oma elämä

Milloin elämässä on liikaa kuormaa? Henkistä tai ihan fyysistä rasitusta, taikka molempia?

Kaikkeen tottuu (paitsi jääpalaan persiissä) sanotaan. On myös tilanteita, joissa ihminen ei tiedä muunlaisesta tilanteesta, kuin ylikuormituksesta elämässä. Kun kuormitus elämässä kasvaa hiljelleen, vähän kerrallaan sitä sopeutuu ja tottuu pikkuisen kerrallaan.

Jos on jo lapsesta asti elänyt hyvin kuormittavaa elämää, ei voi tietää tai edes kuvitella muunlaista elämää olevankaan. Kuormittava elämä on aina ollut sitä normaalia elämää, raskasta ja kuluttavaa elämää.

Molemmissa vaihtoehdoissa ihminen on sopeutunut omalla tavallaan elämään kuormittavaa ja raskasta elämäänsä, joku saattaa haaveilla ja toivoa tilanteen joskus muuttuvan. Toinen taas ei edes välttämättä ymmärrä elävänsä raskasta elämää ja sen myötä ei osaa edes haaveilla muutoksesta.

Itse olen kuulunut tuohon jälkimmäiseen; lapsesta saakka eri tavoin kuormittavaan elämään tottunut. En ole osannut edes kaivata hengähdystaukoa, ja minulle kuormittavuus oli osa arkea, osa normaalia elämää.

Vuosien kuluessa ja voimien kadotessa haaveilin vain siitä, että jaksaisin yhtä paljon kuin ennenkin, olinhan ollut kuin duracell päivystysvalmiina 24/7/365. En osannut sanoa ei. Autoin ihmisiä, kun sitä pyydettiin. Tarjouduin myös itse avuksi usein ja pyytämättä, koska minulta odotettiin sitä.

Tiedostamattani yritin olla mieliksi muille, kokemus oli opettanut minulle lapsuudessa, etten kelvannut muille sellaisena, kuin olin. Havittelin hyväksyntää tekojeni kautta, yritin olla samanlainen kuin muutkin ja tein asiat aina niin, ettei kenelläkään ollut sanomista lopputulokseen. Pyrin täydellisyyteen kaikessa, koska muutoin en ollut riittävä ja hyväksytty.

Ja olin oikeassa, en kelvannut omana itsenäni muille. Itsetuntemuksen lisääntyessä olen saanut varmuutta ja orastavaa tietoutta toisenlaisestakin elämästä. Elämästä ilman jatkuvia muiden ihmisten vaatimuksia, odotuksia ja toiveita. Ymmärsin, että minullakin olisi oikeus omanlaiseeni elämään; tajusin, että minäkin olen olemassa ja minullakin voisi olla omia tarpeita, omia odotuksia ja toiveita elämäni suhteen.

Uskalsin ottaa ensimmäiset askeleet kohti omaa elämää noin viisitoista vuotta sitten.

Tällä hetkellä koen olevani viimein vapaa, askeleet on otettu. Olen irroittautunut tuhoisista ihmissuhteista yksi kerrallaan. Minun ei tarvitse enää kantaa vastuuta, mikä ei minulle olisi koskaan edes kuulunut, erityisesti lapsuuden perheeni dynamiikkaa ajatellen. Olen iloinen uskallettuani päästää irti kaikista vahingollisista ihmissuhteista.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen oikeastaan vain levännyt henkisesti, totutellut ajatukseen omasta vapaasta elämästä, omista lähtökohdista käsin. Kehoni ei hätkähdä, kun puhelin pirisee vaativasti tietäen, että jälleen olisi uusia vaatimuksia, pyyntöjä ja palveluksia odottamassa. Puhelimeni on hiljaa.

Vuosia ja taas vuosia sivuutin omat tarpeeni tai kotini tarpeet tai vaihtoehtoisesti yritin selviytyä kaikesta vastuusta. Tasapainoilin oman jaksamisen äärirajoilla yrittäen huolehtia mm. kahden kodin asioista. Pihan hoidosta, kuskauksista, muiden hyvinvoinnista. Minulta odotettiin sitä, vaadittiin tätä, loputtomasti.

Taannoin olin hyvin onnellinen keskittyessäni vain oman pihan hoitamiseen. Ei tarvinnut leikata nurmikkoa/yrittää kitkeä rikkaruohoista kahta pihaa. Ei tarvinnut yrittää sovittaa lasten/omia menoja ja tarpeita jonkun muun menoihin ja tarpeisiin. Menneinä vuosina kävikin yleensä niin, että jaksoin jotenkuten toisen pihan huolehtia, mutten enää omaa nurmikkoa leikata. Jaksoin avustaa/kuskailla/hoitaa/huolehtia/siivota toisen kotia, mutten enää omaani kuin äärimmäisessä väsymyksessä. Jaksoin kuunnella toisaalla murheet, valitukset ja sitten en kunnolla sietänyt enää kotona samaa omilta perheenjäseniltä.

Toisaalla vaatimuslista oli loputon, kun annoit pikkusormen, se vei koko kropan. Opin vähitellen vuosien saatossa asettamaan rajoja, oma jaksaminen ei meinannut riittää enää kotona- minua ärsytti suuresti omassa kodissa kaikki ne tekemättömät asiat, joihin ei enää omat rahkeet riittäneet lapsuuden kodin asioiden huolehtimisen jälkeen.

