Joskus sitä erehtyy väärään jonoon kaupan kassalla, ehkä?
Harvoin närkästyn. Yleensä minua vain huvittaa ihmisten käytös, mikäli se kovin poikkeaa tavanomaisesta.
Pikaisesti tehdyt ostokset jättimarketissa, pieni kori käsivarsilla ja vain tarpeellinen seuraaville päiville.
Kansio, se oli nyt se tärkein asia muistettavaksi. Paljon olisi koneella tietoja, mutten selviäisi ilman paperia ja kynää lähiopetuspäivistäni. Se löytyi ihan pienellä etsimisellä.
Sitten niihin ruoka-asioihin, niin…Hevi-osastolta sitruunaa ja avokadoa, pussi valmista raastetta. Sitten etsimään piimää, koiralle. Sen täytyy ehdottomasti olla lakton. Maitoa? Ei, sitä on kotona riittävästi. Ai niin, kermaviiliä raasteen kanssa, ja jos löytyisi niitä kasvispullia, kun ollaan täällä tietyssä kaupassa, missä niitä yleensä aina on? Missähän se kasvispullien hyllyväli nyt olikaan? Muksulle vaihteeksi hänen omavalintainen iltapala, joka oli tällä erää jokin kääre täytteellä. Niitä tiettyjä leipiä ei enää ollut, mutta hienosti sieti pettymyksen.
Melkein törmäämme äitiin, joka marmattaa lapselleen siitä, kuinka tämä aina viitsiikiin käyttäytyä, kuin viisi-vuotias. Lapsi oli arvioilta noin seitsemän vanha ja väitti jotakin vastaan, kunnes olimme kuulomatkan ulottumattomissa ja jäi kuulematta, miten asia ratkesi loppupeleissä. ”Mutta kun äiti….” Lapseni naurahti kuullessaan äidin sanat, ja minun oli pakko kysyä, kuulostiko jotenkin tutulta tuo lause ”Kuinka sinä aina viitsitkin käyttäytyä, kuin viisi -vuotias pikkupoika?!” Taisin itsekin aikoinaan syyllistyä samaan ja ihan hyviä lapsia jokaisesta on kuitenkin tullut.
Maailma ei kaadu haluamisiin, vaan onpahan jotakin mitä odottaa jatkossa ja pettymyksien sietokyky ja kärsivällisyys jatkavat nousuaan. Jatkamme matkaa hakemaan huomiset tortilla-ainekset sekä ketsupin. Huomaan näköni hämärtyneen, kun yritän lukea heinz-pullon kyljestä ainesosia. Kai se (kin) on kohta otettava asiaksi ja varailla aikaa lasien uusimiseen/hankintaan. Huomautan siinä ketsuppihyllyllä muksulle sinapista, nyt voisi valita haluamansa. Mukaan tarttuu oikeanlainen sinappi, kun meillä on ihan liian pitkään ollut jääkaapissa vain vääränlaista sinappia.
Ihmettelen kaupan valtavien hyllyjen väliköissä puikkelehtivaa nuortani, joka suunnistaa tottuneesti ja varsin tietävästi juuri oikeille paikoille minun vielä miettiessä, pitäisikö kääntyä tuonne, vai tuonne, vai jatkaa suoraan ja sitten vasta kääntyä? Huomaamattomasti lapseni tönäisee minut useamman kerran oikeasta käytävän päädystä oikeaan hyllyvälikköön ja en malta olla miettimättä, vaivaavo minua kenties dementia?
Ei vaivaa, olen vältellyt kyseistä kauppaa hyvin pitkään ,erityisesti ruoka-ostojen hankintaa ajatellen. Olen ollut itselleni armollinen, ja en ole kiusannut itseäni käymällä tässä kyseisessä kaupassa ruoka-ostoilla.
Syitä on monia ja muistan ne syyt aina siinä kohtaa, kun joku aloittaa hyökkäyksen kauppakärryillen minua kohti, muutama vauva,-taapero aloittaa sen huutoitkukonsertttinsa, taikka ihmismassat mainaavat kulkea kolme,-neljä vierekkäin ja kymmenen peräkkäin, kukin omissa ostosmaailmoissaan miettien ruokaansa.
