En muista, olisinko pohtinut kirjoituksissani kovinkaan paljoa ravinnosta, painosta tai tavoitteestani saada ylimääräisiä kiloja pudotettua?
Aikoinaan olin reippaasti alipainoinen ja kärsin siitä itse. Muiden ihmettely ja painostus lihomiseen oli valtavaa ja osa päivittäistä elämää. Painoni ei noussut mitenkään, vaikka söin paljon ja liikuin vähän.
Tällä hetkellä tilanne on korjaantunut, alipaino on vaihtunut päinvastaiseen ja vaikka tein mitä, paino ei vain pudonnut.
Ihmettelin vuosia syytä yhtäkkiseen lihomiseen. Lääkitys, liian runsas syöminen, liikunnan puute, turvotukset, ikääntyminen ja hormonaaliset muutokset? Mikään ei tuntunut selittävän tasaista painonnousua ja vaatekoon suurentumista xxs—>xl:ään.
Mikään ei ollut muuttunut omasta mielestäni mitenkään. Liikunnan määrä oli lisääntynyt, stressi vähentynyt, syömisten määrä pienentynyt ja elämäntavat olivat muutoinkin kaikinpuolin kunnossa.
Ainoa muuttunut tekijä oli saattoi kuitenkin olla työpaikkaruokailu/eväät. Oli erittäin helppoa kantaa kaupasta se valmiskeitto, valmisateria ja sillä porskuttaa päivästä toiseen. Valikoimasta löytyi paljon vaihtoehtoja ja en kovin paljoa miettinyt, mitä suuhuni laitoin päivittäin töissä ollessa. Jotakin piti saada vatsantäytteeksi.
Ihmettelin, kun paino vain nousi nousemistaan ja vatsanseudulle ilmestyi raskautta muistuttava pömppis. Mittasin vyötärönympäryksen ja se näytti hälyttävää lukemaa, 110cm. Järkytyin tuosta lukemasta. Tiesinhän olevani ylipainoinen, tiesin lihonneeni, mutta että niin paljon. Ikäänkuin koko aineenvaihduntani olisi pysähtynyt, hidastunut olemattomiin.
Omalla kohdalla stressi, huono ruoka sekä homeasunto saivat aikaan kierteen, jossa pääosaa näytteli väsymys, yleinen huonovointisuus ja jaksamattomuus. Kaikki edellä mainitut aivosumun lisäksi pahensivat kierteen omaisesti olotilaa ja tuolloin en millään ymmärtänyt missä vika oikein oli.
Hieman ennen tämän blogin perustamista päätin yrittää muuttaa niitä asioita, joihin saatoin vaikuttaa edes jollain lailla ja silläkin matkalla olen edelleen.
Tietoisuuteni kauppojen tarjoamasta ”ravinnosta” on lisääntynyt huimasti ja suorastaan järkytyin luettuani ” Chris van Tulleken kirjoittaman ”Ultraprosessoitua”-teoksen. Kuvittelin tätä kirjaa ennen olevani tietoinen lisäaineista ja ruuan muokkauksesta, mutten osannut odottaa mitään, mikä oikeasti selittäisi esimerkiksi oman painonnousun.
Vaan, nyt olen enemmän tietoinen ja kun kyseessä on oma kroppa, sen hyvinvointi, niin mikäpä sen mukavampaa, kuin testata kirjan esittämiä väitteitä omassa elämässä.
Olen hämmästynyt ja mittanauhan lukema vyötärön kohdalla on kaventunut kokeiltuani hieman toisenlaista ravintoa pidempään ja jättäen ultraprosessoidun ”ruuan” kauppaan palaten pikkuhiljaa takaisin omien periaatteideni pariin.
Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, kuinka salakavalasti kaikenlaiset valmiseväät ovat hiipineet meidänkin perheeseen, pikkuhiljaa syrjäyttäen monta muuta asiaa siinä samalla. Yhteiset ruokaan liittyvät hetket, esimerkiksi suunnittelusta ja valmistuksesta lähtien.
Ruokailu on valitettavasti ja iloksi muutakin, kuin pelkkää vatsan täyttämistä mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti. Joskus se on toki sitäkin, en kiellä lainkaan. Tilanne muuttuukin oleellisesti ultraprosessoinnin siirtyessä osaksi normaalia arkea, kuten meille kävi ja olisiko siinä myös yksi selittävä tekijä mysteeriksi jääneen sydänongelman syyksi? En tiedä, en uskalla sanoa varmasti kunhan vain pohdin aiempaa enemmän tietoisena siitä, mitä suuhunsa jatkossa laittaa.