Huomasin vähitellen, miten minusta tuli sukuni silmissä musta lammas. Nykyisin olen jo varmaan se paha susi, kun kehtaan sillä tavoin hyljätä ihmisen oman onnensa nojaan. Jaksamisella on rajansa ja minun rajani tulivat vastaan loputtoman työmaan edessä. Vanha pihapiiri ja talon huolto omalla kustannuksella, sekä siinä sivussa lasten mummon tarpeista huolehtiminen söivät kaiken jaksamiseni.

Muistelen pari vuosikymmentä sitten, kun eräs ihminen minulle sanoi hyvin painokkaasti, että ”pidä huoli itsestäsi” hyvästellessään viimeisen kerran ja poistuessaan vanhan mummon pihapiiristä. Nyt vasta ymmärrän tuon lauseen merkityksen, olinhan tuolloin vielä rajaton, helposti manipuloitavissa oleva hormonihuuruinen pikkulapsi,-vauvaikäisten äiti.

Yleensä lasten apu vanhemmilleen astuu kuvaan vähitellen, vanhempien toimintakyvyn heikentyessä ja se on normaalia elämän kulkua. Lapset vähitellen ottavat vastuun vanhemmistaan, huolehtivat ja lopulta saattelevat hautaan. Omalla kohdalla tämä kehitys on nurinkurinen ja todennäköisesti en ole saattelemassa toista vanhempaani hautaan. Minut on käytetty loppuun tuossa asiassa ja yksinkertaisesti en enää jaksa.

Olen koko ikäni palvellut, huolehtinut ja kantanut vastuun ja jaksamiseni on loppu tuon suhteen. Kiitos kaikesta vaivannäöstä, jonka lopulta sain, katkaisi kamelin selkäni ja vahingossa saamani haukkumaviestin myötä sain lopullisen päätöksen tehtyä; katkaista välit tähän elossa olevaan vanhempaani.

Kohta on kulunut vuosi tästä päätöksestä, kokonainen vuosi ja päätökseeni olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen. En koe menettäneeni yhtään mitään. Päinvastoin, olen saanut elämän.

Hyvinvointia

En muista, olisinko pohtinut kirjoituksissani kovinkaan paljoa ravinnosta, painosta tai tavoitteestani saada ylimääräisiä kiloja pudotettua?

Aikoinaan olin reippaasti alipainoinen ja kärsin siitä itse. Muiden ihmettely ja painostus lihomiseen oli valtavaa ja osa päivittäistä elämää. Painoni ei noussut mitenkään, vaikka söin paljon ja liikuin vähän.

Tällä hetkellä tilanne on korjaantunut, alipaino on vaihtunut päinvastaiseen ja vaikka tein mitä, paino ei vain pudonnut.

Ihmettelin vuosia syytä yhtäkkiseen lihomiseen. Lääkitys, liian runsas syöminen, liikunnan puute, turvotukset, ikääntyminen ja hormonaaliset muutokset? Mikään ei tuntunut selittävän tasaista painonnousua ja vaatekoon suurentumista xxs—>xl:ään.

Mikään ei ollut muuttunut omasta mielestäni mitenkään. Liikunnan määrä oli lisääntynyt, stressi vähentynyt, syömisten määrä pienentynyt ja elämäntavat olivat muutoinkin kaikinpuolin kunnossa.

Ainoa muuttunut tekijä oli saattoi kuitenkin olla työpaikkaruokailu/eväät. Oli erittäin helppoa kantaa kaupasta se valmiskeitto, valmisateria ja sillä porskuttaa päivästä toiseen. Valikoimasta löytyi paljon vaihtoehtoja ja en kovin paljoa miettinyt, mitä suuhuni laitoin päivittäin töissä ollessa. Jotakin piti saada vatsantäytteeksi.

Ihmettelin, kun paino vain nousi nousemistaan ja vatsanseudulle ilmestyi raskautta muistuttava pömppis. Mittasin vyötärönympäryksen ja se näytti hälyttävää lukemaa, 110cm. Järkytyin tuosta lukemasta. Tiesinhän olevani ylipainoinen, tiesin lihonneeni, mutta että niin paljon. Ikäänkuin koko aineenvaihduntani olisi pysähtynyt, hidastunut olemattomiin.

Omalla kohdalla stressi, huono ruoka sekä homeasunto saivat aikaan kierteen, jossa pääosaa näytteli väsymys, yleinen huonovointisuus ja jaksamattomuus. Kaikki edellä mainitut aivosumun lisäksi pahensivat kierteen omaisesti olotilaa ja tuolloin en millään ymmärtänyt missä vika oikein oli.

Hieman ennen tämän blogin perustamista päätin yrittää muuttaa niitä asioita, joihin saatoin vaikuttaa edes jollain lailla ja silläkin matkalla olen edelleen.

Tietoisuuteni kauppojen tarjoamasta ”ravinnosta” on lisääntynyt huimasti ja suorastaan järkytyin luettuani ” Chris van Tulleken kirjoittaman ”Ultraprosessoitua”-teoksen. Kuvittelin tätä kirjaa ennen olevani tietoinen lisäaineista ja ruuan muokkauksesta, mutten osannut odottaa mitään, mikä oikeasti selittäisi esimerkiksi oman painonnousun.