Vihoviimeisenä kaupasta lähtevät ne omat äänet, hurina ja tasainen sirinä. Kolinaa silloin tällöin, valot häikäisevät silmiä ja nykyisin myös lattia on vaarallisen liukas kaakelilattia. Olen jokainen kerta käydessäni meinannut liukastua johonkin märkään kohtaan heittää nurin. Ja ne kävelymatkat suuressa jättimarketissa, ne vastaavat yhtä koiran kanssa heitettyä lenkkiä.
Suuressa marketissa on keskimääräistä enemmän eri tunteen pauloissa kiemurtelevia ihmisiä ja inhoan ylikaiken sitä, kun niitä tunnejuttuja tarttuu minuunkin. Harvoin tulen iloisena kaupasta ulos, ja yleensä olen hermoromahduksen partaalla päästessäni kotiin.
Tähän ikään mennessä en ole oppinut suojaamaan itseäni näkymättömiltä hyökkäyksiltä, ankeuttajilta jotka pörräilevät tarraten kiinni hetimiten, kun tilaisuus siihen koittaa. Kunnon lääkitys ehkä voisi auttaa asiaa pääsemään kaupasta ulos jotenkuten yhtä onnellisena, kuin sinne mennessäkin?
Valitsin kassan jossa oli vain yksi perhe ennen meitä laittamassa hihnalle viimeisiä ostoksiaan kärrystään. Odottelin kohteliaasti ja välimatkaa pitääkseni hihnan tyhjentymistä ja aloin lappamaan hitaasti pieniä ostoksiamme hihnalle. Kaupan kassahenkilöllä ei ollut mikään edellisten kanssa, hän jutteli siinä leppoisaan tahtiin samalla, kun viivakoodi lauloi iloisesti ja viimein sai perhe ostoksensa maksettua ja pakattuakin.
Kassan alkupään hihnasto oli täyttynyt meidän ostoksista ja odottelin vielä, että hihna liikkuisi hieman eteenpäin, jotta voisin sen kapulan mahduttaa merkiksi minun ostoksistani. Seisoskelin paikoillani ja kauhukseni peräämme oli saapunut ostoskärryistä tehty laiva, keinuen niitä ostoja ,kuin myös lapsia pullisteli siellä täällä laivassa sekä ympärillä. Kapteenina laivalle oli väsynyt äippä, joka pelästytti minut hyvin heittämällä ostoksiaan hihnalle niin, että pauke vain kävi. Suljin korvani, sillä en tahtonut kuulla hänen manauksiaan sen enempää ja vain mielessäni harmittelin omaa saamattomuuttani puheen tuottamiseni suhteen.
Olisin halunnut niin kovin sanoa tuolle naiselle, ettei paiskoisi niitä tavaroitaan siihen hihnalle, tai vähintäänkin hän odottaisi omaa vuoroaan, jotta hihnalle tulee enemmän tilaa hänen ostoksilleen. Siirryin siitä sitten askeleen edemmäs, kohti maksupäätettä ja vilautin asiakasetukorttia, ja hitto sentään. Tavaroiden paiskonta oli tarttunut kassaihmiseenkin. Hän heitti kansioni piippauslaitteessa käytettyään sellaisella voimalla, että minun olisi tehnyt mieli heittää kansio takaisin hänen kasvoilleen, ja minä vain hymyilin kiltisti ja autoin muksua pakkaamaan ostoksia oikeassa järjestyksessä kassiin. Maksoin ostokset ja pakenin paikalta.
Tunteet ikäänkuin tarttuvat, huomaamatta ja hyvänkin päivän voi pilata käymällä ihan tavallisessa jättisupermarketissa. Ihmiset, nuo merkilliset olennot, jotka keskenkasvuisina ja kömpelöina itseni mukaan lukien opettelevat arjesta selviytymistä ja aina on jokin vaihe meneillään. Aina on jokin kriisi, draama, ikäkausi tai ihan vain asenne-koska voin.
