Kesän loppuja

Kulunut viikko on ollut kovin pilvinen, tuulinen ja sateinen. Porottava aurinko tuntuu jääneen historiaan alkavan syksyn myötä. Tänäänkin on kovin pilvistä ja tuuli riepottelee puita. Ilma on hyvin raikasta hengittää. Ulkona on erittäin miellyttävää käydä lenkkeilemässä.

Alkuviikosta kävin kirpparikierroksella tyttären kanssa ja ajatus siitä, miten kierrätys esimerkiksi vaatteiden osalta on siirtynyt osaksi luontevaa kulutusta lapsilleni, lämmitti mieltäni kovasti. Löysin itsekin jälleen pienesti pari astiaa rikkoontuneiden tilalle. Tytär teki myös hyviä löytöjä, ja sai sen, mitä lähtikin etsimään.

Loppuviikosta suuntasimme nuorimmaisten kanssa pääkaupunkiseudulle retkelle, kohteena Suomenlinna. Otimme mukaamme myös meillä hoitopäivää viettävän mummon pikkuisen poikasen ja koira pääsi päivän ajaksi toisaalle hoitoon. Päivä oli matkoineen kaikkineen mukava, mutta raskas.

Söimme miehen tekemiä herkkueväsleipiä parkkipaikalla, ennen siirtymistä julkisiin kulkupeleihin, alkaen metrosta ja päätyen lopulta Suomenlinnan lauttaan. On se helppoa ja nopeaa liikkumista paikasta toiseen siellä Helsingin päässä. Meilläpäin ei ilman omaa autoa voi edes kuvitella elävänsä, julkista käyttäen esimerkiksi töihin meneminen kestäisi ikuisuuden ja silti ei vuorotyöläinen ehtisi ajoissa perille, kauppareissusta puhumattakaan. Välimatkat on pelkälle pysäkille usein kilometrejä.

Ihmisvilinä, vaikkei ollutkaan mikään pahin ruuhka-aika, kävi koko porukan aistien päälle ja totesimme jokainen, ettemme voisi elää siinä ympäristössä eli pääkaupungin tohinassa. Liikenteen kova meteli yhdistettynä ihmisistä lähteviin ääniin tuntui ylittävän sietorajan monessa kohdin. Kykenimme silti kaikesta huolimatta nauttimaan päivästämme, pikkuinenkin unohti uhma-ikänsä kotiin ja nautti parivuotiaan tavoin uusista jännittävistä kokemuksista eri liikennevälineiden kyydeissä sekä jahdatessa mm. lintuja.

Suomenlinnaa kiertelimme omaan tahtiimme ja totesin, ettei yhdessä eikä kahdessa päivässä koko saarta ehdi käydä. Historiaa olisi niin paljon nähtävillä. Itselle tuli siellä ollessa sellainen olo, kuin olisin joskus siellä joskus käynyt. Tiedän kuitenkin, etten ole ja uskon nähneeni vain unta taannoin samoista paikoista.


Punaiset viinimarjat tuli kerättyä lauantaina ja hämmästelin, kuinka isoja terttuja olikin pensaikon suojiin päässyt kasvamaan. Keräys sujui nopeaan ja pääsen mehustushommiin. Pusikoihin jäi vielä useampi ämpärillinen ja hieman harmittelen, ettei meille pakkaseen mahdu yhtään enempää mehua talveksi.

Pienesti jäämme jännittämään, toteutuuko säätieteilijöiden ennustukset alkuviikon myräkästä. Iltalenkillä aurinkokin pilkahti juuri ennen painumistaan vuoren taa ja ulkona tunnelma oli jotenkin odottava. Ympäristön hiljaisuus ja matalalla kulkevat pilvilautat loivat hyvin erikoisen tunnelman, jopa hieman pelottavan fiiliksen, ihan kuin jonkun kauhuelokuvan alkutunnelmat tai jotakin.

Puuhaa on riittänyt koko edelliselle viikolle ja ensi viikolla alkaakin jo koululaisilla uusi lukuvuosi. Koulun alku tarkoittaa meilläkin pienesti erinäisiä hankintoja, jotta koulussa käynti mahdollistuu suht kivuttomasti. Vanha reppu antoi vetoketjustaan periksi keväällä, joten sellainen ainakin pitäisi löytää. Kynät ja muut pikku tilpehöörit tuppaavat katoamaan koulussa ja niitäkin pitää uusia tasaiseen tahtiin. Ehkä pitää etsiä myös jotakin vaatetta, vaikka kyseinen nuori ei niin hirmuisesti (ainakaan vielä) välitä vaatekaupoissa ravaamisesta.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Syksyn tuntua ilmassa

Ihan kuin syys tekisi tuloaan? Aamusumua, koivunsiemeniä tiet tulvillaan, sateita ja viileitä ilmoja. Minua ei hirmuisesti haittaa aikaiset syyskelit, ei yhtään. Päinvastoin. Syksy on ehdottomasti paras aika vuodesta.