Kirjan lukemisesta on nyt vierähtänyt joitakin viikkoja, ehkä vajaa pari kuukautta pyöreästi. Vyötärön ympärykseni on nyt siinä ajassa kaventunut ollen 85cm. Tuo lukema on edelleen liian suuri, naisilla vyötärön ympäryksen mitta ei saisi ylittää 80cm ja keskiverto olisi se 75cm. Tavoitteeseen on siis matkaa jonkin verran, ja nyt kun tiedän syyn lihomiseeni, siihen on helpompi vaikuttaa ja tehdä asialle jotakin.
Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.
Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.
Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.
Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.
Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.
Etsin jotakin, en tiedä mitä.
Kenties itseäni? Kenties rakkautta?
Itsestäni rakkautta?
Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.
Vain silmät suljettuina olen elossa.
Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?
Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?
Huutava vääryys, hiljainen huuto.
Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.
Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.
Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?
Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.
Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.
Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.
Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.
Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?
Milloin on aika?” 16.11.2016
Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.
Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.
Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.
Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.
Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.
Välillä paistaa, välistä sataa. Keväiset kelit jatkuvat ja hyvin vähän kerrallaan huomaa lämmön vaikutuksen omassakin pihassa.
Pihasuunnitelma alkaa hahmottua paremmin, nyt kun lumet on sulaneet ja kohta olisi aika aloittaa maanmuokkaus kivilaattojen alle. Helpolla pääsisi, jos vaan laittaisi laatat suoraan nurmikolle, vaan se ei ole kovin kestävä ratkaisu kuitenkaan. Pidemmän päälle laatat painuisivat ja halkeisivat ja ne joutuisi sitten kuitenkin uudemman kerran latomaan ja tekemään pohjat. Tässä kohden ei ole oikotietä onneen…
Illalla vielä ennen nukkumaan menoa havahduin iltaiseen kokemukseeni, jauhelihan ja muiden tuoreiden lihatuotteiden puuttumiseen kauppojen hyllyiltä. Yksi paketti huonolaatuista j.lihaa löytyi vielä erään kaupan hyllyltä, mutta muutoin oli ne muutamat eri kauppojen lihahyllyt tyhjiä. Mielessä jo kävi, että mitä sitten syödään, jos lihaa ei ole saatavilla?
Kasvissyönti on onneksi tuttua, mutta ainakin oman sairastelu-urakan päätteeksi olen joutunut toteamaan, etten kykene saamaan pelkästä kasvisravinnosta tarvittavaa proteiinimäärää, vaan elimistöni tarvitsee myös sitä ihan oikeaa lihaa. Vanhemmiten tämä proteiinien tarve lisääntyy vielä entisestään ja on vaikea koostaa aterioita oikein saadakseen kaiken tarvittavan pelkästään kasvisravinnosta.
Monipuolisuus ravinnon saannissa on kuitenkin tärkeämpää, kuin se että syötäisiin yksipuolisesti, vaikka kyllähän silläkin eläisi jonkin aikaa, ennen erilaisten puutostilojen ilmaantumista.
Ravinto on muuttunut viimeaikoina myös taloudelliseksi haasteeksi yhä useampien ihmisten keskuudessa. Vaatii hurjasti tietoisuutta, aikaa ja perehtyneisyyttä koostaa päivän ateriat erittäin edullisesti ja niin, että välttäisi pidemmältä ajalta heikon ravitsemuksen aiheuttamat puutostilat kehossa.
Onko edes mahdollista ravita itsensä edullisesti ja niin, ettei pääse mikään tärkeä ravintoaine puuttumaan ruokavaliosta?
Sanotaan, ettei nykyaikana puutostiloja voisi saada hyvän ravitsemuksen turvin, jos noudattaa virallisia suosituksia? Tämäkin aihe jakaa ihmisiä ja itsekin omaan monenlaista kokemusta ja näkemystä asiaan. Maailmalla on paljon tutkittua tietoa ja ihmettelen suuresti, miksei niistä suuren maailman tutkituista tiedoista ole paljoakaan keskustelua kuuluvissa.
Olet sitä mitä syöt ja näin ollen olisi hyvin tärkeää myös tietää, mitä suuhunsa laittaa ja millaisissa olosuhteissa ravinto on kasvanut ja mitä/miten sitä on myöhemmin käsitelty.