Vaan, nyt olen enemmän tietoinen ja kun kyseessä on oma kroppa, sen hyvinvointi, niin mikäpä sen mukavampaa, kuin testata kirjan esittämiä väitteitä omassa elämässä.

Olen hämmästynyt ja mittanauhan lukema vyötärön kohdalla on kaventunut kokeiltuani hieman toisenlaista ravintoa pidempään ja jättäen ultraprosessoidun ”ruuan” kauppaan palaten pikkuhiljaa takaisin omien periaatteideni pariin.

Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, kuinka salakavalasti kaikenlaiset valmiseväät ovat hiipineet meidänkin perheeseen, pikkuhiljaa syrjäyttäen monta muuta asiaa siinä samalla. Yhteiset ruokaan liittyvät hetket, esimerkiksi suunnittelusta ja valmistuksesta lähtien.

Ruokailu on valitettavasti ja iloksi muutakin, kuin pelkkää vatsan täyttämistä mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti. Joskus se on toki sitäkin, en kiellä lainkaan. Tilanne muuttuukin oleellisesti ultraprosessoinnin siirtyessä osaksi normaalia arkea, kuten meille kävi ja olisiko siinä myös yksi selittävä tekijä mysteeriksi jääneen sydänongelman syyksi? En tiedä, en uskalla sanoa varmasti kunhan vain pohdin aiempaa enemmän tietoisena siitä, mitä suuhunsa jatkossa laittaa.

Kirjan lukemisesta on nyt vierähtänyt joitakin viikkoja, ehkä vajaa pari kuukautta pyöreästi. Vyötärön ympärykseni on nyt siinä ajassa kaventunut ollen 85cm. Tuo lukema on edelleen liian suuri, naisilla vyötärön ympäryksen mitta ei saisi ylittää 80cm ja keskiverto olisi se 75cm. Tavoitteeseen on siis matkaa jonkin verran, ja nyt kun tiedän syyn lihomiseeni, siihen on helpompi vaikuttaa ja tehdä asialle jotakin.

Aidosti aihetta kiitollisuuteen

Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.

Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.

Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.

Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.

Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.

Etsin jotakin, en tiedä mitä.

Kenties itseäni? Kenties rakkautta?

Itsestäni rakkautta?

Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.

Vain silmät suljettuina olen elossa.

Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?

Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?

Huutava vääryys, hiljainen huuto.

Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.

Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.

Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?

Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.

Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.

Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.

Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.

Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?

Milloin on aika?” 16.11.2016

Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.

Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.

Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.

Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.

Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.

Kaikella on tarkoituksensa, syynsä, seurauksensa!

Valmista tuli

Piha alkaa olla valmiina ja ihmettelen, kuinka nopeasti se sitten loppujenlopuksi valmistuikaan? Ihan pieniä asioita pitää vielä laitella ja suunnitella, mutta ne voi tehdä tässä pitkin kesää ja vähän kerrallaan.

Pihan suunnitelman tein keväällä ihan paperille piirrellen ja uskomatonta, kuinka lopputulos on jopa parempi, kuin osasin kuvitella. Viime kesänähän perkasin kasvillisuuden tulevan terassin alta pois, jättäen osan villiviiniköynnöstä kahteen paikkaan ajatuksena, että niistä kasvaa sitten hieno näkösuoja.

Suuri kivi odottaa paikoilleen pääsyä, kesäkukkia pitää muutama hankkia ja pari pensasta istuttaa sekä tietysti vielä jonkinmoiset lyhdyt syksyn iltoihin. Villiviineille teemme kehikot, etteivät mokomat enää kiipeile hallitsemattomasti pitkin talon seinustaa.

Kaasulla toimivan grillin haemme jonakin päivänä tähän omaan pihaan, kun se on jokusen vuoden palvellut toisaalla meidän perhettä. Mukava ajatus päästä vihdoinkin grillaamaan myös kotioloissa, eikä tarvitse erikseen mihinkään lähteä.

Alkuviikosta vietimme jo yhden illan ulkosalla kokeillen pientä tulisijaa ja kyllähän siinä ne makkarat/vaahtikset saa paistettua. Elävä tuli toi mukavasti lämpöä, ulkoilman ollessa hieman sateinen ja viileä n.+12astetta vain. (Hrrr, kuinka kylmää on tähän asti ollut ja ulkoilussa saa edelleen pukea kausivaatetta päällensä.)

Kotona, sisällä järjestelin olohuoneen uudelleen, silmälläpitäen viilennyskoneen paikan ikkunan eteen. Siinä huonekalujen siirtelyssä menikin pari päivää, koska mikään järjestys ei tuntunut hyvältä ja viimein sitten löytyi sopiva kompromissi uudelle järjestykselle. Onneksi vielä ei ole ollut viilennyskoneelle tarvetta.

Olen iloinen myös siitä, kuinka opintoni edistyvät suunnitellusti. Ensimmäinen näyttö on ohi onnistuneesti ja suuri määrä osaamispisteitä rapsahti tehdyksi. Ihan huikeaa, kun mietin vaikkapa vielä vuoden takaisia pohdintojani, kun en tiennyt ollenkaan mitä isona haluaisin tehdä. Ja nyt suunta on selvillä.