Syksyiset päivät on siedettävän lämpimiä ja yöt viileitä. Tarkenee hyvin, muttei ole liian kuuma, vaikka lämpimistä ilmoista pidänkin. Vuosi ikäänkuin päättyy syksyyn ja uusi kierto alkaa kehittyä luonnossa.

Tuumasin tuossa viikonloppuna, kuinka seuraavien viikkojen aikana minun olisi tarkoitus siivoilla, yllätys yllätys taasen ja laittaa kotia syksyiseen kuosiinsa. Vaihdan mattoja, verhoja ja järjestystä siivousten lomassa.

Mielelläni olisin käynyt metsässä, keräämässä mustikat pakkaseen. Tänä vuonna homma piti unohtaa suosiolla selän vuoksi. Kerään ja mehustan mummolan puskista viinimarjat talveksi, siinä on parin päivän työ ja se riittää tähän hetkeen.

Ihastelen ulkoillessa kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, syksyssä värien eri sävyt on parasta silmäkarkkia.

Mukavaa viikonlopun alkua!

Hetkiä; ne mitkä jäävät mieleen

Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…

Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?

Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa

Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.

Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.

Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.


Arabia 1962

Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.


Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!

Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Uusi päivä, uudet kujeet

Ylläoleva lause kuvastaa joinakin hetkinä omaa tunnetilaani. Olo on odottava, ikäänkuin aavistus jostakin uudesta ja mukavasta.

Toiveajattelua kenties? Itsensä positiivista psyykkaamista ehkäpä? Jotain sellaista sen on pakko olla? Minun on hieman vaikea käsittää näitä positiivia tunnetiloja, jotka kumpuavat sisältäni ihan samoin, kuin aikoinaan lapsuudessa.

Muistan lapsuudestani sen, miten jokainen aamu oli uusi seikkailu pienen ihmisen elämässä. Jokainen aamu oli jännittävä, positiivisella tavalla.

Sitten tilanne muuttui, ja jokaisesta aamusta tuli jo itsessään hirmuinen selviytymiskamppailu, joka alkoi jo ennenkuin ehdin silmiäni avata. Sitä sitten jatkuikin vuosikymmenet ja totesin, etten ole aamuihminen ollenkaan.

Olen nyt vuoden verran opetellut heräämään aikaisin aamulla ja voiton puolella ollaan tämän projektin kanssa, juhuu! Samaan syssyyn olen ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään omaa negatiivista ja väsynyttä sisäistä kamppailua toiseen suuntaan onnistuen siinäkin loistavasti. Enää ei ensimmäinen ajatus unien jälkeen ole väsynyt mantra, siitä miten kurjaa on nousta taas väsyneenä ylös…

Omien ajatuskuvioiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan silloin, kun johonkin on niin kovasti piintynyt. Huomaan nykyisin, miten alan jälleen tuntea samaa lapsuuden mielenkiintoa uusiin päiviin ja en muistanutkaan, miten mukavaa sellainen jännitys on. Ajatella, ihan kokonainen päivä, ja mitä tahansa mukavaa voi olla tiedossa seuraavan kulman takana 🙂

Uman elämässä on myös tapahtunut hurjan paljon positiivista kehitystä aiempiin vuosiin verrattuna. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, kuinka en saattanut uskoa ikinä todeksi tilannetta, mikä tänä päivänä on mahdollista. Uma on sosiaalistunut positiivisten koirakokemuksien kautta.

Yhtenä päivänä kävimme Uman kanssa aamupyöräilyllä, (kyllä, pitkästä aikaa taasen ja olipahan mukavaa) ja ajelimme koirapuistoon huilahtamaan. Hetken päästä puistossa oli kahdeksan eri ikäistä, kokoista ja rotuista tuttua koiraa ja Uma nautti olostaan ihan rauhassa, yrittäen välillä osallistua leikkiin mukaan itsekin. Muutos on aivan uskomaton, koska Uman käyttöohjeisiin kuului alunperin välttää koirapuistoja ja muita koiria. Nyt siis olemme siinä tilanteessa, että Uma on saanut niin paljon positiivisia kokemuksia muiden koirien kanssa olemisesta ja puistoilu on Umalle tuttujen kanssa enemmän kuin mieleen.

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on myös tapahtunut paljon positiivisia asioita, jotka johdattavat minut oman elämäni jäljille, aikaan ennenkuin hukkasin koordinaatit ja suunnan muiden kertoessa millainen minun pitäisi olla ja mitä ajatella ja mistä asioista saan olla kiinnostunut jne. Monissa asioissa juodun palaamaan siihen lapsuuteni minuuden kokemukseen, siihen mihin muut ihmiset eivät olleet ehtineet vaikuttaa ja sieltä käsin lähteä rakentamaan uudelleen kadonnutta minääni. Prosessi on vasta aluillaan, ja hitsi miten jännittävää elo on jo nyt, ihan kuin lapsuudessa, jolloin vielä kaikki oli mahdollista.