SIlloin, kun varat on tiukilla, ravintokin joutuu säästöliekille. On pakostakin valittava se edullisin vaihtoehto miettimättä enää esimerkiksi ympäristövaikutuksia, tai sitä, missä ja miten tuote on käsitelty/valmistettu. Rahapussin kaventuessa myös ruokavalio kaventuu ja siitä karsiutuu monipuolisuus pois ajan saatossa.
Kierre alkaa. Epäterveellinen ja nopea ravinto houkuttaa enemmän, koska se on sitä halvinta vatsantäytettä, ilman merkittäviä ravintoaineita, jotka turvaisivat vitamiinit/hivenaineet proteiinista puhumattakaan. Edullinen vatsantäyte on vain vatsantäytettä, jolla nälkäisyys pidetään kurissa.
Paino lähtee nousuun, monista eri syistä ja ravintoaineiden vajausta kohossa ei voi pelkästään syyttää. Mieliala vaikuttaa ja eihän se ravitsemuksellisesti köyhä ravinto kenenkään mieltä hivele? Monissa lisäainepitoisissa edullisissa tuotteissa on myös aivoihin vaikuttavia ainesosia, jotka saavat kehon vääristyneesti kokemaan nälkää ja annoskooot kasvavat ajan saatossa- seuraa itsetunto-ongelmia, kun mukaan on astunut myös väsyneisyys ja jaksamattomuus. Masennukseksi sitä yleensä kutsutaan.
Masennus sitten itsessään pitää mielialaa matalalla, mihinkään muutoksiin elämässä on enää vaikea uskoa ja lohtua haetaan yllättäin jälleen syömisestä ja lepäämisestä, koska energiaa ei enää riitä muuhun toimintaan.
Toki vähemmälläkin pärjää, ihminen sopeutuu niukkoihin aterioihin ajan saatossa ja ehkäpä elimistö oppisi käyttämään tehokkaasti hyödykseen kaiken sen vähän, minkä sisuksiinsa saisi, jos siinä olisi ravitsemukselliset asiat kunnossa?
Kuinka sitten voisi negatiivista kierrettä katkoa omin voimin? Monesti esimerkiksi taloudelliseen tilanteeseen on vaikea saada muutosta, mikäli syvä negatiivinen kierre on päässyt ujuttautumaan elämään. Sivusta on melkoisen helppoa huudella, että pitää mennä töihin, pitää tehdä sitä tai tätä. On helppoa jaella ohjeita, joiden käytännön toteutus on kuitenkin hyvin hankalaa ihmiselle, joka on kierteeseen joutunut.
Ravitsemuksesta aiheutuvia puutostiloja ei suomessa tunneta, ja jos jokin asia pääsee niin sanotusti otsikoihin, se leimataan heti jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi ja asian vakavasti otettavuus katoaa samoin tein. Kuinka kävi perusraudanpuutteelle ja sen aiheuttamille seurauksille?
Kyllähän ihminen haluaa perusoletetusti olla normaalin jaksava, tehdä mielekkäitä asioita ilman suurta jatkuvaa väsymistä ja kun sitten havahtuu omaan oloonsa ja yrittää hakea apua, seurauksena on yleensä mitätöintiä, vähättelyä ja kyseenalaistamista. Kuitenkin oireisiin on aina jokin syy taustalla ja suuri tekijä voi olla juurikin siinä, mitä suuhumme laitamme pitkällä ajanjaksolla. Tai olemme laittamatta.
Motivaatio muutokseen saattaa alkaa tiedon lisääntymisen myötä. Ajatus avartuu ja ihminen voi nähdä mahdollisuuden omien elämäntapojen tarkastelun kautta muutokseen.
Omien ajatusmallien muuttaminen ei sekään käy ihan kädenkäänteessä. Omien uskomusten ja negatiivisen puheen itselle on muututtava myös. Muutos alkaa aina pienestä mahdollisuuden tajuamisesta. Siitä, että vaikka asiat olisivatkin juuri nyt ikävällä tolalla, niiden ei sitä tarvitse aina olla.
Tulevassa asiat voivat olla paremmin, vaikkei sitä tällä hetkellä itse näkisikään. Mutta jo pelkkä ajatus siihen suuntaan antaa sen tarvittavan siemenen muutoksen mahdollisuuteen.