Tänäänkään en nähnyt hymyileviä ihmisiä? Missä he ovat? Eivät he ole ainakaan hypermarketissa illalla klo kuusi? Tai en tiedä. Olen joskus kuullut sanonnan, jonka mukaan ”kyllä se sinunkin hymysi vielä hyytyy jonain päivänä”….
Arki alkaa muotoutua entistä enemmän työssäkäyvän arkeen. Olihan tuossa tosiaan pidempi tauko työelämästä, vajaa kolme vuotta? Palautuminen jo ties monennesta uupumisesta, sekä sitten ne fyysiset ongelmat. Edellisten vuosien aikana tuli moneen asiaan selvyys, tieto mikä vaivaa ja sen myötä uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan.
Toipuminen/ kuntoutuminen; elämisen uudelleen opettelu huomioiden omat fyysisen kykenemisen rajat ja henkiset voimavarat. Kaikki nuo veivät aikaa ja pitkä sairausloma antoi kaikkeen selvittelyyn ja toipumiseen mahdollisuuden. Olikin vain itsestäni kiinni, miten sairaslomani käytin ja ilmeisesti onnistuin jokseenkin hyvin käyttämään saamani mahdollisuuden oikein.
Olen tällä hetkellä valtavan kiitollinen ensinnäkin siitä, etten jouda vielä eläkkeelle, (sekin mahdollisuus oli olemassa) ja ainakin toistaiseksi olen kulkemassa hyvää vauhtia takaisin työelämän kiemuroihin.
Uusi työnkuva täysin uudella alalla on yllättänyt minut täysin. En olisi edes villeimmissä unelmissa osannut kuvitella kevyen työn olevan oikeasti niin kevyttä, kuin mitä tähän asti olen kokenut.
Selkäni on pysynyt kunnossa ja koti/kodin erilaiset hommat ovat vaarallisempia selkäni kannalta, kuin nykyinen työnkuvani. Työpäivän aikana pääsen harrastamaan sellaista kevyttä liikuntaa, joka tukee yleistä kehon hyvinvointia tehokkaasti ja huomaan miten esimerkiksi oma askel on tullut kevyemmäksi ulkoillessa koiran kanssa. Nivelet saavat tehdä myös töitä työasentojen vaihdellessa. Kotona esimerkiksi siivous ja erityisesti imurointi muistuttavat selän olevan rikki, vaikka kuinka varovaisesti yrittäisin toimia.
Olen kiitollinen, sen paremmin en osaa sanoittaa nykyhetkeä ja ehkä ei tarvinnekaan?
Asioilla on tapansa järjestyä.
Suurin muutos tapahtui omassa asenteessa, jonka halusin tietoisesti muuttaa. Aloitin aamuni muistuttamalla itseäni ylläolevan kuvan tekstin mukaisella lauseenparella. Nykyisin voin jo todeta/toivoa päivästä tulevan hyvän tai jotain muuta positiivista ja nuo aamun ensimmäiset ajatukset tuntuvat koko päivän kiitollisuuden lisäksi.
Kiitollisuuden opettelu vei minulta useita vuosia ja alkuun en tainnut edes ymmärtää, mistä oli kyse. Olinhan kasvanut ilmapiirissä, missä kiitoksesta sai ylipäänsä syyllisyyden taakan harteilleen. Monia asenteita opitaan lapsuudessa, imetään jo ehkä sieltä äidinmaidosta ne suuntaa antavat, mutta onneksi aina voi toimia toisinkin, vaikka sitten myöhemmin ja ottaa oman elämän vastuu omille harteilleen.
Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.
Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.
Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.
Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.
Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.
Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?
Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.
Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.
Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.
Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.
Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.
Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.
Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.
Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.
Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.
Nyt on vuodenkierron juhlallisuudet juhlittu ja paluu arkeen on koittanut pikkuhiljaa. Tämäkin vuodenvaihde meni ilman yhtään itselle tai muille annettua lupausta, emme myöskään valaneet tinoja tulevan näkemiseksi. Katselimme miehen ampumat raketit yhdessä lapsenlapsen ja hänen äitinsä kanssa ja söimme meille kovin perinteisen uudenvuoden ilta-aterian. Iän lisääntyessä ei jaksa riekkua ja olinkin jo nukkumassa puolen yön aikaan, vuoden vaihtuessa ja vain kuuntelin, kuinka tasainen pauke jatkui puolisen tuntia.