Asioillansa on tapansa järjestyä parhain päin!

Kohta valmista

Terassia tekemässä, vol 2. Nopeasti on pihan teko edennyt. Enää uupuu reunakivet erottamaan laatat ja nurmikon toisistaan. Sitten olisi sisustuksen vuoro ja nurmikon leikkuu, joka on odottanut parisen viikkoa vuoroaan.

Säilöin nurmikolle mullan seasta löytyneitä kiviä ja kohta kivet pääsevät uimaan betoniin talon kivijalan viereen. Pientä puuhaa siis edelleen riittää. Sovittelimme jo päivänvarjoa hieman kohdilleen ja ai, että, kun olemme iloisia uudesta kesähuoneesta jo nyt. Itse tehden, suunnitellen käyttäen vanhaa, kierrätettyä materiaalia saimme kustannukset minimiin.

Ensiviikolla olisi tarkoitus sitten kasata kalusteet sekä rakentaa pieni tulisija, jossa voipi pitää minitulia elokuun hämärtyvissä illoissa ja tunnelmoida ihan huolella.

Elämääni on tullut ihan eritavoin lisää energiaa tehdä asioita, joista ennen vain haaveilin, jaksamatta toteuttaa käytännössä. Edelleen vahingollisten ihmissuhteiden rajauksella on ollut kovin positiivinen vaikutus ja nyt sen huomaa ihan käytännön elämässä.

Stressi, mikä on aiheutunut kahden kodin pihapiirin huonosta hoitamisesta ja taloudellisista kustannuksista on poissa. Aika, energia ja rahat tulee käytettyä ihan omaan hyvinvointiin, omaan kotiin ja jaksan toteuttaa kotosalla suunnitelmiani.

Omista tekemisistä ja omasta ilosta ei enää tule huonoa omaatuntoa, kuten aiemmin koin. Minun iloni oli pois siltä toiselta, ja en olisi saanut kokea onnea, koska hänkään ei sitä kokenut/saanut itselleen. Ja omaksi surukseni olen ymmärtänyt, että sitä olen hyvitellyt tuolle ihmiselle koko elämäni ja kantanut syyllisyyttä myös omasta hyvinvoinnista.

Saa olla onnellinen, saa voida hyvin ja nauttia siitä myös

(ilman musertavaa syyllisyyden tunnetta).

Ensin on kyettävä huolehtimaan omasta hyvinvoinnista, ja jos sen jälkeen on vielä rahkeita, auttaa muita. Oman elämän laiminlyönnin kustannuksella ei kannata ryhtyä leikkimään hyväntekijää.

Näissä mietteissä kasasin kiviä talon seinustalle, ajelin ylipitkää nurmikkoa ja olin ehkä hieman vihainenkin kaikesta siitä menetystä ajasta, jolloin orjan lailla hyppäsin toisen ihmisen toiveista ja tarpeista käsin sivuuttaen oman elämän toisen hyvinvoinnin eteen.

No, se on menneisyyttä nyt ja olen todella iloinen omasta jaksamisestani ja energiasta pihan eteen. Lopputuloksena on jotakin näkyvää yhdessä miehen kanssa tehtynä. Vähän kerrallaan, pala kerrallaan.

Toukokuun arkea

Ulkona on edelleen hyvin viileää ja sisälläkin saa kääriytyä vilttiin iltaisin tuijottelemaan sarjoja sohvan pohjalle.

Vielä saa pukeutua ulos lämpimästi, pipot ja hanskat ja väliasu ulkoilupuvun alla ja reipas askel pitävät mielen virkeänä ja kylmyyden loitolla ulkoillessa.

Millainen onkaan kesän sää? Lämmin, viileä vaiko sateinen?

Odottelen edelleen pihahommiin pääsyä, mutta vasta kaivinkoneen käytyä mylläämässä osan pihaa. Urakka olisi lapiolla tehtynä tullut turhan raskaaksi, joten päädyimme koneelliseen ratkaisuun ja siihen, että saamme kerralla tehtyä hyvän pohjan terassille/patiolle. Maa osoittautui hyvin tiiviisti painuneeksi ja koneellinen apu asiaan on paikallaan.

Edelleen kylmät kelit siirtävät ikkunanpesua, sen verran mukavuuden haluiseksi olen vanhemmiten tullut, etten halua palella, kun ulkopuolelta jynssään ikkunoita. Ehkä käy, kuten vuosi sitten ja viimeiset ikkunat pesen vasta syksyllä?

Kesälle olisi tiedossa ainakin yksi reissu pohjoiseen, muutoin vietämme lomamme pihan tekemisen äärellä. Parit isommat juhlat loppukesästä ja siinähän se sitten kesä vierähtääkin. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Päivä kerrallaan.

Havahduin jälleen siihen, kuinka elämä on tasoittunut ja hiljentynyt nuorison omilleen muuttamisen jälkeen. Kotosalla on enää kuopus, joka vuorostaan saa opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja elämänhallinnasta asia kerrallaan joka toinen viikko. Vuoroviikkoasuminen kuopuksen kohdalla toimii edelleen, onhan hän niin elänyt elämäänsä lähes koko ikänsä.