Masennukseen liittyy vahvasti alentunut tai kokonaan poissa-oleva kyky positiivisiin tunteisiin, ajatuksiin ja elämän mahdollisuuksiin. Elämä on selviytymistä päivästä, hetkestä ja minuutista toiseen hengittämistä. Mieti siinä sitten jotakin tulevaa tai ota itseäsi niskasta kiinni, kuten sanoo sellainen, jolla ei ole kokemusta synkkyydestä. Syvällä masennuksen kiemuroissa katoaa myös kyky fyysiseen toimintaan ja ajatteluun. Oman elämänhallinnan puute masennuksen kourissa aiheuttaa jälleen lisää negatiivista tunnetta ja positiivisia kokemuksia etsitään sitten nopeasti ja helposti vaikkapa syömisestä tai jostain muusta toiminnasta, mistä palaute tulee nopeasti ja kemiallisesti aivojen välittämänä.
Syöminen on yksi elämän alkukantaisista tarpeista ja siitä saatu välitön hyvänolontunne on osaltaan kemiallista perää, hormonien ja muiden vaikuttaessa jo suussa syömisen alettua. Sokerikoukku on aivoille vihuliainen ja sitä voisi verrata jopa päihteisiin ja niiden tuomaan hetkelliseen mielihyvään.
Syömällä voi vaikuttaa hurjan paljon omaan eloon. Sillä on merkitystä, millaista ravintoa popsit pitkällä tähtäimellä.
Kevään merkkien ilmaantuminen ja lämpimämpi sää auringon paisteen kera houkuttelee ulos väistämättä. Kevyempi vaatetus helpottaa liikkumista ja kenkien vaihto lenkkareihin saa askeleen nopeammaksi.
Koirakin ulkoilee jälleen samoin, kuin ei olisi ikinä päässyt ulos; hajuja, joiden perään olisi juostava ja sitten ne itse eläimet metsän reunamilla. Lumessa kieriskely on vaihtunut nuuskutteluun, jokaikinen mahdollinen kuusikko, puu, puska pitää käydä merkkaamassa ja haistelemassa. Joka vuodenajalla on ne omat juttunsa, jopa koiralla.
Luen parhaillaan kirjaa, ”Viritä aivosi hyvään elämään” (Nicole Vignola). Kirjassa mainitaan silmänliikkeisiin perustuva EMDR-terapia, jota käytetään traumaattisten tapahtumien ja pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön hoitoon.
Ulkoillessa silmä tekee samankaltaista liikettä, kuin mitä emdr-terapiassa eli silmä liikkuu puolelta toiselle ja terapiassa tämä toimii purkaen traumaattista muistoa yksinkertaistetusti.
Ulkoilun avulla voi tietoisesti hoitaa itseään muutoinkin, kuin pelkästään fyysisestä kunnosta huolehtien. Suosittelen vahvasti ulkoilua, yhtenä keinona ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnista.
Kävellessä voi keskittyä kiinnittämään huomionsa tietoisesti vaikkapa ympäristön väreihin, liikkuviin elementteihin, rakennuksiin tai pieniin yksityiskohtiin. Riittää, kun ajatuksen/huomion keskittää johonkin. Tällä tavoin mieli pääsee lepäämään kehää kiertävistä mahdollisista ikävistä ajatuksista ja tunteista ja voi hetkeksi unohtaa omat ongelmansa, joiden kanssa mahdollisesti on painimassa.
Ulkoilu ei siis aina tarvitse liikunnallista tavoitetta, ulos voi lähteä ihan vaan haahuilemaankin, ihmettelemään toisin silmin maailmaa. Suosittelen lämpimästi. Askel lähikauppaan voi toimia samoin, jos tarvitsee ns. syyn menoilleen. Pienet ostokset kulkevat repussa mukana, pyöräillen voi lähteä hieman pidemmällekin?
Suosittelen metsässä kulkemista, ihan vaikka siinä omassa lähimetsässä poikkeamista. Huomio kiinnittyy toisenlaisiin asioihin pakostakin metsässä. Aistit terävöityvät, jokaista askelta on tietoisesti otettava ja varottava puunjuuria, kiviä jalkojen alla.
Ulkona olet luonnossa, riippumatta siitä onko ympäristö rakennettua vaiko enemmän luonnontilaista. Jossakin näkyy puu, pensaita, maa paljastuu asfaltin alta kadun vierellä. Liikenteen melunkin seassa olet kuitenkin luonnossa.
