Onnellisuus – Saman auringon alla

Nukkumisia,lukemisia

Perjantai ja vapaapäivä. Siivouspäivä, pyykkipäivä. Aamu alkoi lääkkeenjaolla dosettiin. Eilinen olikin opiskelupäivä, sain aikaiseksi paljon ja loppupäivän huilasinkin kirjan parissa viltin alla. Aivotyöskentely ottaa osansa ja paras tapa nollata, on lukea hyvää kirjaa.

Pokkarimuodossa en olekaan lukenut kirjoja, en muista ainakaan ja hitsi miten onkin nopeaa lukemista, kun yhdellä silmäyksellä saa koko sivun ahmittua. Kirja kerrallaan palaan takaisin rakkaan harrastukseni pariin, lukemiseen. Nyt vuorossa oli Alex Schulmanin ”Polta nämä kirjeet” . Kovin oli tutunoloista ja samaistuttavaa, ilman kolmiodraamaa, vaan ei siitä sen enempää.

Oikeastaan olen lukenut intohimoisesti aina siitä saakka, kun opin lukemaan. Vietin kirjaston lastenosastolla koulun jälkeen tuntikausia vain lukien. Jostain syystä minulla ei ollut tuolloin vielä kirjastokorttia, jotta olisin saanut kotiin lukemista.

Yläkouluikää lähentyessä siirryin aikuisten kirjojen pariin, olin lukenut lähes kaikki lastenosaston kirjat ja sarjat. Aloin ahmia jännitystä ja rikoksia. Iltaisin nukkumattia odotellessa oli hyvä lukea, usein pitkälle aamuyöhön.

Lukeminen pelasti unettomat hetkeni nuoruudessa ja saatan vieläkin muistaa ne yöt, jolloin yritin nukahtaa tuloksetta, valvoen silmät kiinni läpi yön. Ne olivat pitkiä tunteja, kuten ovat kelle tahansa unettomuudesta kärsivälle.

Minun onneni on ollut ymmärtämättömyys ja tietämättömyys tuossa nukkumisasiassa. Kun on valvonut yöt lapsuudesta alkaen, sitä ei oikein osannut edes kaivata toisenlaisia öitä. Yöaikainen valvominen silmät kiinni, hereillä ollen oli minulle normaali tapa viettää yöt ja en tiennyt mitä oikeasti nukkuminen oli.

Vasta, kun olin nukkunut oikeasti ensimmäisen yöni, ymmärsin asian. Olin ehkä hieman järkyttynyt tajutessani, etten ollut siihen ikään mennessä vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä.

Samana aamuna, nukuttuani sen ensimmäisen yön oikeasti, ymmärsin myös olleeni koko ikäni fyysisesti kipeä. Lihakset, nivelet, jokainen liikkuva osa oli ollut kipeänä, koko ikäni ja olin sellaiseen turtunut, niin etten rekisteröinyt koko asiaa mitenkään. Olo oli vaan ollut kokonaisvaltaisesti kehno ja minulle se oli se normaali olotila. Piti jaksaa, vaikkei jaksanut. Sinnitellä, vuodesta toiseen.

Nykyisen ja onneksi toimivan kipulääkkeen sivuvaikutuksena olen nukkunut yöni oikeasti. Ensimmäiset aamut, viikot ja kuukaudet muutama vuosi takaperin olivat täynnä ihmettelyä. Tältäkö aamuisin voi tuntua? Levänneeltä, kevyeltä, liikkuminen sujuu ja sängystä pääsee ylös, mieli ei haraa heräämistä vastaan ja ennenkaikkea kipu ja kaikenlainen jäykkyys olivat poissa. Lapsuudesta asti olin ollut aamuisin ärtyisä, jopa vihainen ja ihmekös tuo, kun koko ajan oli kestokipu päällä, koko kehossa.

Oli tosiaan silkkaa hyvää tuuria, kun selkäkipuuni ensimmäisenä määrättty lääke osoittautui erittäin toimivaksi vaimentamaan hermosäryt kaikkialta kehosta ja toimii yötä vasten otettuna myös hyvänä unilääkkeenä.

Olen jo useamman vuoden nukkunut hyvin, herään aamuisin suht virkeänä, ja ennenkaikkea toimivana. Olen erittäin kiitollinen nukutuista öistä, ja nykyisin myös mukavista ja helpoista aamuista.