Koira ilmoitti aiempaa selvemmin oman pelkonsa kovia ääniä kohtaan pitäen päänsä joko sängyn alla tai sohvan alla, riippuen siitä missä ihmiset viettivät aikaansa. Olisiko asiaan vaikuttanut se, kun aiemmin viikolla ulkona lähistöllä pamahti juuri, kun koira pääsi ulko-ovesta ulos? Aiempina vuosina pauke ei ole häirinnyt koiraa näkyvästi ja nyt pelkomerkit oli ihan selvästi havaittavissa. Uudenvuoden räiskeestä koiruus toipui kuitenkin hyvin ja ulkoilut ovat sujuneet entiseen malliin. Koiran elämään toivon terveitä ja hyvinvoivia päiviä ja parin viikon päästähän Uma täyttääkin jo yhdeksän vuotta. Hurja, miten aika kulkee ja vastahan teimme päätöksen koiran asumisesta meillä?
Ajatus siintää jo tulevassa. Odotettavissa olisi muutama suurempi elämänmuutos itsellä ja/tai lapsilla, jos niin voi sanoa ja yksi niistä on omien opintojeni aloittaminen kevään aikana, mikäli selkä pysyy kuosissaan. Olen positiivisesti yllättynyt uudenlaisesta työnkuvasta ja siitä, kuinka kevyttä ja vaihtelevaa työ voikin olla.
Sain kuvaterveisiä pohjoisesta, tyttären luota ja luvan kanssa jaan nämä kauniit otokset tähän.
Onko minulla ajatuksia tai toiveita vuodelle 2025?
Toivon kaiken menevän hyvin, niin omassa, kuin lastenkin, lastenlasten ja miehen elämässä. Toivon meille jokaiselle, parhaalla mahdollisella tavalla, elämän soljuvan eteenpäin taloudellisesti vakaana ja turvattuna myöskin. Toivon erityisesti perheelleni ja itsellenikin alati kohentuvaa terveydentilaa. Toivon ympäristön pysyvän turvallisena, terveellisenä paikkana elää ja olla. Ennenkaikkea toivon positiivisia, iloisia ja rakkaudentäyteisiä päiviä vuoteen 2025!
Kuluvaan vuoteen on sittenkin mahtunut paljon ja pääosin hyviä asioita. Odotukset ei olleet kovin suuria kodin vaihtoa lukuunottamatta. Ehkä kiitollisuudella ja positiivisen näkökulman valinnalla on jotakin merkitystä kuluneen vuoden tapahtumissa?
Vuosi sitten tiesin tähän samaiseen ajankohtaan tulevasta muutosta ja olinkin jo aloittanut vähäisten tavaroiden karsimisen, ja pakkailun hyvissä ajoin, säästääkseni voimiani. Sain muuttosiivoukset tehtyä, kuten myös itse muutto sujui sen suuremmitta ongelmitta.
Alkuvuosi ja kevät menivät totutellessa uuteen ympäristöön ja tällä hetkellä on ihanaa saapua kotiin. En olisi uskonut kokevani vielä tämmöistä, että kun avaan kotioven, astun todellakin KOTIIN. Ilo ja kiitollisuus kulkevat päivittäin mukanani tepastellessa tässä kotona. Paksut seinät pitävät ulkomaailman loitolla, enää en kärsi ulkoa kantautuvista äänistä sisällä ollessa.
Yleinen vointini kohentui myös kevään aikana huomattavasti ja älytön väsyneisyyskin hävisi ajan mittaan. Kesän kuumuus oli kuitenkin entiseen tapaansa uuvuttavaa, mutta syksyn viileys helpotti eloa jälleen ja pääsimme koirulin kanssa tekemään pidempiä lenkkejä.