Taivas vaihtaa ulkonäköään jatkuvasti; Milloin näet sinisellä taivaalla pilvenhahtuvia, joinakin päivinä harmaa pilvimatto roikkuu lonkeron värisenä kattona kovin alhaalla. Kahta samanlaista hetkeä ei ole luonnossa. Luonto on muutoksessa koko ajan. Huomion kiinnittäminen luontoon toimii tehokkaana terapiana, vaikka vaan vartin päivässä.
Osa ihmisistä ei pidä lumesta syystä tai toisesta. Ehkä elämä menee hieman sekaisin, kun lunta sataa paljon ja ympäristön kaaos siirtyy automaattisesti omaankin elämään eri muodoissaan?
Pidän itse lumesta, mitä enemmän sitä on, sen mukavampaa. Lumikuorrute puiden oksilla luo pehmeyttä ja silmäniloa. Ympäristö on lumisateen jälkeen ainakin hetken puhdas, valkoinen ja hiljainen (ellei aurauskaluston kilinää ja kirskuntaa asfalttia vasten lasketa).
Saatan itsekin toki manata ylimääräistä hankaluutta, joka paljosta kertyneestä lumesta aiheutuu; Autoa on hankala saada puhtaaksi lumesta, pihaa on kolattava, vaatteita ravisteltava lenkin jälkeen ja onhan se paksussa lumikerroksessa kieltämättä hankalaa tarpoakin, auraamatta jääneen kävelytien pientareella.
Pahinta on ehkäpä ne muut; kiukkuiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta harmittelevat lumen aiheuttamia ongelmia. Vuodesta toiseen valittavat samoja asioita, ikäänkuin talvi ja lumi tulisivat aina yhtä yllätyksenä. Valitus ei auta valitettavasti, se ei muuta olemassa-olevaa tilannetta ja pahimmillaan kuulija pahoittaa kovastikin mielensä toisen huonosta tuulesta ja kovasta noituamisesta.
Sää on asia, mihin emme voi kukaan oikein vaikuttaa, joten miksi siihen on niin vaikea suhtautua neutraalisti ja vain kiltisti sopeutua? Kovasti marmattamalla se oma olo tuntuu entistäkin kurjemmalta; krääk, krääk…
Sama pätee oikestaan moneen. Elämässä on asioita, joihin ei oikein voi itse vaikuttaa muutoin, kuin yrittäen sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Todistin tässä taannoin aivan huikeaa vuorovaikutusta kahden ihmisen välillä ja olin itse, että ”vau!” Se oli ihan jotain ”nextlevelillä” olevaa vuorovaikutusta, jollaista en ollut koskaan kuullut.
MIkä oli tuon yllämainitun vuorovaikutuksen suola? Rehellinen aito puhe, joka perustui niin kokijan tunteeseen, kuin faktaankin ja tietysti toisen rajojen kunnioitukseen ja ihmisarvostukseen. Vastaanottaja tunnisti, tunnusti ja toimi asiallisesti ja aikuismaisen esimerkillisesti. Tuossa vuorovaikutustilanteessa meni kaikki nappiin, ja asiaa ei jääty enää purkamaan toinen toistensa seläntaakse jurputtamaan, tilanteeseen ei vedetty muita mukaan, ei menty persoonallisuuksiin tai tunteet eivät estäneet asiallista keskustelua.
Ylläolevassa on tavoitetta itsellekin, vaikkakaan se ei estä toista ihmistä ”tulemasta silmille” asiattomasti. Tiedän myös, että oma rehellisyys on liikaa monille ja vuosikymmenien aikana olenkin oppinut varovaiseksi sen suhteen, mitä suustani päästelen. Yleensä on parempi, etten sano mitään.
Tunteisiin kun nyt pääsin pienen aasinsillan kautta, niin jäin pohtimaan ihan toisenlaista vuorovaikutuksellista tilannetta, joka sai minut hieman pois tolaltani juurikin sellaisen ”silmille tulemisen” muodossa. Jouduin siis toisen sanallisen oksennuksen kohteeksi syyttä suotta, vain olemalla siinä sopivasti kohdalla. Tämän jälkeen minulla on ollut vaikeuksia pysyä tasapainossa kohdatessani samaisen ihmisen ja ikäänkuin vaistomaisesti välttelen kohtaamasta, kunnes pääsen taas takaisin tasapainoon tukevasti.
Asiat voi ilmaista niin monin eri tavoin ja vaikka kuulijalla onkin vastuu omista ajatuksistaan, tunteistaan jne, ei kenelläkään ole oikeutta kohdella toista huonosti tai peräti väkivalloin. Sanallinen väkivalta on myös väkivaltaa, ja sitä taikka seurauksia ei pidä vähätellä.