Talvi taittuu

Ulkona on mukava pakkanen, -10 astetta ja aamun taivas värjäytyy horisontissa lilan ja vaaleanpunaisen hentoihin sävyihin. Puiden oksistoilla keikkuu lumipeite ja aurinko näyttää ainakin pilkistävän tänään, kohta. Päivänvalo näyttäytyy jo kahdeksan maissa. Yritän ottaa kuvan, vaan kuvakulma on liian hankala ikkunasta otettavaksi. Ehkä mielikuva nousee kuitenkin esiin?

Elämä on rauhallista, hyvin tasaista arkea. Työt ja opinnot haukkaavat ison palan ajankäytöstäni ja vapaa-aikani olen käyttänyt lepoon. Neulon sukkia sekä saastutan aivojani seuraamalla sarjoja suoratoiston kautta. Pitkä joululoma sekoitti ehkä hieman omaa rytmiä ja illat ovat päässeet venähtämään myöhempään, kuin mikä olisi hyväksi, joten siinä on pieni tavoitteen poikanen seuraaviin viikkoihin.

Kevään lähestyminen ja talven taittuminen tuo mukanaan lisääntyvän luonnon valon myös sisälle kotiin. Omalle kohdalle tämä tarkoittaa jälleen jo perinteeksikin muodostunutta kodin tavaroiden karsimista. Pimeän syksyn ja talven jälkeen mieli alkaa kaivata keveyttä myös ympäristössä, jossa elelen.

Mietin, olisiko kotosalla vielä jotain, mistä luopuisin? Mitä en tarvitse? Joitakin juttuja tulee mieleen, asioita joita en ole esimerkiksi kahteen vuoteen käyttänyt kertaakaan. Ne jutut nyt vaan jäivät muuttaessa ja unohtuivat kaappiin arjen alkaessa. Ne, mitä ajattelin ehtiväni käydä läpi sitten myöhemminkin. Ja nyt taitaa olla se myöhemmin-hetki sitten?

Muutimme siis kaksi vuotta sitten jälleen kerran pienempään kotiin lasten kasvaessa ja heidän muuttaessaan omilleen yksi toisensa jälkeen. Ei ollut järkeä, eikä itseasiassa taloudellista mahdollisuuttakaan jäädä isoihin neliöihin. Nyt olen pohtinut ja miettinyt sen pari vuotta, millaiseksi haluaisin tämän nykyisen kodin sisustaa. Selkeää visiota minulla ei oikein ole ollut ja se onkin hankaloittanut toteuttamista. Tai saattoi ollakin muutettaessa, vaan mieli on muuttunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta.

Syksyllä sain yhdistetyn olo,-makuuhuoneen huonekalut mieleiseeni järjestykseen ja hermojani raastava huonekalutetris päättyi. Vihdoinkin. Sain kauan kaipaani oman tilan erotettua järkevästi olohuoneesta ja sänkyni ei enää ole se hallitsevin elementti huoneessa, kuten aiemmin oli.

Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan tämäkin koti muotoutuu ja esimerkiksi taulut löytävät paikkansa yksi kerrallaan. Sain pari viikkoa sitten keittiöön naputeltua paikat kahdelle taululle ja koko huoneen ilme muuttui kerrasta. Vielä en ole uskaltanut laittaa esimerkiksi hyllyjä paikoilleen, tai mitään muutakaan mikä pitää porata seiniin kiinni, johtuen aiemmasta huonekalutetriksestä.

Jokaiseen huoneeseen ajatus olisi tehdä jotakin pientä muutosta sisustamalla. Eteisen osalta tiedänkin jo millaista haluan, vaan toteutus antaa vielä odottaa. Sopivan kaapiston löytäminen avonaulakon tilalle on osoittautunut hankalammaksi, kuin osasin etukäteen ajatella. Toisaalta, haluaisin säilyttää avonaulakon? Mutta sitten käytännössä se pursuaa takkeja, ja on kovin epäsiistin näköinen, koska se on tällä hetkellä ainoa paikka niiden säilyttämiseen ja kaipaisin selkeämpää ilmettä sisääntuloon.

