, kilahti kivasti lainanlyhennyksiin, päivähoitomaksuihin, laskuihin jne. Säästöön ei hirmuisesti jäänytkään kaiken jälkeen, ja auton omistaminen oli pakollista, jotta pääsi työssä käymään.

Sitoutuminen olikin lasten vuoksi tärkeää, koti sijaitsi erittäin hyvällä paikalla juuri lapsia ajatellen ja oli oikeastaan suuri onnenkantamoinen löytää koti sieltä, mistä se sitten löytyi. Ja itsestä kehkeytyi hieno orava suuriin rattaisiin.

Lasten lisääntyessä ja kasvaessa lainataakka harteilla senkuin kasvoi kasvamistaan. Muistan oman uupumukseni ja jotenkin jokainen äitiysloma toi helpotusta työelämästä selviytymiseen, joka ei ollut läheskään niin tukalaa, kuin se nykyisin on ja silloin oli jo työtaakka hoitoalalla hurja.

Tuolloin koin olevani orja, sidottuna käymään työssä, jossa menetin terveyttäni, sain osakseni väkivaltaa jne. Ja ei ollut mahdollista jäädä kotiinkaan, koska laina velvoitti.

Ammatinvaihdos olisi ollut ennenkuulumatonta ilman järkevää syytä, ja syyksi ei riittänyt oma halu poistua alalta. Piti olla jokin ”järkevä” syy ammatinvaihdokseen. Onneksi itselleni sellainen tulikin, ja vaihdoin alaa vain palatakseni kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen toteamaan saman, ellei pahemmakin tilanteen oman terveyden kanssa, joka ei sovellu ollenkaan epäsäännölliseen vuorotyöhön. Ei se työ itsessäänkään ollut muuttunut paremmaksi, päinvastoin.

Oli todella kurjaa ”kollegoiden” suusta kuulla kommentteja, kuinka olin itse aikoinani alani valinnut; minun olisi pitänyt tietää, mihin ryhdyin, kun alaa nuorena tyttösenä valitsin, vaan en tiennyt. En todellakaan tiennyt ja jos olisin tiennyt, en ikimaailmassa olisi hoitajan hommiin edes ryhtynyt.

En todellakaan tiennyt vittumaisista ja ilkeistä naisista, joiden ainoa tavoite on puhua paskaa seläntakana ja arvostella kaikkea sitä vähää, minkä elämästäni olin erehtynyt tietämättömyyksissäni kertomaan. En tiennyt, miten toinen nainen voi käyttää ihmistä hyväkseen, valehdella ja aukoa päätään ihan ilman omantunnon tuskia pyytämättä anteeksi huonoa käytöstään syyttäen toista ongelmista. En tiennyt, että yhteistyö merkitsee ulkopuolelle jättämistä ja syiden vierittämistä sen niskaan, joka oli jätetty tieten tahtoen asioiden ulkopuolelle ja pimentoon kaikesta, mitä olisi pitänyt tietää, jos se olisi kerrottu tai viestit kulkeneet eteenpäin.

En tiennyt, millainen susi nainen voi olla toiselle, aikuisten työelämässä, siis aikuisten ihmisten. En tiennyt, että olisi pitänyt olla juoruakka, jotta selviää aikuisten ihmisten seurassa. En tiennyt, että pitää piilottaa itsensä ja elämänsä ja ennenkaikkea positiiviset asiat muiden silmiltä piiloon. En tiennyt muiden ihmisten ilkeästä kateudesta, siitä miten valmis arvon kollega on tekemään kaikkensa sabotoidakseen toisen työn tai kuinka kylmästi voi jättää toisen selviämään omineen ajatuksella siitäpähän oppii ja saa nenilleen jne. En tiennyt ihmisen pahuudesta ennenkuin törmäsin sellaisiin niiden ihmisten parissa, joiden työnä oli mukama auttaa muita.

En todella tiennyt, en ikimaailmassa olisi edes kyennyt kuvittelemaan sellaista julmuutta olevan olemassa muualla, kuin elokuvissa, saduissa ja tarinoissa. En tiennyt, en ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin ja silloin, kun satuin kuulemaan ja kokemaan suoraa hyökkäystä persoonaani ja olemassaoloani vastaan.

Jos olisin tiennyt olevani todellisuudessa soveltumaton alalle, en olisi ikinä opiskellut hoitajaksi. Liian kiltti, liian sinisilmäinen ja varmaankin ihanne hoitaja soveltuvuustesteissä. Liian taipuvainen, liian auktoriteettiuskovainen, valheille altis, oikein hyvin lapsuudessa aivopesty yhteiskunnan rattaisiin ja kykenevä noudattamaan ylhäältä annettuja ohjeita, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta. Kyky oman itsen uhraamiseen työnantajan parhaaksi. Kyky joustaa loputtomiin ja vaatimaton palkan ja työolojen suhteen eli vähään tyytyvä.