Kesä, ihana kesä

Kesä alkaa olla mielessäni vuoden parhainta aikaa. Tai ainakin nyt tuntuu siltä. Olen jo useampana vuonna oppinut nauttimaan lämpöisistä ilmoista, linnunlaulusta, tuoksuista ja vehreydestä. Kesä tarjoaa kaikille aisteille elämyksiä, jos niitä vain haluaa vastaanottaa. Kuumuudenkin voi oppia selättämään itselle sopivin keinoin ja asenne tässäkin asiassa ratkaisee jo paljon.

Vihreän eri sävyt ojanpientareella; aurinko paistaa vielä matalalla, luoden pieniä säteitään korostaen varjoisia kohtia ”pusikossa”. Jälleen, yksi hetki elämässä, kun koen iloa hyvin pienestä.

Onnea on: Vihreä luonto!

Mikä asenne? Niin, se juuri. Itse taisin mokata oikein perusteellisesti äskettäin oman fyysisen olotilani kanssa. Kuumuus itsessään jo aiheuttaa minulle tavallistakin uupuneemman voinnin ja mitä menin tekemään? Aamuisen seitsemän jälkeen kuljetun lenkin jälkeen otin tavanomaiset päikkärit parvekkeen riippukeinussa ja kuulostelin oloni jokseenkin hyväksi ja se tarkoitti minulle sitä, että pääsin aloittamaan kiukkutuolin maalausta. Osasin hiljakseen tehdä työni ja energiaa jäi vielä roimasti yli (mikä on tätä nykyä hyvin harvinaista). Hetkellisen mielenhäiriön saattelema käytin Umpan pikapissillä puolenpäivän jälkeen ja kiinnitin koiran varjoon ja painuin itse siirtelemään kiviä ja repimään rikkaruohoja jäljellä olevalta noin neliön kokoiselta alalta. En yhtään ajatellut maalikerros kakkosta, mikä pitää parin tunnin sisällä laittaa rungon päälle ja jalat huusivat kyykkimisestä hoosiannaansa vapisten kuin haavanlehdet. Hyvä minä! Innostun energiasta, ja ja ja sitten en osaa säästellen sitä käyttää.

Niin, se asenne tosiaan. Valitus kuumuudesta ja ikävästä olosta ei tunnetusti auta yhtään, päinvastoin. Valittaminen saa asian kuin asian tuntumaan vieläkin ikävämmältä ja kurjemmalta. Mitä sitten, jos ei saa valittaa? Järkeily on yksi hyvä keino hakea oikeanlaista asennetta; Kesä ja kuumaa on vuodesta vain muutamia viikkoja pahimmillaankin. Haluaako joku oikeasti pilata nämä muutamat viikot itseltään valituksen kera ? Voisiko miettiä, mitä hyvää tulisi valittamisen tilalle, taikka mitä hyvää ja positiivista lämmin ilma mahdollistaa?

Kuumaa on, varsinkin kun tekee jotakin fyysistä työtä tai työhön verrattavaa. Minua ei myöskään oma valitukseni auta tippaakaan, itse mokasin ja itse myöskin kärsin ja yritän löytää tasapainoa edelleen levon ja fyysisen tekemisen välimaastosta. Joskus kantapään kautta saatu oppi on se parhain oppi. On etsittävä niitä toimivia ratkaisuja aktiivisesti, uskallettava kokeilla, hakea itselle sopivia juttuja, juuri siihen omaan elämään, myös kuumuuden kanssa eläessä. Öitä hieman helpottaa, kun vielä toistaiseksi yöt on olleet viileitä ja saa nukkua ovet ja ikkunat auki.

Mamma nukkuu ylhäällä omassa pesässään ja Umppa on kotiutunut muutaman vuoden kokemuksella omaan paikkaansa partsilla. Vielä on viileää aamupäivisin varjossa ja illalla auringon painuessa vuoren taakse.

Luonnossa on hyvä olla

Iltakävelyllä harvemmin enää jaksan kiinnittää huomiotani ympäristööni ja harvemmin siis huomaan mitään ihmeellistä, tai erikoista. Menneenä viikonloppuna sain valokuvaan erikoisen otuksen, joka harvemmin kenenkään kuvissa esiintyy.

Kävelin jo ohikin, muttei otus reagoinut minuun mitenkään ja palasin takaisin pari askelta ottaakseni kuvan. Siinä se vaan istui takertuneena puunrunkoon ja antoi minun häärätä ihan likellä reagoimatta läsnäolooni.

Mietin, oliko lintu jotenkin rikki, kun poseerasi kamerani edessä, kuin vanha tekijä, pörhenteli ja käänteli päätään puolelta toiselle.