Yksi asia kerrallaan kuntoon ja pikku hiljaa hyvä tulee. Kiirettä minulla ei ole kodin suhteen. Kausittainen kaappien läpikäynti on tuottanut tulosta ja sain poistettua vihdoin ne muutosta yli jääneet tavarat eli liian lyhyet verhot, sekä laatikon pohjalle unohtuneet lasten päiväpeitot, joille ei ole ollut käyttöä enää aikoihin. Loput turhat, käyttämättömät ja ylimääräiset astiat löysivät toisaalta uudet kotinsa. Pari muovipussillista vaatetta pääsi kiertoon, osa suoraan sekajätteeseen. Tehtyäni kaappien siivouksen, totesin päässeeni tavoitteeseeni eli en tarvitse lisää tilaa säilytykseen. Tyhjiä hyllyjä on nyt riittävästi. Ainoa selkeä tarve on siis eteiskaapisto, jonne saan takit piiloon ja pois silmiltä.

Vuosi vaihtuu

Jälleen yksi kokonainen vuosi takana. Tätä vuotta on jäljellä pari päivää ja pakostakin ajatukset viivähtävät hetkittäin jo ensi vuoden puolella.

Menneeseen vuoteen mahtuu niin iloja, kuin surujakin ja kaikkea siltä väliltä. Vuoteen mahtui elämää, isolla eellä. Tulevaan vuoteen minulla on muutama ajatus, toive itämässä ja kerron niistä ehkä joskus myöhemmin.

Ensi vuosi on poikkeuksellinen siinä mielessä, että nuorinkin lapseni saavuttaa sen maagisen täysi-ikäisyyden. Mikäänhän ei sinällään muutu ja kuitenkin muuttuu. Askeleet aikuisen elämään muuttuvat nyt totiseksi todeksi ja vaikka nuoruus jatkuisikin vielä vuosia, vastuu on itsellään.

Tässä kohden voisin jälleen miettiä, mihin on mennyt yli kaksi vuosikymmentä? Aika, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti? Muistan, etten osannut kuvitella elämää, ”sitten kun lapset ovat aikuisia”; niin pitkälle en edes halunnut ajatella ja nyt alkaa olla käsillä nuo hetket.

Lapset, äitiys ovat olleet elämäni tärkein asia edelliset vuosikymmenet. Prioriteetti numero yksi. Nuorena hyväksyin lapsettomuuden osakseni, yritettyämme lasta toista vuotta. Suunnittelin tuolloin opintoni, tulevaisuuteni ja aloin elää sen mukaisesti, ettei minusta koskaan tulisi äitiä.

Muistelen, miten kipeää teki ajatus, etten olisi koskaan saanut lapsia. Kuitenkin minua lohdutti toisaalla ajatus tulevista haasteista työelämässä. Siihen yhtälöön ei lapset olisi mahtuneet oikein mitenkään omasta mielestäni. Tuolloin luulin, etten olisi kyennyt hoitamaan kahta vaativaa asiaa samanaikaisesti hyvin, (työtä ja perhettä).

Sitten kuitenkin toiveeni lapsista ja perheestä toteutui ja oikeastaan samointein unohdin ”urahaaveeni” työelämän puolella. Halusin keskittyä täysillä saamaani lahjaan, äitiyteen. Toki yritin opiskella vielä kahden ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi ilman lasten isän tukea ja pienen tukiverkoston ollessa epävarmaa ja ajoittaista.

Muistan vieläkin sen hetken, kun tein raskaan päätöksen opintojen lopettamisesta. En kuitenkaan menettänyt mitään, minulla oli jo yksi ammatti opiskeltuna ja se saisi riittää, muistelen ajatelleeni. En kuvitellut, että vielä joskus aikuisena opiskelisin, saati vaihtaisin ammattia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä näihin vuosiin on sisältynyt. Elämää isolla eellä edelleen.

Olen hieman miettinyt, mitä ensi vuoteen? Mieleeni nousee ensisijaisesti yksi tärkeä asia; opettelen omaa hyvinvointia ja itseni huomioimista. Jäin tavallaan itseni jalkoihin keskittyessäni pelkästään äitiyteen, perheeseen yrittäen taiteilla lisäksi työelämässä omien fyysisten sairauksien runnoessa kehoa ja sittemmin myös psyykeä kohti lepoa.

En kuitenkaan kadu mitään, elämä on mennyt, niinkuin se on mennyt ja edelleen uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja seurauksensa.

Näin vuodenvaihteessa ajatukset viivähtävät muutaman vuoden takaisissa tunnelmissa, toipumisen ensihetkissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On selvinnyt syitä, ja niiden seurauksia. Asioille, joista olen kärsinyt ymmärtämättä syytä, on löytynyt vihdoin syy ja ne ovat olleet avaimia jälleen uuteen.