Kotitöiden määrä on vähentynyt minimiin ja sen huomaa oikeastaan kaikessa. Pyykkiä tulee pestyä pari koneellista viikossa (ennen vähintään kaksi koneellista päivässä) ja kauhukseni joudun pesemään vajaitakin koneellisia.

Kauppa-reissuja ei hirmuisesti tarvitse suunnitella etukäteen, ei enää. Lasten asuessa kotosalla, suunnittelin yleensä parin viikon ruokalistan yhdessä lasten kanssa ja sitä noudattamalla myös kauppa-reissut sujuivat melkoin yhdellä käynnillä per viikko.

Ruokaa teemme edelleen liikaa, ja sitten syömme samaa ateriaa useamman päivän. Siivous on nykyisin yksinkertaista, koska tavarat pysyvät siellä, missä niiden on tarkoitus pysyäkin. Aiemmin sain etsiä, järjestellä ja hermoilla kaiken tavaran edessä. Yllättävän paljon lapsiperheessä tarvitsee kaikenlaista isompaa ja pienempää materiaa ja järjestyksen pito kotona vaati työtä.

On ollut helpottavaa siivoilla kotia tavaramäärän vähentyessä ja edelleen sitä ”rojua” vähentelen. Eteisen säilytystilaa suunnitellessani mietin pitkään, kuinka maksimoida järkevästi säilytystilaa ja sitten tulikin se ahaa-hetki, ettemme todellakaan enää tarvitse mitään suuria säilytystiloja jatkossa. Sitä vaan miettii automaattisesti edelleen lasten tarpeiden kautta monia asioita elämässä, vaikka voi jo ihan hyvin miettiä pelkästään omien tarpeiden kautta elämäänsä. Kylppärin jälkeen vuorossa on siis kodin eteisen järkeistäminen meidän käyttöön sopivaksi.

Keväällä saimme suihku,-wc-tilan kuosiinsa. Pieneen alle 4 neliöön mahtui mukavasti säilytystilaa ja ihan itse suunnittelin ja mies toteutti toiveeni. Kylpyhuonekalusteet löytyivät uudenveroisina paikkakunnalta todella edullisesti, kalusteiden mittasuhteiden ollessa sopivan pienet kyseiseen tilaan. Korkea huonekorkeus antoi mahdollisuuden myös pyyhe,-pesuainepurkkihyllyjen kiinnitykseen. Lopputulos on käytännöllinen, hyvin toimiva pieni kylppäri, jossa myös mahtuu pesemään pyykit ja osin myös kuivattamaankin henkarilla. Enempää tilaa emme tarvitsekaan.

Jonain päivänä koti hiljenee sitten kokonaan. Tälläkin hetkellä, kun nuorin on isänsä luona, saamme aavistuksen tulevasta. Hiljaisuus täyttää koko talon ja ei ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan kotona. Voi vaan olla ja möllöttää.

Keskityn opintoihini, sekä työssä oppimiseen. Itsenäisen opiskelun määrä on oikeastaan rajaton ja vieläkin hieman hapuilen sen suhteen, mihin suuntaan opinnoissani kallistunkaan.

Olen tähän mennessä opinnoissani huomannut, kuinka paljon helpompaa tämän uuden alan opiskelu on, kuin verraten parin vuosikymmenen takaisiin hoitaja-opintoihin. Hoitaja-opinnoissa muistelen tehneeni todella paljon kirjallisia, todella laajoja ja moniselitteisiä tehtävänantoja. Silloin opiskelu oli todella kiireistä, aikataulupainoitteista ja raskasta.

Hieman keväällä pelkäsin, kuinka saan yhdistettyä työssäkäynnin ja opinnot elämääni sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan onneksi kaikki on sujunut yllättävän kivuttomasti ja ei ole kaduttanut uuden ammatinvalinnan suhteen lainkaan. Päinvastoin, inspiroidun ja iloitsen lähes päivittäin ja todellakin saan olla onnellinen. Oma tavoitteeni on toteutumassa opintokokonaisuus kerrallaan.

Onhan tässä nyt kuitenkin tekemistä ja puuhaa pitkäksi aikaa, kun tarkemmin mietin. Pihahommat, eteisen ehostus ja niin, edellisen kodin tavaroiden hävitystä. Homeessa ovat, sen sain huomata yhtenä päivänä, kun avasin erästä laatikkoa ottaakseni käyttöön tekstiilejä.

Onneksi muuttoa tehdessä ja pakatessa asiaa aavistelin tätä ja hankin kaikille tavaroille erillisiä muovisia säilytyslaatikoita. On se nyt uskottava, etten voi ottaa käyttöön mitään, mikä on ollut edellisessä kodissa ja jäteasemalle on vietävä loputkin ja uusittava paljon käyttötavaraa tekstiileistä alkaen.

Kevään alkua

Kevät alkoi, nyt huomaan ihan arjessa valoisuuden lisääntyvän hurjaa vauhtia ja kotiinkin kaipaan jo lisää valoa. Jälleen on selvitty yhdestä yhdestä talvesta, pimeästä ajanjaksosta.

Tiedossa on opintoja; pääsin siis opiskelemaan uutta tutkintoa. Nyt se on virallista ja vihdoin voin jättää entisen ammatti-identiteetin taakse.