Elämässäni tapahtuu tällä hetkellä paljon ja montaa asiaa on selvityksen alla terveyden puolesta. Olisin päässyt elämässäni ehkä hieman helpommalla, mikäli samat asiat olisi olleet tiedossa jo aiemmin. Yritän tsempata ja miettiä, että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Tosiaan, kroppa on antanut kaikkensa työelämälle hoitoalalla ja nyt se on myös virallista. Näin ei olisi käynyt, jos työnkuvani olisi ollut toisenlainen alusta alkaen ja fyysisesti työ olisi ollut kevyttä jne. Mutta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Työn ääreen ei kuitenkaan itseään saa tappaa, vai kuinka?

Luonnossa, ihan jo omassa lähiympäristössä, on paljon silmäniloa. Luonnosta kannattaa nauttia ja opetella huomioimaan sitä eri aistein. Luonto muuttuu jatkuvasti, oman kiertonsa mukaisesti ja kahta samanlaista hetkeä on liki mahdotonta kokea.

Mihin asioihin itse kiinnität huomion kulkiessasi ulkona? Väreihin, eri sävyihin? Ääniin, hajuihin vai tunnelmiin? Lämpötilaan, ympäristössä tapahtuviin liikkuviin asioihin kuten pilviin, kasvustoihin, tuuleen?

Suosittelen ulkoillessa herkistämään eri aistikanavien kautta tulevaa informaatiota ja ulkoilusta tulee enemmän rentouttavaa ja voipi iloakin löytää ihan pienenpienistä huomioista.

Tänä vuonna ympäristön vehreys on näyttäytynyt minulle täysin uusilla sävyillä ja runsaudellaan. Olen hämmästyneenä ulkoillessa miettinyt, enkö ole aikaisempina vuosina nähnyt ympäristöni vehreyttä, eli siis kiinnittänyt huomiotani vihreään runsauteen? Luonnontilainen rehevyys on kaunista katseltavaa ja uskoisin eri lajien viihtyvän ja lisääntyvän mainiosti, erityisesti pölyttäjät, joiden selviytyminen alkaa sekin olla kiinni ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Luonto kuuluu kaikille.

Mahdollisimman hyviä hetkiä toivottelen jokaiselle lukijalle!

Vuorovaikutus on taitolaji

Rakas päiväkirja!

Mielenpäällä olisi miljoona ja sata asiaa, joista voisin edes jotain kirjoittaa; Ulos tuolta pimenevästä laatikosta, jota pääksikin kutsutaan. Olisi myös kattava valikoima erilaisia tunteita, tuntemuksia liittyen juurikin tuon laatikon ajatuksiin.

Minulla on kuitenkin valinnan mahdollisuus, jota käytän tietoisesti ohittaen ikävimmät asiat, erityisesti ne jutut, joille en itse yksinkertaisesti mahda mitään; Ne joihin en itse voi vaikuttaa millään tavoin. Säästyn samalla näiden juttujen aiheuttamista ikävistä tunteista myös.

Minun ei auta kuin toivoa ja luottaa asioiden järjestyvän parhain päin ja vain yrittää olla murehtimatta liikoja. Asioilla on tapansa järjestyä!

Avaan hieman, kuitenkin. Joskus tieynlaiset kohtaamiset jonkun ihmisen kanssa voivat herättää minussa tunteen, ettei tule kuulluksi, ymmärretyksi, taikka toinen ymmärtää joko tahallaan tai vahingossa sanoman väärin. Kommunikaatio ei toimi, joko sen toisen tai itsen vuoksi. Syntyy ymmärryksiä puolin ja toisin, asiat ohittavat toisensa yhtä nopeasti, kuin kaksi vastakkaisilla kaistoilla ajavaa autoa moottoritiellä; viuh, viuh, viuh….

Vuorovaikutuksessa ei siis synny aitoa kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Monet asiat vaikuttavat onnistuneeseen kohtaamiseen toisen kanssa, vuorovaikutuksen epäonnistumiseen riittää yksikin pieni, väärässä paikassa ilmaistu ele, sanoista puhumattakaan. Joskus jo pelkkä toisen olemus kokonaisuudessaan viestii kohtaamattomuuden mahdollisuutta.

Onnistuneeseen vuorovaikutukseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aina molempien osapuolien tahtotila ja kyky ilmaista itseään sekä kyky ymmärtää toisen sanoma. Onneksi vuorovaikutusta voi opetella ja oppia läpi elämän.

Päivittäin ulkoillessa, säässä kuin säässä, kävellessä hihnan toisessa päässä, vastaan tulee kaikenlaista kohtaamista erilaisten ihmisten (eläinten) kanssa. Jotkut kohtaamiset jäävät mieleen paremmin, toisten kohtaamisten jäädessä unholaan nopeasti.

Sain itse eräänä aamuna tuossa taannoin palautetta. Itsestäni. Palaute tuli täysin vieraalta ihmiseltä, joka pysäytti minut ja koiran ollessamme aamulenkillä. Hän oli myös aamulenkillään koiran kanssa.