Kesä kului ulkohommissa, auttelin aitaprojektissa sen, minkä kykenin ja jaksoin. Syksyn edetessä sitten minun oli pakko jättäytyä pois pihajutuista selkäni ilmoittaessa, että nyt riitti ja siirryin suosiolla sisähommiin miettimään sisustusjuttujani.
Ensi kesänä on vuorossa pienen pihan laattojen paikoilleen asentamista, sekä pihan kalusteiden hankintaa ja muuta pientä laittamista ainakin kasvillisuuden osalta.
Kävimme vanhimman tyttäreni luona kyläilemässä keskikesän hujakoilla, ja hieman harmittaa suuren suuri välimatka; ihan joka kuukausi minun ei ole mahdollista toteuttaa matkoja sinnepäin. Onneksi on olemassa videopuhelut. Kuopus sai toivomansa opiskelupaikan ja syksyn opinnot lähtivät mukavasti käyntiin hänelläkin.
Olen todella kiitollinen aikuisten lasteni hyvästä elämänhallinnasta, joka on kantanut heitä hyvin; lähtökohtien sotiessa kaikkea sitä vastaan. Jokaisella heistä on säännöllinen, raitis elämä, ihmissuhteita sekä vakituiset työpaikat ja sen myötä hyvä toimeentulo. Heille on kehittynyt myös erittäin hyvä resilienssi elämään ja sen erilaisiin hetkiin, ja tästä on ehkä kiittäminen menneisyyttä lapsuudessa.
Kesän kääntyessä syksyyn selkiintyivät myös omat tulevat suunnitelmat uudelleenkouluttautumisen ja työn suhteen. Nyt olenkin ollut jokusen viikon uudessa työnkuvassani ja voin sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen. Työni on kaikinpuolin hyvin kevyttä, vaikka aivoja saa käyttääkin runsaasti. Ei huono juttu ollenkaan…Työllä on ollut myös piristävä ja inspiroiva vaikutuksensa myös vapaa-aikaan, mitä en tosiaan muista kokeneeni juuri koskaan. Tämänkin suhteen ajatukseni ”asioilla on tapansa järjestyä” on eletty todeksi.
Marraskuussa perheessä vieraili korona, ja sen tuoma kuume kumma kylläkin, toi minuun uudenlaista potkua ja vireystasoni nousi huomattavasti. Rauhallisesti saamme edelleen näin loppuvuodesta liikunnan suhteen toimia ja mitään hikilenkkejä ei koiran kanssa vedellä.
Pikkuinen lapsenlapsi ei ole enää niin pikkuinen, vaan touhukas leikkijä, hyvällä mielikuvituksella ja loistavalla tarinan kerronnalla varustettu poikanen. Persoonassa näkyy jo hänen omia piirteitään erilaisin yhdistelmin vanhempiaan muistuttaen. Hoksottimet pelaavat joskus liiankin hyvin ja muisti on hirmuisen hyvä. Poikanen tunnisti joulupukin käsistä läheisen ihmisen ja nyt mietimme, meneekö joulupukkitarina enää ensivuonna ”todesta”? Vai muistaako hän aina, että joulupukilla on samanlaiset sormet, kuin xx:llä.
Palatakseni kirjoitukseni alkuun, mietin onko omalla suhtautumisella erilaisiin elämän tapahtumiin merkitystä? Ja kokemuksella voin sanoa, että totta se on. Asenne merkitsee paljon elämässä.
Menneisyydessä en ollut mitenkään ”positiivinen” ihminen, ellei huonoa huumorintajuani lasketa lukuun. Joskus muinoin elin synkkyydessä, vastoinkäymiset lannistivat kerta toisensa jälkeen ja elämän ikävät yllätykset eivät enää edes yllättäneet läheisiä. Aina sattui ja tapahtui, vaikkei itselle, niin vaikutukset jouduin sietämään vähintäänkin. Kannoin sisälläni muidenkin murheet, huolet ja ahdistuksen ja yritin auttaa muita, osaamatta auttaa kuitenkaan itse itseäni.