Joku saattaa samaistua, tai sitten ei ainakaan halua nähdä ilmiötä lähellään. Silmien ummistaminen on helppoa, korvien kiinni laittaminen myös. Kuljetaan laput silmillä ja sormet korvissa. Joku kärsii, mutta niinhän aina joku kärsii, sehän on vain inhimillistä. Kärsivä poistuu paikalta, tilalle tulee joku uusi (nykyisin ei enää välttämättä) ja homma alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se sattui jäämään. Ihmiset eivät niin helposti muutu, ja saavutettu asema kanojen nokkimisjärjestyksessä pitää säilyttää keinolla millä hyvänsä. Luonnollista?

Onko oikeasti hyvinvoiva yhteiskunta eli ihmiset rikos maailmassa? Vai onko hyvinvointi vain harvojen saavutettu etu? Joku voi oikeasti voida hyvin myös juostessaan oravanpyörää ja maksaa velvollisuutensa, luulen heidän olevan kuitenkin harvassa. Entäpä jos ja kun välinpitämättömyys ja suoranainen tylsyys iskee laajamittaisesti ihmisiin? Ketään ei kiinnosta, ei mikään ja missään? Kuka silloin pyörittää yhteiskuntaa? Jos oikeasti halutaan pitkään jaksavia työntekijöitä, hyvinvointiin pitää panostaa enemmän ja mikä tuo hyvinvointia kaikkein eniten? Vastaus on hyvin yksinkertainen nykymaailmassa; Raha. Rahalla saadaan jokaiselle hyvinvointia ja kun on tarpeeksi rahaa, on myös työntekijöitä siellä suorittavassa portaassakin.

P.s. Minutkin kasvatettiin uskomaan; ”raha ei tuo onnea.” Vaan olipa väärässä kasvattajani, raha tuo nimenomaan hyvinvoinnin ja sitä myöden sen onnen. Maailmassa on vain 1% onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä ja se todella pistää miettimään ihmisen luonnetta. Lammas vaiko leijona? Lampaat tarvitsevat paimenensa, leijona taitaa pärjätä perhepiirissä melkoisen itsenäisesti?

Ystävänpäivä

Artikkelikuvassa on tärkeä viesti ihan jokaiselle ja toivottavasti se laittaa miettimään itsekunkin merkitystä.

Muistan, miten alakoulussa omassa luokassa oli joka vuosi tyttöjen kesken kilpailu siitä, kuka sai eniten näitä kortteja, jotka oli jaettu ruokavälitunnin aikana pulpetteihin. Jännityksellä itsekin odotin kortteja ja useimpina vuosina koin suuren pettymyksen jäädessäni ilman kortteja. Jonain vuonna sain yhden, jonain toisena muutaman. En ollut tärkeä, en niin tärkeä kaveri kenellekään.

Olin lapsena melkoisen näkymätön jopa ikätovereilleni. Luokassa oli sietämätöntä jälleen, minulta kyseltiin montako korttia sain ja naurunremakka oli suuri, kun en pystynyt näyttämään yhtään korttia, myös ihmettely suureen ääneen muiden taholta oli todella kiusallista, olla nyt sillä tavoin huomionkohteena, kun yleensä sitä sai olla omineen. Tai no omineen, kyllähän luokkatoverit kovaan ihmettelivät monenmoisia asioita elämästäni; Minulla ei ollut luistimia, ei suksia, ei kunnollista pyörää, erikoiset vaatteet, hiukset sekaisin ja laittamatta jne. Ei sellaisia asioita itse ymmärtänyt, puutetta ja huono-osaisuutta kaikessa elämässä, mutta kyllä ikätoverit tekivät selväksi vuosien kuluessa sen kaiken ainaisella puuttumisella jokaiseen asiaan.

Joten, voin ihan rehellisesti sanoa inhoavani koko ystävänpäivän ajatustakin. Onko maailmassa ystävyyttä, jos on uskominen otsikoihin ja yleiseen maailmantilanteeseen? Onko ystävyyttä olemassa ihmisten voidessa pahoin ympäri maailmaa?

Mitä ystävyys on? Mitä se merkitsee kenellekin? Kuka taitaa rakkauden sitten, kun se vaaleanpunainen hörhelö on sulanut värittämästä näkökenttää?

Kenelle voit sanoa jokaikinen päivä ”Olet rakas ja tärkeä!” ?

Alkuperäinen ystävänpäivä on jollain lailla liittynyt ihmisen ja luonnon hedelmällisuuden varmistamiseen/ kunnioittamiseen ja kristinusko korvasi pakanalliset riitit tässäkin asiassa omalla merkityksellään, kertoo nopea selaus netin ihmeellisessä maailmassa. Nykyisellään ainakin suomessa tämä(kin) alkujaan pakanallinen riitti on väenväkisin tekemällä tehtyä kaupallista kulttuuria.