Ihminen, joka pysäytti meidät ihmetteli kovasti minulle, miksi hänen koiransa aina alkaa räksyttää ja haukkua nähdessään meidät. Ja hän kysyi minulta, olenko ihmetellyt hänen käytöstään, kun hän väistelee meitä ollessamme samoilla teillä samaan aikaan. Sanoin, etten ollut kiinnittänyt hänen liikkumiseen mitään sen kummempaa huomiota kuin, ettei hän halua kohdata kadulla ja ymmärrän oikein hyvin, kun hänen koira reagoi niin voimakkaasti.

Yllätys oli ehkä pieni sana kuvaamaan tuntemuksiani, tyypin tokaistessa ihan muitta mutkitta ja suoraan hänen koiransa pelkäävän minua, koska minä kävelen niin vihaisen näköisenä lenkillä, kun joskus harvan kerran olemme kohdanneet kadunpätkällä ja hän itse väistelee meitä koiransa aiheuttaman rähinän vuoksi.

Niin, minua ei hirmuisesti hymyilytä siinä tilanteessa, kun keskityn haukkuvan ja rempovan koiran ohitukseen ja ei, en todellakaan pysähdy ja päästä sellaista koiraa omani lähelle, joka hampaat irvessä ja suu kuolaa valuttaen haukkuu itsensä henkihieveriin ja repii omistajaansa hihnasta, jota kaksin käsin pidellään kiinni omistajan jarruttaessa kantapäiden varassa menoa.

Ja kyseisen tyypin mielestä minä olen syypää hänen koiran käytökseen, koska minä olen niin vihaisen näköinen. Niin hän sanoi, suoraan ja rehellisesti.

Siinä tyypin jututtaessa, Umppa istuskeli ja makoili hiljaa kiltisti jalkojeni juuressa, eikä provosoitunut milläänlailla toisen koiran yrityksiin saada aikaan haukuntakilpailu. Aikansa siinä muristuaan, haukuttuaan toinen koira rauhoittui epämääräiseen ravaamiseen hihnanmitan verran. Lähtiessä tyyppi tokaisi, ettei koirani olekaan mikään pelottava otus ja hän oli tyytyväinen, kun oma koiransa rauhoittui ja lopetti rähinänsä. Oliko kyse sittenkin kuitenkin koirastani?

Olen jostain kuullut, että huskyn elekieli on vaikeasti tulkittavissa muiden koirien taholta. Se varmaankin pitää paikkaansa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Olen kuullut jokseenkin usein vastaantulevilta koiran ulkoiluttajilta, miten juuri heidän koiransa ei pidä huskyista taikka heidän koiransa pelkäävät huskyjä. Ihmisen elekieli on myös tulkinnanvarainen ja se riippuu tulkitsijan aiemmista kokemuksista.

Elekielen ollessa ristiriidassa puheiden kanssa, elekieli paljastaa yleensä totuuden. Ja tämän perusteella olen itse tulkinnut, kuinka itseasiassa moni vastaantuleva koiranulkoiluttaja itse pelkää huskyjä, ei se hihnan päässä oleva talutettava, joka vaistoaa kuitenkin omistajansa tunnetilat ja reaktiot, vaikkei ihminen itse olisi perillä omista reaktioistaan.

Nostan hattua tälle tyypille, joka uskaltautui sanomaan suoraan oman ongelmansa minulle. Harmi vain, etten voi, enkä halua muuttaa omaa olemustani miellyttääkseni toista; ollakseni vähemmän pelottava tai vihainen kulkiessani kadulla. Sama pätee koiraan. Palaute tuli kuitenkin vastaanotettua, täysin vieraan ihmisen suusta rehellisesti. Suoraan sanoessa asia ei jäänyt tulkinnan varaiseksi.

Ylläoleva esimerkki kahden ihmisen (ja eläimen) kohtaamisesta oli vuorovaikutuksellisesti selkeä. Tilanteessa toinen kertoi rehellisesti oman näkemyksensä ja arvostan suuresti aidosti rehellistä puhetta. Monesti vuorovaikutus perustuu pelkkiin olettamuksiin, luuloihin ja metsäänhän siinä mennään silloin pahasti, koska vuorovaikutus ei ole rehellistä; olettamukset ja luulot kun eivät ole totuus. Joskus sitä voi jäädä miettimään, miksi toinen sanoi niin tai näin.

Ihmisen ulosanti on riippuvainen monista tekijöistä. Esimerkiksi voimakas koettu kipu ei saa ketään hymyilemään tai liikkumaan iloisen rennosti. Koetut sisäiset tunteet saavat aikaan kehonkielessä muutoksia, aina ei voi olla se parhain päivä ,kohdatessa satunnaisesti lenkillä ja sitä ei vihaisen ilmeen ihmettelijä voi tietää.

