Omalla vastuulla

Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?

Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.

En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.

Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?

Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.

Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.

Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.

Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.

Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.

Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.

En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.

Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.

Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.

Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.

Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.

Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.

Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.

Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.

Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.

Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?

Positiivisten asioiden viikko

Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.

Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.

Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.

Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.

Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!

Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.

Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.

Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?

Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.

Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.

Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.

Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.

Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.

Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.

Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.

Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.

Syksyisen oloisia hetkiä toivottelen kaikille!

Uskalla elää

Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.

Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.

Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.

Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.

Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.

On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?

Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.

Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.

Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.

Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.

Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?

Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.

Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.

Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.

Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.

Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.

Melkein koko syyskuu

Perjantai, ja vieläpä 13. päivä syyskuuta.

Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.

Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.

Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.

Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.

Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.

21.syyskuuta, lauantai

Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.

Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.

Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.

Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?

Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.

Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.

Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.

Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.

Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….

Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.

Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.

Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.

Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.

Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?

26. syyskuuta 2024

Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.

Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.

Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.

Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.

Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?

Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.

Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.

Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.

Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.

Kiitos, kiitos, kiitos!

Syksyinen muisto

Lajittelun uusi tuleminen, vihdoin

Kaik on hyvin!

Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.

Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.

Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.

Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.

Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.

Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.

Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.

Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.

Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.

Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.

Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.

Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.

Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.

Lämpöisiä syksyn hetkiä!

Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!

Keskellä kesää

Tapahtumia yhdelle viikolle