Kiitollisena jätän vanhan vuoden taakse ja kiitollisena aloitan uuden vuoden.

Jään toiveikkaana odottamaan vuoden vaihdetta, uutta vuotta ja toivon tasapainoa, rauhaa ja välittämistä!

Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Vuosi vaihtuu

Ajatukset viipyilevät myös yhä enemmän ympäröivässä maailmassa, siinä miten hulluksi ja järjenvastaiseksi moni asia onkaan muuttunut. Samalla tiedostan, että ainoa asia mihin voin itse vaikuttaa, on oma asenne ja oma toiminta, tunteet ja toivoa muidenkin ymmärtävän saman.

Olen ollut huomaavinani sen, miten esimerkiksi yhteiskuntaa ollaan ajamassa ilmeisen tarkoituksella alas, ihan lainsäädännön tasolta. Yhteiskunta on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki on ja ilmeisesti nyt niitä heikkoja lenkkejä karsitaan ketjusta pois rivakalla otteella?

Seuraako tästä kaikesta lisääntyvää yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa ja omaa vastuuta omasta elämästä? Yhteisössä on kuitenkin voimaa, sillä yksin ei tarvitse pärjätä, osata kaikkea. Terveissä yhteisöissä on myös turvaa, huolenpitoa ja välittämistä.

Yhteiskunta on ollut joillekin se ainoa yhteisö, joka on tarjonnut apuaan tarvitsematta antaa mitään takaisinpäin, osallistumatta muutoin, kuin saajana. Käytännössä kuitenkaan mikään toimiva yhteisö ei toimi yksisuuntaisesti. Jokainen yhteisön jäsen osallistuu ja tuo ne omat vahvuutensa ja taitonsa kaikkien eduksi.

Monen mutkan kautta ajatellen kaikkia tarvitaan. Sairaita, jotta lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla olisi työtä, rikollisuutta, jotta poliisilla ja muilla lainvalvonnan parissa työskentelevillä olisi myös palkkapäivänsä. Tarvitaan ravinnon tuottajia ja monia muita eri aloilla olevia. Mielikuvituksella voi pohtia, miksi kukakin ammattiryhmä on olemassaan tätä yhteiskuntaa varten. Perusasiat; ravinto, katto pään päällä, lämpö, vaatetus ja fyysinen turva noin alkuun terveyttä unohtamatta. Entisaikaan jokainen huolehti kaikesta itse, jokainen omissa torpissaan viljellen maata ja kasvattaen ravintoa. Toiset tekivät jotakin muuta, käsillään tai aivoillaan tuoden yhteiskunnan hyödyksi osaamisensa.

Aina on ollut myös se osa, joka on alistanut ja vaatinut itselleen toisten tekemästä työstä osan omaan käyttöönsä, nauttien leppoisesta olostaan saaden kaiken ilman vaivannäköä. Ahneus ja itsekkyys, valta. Sitä on ollut aina historian saatossa, enemmän tai vähemmän ja tällaisen silmissä tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat kuin roska silmässä.

Se, että on paljon työttömiä ihmisiä, kertooko se siitä, ettei heitä tarvita yhteiskunnassa? Vai ovatko he niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet sitä omaa kykyään toimia yhteisössä? Jokainen voi tehdä jotakin yhteisön eduksi, mutta kukaan ei ilman asianmukaista palkkaa halua toimia ja tehdä osaansa. Saman verran se peruna maksaa jokaiselle, riippumatta siitä mitä työkseen tekee, muista elämän vaatimista kuluista puhumattakaan. Elämän perusmaksut ovat jokaiselle samat.

Tunnelmia

Aamu aloittaa päivän; ”Tänään on hyvä päivä!” -mantra toistuu mielessäni ja kertailen samalla, mitä päivän aikana on tiedossa.

Sytytän kynttilät hiljaisuuden kera.

Muistelen aikaa, kun kiireiset aamulähdöt lasten kanssa aloittivat päivän…

Enää ei ole kiire, ellen itse sitä aiheuta.

Olen oppinut pitämään aamuista; uusi mahdollisuus kaikkeen hyvään!