Ajatuksia arkeen

Päivitin sivustoa hieman ja tein alkeellisen etusivun. Uusien asioiden oppiminen on mukavaa, varsinkin kun minä ja atk-laitteet/ohjelmistot emme sovi yhteen kovin hyvin. Käytin apuna kuvaa, jonka väreihin ja tunnelmaan tykästyin kovin saatuani sen valmiiksi.

Elämää etsien

Maailmankuva muotoutuu lapsuudessa pikkuhiljaa , alkaen vanhemman sylistä ja lapsuuden kodista laajentuen sitä mukaa, kuin pienen ymmärrys antaa myöden ja lapsi saa turvallisia kokemuksia lähiympäristön laajentuessa yhä etäämmälle tutustuista ympyröistään.

MIllaisen kuvan lapsi muodostaa mielessään maailmasta, ihmisistä yleensä?

Oma maailmankuvani ihmisineen on romuttunut useamman kerran tässä elämäni aikana. Jopa niin, että koen tulleeni aivopestyksi lapsuudessa. Tapani ihmetellä, etsiä ja kyseenalaistaa kaikkea ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, vaan on antanut suuren mahdollisuuden oppia erilaisia asioita monista eri näkökulmista käsin. Käsitykseni ihmisluonnosta on muotoutunut hyvin erilaiseksi, kuin mihin minun haluttiin uskovan lapsuudessa ja millaiseksi minua kasvatettiin.

Maailmankuvan romuttuminen on ehkä kuitenkin väärä sana kuvaamaan muutosta, jonka parissa myös työskentelen itseni kanssa? Ehkä laajentuminen tai vanhan ajattelun korvautuminen uudella olisi paremmin kuvaava? No, olkoon miten on asian laita, jokainen meistä varmaankin iän mukana kasvaa ja kehittyy edelleen uuden tiedon korvatessa tai täydentäessä jo opittua?

Kyseenalaistaessa kaikkea, ja kysyessä miksi-kysymyksiä, saattaa moniin asioihin saada erilaisiakin näkemyksiä ja oma ajattelu kehittyy ihan huomaamatta. Nykyisin oman ajattelun merkitys mielestäni korostuu, kun joka tuutista lävähtää silmien eteen kovin yksipuolistakin näkökulmaa asioihin. Itselleni esimerkiksi riitti tvstä uutisten katsominen jo vajaa parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin tiedän kuitenkin paremmin, mitä maailmassa tapahtuu, vaikken uutisia tai tvtä seuraakaan.

Luen monia asioita jo päiviä ennen, ennen kuin sama uutisointi on ”lööpeissä”. Ihmettelen myös usein, miksi jokin tärkeä asia jää huomioimatta, kuten vaikkapa ne positiiviset tapahtumat ja seuraukset maailmalla? Eikö ihmiset halua positiivisia, iloisia asioita kuulla/nähdä? Vai onko nykyisin ihan se ja sama mitä maailmasta ja ihmisistä kerrotaan, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta? Vai onko ihmiset jo niin turtuneita valmiiksi pureksittuihin pelonsekaisiin juttuihin?

Entäpä erään uhoaminen historiallisiin tapahtumiin vedoten ja niin oikeuttaen tekonsa? Kuinka pitkälle historiaan katsotaan, satoihin vuosiin vaiko tuhansiin vuosiin?

Kysymyksiä itselle

Nykypäivänä elo on hyvin kiireistä, väsyttävää ja uuvuttavaa. Onko sellainen elämän tarkoitus? Ei ole, elämän ei pidä olla jatkuvasti ja vuosikausia näännyttävää ja ilotonta. Onni tulee eläen, juuri siinä hetkessä ja mitä elo sitten loppujen lopuksi onkaan? Se on se perusarki, joka on väistämättä jokaisella ihmisellä ihan omanlaisensa.

Kahta samanlaista kokemusta, näkemystä, elämää ei ole. Missä piilee ongelma silloin, kun omasta arkielämästä ei enää löydä onneaan, iloa? Missä on vika, kun mikään ei tunnu miltään? Onko aistien/tunteiden/kokemusten negatiivinen ylikuorma täyttänyt jokaisen huokosen ja kolon ja kökkö valuu yli äyräiden, koska luonnollista puhdistumaa ei pääse omaan elämään? Mikä tuo elämään raikkautta, mikä puhdistaa ja virkistää omaa elämää juuri silloin, kun koko oma maailma tuntuu raskaalta ja sietämättömältä?

Luonto ojentaa käsivartensa meitä kohti toivottaen meidät tervetulleiksi nauttimaan sen kauneudesta, mutta me pelkäämme sen hiljaisuutta ja ryntäämme ahtaisiin kaupunkeihin ja sulloudumme yhteen kuin julmaa sutta pakenevat lampaat.” -Kahil Gibran-