Ollessani lenkillä koiran kanssa, en päässyt mielikuvissani irti tapahtuneesta tilanteesta. Mielessäni kertasin asiaa toistuvasti ja edelleenkin se tulee mieleen filminauhana mieleen. Tilanteessa siis traumatisoiduin ja siinä oli jokin triggeri, joka laukaisi minussa jonkin vanhan asian, kehomuiston ja alitajuiseen haudatun tilanteen/tilanteet. Tässä on ehkä se suurin syy, miksi niin tietoisesti välttelen ihmiskontakteja ja sosiaalisia tilanteita. Tasapainoon pääseminen vie oman aikansa, kuten myös pohdinta, miten jatkossa kohtaan vastaavanlaisen tilanteen?
Tasapaino mielen ja tunteiden kanssa on sen verran uutta minulle, että tässä hetkessä harmittaa (lievästi sanoen) joutua pois raiteiltaan. Työ itseni kanssa jatkuu, ja seurauksena on ylimääräistä kuormaa, joka taasen väsyttää ihan fyysisesti. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, koska nyt tunnistan aiempaa paremmin epätasapainon ja erityisesti sen, mikä siihen johti.
Entinen minäni olisi rakentanut tässä vaiheessa suojamuurit, ja jatkanut elämää välittämättä tapahtuneesta ja todennut miten ihminen on ihmiselle susi. Nykyinen minäni huolehtii jo paremmin hyvinvoinnistaan ja sentään välittää siitä, mitä tapahtui.
Loppuviikko meneekin tasapainon hakemisessa ja ennenkaikkea oman hyvinvoinnin varmistamisen parissa. Paljon unta, vähemmän liikuntaa, sopivasti mielekästä tekemistä, hyvää ruokaa ja läheisiä ihmisiä. Kyllä se siitä olo korjaantuu tasapainoisemmaksi pikkuhiljaa.
Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.
Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.
Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.
Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.
Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.
Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.
Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?
Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.
Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.
Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.
Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.
Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
Arki sanana kuulostaa kovin kolkolta ja jotenkin muuttumattomaltakin. Ja sitähän se oikeastaan onkin, kun tarkemmin mietin. Arki on elämän perusraamit, se tietty kuvio, joka toistuu päivästä toiseen jokseenkin samankaltaisena.
Sujuvasta arjesta käsin on helpompi kohdata myös ne elämän muutostilanteet, joita väistämättä ihmisen elon eteen silloin tällöin tipahtelee. Yllättäviä tilanteita, ehkä pitkään odotettuja ja toivottujakin sekä sitten niitä vähemmän mukavia asioita.
Toimivasta arjesta muodostuu kokemus elämänhallinnasta; siitä, että ainakin oman elämän ja mahdollisesti niiden elämä, joista olemme vastuussa asiat sujuvat pääosin moitteetta ja elämä kotona on siedettävää.
Siedettävä elämä koetaan monesti tylsänä elämänä. Mitään erikoista ei tapahdu ja jokainen päivä tuntuu toisensa kopiolta. Se on sitä arkea, puuduttavaa ja tylsää harmoniassa olevaa arkea, johon mieluusti ottaisi loman taikka jotakin muuta kivaa katkaisemaan sitä samana toistuvaa kuviota?
Jotkut saattavat piristää tylsää arkeaan epätervein keinoin ja sitten ovat entistä väsyneempiä arjessaan jatkossa. Oikeanlainen lepo jää toteutumatta esimerkiksi viihteen viedessä kaikki energian ja sitä ei enää riitäkään arjen perussuorittamiseen. Tällainen kierre syntyy todella nopeaan ja saa aikaan jo lyhyellä aikavälillä tuhoisia seurauksia. Väsymistä, uniongelmia, arjen rytmin vääristymiä ja pahimmillaan seurauksena kaikista kasautuneista ongelmista seuraakin sitten masennusta ja muita terveydellisiä ongelmia.
Elämänhallinnan yhtenä kulmakivenä tylsän perusarjen sietämisen lisäksi koen tärkeänä osana ennakoinnin. Ei tarvitse olla ennustaja tai mikään poppamies, löytääkseen syitä ja niiden seurauksia omassa elämässä. Kun vaikkapa valvoo viihteen parissa, silloin kun pitäisi nukkua, tekee ihan tietoisesti valinnan, josta on seurauksensa seuraaviin viikkoihin väsymisen muodossa. Se, mikä on elämässä tärkeää, ohjaa meidän kaikkien valintoja arjessa ja valintojemme kautta muodostuu perusarki, jossa meidän pitää sietää elää.