Pikkuhiljaa päätin muuttua, muuttaa omaa suhtaumista, asennetta ja koettaa nähdä asioita elämässä myös positiivisen linssin läpi. Tähän prosessiin on nyt mennyt useita vuosia. Riittääkö edes viisi vuotta? En muista tarkalleen, mutta sen muistan, kuinka kyllästyin kokemaan aina vaan samaa kakkaa erilaisin paketoinnein. Kyllästyin olemaan surullinen, masentunut ja huonon onnen kohde.
Tietoisesti aloin kiinnittämään huomioni ennenkaikkea arjen pieniin juttuihin, opettelin kiitollisuutta siitä, mitä jo on. Opettelin suurella vaivannäöllä ymmärtämään oman elämän positiivisia asioita ja lopetin ikävien asioiden seurassa märehtimisen. Suurin ja ehkä tärkein muutos tapahtui pari vuotta sitten ymmärtäessäni, etten voinut enää jatkaa muiden auttamista oman hyvinvointini kustannuksella. Minun on pitänyt opetella itse itseni auttamista, omaa hyvinvointia ja mitä se oikein tarkoittaa juuri minun elämässäni.
Se, mihin kiinnität huomion, lisääntyy elämässäsi on kyllä todeksi eletty sekin. Jos aina vaan jaksaa huomioida ikäviä, saat lisää ikäviä juttuja elämääsi. Mutta, jos tietoisesti huomaat ne ihan pikkuriikkiset hyvät asiat elämässä tai etsimällä etsit niitä hyviä juttuja, niin nekin lisääntyvät ja tämä kulunut vuosi on omassa elämässäni tuonut tämän toteen. Kiinnitä siis huomiosi enemmän hyviin asioihin.
Vuosien varrella ymmärrykseni on lisääntynyt, ja tämä vuosi on ollut käänteentekevä siinäkin mielessä, että olen katkaissut välini minua hyväksikäyttäviin ihmisiin, ihmisiin joiden negatiivinen vaikutus omaan elämään on ollut kovin hallitsevaa.
Suurin muutos tähän vuoteen tulikin marraskuussa ja koko loppuvuoden olen saanut ihmetellä sisäisen ahdistuksen poissaoloa. Se taakka, mitä olen kantanut syyllisyyden tunteen kanssa on poissa. Oloni on kevyen kevyt, iloinen jopa. En kanna enää toisen ihmisen taakkoja, en ota toisen syyllisyyttä vastaan. Minun ei tarvitse kokea häpeää, syyllisyyttä omista elämäni positiivista asioista, unelmista, toiveista jne.
Kulunut vuosi on siis ollut enemmän, kuin osasin tammikuun alkaessa aavistaa. Pelkkä positiivisuus, kiitollisuus eivät itsessään vielä riitä tuomaan muutoksia elämään. On opeteltava omaa hyvinvointia laajemminkin, on osattava huolehtia itsestä samoin, kuin huolehtisit muista. On opeteltava olemaan ystävä itse itselleen ja toimittava samoin, kuin toimisi ystävänkin kanssa. On opeteltava olemaan itselleen se aikuinen, jota ehkä olisi lapsuudessa tarvinnut, ja se tarkoittaa ennenkaikkea itselleen armollisena olemista.
Vuosi on hujahtanut erittäin nopeasti, ja olen kiitollinen vuoden jokaisesta päivästä.
Olkoon tuleva vuosi yhä mielenkiintoinen, positiivisesti yllättävä, rauhallinen, taloudellisesti parempi, terveempi, ja ennenkaikkea rakkaudellinen ja täynnä ilonaiheita ja kiitollisuutta!!!!
Tulossa on viikko, jolloin olenkin ihan itsekseni kotosalla. Vähän jännittää, miten sitä osaan olla, kun talossa ei ole ketään koiran lisäksi?
Siitä on tosiaan jo useampi vuosi, kun viimeksi vietin aikaa hiljaisuuden keskellä, tietäen ettei kotiin ole tulossa ketään vähään aikaan. Lapset olivat silloin isällään ja mies sairaalassa. Korona-aikaan ei sairaalaan ollut mitään asiaa myöskään vierailla, joten puhelujen varassa pidimme yhteyttä. Aika kului kuitenkin ihan siedettävällä tavalla ja osasin jopa nauttia omasta ajastani sen, mitä kykenin toipuessani samaan aikaan suuresta leikkauksesta.