Valinta on sinun

Onhan ollut ihania lämpöisiä päiviä ja sama näyttää jatkuvan vielä. Puihin on puhjennut hiirenkorville lehdet ja vihertävä vehreys kasvaa kohisten ympäristöön.

Parveke on nyt siistitty ja siellä viihtyy kahvikupposen äärellä hetken, jos toisenkin nauttien lintujen konsertista, joka ilokseni peittää paljon ympäristön muuta melusaastetta. Melusaaste eli jatkuva autojen/mopojen hurina, tehtaiden ja junien kolinat yötäpäivää, lisääntynyt ja päivittäinen helikopteri,- ja muu lentoliikennöinti alueemme ylitse jne. Onhan tuota kaikenlaista saastetta, johon ei tämmöinen yksittäinen ihminen voi oikein vaikuttaa, muuten kuin laittamalla ikkunat ja ovet säppiin, jos korviin oikein sattuu.

Mutta, sitä en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roskaavat ympäristöään? Roskaaminen on jotenkin sanoinkuvaamattoman ällöttävää ylipäänsä, saati aikuisen ihmisen tekemänä. Aikuisen luulisi jo tietävän/osaavan toimia silleen ”aikuisten oikeesti”.

Yhtenä päivänä ollessani aamukävelyllä koiran kanssa, näin kuinka päiväkodin pikkuiset hoitajineen keräsivät kävelytien varrelta ja puistoalueelta jätesäkkiin toisten luontoon heittämiä ROSKIA! Ilmeisesti ympäristökasvatukseen liittyvänä osana nämäkin pikkuisetkin pääsivät kampanjoimaan paljon mainostettua roskienkeruukampanjaa. Omat lapseni ovat käyneet samaa päiväkotia ja siellä ympäristötietoinen kasvatus oli sydämen asia koko henkilökunnalle, ei huono teema ollenkaan mielestäni. Oppi näkyi mukavasti myös kotona ja tuki hyvin kodin kasvatustyötä.

Lasten roskien keruu aiheutti minussa monenmoisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Pienet olivat kuitenkin sen ikäisiä, etteivät yksin saisi liikkua siinä ympäristössä, joten he keräsivät puhtaasti toisten, isompien ihmisten luontoon heittämiä jätteitä. Yksi lapsista yritti kerätä jätesäkkiin myös koirankakkaa, jonka hoitaja onneksi kielsi.

Meilläpäin ei ole kaupungin taholta panostettu julkisiin katujen varsilla oleviin roskiksiin ja niitä ei löydy oikein mistään enää (ne vähätkin on poistettu ilmeisesti ilkivallan takia) kävelyreiteiltä valitettavasti. Ja vaikka niitä roskiksia olisikin, tuskin roskat löytäisivät siltikään oikeaan paikkaan?

Kaikki kasvatus lähtee aikuisista, jotka omalla esimerkillään näyttävät muillekin, kuinka toimitaan erilaisissa tilanteissa, myös ympäristössä. Lapset näkevät paljon liikkuessaan ulkona, he ottavat mallia aikuisten ja muiden lasta itseään vanhempien lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Näiden lämpimien päivien aikana parvekkeellani tulee istuttua enemmänkin ja samalla sitä kuulee ja näkee kaikenlaista kulkijaa menevän ohitse läheisellä jalankulkuväylällä. Ihmiset ohi kulkiessaan eivät välttämättä tiedosta, että heidät nähdään ja kuullaan siinä selvästi.

Olen kyseisellä katuosuudella ihmetellyt, kuka heittää koirankakkapussejaan, joko ihan tielle tai pöpelikköön? Ja nyt se henkilö jäi kiinni itse teosta, pusikko vaan rapisi koiran tehtyä tarpeensa ja ihmisen viskatessa jätökset muovipussissa melkein meidän takapihalle. Se sai sappeni kiehumaan välittömästi.

Kuka aikuinen on oikeasti niinkin idiootti, että viitsii kerätä ne koiran kakat muovipussiin ja sitten heittää kyseisen pussin luontoon? Eihän tuo toimenpide edistä luonnon puhtaanapitoa ollenkaan, päinvastoin. Muovi, kuin muovi saastuttaa luontoa, paljon puhutulla mikromuovilla ja muilla kemikaaleilla ja eihän se koirankakka mihinkään häviä siellä pussissa. Onko tälläiset koiralliset pussiheittelijä- ihmiset muutoinkin välinpitämättömiä luonnon suhteen ja onko nämä nyt niitä ihmisiä muutenkin, jotka heittävät kaikenlaiset muutkin roskat ympäristöön? Joita sitten pienet päiväkotilapset keräävät osana ympäristökasvatusta?

Mikä ihme siinä on, että kannetaan roskaa mukana, ja sitä jätettä ei viitsitä kiikuttaa kotiin asti? Kun kuitenkin jaksetaan se luontoon ottaa mukaan? Eihän ne roskat kuitenkaan itsestään sinne luontoon pääse, vaan ihmisten välinpitämättömyyttä sellainen on.