Valintoja teemme jatkuvasti, kokoajan joko tiedostamatta tai sitten tietoisesti. Ennakointi on hyvin pitkälti tietoisten valintojen tekemistä kaikessa arjessamme. Kaupassa teemme valintoja monien eri tarpeiden määrittäessä ostospäätöksiä, kotona valitsemme tekemisemme tai tekemättä jättämiset ja niilläkin on omat seurauksensa. Se, mikä on tärkeää itselle, näkyy jokaisen arjessa jollakin lailla. Valinnoista seuraa elämänhallinta tai sen puute.
Olen itse sitä mieltä, että kaikelle on olemassa jokin syy ja siihen seuraus. Kun havahtuu etsimään syytä jollekin, joutuu eräänlaiselle tutkimusmatkalle ja vastuu omasta hyvinvoinnista alkaa näyttäytymään oikeastaan kaikessa tämän jälkeen. Valinnoilla on seurauksia.
Esimerkiksi taloudellisessa tiukassa tilanteessa ei välttämättä ole kaikkein järkevintä tehdä jatkuvia valintoja, jotka pidemmän päälle aiheuttavat terveydellistä haittaa muodossa tai toisessa, taikka muutoin aiheuttaa lisää kustannuksia elämään?
Ennakointi elämän eri tilanteissa helpottaa arkea, lisää elämänhallinnan tunnetta ja sitä kautta luo myös jonkinlaista turvallisuuden ja pärjäämisen kokemista.
Olen omalla kohdalla ihmetellyt koko ikäni persoonassani ja elossani tiettyjä erikoisuuksia ja selviä poikkeamia verrattuna suureen osaan ”muita”. Olen ihmetellyt sitä valtavaa työmäärää, jonka joudun tekemään pitääkseni esimerkiksi arjen hallittavana pakettina ja huomaan keksiväni pyörää aina uudelleen ja uudelleen.
Arjen ja yleensä elämän hallittavuus on muodostunut itselle kovin tärkeäksi tekijäksi jo nuoresta saakka. Ehdottomuus tietyissä asioissa on ennenkaikkea itseni hallintaa tilanteissa, joissa kaaos meinaa vallata niin mielen, kuin ympäristönkin. Lasten ollessa pieniä sanoin joskus leikillään, että koko perheellä taitaa olla adhd ja en olisi oikeampaan voinut osua omalla kohdallani.
Sain diagnoosini hieman yllätyksenä, kuin kirsikaksi kakun päälle kruunaamaan kaiken jo olemassa olevan. Minä, joka en tarkalleen ottaen oikein edes uskonut kirjainyhdistelmähaasteisiin, ja pidin neuropsykiatrisia diagnooseja vähän niinkuin muotijuttuina ja osin keksittyinäkin ongelmina selittämään arjen vaikeuksia.
Noh, tässä sitä ollaan ja pureskellaan asia kerrallaan tietoa kirjainyhdistelmähaasteista, jotka kylläkin on ihan tuttuja juttuja itselle. Samaan aikaan en voi olla miettimättä sitä, miten selviytyminen elämässä/arjessa on sujunut hyvin, vaikka hinta siitä onkin maksanut terveyteni uupumisten ja korkean stressin ja sen aiheuttamien ongelmien muodossa. Motivaationa omalla kohdalla on ollut halu kyetä toimimaan elämässä normaalisti, vaikka sen onkin vaatinut hitokseen ylimääräistä työtä ja energiaa.
Lintujen viserrys aamulla lupaa hienoa päivää. Täälläkin, uuden kodin pihapiirissä on ahkera pesintä käynnissä ja sirkutusta on ilo kuunnella.
Lumet olivat osin sulaneet metsäpoluilta, koira nuuskutteli innoissaan lumen alta paljastunutta maata. Itsekin olin haistavinani jo kesän lupauksen, vaikka kevättä onkin vielä jäljellä jonkin verran. Kyllä se kesä sieltä ajallaan saapuu.
Minussa on ehkä herännyt pienen pieni kaipaus kesään, lämpöisiin ja valoisiin päiviin. Ulos pukeminen alkaa jo vähän rasittaa, kerroksia kerroksien päälle ja oikein odotan sitä, kun riittää pelkät kengät ja villatakki ulkovaatteiden virkaa toimittamaan.