Opiskelen tutkinnon ammatillisena kuntoutuksena koulutussopimuksella eli olen samaan aikaan myös työssäoppimassa työpaikalla. Ammatin vaihto on edennyt siis virallisia reittejä pitkin, työeläkevakuutusyhtiön kautta.

Kohdallani useampi terveydellinen syy puolsi uuden ammatin hankkimista ja hieman jännittää menestyminen opinnoissani jatkossa. Kaikki uusi ja vieras kun tuppaa olemaan minulle pienen kriisin paikka noin ihan yleisestikin.

Vuosi sitten näihin aikoihin aloitin valmentajan avulla pohdinnan tulevasta. Lähtökohta oli aika tyhjä, koska minulla ei ollut aavistustakaan omista vahvuuksista ja kyvyistä, joita voisin hyödyntää jatkossa. Koin, ettei hoitajan koulutuksella ja työkokemuksella oikein tehnyt mitään, ja voi miten väärässä olinkaan.

Jo nyt huomaan, miten koko elämäni kulku on ikäänkuin valmentanut minua seuraavien vuosien ja vuosikymmenien työhöni.

Olen kuvannut uusia työolosuhteitani luksuksena. Itse työkin on näyttäytynyt luksustyöltä entiseen verrattuna ja voi miten kiitollinen olenkaan nykyisestä tilanteestani. Oman työn arvostaminen on huippua ja onkin ihanaa, kun voi löytää ja käyttää niitä erilaisia omia vahvuuksia työssä, joita löytyy ihan jokainen päivä uusia ja unohdettuja. Lähden hyvin mielelläni aamuisin työn ääreen.

Teen edelleen töitä ihmisten parissa, mutta lähtökohdat ja tarpeet ovat työssä erilaisia verrattuna hoitotyöhön. Kaikkein mullistavin tunne onkin päällimmäisenä ollut se, ettei virhe maksa ihmishenkiä. Kaiken voi siis määrittää rahassa ja pahimmillaankin vain asiakkaan mielipahalla, jos sattuisi tulevassa työssä virheen tekemään ja yleensä tehdyn virheen voi myös korjata, joka sekin on kovin helpottava ajatus.

Opintojen aloitus kutkuttaa, uusi alani on kaikin puolin vierasta, ellei muutaman kuukauden työkokeilua lasketa lukuun. Opinnoissa avartuu sitten se valtava määrä tietopuolta, joka pitää omaksua ja sisäistää.

Kiitollisuus on jälleen kovasti pinnalla. Muistelen vuoden takaista hämmennystäni siitä, miten ihmeessä ikinä löytäisin sen oman juttuni työelämän puolella. Asioilla on tapansa järjestyä, kuten jälleen saan todeta tämänkin asian suhteen.

Elämä on kaikinpuolin tällä erää kovin tasaista ja mutkatonta. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana? Ei ole draamaa, ei kriisejä taikka huolia, joista pitäisi osata ottaa koppeja, kuin paraskin pesäpallon pelaaja.

Voin jopa luottaa siihen, että omat suunnitelmat myös pitävät päivien mittaan ja ylipäänsä voin tehdä jonkinlaisia suunnitelmia viikoille, ilman että joudun huomioimaan muidenkin tarpeita, jotka sitten menisivät omieni edelle. Tämä tilanne on kovin vieras, sillä koko elämäni ajan olen huolehtinut muiden tarpeista, auttanut muita minkä ehdin ja se kaikki on maksanut minulle omien tarpeiden laiminlyöntinä.

Jostain syystä olen saanut lisää energiaa touhuamiseen niin töissä, kuin kotonakin. Epätietoisuus on näköjään vienyt suuren osan kaikesta käytettävissä olevasta energiasta ja kun asiat on vihdoin selkiytyneet, ylimääräistä virtaa riittää ehkä liiaksikin asti.

Noh, ei pidä nuolaista….Jatkaessani tätä kirjoitusta parin tunnin tauon jälkeen, sain todeta että huh huh taas…Minulla oli suunnitelma tälle vapaapäivälleni…

Kymmenen minuutin aikana asiat muuttuivat ja kaikki suunnitelmat menivät uusiksi.

-Uimahalli suljettiin äkillisen korjaustarpeen vuoksi, joten emme lähteneet polskimaan tyttären ja lapsenlapsen kanssa. Onneksi tästä tiedotettiin nopeasti. Harmi oli kuitenkin suuri, pikkuinen oli koko aamupäivän odottanut uimareissua ihan kiukkuun saakka.

-Samaan aikaan nuorin lapseni soitti ja kertoi avaimiensa kadonneen. Mopedi jäi parkkiin ja kävelymatka kotiin ja vara-avainkin hukassa. Pahasti näytti uuden lukon hankinnalta tilanne ja niinhän siinä sitten kävi, ettei vara-avaimen tilanteesta tullut selvyyttä.

-Nuorin tytär soitti samaan aikaan matkaltaan kampaajalta takaisin kotiin. Kampaaja oli pilannut hänen hiuksensa, vaaleat raidat olivat tuhkanharmaata mössöä ja edes lapsi ei olisi kotona saanut niin kamalaa lopputulosta aikaiseksi. Kuullessani hinnan tälle ”raidoitukselle”, kauhistuin. Edes kampaajan tarjoama korjaus ei pelastanut hiuksia ja entinen niin kaunis tukka on nyt pilalla. Noh, hiukset ovat uusiutuva luonnovara, vaikkei se harmistusta ja mielipahaa ja rahanmenoa korvaakaan.