Vapaapäivät täyttyvät kotitöistä, lukemisesta ja neulomuksista. Työpäivien jälkeen on edelleen pakko torkkua pienet unet, vartti tai puoli tuntia riittää ja sitten onkin jo ilta.

Illat hämärtyvät nopeaan, pienillä valoilla saa tunnelmaa aikaan.

Mietin, oliko tänään hyvä päivä? Olihan se hyvä päivä tosiaan…

Joskus tulee peräti hetki, ettei millään malttaisi käydä unille…

Pieniä iloja; asioita, joista tulee hyvä mieli niitä katsoessa.

Päätän, valitsen ja toivon edelleen: Tänään on hyvä päivä!

Syystunnelmia

Syys, syksy, talveen laskeutuminen. Ehdottomasti vuoden parasta aikaa tämä yhä hämärtyvien päivien elo.

Muistelen, miten jo ihan pienestä tytöstä saakka syksyn alkaminen aiheutti jännitystä ja ympäristön muutokset luonnossa iloa. Samoin on tänään ja ehkä jopa toistan itseäni kirjoituksissani, vuodesta toiseen. Syksy vaan on itselleni erittäin tärkeää aikaa, positiivista aikaa.

Ilmojen viileys kesän kuumuuden jälkeen on tervetullutta. Samoin yhä pimentyvät päivät aiempaan valoisuuteen verrattuna. Rakastan hämärää, joka kynttilöiden valossa taittuu salaperäiseksi leikiksi lepattavan liekin avustama.

Pidän ajatuksesta, että valmistaudutaan lepoon. Talvi on luonnon aikaa kerätä voimiaan, jotta taas ensivuonna luonnon kukoistus on taattua. Eläimet ja ihmisetkin vaipuvat kukin omalla tavallaan lepoon näin syksyn edetessä.

Opintoja on takana useampi kuukausi, samoin työtä ja huomaan lähes jokainen päivä, miten onkaan mukavaa oppia uutta. Huomaan myös päivittäin ilokseni hyötyväni asiakastyössä laajasta tietämyksestäni monen aihealueen parissa.

Pelkäsin keväällä ehkä turhaankin uusia opintoja. Olin kovin epävarma siitä, oppisinko enää mitään uutta ja onneksi nämä luulot ovat karisseet pois. Etenen itselleni sopivaan, rauhalliseen tahtiin ja edelleen kykenen sisäistämään uutta asiaa. Olen hyvin kiitollinen ylipäänsä uudesta mahdollisuudesta aloittaa työelämä ikäänkuin uudelleen ja vieläpä puhtaasti omien resurssien ollessa etusijalla.

Viimeaikoina olen saanut kokea monia uusia asioita koskien esimerkiksi työssä vietettyä aikaa. Palautuminen työn jälkeen on sekin uutta minulle, enkä tarvitse useampaa vapaapäivää palautuakseni yhdestä työvuorosta.

Odotukseni ovat täyttyneet työn osalta ylikin, tosin en tiennyt vuosi sitten mitä odottaa uudelta työnkuvalta ja nyt minulla on jo hämärä aavistus asiasta. Pidän uudesta työstäni suuresti ja viihdyn erinomaisesti tulevassa työssäni. Mahdollisuudet kehittyä ja kehittää omia taitoja sekä monipuolinen työnkuva pitävät mielenkiintoa yllä positiivisella tavoin. Ennenkokematonta, jos näin voisin sanoa.

Tosiaan, vuosi sitten palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja tällä hetkellä olen kovin kiitollinen uudenlaisesta työnkuvasta, joka sopii täydellisesti minulle ja oikeastaan voisin jopa sanoa, että työnkuva tukee täydellisesti vielä jäljellä olevaa terveyttä.

Melkeinpä olen unohtanut arjessani ne haasteet, mitä on ollut vaikkapa kehon suhteen. Ergonomia on tunnistettu työpaikalla tärkeäksi osaksi ja olenkin saanut opetella käyttämään monipuolisesti erilaisia ”apuvälineitä” esimerkiksi tietokoneen äärellä työskennellessä.

Kotosalla ollessa teen vähän kerrassaan ja palastellen kotityöt. Viimeinkin olen oppinut tasapainottamaan tekemiseni niin, etten uuvuta kehoa heti ensimmäisten tuntien aikana ja tapani toimia on mennyt tuonne jonnekin selkärankaan ja automatisoitunut. Tämän myötä elämänlaatu on kohisten noussut ja energiaa riittää arkeen tasaisemmin ja olen huomannut jopa pientä palautumista tapahtuneen.