En ole mitenkään sosiaalinen ihminen, ja en kaipaa sosiaalista elämää. Perhe ja työt ovat tarjonneet liiaksikin asti ”draamaa”, kuormittaen omaa kapasiteettia. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka paljon todellisuudessa kuormituin sosiaalisista tilanteista. Nykyisellään onneksi tiedän ja osaan rajata kontakteja muihin ihmisiin riittävästi, jotta en liiaksi väsy.
Saa nähdä, millaiseksi tulossa oleva yksinäinen (positiivisella tavalla) viikko sitten muodostuu?
Aika menee ihan hurjaa vauhtia eteenpäin ja jälleen on perjantai. Arkiviikko vain sujahti ja mietin, mihin kaikki aika hävisi? Pohdin eräänä iltana mennyttä ja omia masentavia kokemuksia piiitkästä ja loputtomasta syksystä. Vertasin aiempaa kokemustani nykyiseen tilanteeseeni.
Muistelin, miten kärsin väsymyksestä, pimeydestä aamuisin, shokista saapuessani loisteputkivalojen täyttämään tilaan kouluun, myöhemmin työpaikalle ja iltapäivisin sama toisinpäin. Tätä tuntui jatkuvan vuodesta toiseen ja puoli vuotta elämästä oli aina vähän niinkuin pilalla.
Asenteeni syksyä kohtaan alkoi korjaantua vasta, kun olin lasten kanssa kotona, äitiyslomien aikaan opin rakastamaan syksyistä vuodenaikaa. Opin kokemuksen kautta nauttimaan hämärän hyssystä aamuin ja illoin.
Valoisaan aikaan ulkoilu lasten kanssa opetti näkemään ympäristöä toisin ja huomaamaan luonnon olemassa-olon ja kauneuden kiireettä. Lasteni lailla ihmettelin sitä kaikkea, mikä oli ikäänkuin jäänyt elämää suorittaessa huomiotta. Pysähdyin tuohon aikaan ensimmäisiä kertoja luonnon äärellä, ilman mitään kiirettä mihinkään.
Olin toki aiemminkin ulkoillut, työ,-opiskelumatkat kuljin pääosin pyöräillen, ennen lasteni syntymää ja vielä pitkään senkin jälkeen. Kävin myös kävelyillä, vapaa-päivinä tai pyöräilemässä pitkiä matkoja. Näin jälkikäteen muistellen, suoritin elämää, sen enempiä pysähtymättä hetkeen. Olin kuin ohjelmoitu robotti, suorittaessani velvollisuuttani ihmisenä, yhteiskunnan yhtenä muurahaisena ja kannoin korttani kekoon.
Saatoin voida tuolloin pahoin, vaikken kyennyt sitä silloin myöntämäänkään. Olin tiukasti päättänyt, ettei minua mikään vaivannut ja ohitin taitavasti arjessa kaikki merkit pahoinvoinnissa. Pidin itseni kiireisenä, opiskelin myöhään yöhön ja kaaduin kirjaimellisesti raatona sänkyyn. Kieltäydyin ajattelemasta omaa oloani ja suoritin elämää. Kasvoin lapsuuden ja nuoruuden aikana häpeämään ja vähättelemään ja viimein kieltämään omat oireet, olotilat. Sallittua oli vain terveys, oireettomuus ja siten olit kelvollinen olemaan ihminen.
En siis oppinut kunnioittamaan itseäni, omia rajojani, saatika kuuntelemaan omaa olotilaa. Suorittaminen, elämän suorittaminen oli tärkeintä. Vaadin kaikessa itseltäni täydellistä suoritusta, ja jos ei heti jokin onnistunut, toistin asiaa niin kauan, että suoritus oli täydellinen.