Miehellä päivä venyi, venyi ja venyi. Muksun avaimia olisi pitänyt lähteä etsimään vielä kertaalleen, mutta auto oli miehen alla. Joten päivä venähti yhdeksi odotuksekseksi. Pikkuinen saapui meille pariksi tunniksi hoitoon, koira piti käyttää tarpeillaan ja kun vihdoin sain auton käyttöön, niin siinä ajellessa vierähti useampi tunti.

Oli kyllä kaikenlaista muutakin pientä arjen ongelmaa koko päivälle, vaan kyllä sitä sai olla kiitollinen siitä, että loppujen lopuksi mielenpahoitus oli ja on hyvin pientä seurausta. Ihmettelimme porukassa vain sitä, miksi kaikki tapahtui noin sumpussa, yhtäaikaa ja koko perheen jokaiselle jäsenelle jotakin?

Ollako itsensä ystävä?

Arki alkaa muotoutua entistä enemmän työssäkäyvän arkeen. Olihan tuossa tosiaan pidempi tauko työelämästä, vajaa kolme vuotta? Palautuminen jo ties monennesta uupumisesta, sekä sitten ne fyysiset ongelmat. Edellisten vuosien aikana tuli moneen asiaan selvyys, tieto mikä vaivaa ja sen myötä uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan.

Toipuminen/ kuntoutuminen; elämisen uudelleen opettelu huomioiden omat fyysisen kykenemisen rajat ja henkiset voimavarat. Kaikki nuo veivät aikaa ja pitkä sairausloma antoi kaikkeen selvittelyyn ja toipumiseen mahdollisuuden. Olikin vain itsestäni kiinni, miten sairaslomani käytin ja ilmeisesti onnistuin jokseenkin hyvin käyttämään saamani mahdollisuuden oikein.

Olen tällä hetkellä valtavan kiitollinen ensinnäkin siitä, etten jouda vielä eläkkeelle, (sekin mahdollisuus oli olemassa) ja ainakin toistaiseksi olen kulkemassa hyvää vauhtia takaisin työelämän kiemuroihin.

Uusi työnkuva täysin uudella alalla on yllättänyt minut täysin. En olisi edes villeimmissä unelmissa osannut kuvitella kevyen työn olevan oikeasti niin kevyttä, kuin mitä tähän asti olen kokenut.

Selkäni on pysynyt kunnossa ja koti/kodin erilaiset hommat ovat vaarallisempia selkäni kannalta, kuin nykyinen työnkuvani. Työpäivän aikana pääsen harrastamaan sellaista kevyttä liikuntaa, joka tukee yleistä kehon hyvinvointia tehokkaasti ja huomaan miten esimerkiksi oma askel on tullut kevyemmäksi ulkoillessa koiran kanssa. Nivelet saavat tehdä myös töitä työasentojen vaihdellessa. Kotona esimerkiksi siivous ja erityisesti imurointi muistuttavat selän olevan rikki, vaikka kuinka varovaisesti yrittäisin toimia.

Olen kiitollinen, sen paremmin en osaa sanoittaa nykyhetkeä ja ehkä ei tarvinnekaan?

Asioilla on tapansa järjestyä.

Suurin muutos tapahtui omassa asenteessa, jonka halusin tietoisesti muuttaa. Aloitin aamuni muistuttamalla itseäni ylläolevan kuvan tekstin mukaisella lauseenparella. Nykyisin voin jo todeta/toivoa päivästä tulevan hyvän tai jotain muuta positiivista ja nuo aamun ensimmäiset ajatukset tuntuvat koko päivän kiitollisuuden lisäksi.

Kiitollisuuden opettelu vei minulta useita vuosia ja alkuun en tainnut edes ymmärtää, mistä oli kyse. Olinhan kasvanut ilmapiirissä, missä kiitoksesta sai ylipäänsä syyllisyyden taakan harteilleen. Monia asenteita opitaan lapsuudessa, imetään jo ehkä sieltä äidinmaidosta ne suuntaa antavat, mutta onneksi aina voi toimia toisinkin, vaikka sitten myöhemmin ja ottaa oman elämän vastuu omille harteilleen.

Positiivisia kokemuksia

Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.

Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.

Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.

Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.

Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.

Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.

Tasapainoilua

Osa ihmisistä ei pidä lumesta syystä tai toisesta. Ehkä elämä menee hieman sekaisin, kun lunta sataa paljon ja ympäristön kaaos siirtyy automaattisesti omaankin elämään eri muodoissaan?

Pidän itse lumesta, mitä enemmän sitä on, sen mukavampaa. Lumikuorrute puiden oksilla luo pehmeyttä ja silmäniloa. Ympäristö on lumisateen jälkeen ainakin hetken puhdas, valkoinen ja hiljainen (ellei aurauskaluston kilinää ja kirskuntaa asfalttia vasten lasketa).