Toki monen monta asiaa osiaa on ollut hiljaisessa muutoksessa; ruokavalio on vaihtunut hitaasti toisenlaatuiseen, olen syönyt lisäksi monivitamiiinivalmistetta, jonka hyödyn huomaan lisääntyneessä jaksamisessa. Puutosta on varmasti monien ainesosien kohdalla ollut vuosia, johtuen vääränlaisista valinnoista syömisten osalta.

merinovillaiset sukat päikkyyn pikkumiehelle hänen lempiväreissään

Olen erityisen iloinen elvytettyäni rakasta, vanhaa harrastustani kirjojen parissa ja vaikka äänikirjat ovatkin korvanneet lukemisintoani aiempina vuosina, yhä enemmän olen alkanut lukea fyysisiä kirjoja ja käynyt ahkerasti kirjastossa lainaamassa niitä. En muistanutkaan, kuinka rentouttavaa on lukea ja uppoutua toiseen maailmaan, taikka sitten oppia jotakin uutta tietokirjan parissa.

Toivoisin ehtiväni neuloa enemmän, ja tämän syksyn/talven tavoitteena tai ehkä vielä ajatuksissa olisi opetella neulomaan islantilainen villapaita samalla, kun iltaisin käperryn sohvan nurkkaan seuraamaan jotakin aivotonta sarjaa yhdessä miehen kanssa. Siinäkin on ollut oma opettelunsa; istua ja vaan löhötä sohvalla.

Yksi on joukosta poissa

Uman tarina

Kiitos kaikista näistä vuosista, rakas karvakaveri!

Tärkeä tehtäväsi päättyi ja aikasi tuli täyteen. Muistin kiittää sinua olemassaolostasi lähes jokainen päivä, kiitos vielä kerran.

Uma jouduttiin lopettamaan perheen (etukäteen mietityllä) yhteisellä päätöksellä, äkillisen voinnin heikentymisen vuoksi. Halusimme välttää ”turhat” tutkimukset, hoidot ja päästää iäkkään mummelin ikiuneen arvokkaasti ja kärsimystä välttäen. Kiitos vielä kerran yhteisestä ajasta ja ilosta, jonka toit meille pelkällä olemassa-olollasi.

Ihana syksy

On taas aika huokaista ja todeta viilenneiden ilmojen ja hämärtyvien iltojen luoma illuusio alkaneeksi.

Kynttilät, yhä hämärtyvät päivät, ja villavaatteet. Luonnon värien vaihtuminen ja talven odotus. Höyryävä teekupponen iltapäivään…

Ja sitten palataan arkeen 🙂

Unohtuneet kumpparit, läpimärät lenkkarit. Kurainen koiruus ja tassun jälkiä eteisessä, jokainen päiväx3 vähintään.

Kiire, on ehdittävä töihin, on levättävä ja huolehdittava arjen askareet. Muistettava sitä sun tätä syksyn alkajaisiksi. Opinnot.

Ehkä tälle syksylle saan unohtaa suosiolla nuo ihanat tunnelmallisen rauhalliset iltapäiväteet ja keskittyä vaihteeksi toimintaan, siihen että arki rullaa jokseenkin tasaisena?

Syksyn edetessä pääsemme jälleen koko perheen voimin matkustamaan esikoisen perheen luo pienen nimenantojuhlaan. Matkasta tulee mukava keskeytys jo alkaneeseen arkeen ja odotan jo innolla pikkuisen syliin saamista. Viikot kuluvat hujauksessa ja pieni kasvaa ja kehittyy niin nopeasti.

Toivottavasti pääsen tapaamaan tuoretta perhettä mahdollisimman usein jatkossakin.

Viikolla pääsemme harvemmin koiran kanssa pitkälle aamulenkille, mutta viimeksi käydessämme aamuisella kävelyllä; pilvinen ja harmaa säätila vaihtui pilvettömään, kauniin sinisenä heijastelevaan taivaaseen ja jostain syystä halusin ikuistaa tuon erikoisen hetken.

Lämpöisiä alkusyksyn hetkiä toivottelen teille jokaiselle!