On oikeastaan hieman harmi, etten ole sellainen röyhkeä ihminen, joka olisi huutanut koirankakkapussin heittelijän perään parhaat valitut sanat. Kakka ei paljoa paina, sen kakkapussin jaksaa kantaa kotiin asti, jos matkalla ei ole soveltuvaa roskista. Luonto ei ole oikea paikka hävittää koirankakkapusseja, ei edes silloin, vaikka pussi olisikin maatuvaa lajiketta. Koirankakka on jäte, siinä missä se muovipussikin on.

Ylipäänsä ympäristön roskaaminen on vastuutonta keneltä tahansa. Mikään tekosyy ei oikeuta ketään, jättämään luontoon roskia muiden siivottavaksi. Jokainen huolehtisi omat jätteensä omaan roskikseensa, ongelmaa ei olisi ja ihmetellä pitää, onko ympäristöään roskaava ihminen tyhmä, välinpitämättömyyden lisäksi? Ympäristön roskaaminen on aina tietoista toimintaa, se on joka kerta oma valinta toimia joko oikein tai väärin. Miksi niin moni valitsee toimia väärin?

Mitä ajatuksia roskaaminen sinussa herättää?

Kevätpuuhia

Kohta on kesä, ja odotan kovin lämpöisiä kelejä alkavaksi. Sitä, ettei aina tarvitse pukeutua moniin kerroksiin ulkovaatetta tai, ettei aina palele ulkosalla. Odotan, että saisin muutamia kukkia silmäniloksi parvekkeelle ja jopa niitä helteitä. Edellisen talven kylmyys tuntuu vieläkin luissa ja ytimissä.

Viimepäivinä olen puuhastellut pienesti parvekkeen kimpussa. Maalausurakka parvekkeella siirtyi kunnon vesipesusta ja puhtaalle lattialle sain monen vuoden haaveilun jälkeen uuden, vaalean ja pehmeän maton jalkojen alle. Viimekesäksi hankittu kankainen roikkuva istuin pääsi paikoilleen yli vuoden odottelun jälkeen ja tulihan se jo kokeiltua hyväksi hankinnaksi siivousten päättyessä.

Kiukkutuoliprojekti etenee hitaasti, mutta varmasti ja tarveaineet uudelleen päällystämiseen on kasassa. Jännityksellä hieman odotan, tarvitsenko järeämpää välinettä niittien kiinnitykseen? Materiaalit on uusvanhaa eli kierrätysmeininki jatkuu tässäkin projektissa. Tosiaan ainoa uutena ostettu on valkoinen nahka päälliseen. Kaikki muu löytyy kotoa jo valmiina (maalit, tuolin sisukset). Nyt vaan peukut pystyyn, että saan kasattua tuolin käyttöön.

Lämpimän ilman vuoksi Umppa halusi aamulenkiltä oikotietä kotiin aamusella ja siitä hyvästä käytin säästyneet energiani sitten Operaatioon Harjaa Husky, karvat vain pöllysivät sen tunnin ajan. Alkuun yritin keräillä suoraan pussiin karvatuppuja, lopulta keräilin villoja maasta ja omat vaatteeni menivät suoraan koneeseen mustan värin vaihtuessa valkoiseen. Työsarkaa vielä turkin kanssa riittää, tämä oli vasta ensimmäinen harjaussessio ja luulen Uman pääsevän pesullekin lähiviikkojen aikana.

Etupihan kanssa on myös tapahtunut edistystä ja sain markkinoitua idean myös miehelle, jonka apua tarvitsen saadakseni hommat aluilleen. Hieman betonilaattaa jalkojen alle ja idea varjoisasta kahvittelupaikasta ulkosalla saa tuulta siipiensä alle. Samalla sisäänkäynnin ilme muuttuu paremmaksi.

Ikkunoiden pesua olisi tiedossa, vaan vesiämpärin kantaminen ja huonekalujen siirtäminen taitaa tulla esteeksi siihen hommaan. Toisaalta, katsoessani ulos auringon paistaessa ikkunaan, niin noh, pakkohan nuo olisi pestä jokatapauksessa. Toteutus vaatii hieman enemmän mietintää, kuinka selvitä urakasta. Joskus kokeilin käyttää ikkunoiden pesussa oikotietä suihkeen ja pyyhinnän muodossa; lopputulos ei ollut kovin mairitteleva. No, katsellaan tätäkin ja ehkä jonain päivänä ikkunat (kin) on pestyinä.