Saatan itsekin toki manata ylimääräistä hankaluutta, joka paljosta kertyneestä lumesta aiheutuu; Autoa on hankala saada puhtaaksi lumesta, pihaa on kolattava, vaatteita ravisteltava lenkin jälkeen ja onhan se paksussa lumikerroksessa kieltämättä hankalaa tarpoakin, auraamatta jääneen kävelytien pientareella.

Pahinta on ehkäpä ne muut; kiukkuiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta harmittelevat lumen aiheuttamia ongelmia. Vuodesta toiseen valittavat samoja asioita, ikäänkuin talvi ja lumi tulisivat aina yhtä yllätyksenä. Valitus ei auta valitettavasti, se ei muuta olemassa-olevaa tilannetta ja pahimmillaan kuulija pahoittaa kovastikin mielensä toisen huonosta tuulesta ja kovasta noituamisesta.

Sää on asia, mihin emme voi kukaan oikein vaikuttaa, joten miksi siihen on niin vaikea suhtautua neutraalisti ja vain kiltisti sopeutua? Kovasti marmattamalla se oma olo tuntuu entistäkin kurjemmalta; krääk, krääk…

Sama pätee oikestaan moneen. Elämässä on asioita, joihin ei oikein voi itse vaikuttaa muutoin, kuin yrittäen sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Todistin tässä taannoin aivan huikeaa vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä ja olin itse, että ”vau!” Se oli ihan jotain ”nextlevelillä” olevaa vuorovaikutusta, jollaista en ollut koskaan kuullut.

MIkä oli tuon yllämainitun vuorovaikutuksen suola? Rehellinen aito puhe, joka perustui niin kokijan tunteeseen, kuin faktaankin ja tietysti toisen rajojen kunnioitukseen ja ihmisarvostukseen. Vastaanottaja tunnisti, tunnusti ja toimi asiallisesti ja aikuismaisen esimerkillisesti. Tuossa vuorovaikutustilanteessa meni kaikki nappiin, ja asiaa ei jääty enää purkamaan toinen toistensa seläntaakse jurputtamaan, tilanteeseen ei vedetty muita mukaan, ei menty persoonallisuuksiin tai tunteet eivät estäneet asiallista keskustelua.

Ylläolevassa on tavoitetta itsellekin, vaikkakaan se ei estä toista ihmistä ”tulemasta silmille” asiattomasti. Tiedän myös, että oma rehellisyys on liikaa monille ja vuosikymmenien aikana olenkin oppinut varovaiseksi sen suhteen, mitä suustani päästelen. Yleensä on parempi, etten sano mitään.

Tunteisiin kun nyt pääsin pienen aasinsillan kautta, niin jäin pohtimaan ihan toisenlaista vuorovaikutuksellista tilannetta, joka sai minut hieman pois tolaltani juurikin sellaisen ”silmille tulemisen” muodossa. Jouduin siis toisen sanallisen oksennuksen kohteeksi syyttä suotta, vain olemalla siinä sopivasti kohdalla. Tämän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia pysyä tasapainossa kohdatessani samaisen ihmisen ja ikäänkuin vaistomaisesti välttelen kohtaamasta, kunnes pääsen taas takaisin tasapainoon tukevasti.

Asiat voi ilmaista niin monin eri tavoin ja vaikka kuulijalla onkin vastuu omista ajatuksistaan, tunteistaan jne, ei kenelläkään ole oikeutta kohdella toista huonosti tai peräti väkivalloin. Sanallinen väkivalta on myös väkivaltaa, ja sitä taikka seurauksia ei pidä vähätellä.

Ollessani lenkillä koiran kanssa, en päässyt mielikuvissani irti tapahtuneesta tilanteesta. Mielessäni kertasin asiaa toistuvasti ja edelleenkin se tulee mieleen filminauhana mieleen. Tilanteessa siis traumatisoiduin ja siinä oli jokin triggeri, joka laukaisi minussa jonkin vanhan asian, kehomuiston ja alitajuiseen haudatun tilanteen/tilanteet. Tässä on ehkä se suurin syy, miksi niin tietoisesti välttelen ihmiskontakteja ja sosiaalisia tilanteita. Tasapainoon pääseminen vie oman aikansa, kuten myös pohdinta, miten jatkossa kohtaan vastaavanlaisen tilanteen?

Tasapaino mielen ja tunteiden kanssa on sen verran uutta minulle, että tässä hetkessä harmittaa (lievästi sanoen) joutua pois raiteiltaan. Työ itseni kanssa jatkuu, ja seurauksena on ylimääräistä kuormaa, joka taasen väsyttää ihan fyysisesti. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, koska nyt tunnistan aiempaa paremmin epätasapainon ja erityisesti sen, mikä siihen johti.

Entinen minäni olisi rakentanut tässä vaiheessa suojamuurit, ja jatkanut elämää välittämättä tapahtuneesta ja todennut miten ihminen on ihmiselle susi. Nykyinen minäni huolehtii jo paremmin hyvinvoinnistaan ja sentään välittää siitä, mitä tapahtui.

Loppuviikko meneekin tasapainon hakemisessa ja ennenkaikkea oman hyvinvoinnin varmistamisen parissa. Paljon unta, vähemmän liikuntaa, sopivasti mielekästä tekemistä, hyvää ruokaa ja läheisiä ihmisiä. Kyllä se siitä olo korjaantuu tasapainoisemmaksi pikkuhiljaa.