Pitkä viikko

Aamut ja illat viilentyivät yhdessä yössä. Eräänä päivänä onnistuin nappaamaan kuvan lämpöisestä helteisestä elokuun iltapäivästä, kun valo siivilöityi keittiön ikkunasta mielestäni kovin kauniisti. Seuraava päivä olikin sitten kovin sateinen ja muistutti vääjäämättä syksyn lähestymisestä.

Onpahan ollut pitkän tuntuisia viikkoja, jotka ovat madelleet hitaammin, kuin aikoihin. Yhtenä torstaina havahduin jäljellä oleviin työpäiviin ja tuntui, etten millään jaksaisi kahta päivää töissä. Viikonloput ovatkin sitten menneet, kirjaimellisesti menneet huomaamatta pyykkiä pesten ja viikolla aikaansaatua epäjärjestystä suorien. Väsy työpäivien jälkeen on kaatanut pitkälleen ja pää on ollut yhtä puuroa, joten tekemiset kotosalla on jääneet suosiolla pois työpäivien jälkeen.

Mennyt viikko muistutteli jälleen itselleen armollisena olemisesta. Omalla kohdalla se on tarkoittanut erityisesti fyysisestä tekemisestä irroittautumista ja oman jaksamisen rajojen tunnistamista sekä tekemättömyyden opettelua levon muodossa.

Siinä sitä onkin opettelua, edelleen. Mieli haluaisi kaiken olevan järjestyksessä, tiptop ja raaka todellisuus iskee vasten kasvoja; kun ei kykene, niin ei kykene tekemään kaikkea sitä, mitä tahtoisi.

Hyvin usein käy niinkin, että väsytän itseni jo ihan lenkkeilemällä koiran kanssa ja kotiin palatessa en kykene enää siihen, mitä olin ajatellut tehdä. Se on turhauttavaa ja erityisesti noina hetkinä positiivinen ajattelu on sieltä jostain hyvin syvältä.

On melkoisen raskasta hyväksyä oma rajoittuneisuus, kun se hyväksyminen pitää tehdä jokainen kerta aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kun pelkkä tahto ei riitä; kun ei voi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään.

No, elämä on. Kulunut lausahdus, jonka myötä pyrin päättämään ylläolevan kaltaiset ajatukset ja siirtymään jonkin muun asian miettimiseen. Koira odottaa ulos, pidemmälle lenkille. Vapaapäivä.

Hyvinvointia osa2

Hyvinvointia–>klikkaa tästä

Mietin todella pitkään, kuinka aiheesta jatkaisin? Olen erittäin hämmentynyt ja edelleen ihmettelen lukemani kirjan vaikutuksia omassa kehossa.

Mikä on muuttunut tässä edellisten viikkojen aikana?

Ei mikään ja oikeastaan kaikki, kun tarkemmin asiaa pohdin. Entisaikaan valmistin ravinnon pitkälti itse ja arkikäytössä oli lasten ollessa pieniä vain kaksi tai kolme valmista ateriaa kiireisimpiä päiviä helpottamaan.

Olemme palaamassa pikkuhiljaa takaisin alustaloppuun asti itse tehtyyn ravintoon. Toki aikaa menee enemmän, mutta sanon jo nyt, että se kannattaa nähdä se vaiva, ja voida paremmin.

Kesän aikana löytyi selkeä syyllinen omaan painonnousuunkin ja nyt, kun syömiseen olen kiinnittänyt enemmän kirjatietoista huomiota, syy-yhteydet ovat selkeät ja painoni on kääntynyt laskuun ja kesän aikana vaatteni ovat muuttuneet teltoiksi päälläni, housut kirjaimellisesti tippuvat vyötäröltä alas ja jopa kengät luistavat jaloissa.

Päiväunen tarpeeni on jäänyt pois melkein kokonaan ja jaksan yleensä samoilla silmillä aamusta iltaan, mikä on erikoista aiempaan verrattuna.

Parasta on kuitenkin se, että vatsan oireilu on jäänyt pois, palaten kuitenkin heti takaisin, mikäli satun syömään vääränlaista evästä; sitä valmista, muoviin käärittyä mössöä, muodossa taikka toisessa.

Aiemmin koin erikoista jatkuvaa nälkää, joka ei oikein helpottanut ja sanonta ”nälkä kasvaa syödessä” piti kohdallani paikkansa pari edellistä vuotta. Kotiruokaa syödessä riittää pienempikin annos ja nälkä taittuu pysyen poissa. Annoskoko on myös pienentynyt ja olen päässyt eroon myös siitä ihan jäätävästä makeannälästä, joka tuntui vaivaavan todella usein. Ei tee enää mieli makeaa ja sokeripitoiset tuotteet on jääneet kokonaan pois.