Myöhemmin, itsen äärelle pysähtyminen oli todella kova paikka. Uskon, että jokainen joutuu jossakin elämänvaiheessaan pysähtymään, jollakin lailla tarkastelemaan elämäänsä. Havahduin tähän aiheeseen vähän niinkuin vahingossa, somen ja uutisten myötä; niiden huutaessa ihmisten hätää olemattomasta yhteiskunnan avusta. Voisi olettaa, että tällainen sivistynyt ja yksi maailman parhaimmista maista kykenisi tarjoamaan hyvää ja asiallista hoitoa jokaiselle sitä tarvitsevalle, vaan tilanne tänään kaukana siitä ihanteesta.
Hoitoon pääsy sairaudessa, kuin sairaudessa on tänään vähän niinkuin ihme, tai sitä ei saa ollenkaan, uutisointien perusteella ihmiset jätetään oman onnensa nojaan selviämään itsekseen ja onnekkaimmat sitten jäävät henkiin.
Olen monesti todennut, miten ihmisen on tänäpäivänä kannettava vastuu itsestään, odottamatta saavansa apua esimerkiksi terveydenhuollosta. Nykyisin on kyettävä etsimään tietoa, kyettävä vertailemaan saamaansa informaatiota ja hoidettava itse itseään, kuunnellen tarkasti ja herkällä korvalla omaa tilaansa.
Positiivista tässä on se, että saamme paljon tietoa etsien sitä muutamalla hakusanalla, eri alustoista netissä. Vertaistukea on löydettävissä samoin internetin ihmeellisistä syövereistä ja netti on auki sen 24h vuorokaudessa.
Lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ovat muuttuneet ja ongelmat kasautuneet. Liian moni jää ilman minkäänlaista apua, heidän odottaessaan turhaan apua julkisesta terveydenhoidosta. Liian moni joutuu kokemaan vähättelyä, arvostelua sekä ongelmien normalisointia ammattilaisten taholta sekä monista asioista tulee nopeasti ns. muotijuttuja nopean netin aikakaudella. Tervekin ihminen saa itsensä sairaaksi googlettamalla oireitaan, mikäli maalaisjärki uupuu sillä hetkellä.
Mitä tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin? Ehkäpä viestiä siitä, että aina voi tehdä jotakin oman tilanteen eteen, oli se millainen tahansa. Aina voi etsiä tietoa, eri alustoilta pitäen maalaisjärjen mukana touhussa. Voi etsiä vertaisia, muiden kokemuksia samoista asioista. Mielen hyvinvointiin on myös paljon erilaisia itsehoitojuttuja, kuten fyysiseenkin terveyden ylläpitämiseen. Mielen asioissa auttaa jo paljon yksinkertainen totuus; kukaan toinen ei voi parantaa sinua, vaan se työ pitää tehdä itse.
Vastuuta itsestä voi ottaa eri tavoin. Nykyaikana on siis turha olettaa ja luulla, että joku ammattilainen parantaa sinut ilman, että sinun pitäisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista lähtee liikkeelle tiedon avulla eli kannattaa etsiä mahdollimman laajasti tietoa, niin tutkittua, kuin vaikka kokemuksen kautta saatua. Itselleen voi määritellä, mitä haluaa eli tavoitteita ja edetä askel kerrallaan.
Oma asenne omaan hyvinvointiin ja yleensä elämään saattaa kaivata toimenpiteitä. Usein olen itsekin kuullut ja nähnyt, miten vastuuta omasta hyvinvoinnista pyritään ulkoistamaan ja keksitään kaikenmaailman tekosyitä sille, miksi sitä vastuuta omasta hyvinvoinnista ei kyetä kantamaan itse. Odotetaan/vaaditaan muilta ihmisiltä apua ja petytään, kun toinen ei kykene ihmeeseen.
Erityisesti lapset ovat taitavia tässä omien asioiden vastuun pakoilussa ja mietinkin, jääkö moni ihminen lapsen tasolle näiden koettujen ongelmien kanssa? Pysähtyykö joskus ihmisen kasvu aikuiseksi ja oikeanlainen vastuunotto omasta elämästä jää ottamatta?
Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.
Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.
Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.
Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.
Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.
Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.
On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?
Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.
Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.
Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.
Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.
Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?
Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.
Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.
Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.
Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.
Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