Olisi niin helppoa, jos voisi raskaimmat kotityöt ulkoistaa jollekin muulle, mutta sellaisesta voin vain haaveilla. Kun kodin kaikki työt on omalla vastuulla, ja kun kroppa tekee tepposiaan, yhtälö ei ole ollenkaan mukava. Mieli tekisi tehdä ajallaan kaikki työt, vaan kun keho ei ole yhteistyössä. Yritän kuitenkin sinnikkäästi olla masentumatta, harva nykyisin saa apua omiin kotitöihinsä, ellei ole kykyä maksaa siitä lystistä. Viimeaikoina olen paljon joutunut miettimään kotia sillä silmällä, että mitä vielä voin tehdä, mistä vielä luopua, jotta saan pidettyä yllä tietyn tason vaikkapa siivouksien tai oman jaksamisen kanssa.

Viimeisin suuri haaste on ilmennyt imuroinnin kanssa, varsinkin mattojen imuroinnista on tullut erittäin kivuliasta ja haastavaa ja joudunkin luopumaan syystä kaikenkarvaisista pehmeistä matoistani, siirtyen johonkin helpommin imuroitavaan mattolajiin. Vaan niin se menee, on tehtävä ratkaisuja oma vointi edellä ja aina ne ratkaisut eivät ole miellyttäviä.

Roikkuva tuoli on jo kokeiltu toimivaksi ja hyväksi selän lepuuttajaksi. Kuvan kukkanen pääsee vielä roikkumaan, jahka aluslautasen saa pysymään jollakin konstilla, ettei multainen vesi heti ensi kastelussa sotke juuri pestyä lattiaa ja uutta mattoa.

Hyvää kesän odotusta kaikille!!!

Onnistunut loma

Yksin reissussa, on asia, mitä en olekaan kokenut aikoihin ja tätähän voisi harrastaa enemmänkin. Tai, enhän ihan yksin reissaa, koira on mukana siellä missä minäkin.

Pieni maiseman vaihdos sillointällöin ei tekisi jatkossakaan huonoa, päinvastoin. Sitä vain unohtaa kaivata pientä taukoa arkeen, eläessä joka päivä lähes sen saman rytmin mukaisesti.

Olen ollut itsekseni matkassa viimeksi ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja siitähän on yli kaksikymmentä vuotta. Huh, mihin aika rientääkään.

Tyttären luona kyläillessä tajusin, miten emme ole viettäneet aikaa kahdenkesken oikeastaan ikinä. Vanhimpana sisaruksena tytär jakoi minun huomion ja ajan nuorempien sisarustensa kesken.

Nyt sitten viimein vietimme aikaa paljon kahden, ulkoilimme ja elimme ihan tavan arkea. Suuren suuri ikävä kaikkosi ainakin hetkeksi ja oli itselleni vapauttavaa huomata aikuistuneen lapseni pärjäävän vastuuntuntoisesti elämässään.

Uma ulkoili paljon, viettäen aikaa omasta halusta pihamaalla luuta kaluten ja pötkötellen haravoitujen lehtien kasassa. Lenkillä ollessa koira nautti viimeisistä puhtaista lumikylvyistään ikäänkuin tietäen talven jääneen taakse. Uman ruoka vaihtui lennosta toisenlaiseen ja positiivisina vaikutuksina sanottakoon uudenlainen vireys sekä kakkamäärien pienentyminen ja laadun parantuminen. Yritti Uma myös pysyä lajitoveriensa perässä, päästessään kirmaamaan vapaasti puistossa.

Kevät eteni pohjoisessakin ihan silmissä ja moni palaava lintulaji ilmoitti olemassa-olostaan äänillään. Jäisellä merellä ei enää loppuviikosta uskaltanut kävellä, vaikka pilkkijöitäkin siellä vielä näkyi harvakseltaan lokkien saattelemana saaliin toivossa. Näkyipä jäällä seisoskelevan merikotkakin, joka kuulemma siinä lähistöllä asustelee. Iso otus ja jos en olisi tiennyt asiasta, olisin luullut kissan eksyneen jäälle.

Mielelläni lähden toistekin kyläilemään, joko yksin tahi koko poppoon kanssa. Tilaa tyttären luona onneksi on, joten sen puolesta ei tarvitse majoitusta miettiä. Junaillen ei ole järkeä liikkua, mikäli joskus päätämme lähteä, autoillen pääsee sitten edullisemmin ja ajajia alkaa löytyä useampia jatkossa, joten koko matka ei sitten ole ajon puolesta minun harteillani.

Lähtiessä pohjoisesta toppatakkini oli oikein oiva varuste hyisen ilman vuoksi ja kotona asemalla olikin vastassa sellainen lämmin lehahdus ja niin voisinko sanoa jopa kesäinen keli mittarin näyttäessä reilusti yli kymmentä plussaa. Lumet olivat odotetusti kadonneet kotikulmilta viikon aikana ja ihan kesäinen olotila valtasi mielen kuunnellessani iltalenkillä lintujen kova-äänistä liverrystä.

Somen ja valokuvauksen jätin suosiolla vähemmälle lomani ajaksi. En lukenut edes uutisia puhelimesta. Pieni tauko siitäkin osasta minun elämää teki tehtävänsä.