Ruoka valmistuu siis pääosin itse tehden, pelkistä raaka-aineista ja vihreä salaatti vaihtui myös raasteisiin. Rasvaiset maitotuotteet ovat myös olleet pannassa kesän ajan ja leivän valmistusaineisiin olen kiinnittänyt erityistä huomiota.

Leipä(kään) ei ole leipää enää ja ilman lisäaineita olevia tuotteita on erittäin vaikeaa löytää, kuten oikeaa juustoakin. Monet tuotteet jäävät nykyisin suosilla kauppaan, tietäen omasta kokemuksesta sen, mitä ne aiheuttavat keholle.

Kehoni toiminnot ovat olleet kovin sekaisin useamman vuoden ajan ja tällä hetkellä olen kovin innoissani siitä, kuinka paluu tuttuun/ normaaliin tapahtuu pikkuhiljaa. Ateriarytmi, nälän kokemus, kylläisyyden tunne ja ennenkaikkea se kauhea makeanhimo ovat normalisoitumassa.

Mummoksi jälleen

Kesä jatkuu, vaikka rentouttava loma loppuukin pian. Olisin voinut lomailla vielä pidempäänkin, vaan kohta se on suunnattava ajatukset kohti opintoja ja työtä.

Lomani on onneksi ollut pelkkää lomaa, aikataulutonta ja tavoitteetonta. Tälle lomalle en asettanut odotuksia, en suunnitellut tekemisiä ja se kyllä kannatti. Olo on levollinen, stressitön ja levännyt.

Tuliaisina reissulta toin kotiin muutaman kiven koristamaan pihaa.

Kesän kohokohta on ollut ehdottomasti kyläily kaukana asuvan lapseni ja hänen perheensä luona. Perheen esikoinen syntyi viimein heinäkuun toisella viikolla ja lähdimme matkaan seuraavalla viikolla.

Ajoimme yötä vasten ikkunat auki ilmastoinnin toimimattomuuden vuoksi ja olisihan se ollut hirveää istua koko kahdeksan tuntia autossa auringon paahteessa. Laina-auton myötä pääsimme ihan oikeaan matkustustunnelmaan, sillä radio ei suostunut yhteistyöhön ja musiikki soi lopulta kännykästä. Koira viihtyi takatilan lattialla nukkuen mennen tullen.

Siinä hän vihdoin on, ensimmäisellä vaunulenkillään

Perhe näytti voivan hyvin, olivat tietenkin väsyneitä sairaalassa vietetyn ajan jälkeen. Poikanen heräili syömään tasaisesti parin tunnin välein jatkaen uniaan ilmeisen tyytyväisenä aterioinnin päälle.

Sain nähdä, kuinka kovasti toivottu pienokainen solahti vanhempien elämään ja meidän lähtiessä kotiinpäin, välimatka tuntui erityisen suurelta. Olen tukena puhelimen päässä aina kun tarvitaan, mutta fyysisesti en pääse kovinkaan usein kyläilemään ja avuksi pienen hoitamisessa.

Onnea kovasti tuoreille vanhemmille ja tervetuloa maailmaan pikkuinen!

Matkalla pohjoiseen koimme auringon laskun sekä nousun yön aikana ja oli jännää ajella koko matka lähes tyhjillä teillä. Sama kävi takaisin kotiin päin ajettaessa. Matkan varrelle osui onneksi yksi 24h auki oleva huoltoasema ja totesimme, että vähiin on käyneet taukopaikat.

Reissaaminen on mukavaa, ja tämän reissun teimme ihan kahdestaan miehen kanssa. Tuumailimme, että samoilla kilometreillä etelään päin olisimme jo pitkällä keskisessä euroopassa…ehkäpä joskus niinkin?

Vauvantuoksuisesta kuplasta kotiinpaluu ja arjen haltuunottaminen vie taasen aikaa ja olenkin nukkunut pitkiä päikkäreitä edelliset päivät pyykinpesun lomassa. Ulkona on liian lämmintä ja sydän ilmoittelee olemassaolostaan oltuani pidempään pakahduttavassa kuumuudessa. Mutta

On ihanaa, kun kesä viimein alkoi ilmojen puolesta.