Selailin vanhoja kuvia, joiden mukana nousi mieleen omia tunnelmia kuvienottohetkiltä. Haikeutta, iloa, luottamusta tulevaan, onnellisuutta, mutta myös pelkoja, epätoivon ja menettämisen tunteet vilahtelivat joissakin tallenteissa. Pääosin olen kuvannut kuitenkin niitä ilon ja onnellisuuden kokemuksia ja tästä tulikin mieleeni, miten kuvaaminen on hieman jäänyt taka-alalle tässä kevään aikana, monen muun asian viedessä huomioni toisaalle.
Kuvan lehmus ja ylipäänsä muutkin kaltaisensa tuovat erityistä iloa alkukesässä. Lehmuksen kukkiessa tuoksu on aivan käsittämättömän voimakas ja luonnollinen.
Selaillessa vanhoja kuvia, muistan kuinka monesti lenkille lähtiessä mieli oli maassa ja ilo kaukana elämästä ja sitä vaan kulki eteenpäin kivulias askel kerrallaan. Ja sitten se, miten aina jokin ympäröivässä luonnossa ikäänkuin havahdutti hereille, sieltä synkistä tunnelmista ja loppupäivä oli sitten jotakuinkin siedettävää eloa. Jossakin vaiheessa aloin valokuvata näitä iloa tuovia aistihavaintojani lenkkeillessäni ja siitä muotoutui vähän kerrallaan ajatus myös tästä tekeillä olevasta sivustostakin.
Onko siitä jo tosiaan kohta kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne blogiin? Taitaa olla ja olen todella iloinen, että viimein uskaltauduin. Ensimmäisestä ajatuksesta ehti tosin vierähtää se vajaa parikymmentä vuotta, mutta parempi uskaltaa myöhään, kuin ei milloinkaan. Ajan kulumisesta tulikin mieleeni…
Edellisten vuosien suurin anti taitaa olla itselleen armollisena olon opettelun. Kun on koko ikänsä suurin piirtein ruoskinut itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin ja moittinut jopa aiheettakin epäonnistumisista ja niin edelleen. Niin, ja se sitten, kun alkaa laskea rimaa alaspäin ja todeta, että vähempikin riittää ja kun se oikeasti riittää.
Se, kun on vaatinut itseltään täysin kohtuuttomia, venynyt ja vanunut sinne ja tänne, kantanut kaikkien taakkaa sisällään ja unohtanut oman olemassa-olon kaikkineen ollakseen olemassa toisille ja toisten tarpeita varten.
Omat terveydelliset haasteet pysäyttivät minut ihan kirjaimellisesti syvällisemmin pohtimaan elämää ja omaa rooliani tässä kaikessa ympäröivässä maailmassa. Osa kuuluu ehkä ikäänkin, vanhemmiten maailma ei enää näytä samalta, kuin aiemmin ja elämänkokemus on laajempaa ja moniulotteista.
Elämä, se useinkin tapahtuu kaiken arjen keskiössä ja aikojen päästä itsekin huomaa, miten nopeasti aika kuluu. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Hetkeen pysähtyminen pitää opetella, sen olen huomannut ja erityisesti siihen hyvään hetkeen. Jokaisessa päivässä on aina jotakin hyvää, jos niin haluaa ajatella ja se hyvä ei tarvitse olla mitään huippuhienoa taikka arjesta poikkeavaa. Omalle kohdalle riittää vaikkapa luonnon monimuotoisuuden huomiointi ikkunasta käsin, linnun laulu kantautuu sisälle ja se on siinä.
Se, mihin oman huomionsa kiinnittää lisääntyy elämässä. Valinta on aina itsellä tässäkin asiassa. Voit valita vapaasti, huomaatko vain niitä negatiivisia asioita vaiko myös positiivisia juttuja elämässä. Joskus mieli ei tahtoisi päästää irti negatiivisten asioiden parissa rypemisestä ja mielellään se pitää kiinni kaikesta ikävästä, hankalasta. Valinta on kuitenkin mahdollinen ja pitkällä aikavälillä niiden negatiivisten asioiden kuorma kevenee huomattavasti.
Olkaamme siis enemmän itselle armollisia kaikessa, ja pitää muistaa kohdella itseään samoin, kuin kohtelee hyvää ystävää.
Mahdollisimman mukavaa viikonloppua ihan jokaiselle!
