Heinäkuu alkoi vihdoin ja odotettu loma myös. Kuopuksenkin loma alkoi kesätöiden jälkeen ja elokuussa opinnot jatkuvat meillä molemmilla.
Arki on kovin seesteistä, ellei juhlien valmisteluja lasketa lukuun. Tulee kerrankin siivoiltua kotia hieman paremmin ja edelleen jatkan tavarasta luopumista. Vieläkin säilytyksessä on näköjään sellaista, jota emme enää käytä aktiivisesti tai tarvitse ollenkaan.
Eteisen järjestelin uudelleen, hieman paremmin toimivaksi. Tähän asti olen kärsinyt eteisen tietyn kohdan muuttumisesta kaaokseksi pian siivouksen jälkeen, eikä asiaa auttanut edes jokapäiväinen järjestely, johon myös kyllästyin. Järjestystä muuttamalla sain kaaostaipuksen selätettyä ja voin näköjään lopettaa sen minua ärsyttäneen jokapäiväisen siivoilun eteisessä. Odottelen vielä hyvää hetkeä ja ideaa hankkia kaapisto pitkänmalliseen ja kapeaan eteistilaan.
Toteutin myös vuosien mittaisen haaveeni uudesta ruokailuryhmästä keittiöön. Liikkeessä koin positiivisen yllätyksen saadessani tuotteet saman tien mukaani, ja hintakaan ei kirpaissut yhtään. Budjettini alittui yli puolella ja nyt voisin todeta hankkineeni ruokailutyhmän jopa naurettavan edullisesti. Vanha ryhmä sai uuden kodin toisaalta, oletan sen menneen nuorelle opiskelija-asuntoon?
Kulunut kesä on ollut yllättävän kylmä ja sateinen, takkia on pitänyt pukea päälle ja ne saappaat olisivat hyvät olla olemassa. Luovuin niistä muuttomme yhteydessä, kun eivät ikinä istuneet kunnolla jalkoihin ja ajattelin joskus hankkivani uudet, vaan en ole saanut aikaiseksi. Lenkkareissa piti olla vesikalvo, mutta sukat märkinä olen saanut tallata useimpina päivinä kotiin lenkiltä.
Seesteisyys elämässä on saanut paljon positiivista muutosta aikaan. Kun minun ei tarvitse päivystää 24/7 ja olla koko ajan varuillaan, siitä mitä seuraavaksi tapahtuu; olen päässyt keskittymään ihan uudella tavalla omaan elämääni. Arki sujuu mutkattomasti, rauhallisesti ja siitä olen hyvin kiitollinen. Ei vaatimuksia, ei odotuksia minua kohtaan. Tämä on asia, mitä käsittelen ja puran mielessäni edelleen. HätäapuSannan toimisto/ puhelin on sulkeutunut ja vaikutukset ovat olleet pelkästään positiiviset.
Ei tarvitse enää kannatella, kuunnella pelkkää negatiivista puhetta toisen suusta. Ei tarvitse sietää toisen syyllistämistä omista elämän hyvistä asioista. Ei tarvitse hoitaa ja huolehtia toisen elämän perusjutuista ja kuunnella haukkumista ja joko suoraa tai epäsuoraa vihjailua siitä, kuinka huonosti olen asiat hoitanut.
Hoitakoon ne, se asiat kuntoon, joille asiat oikeasti kuuluvat. Huomaan, viha nousee väistämättäkin pintaan ajatellessani mennyttä; sairastakin kuviota lapsuudenperheeni kodin ja ihmissuhteiden osalta. Oloni on tuota miettiessä kovin hyväksikäytetty.
Olin olemassa ja hyväksytty vain silloin, kun minusta oli jotakin hyötyä; kun passasin, palvelin, selvitin asioita, huolehdin ja tein puolesta jne. No, onneksi tuo kaikki on nyt historiaa ja voin nykyisellään elää ihan omaa elämääni ja hengittää rauhassa.
Juhlat on juhlittu ja ne sujuivat suunnitelman mukaisesti erinomaisesti. Järjestelyt ja tarjoilut onnistuivat myös ja keli suosi lempeällä lämmöllään. Juhlien järjestely vei melkein koko viikon ja onneksi tosiaan aloitettiin ajoissa valmistelut. Ehdimme itsekin hieman seurustella vieraiden kanssa kaiken tarjoilun lomassa.
Minusta tuli myös toisen kerran mummo, esikoisen saadessaan ensimmäisen lapsensa. Toivottavasti pääsemme piakkoin matkustamaan tuoreen perheen luokse vierailulle ja toivottamaan uuden tulokkaan tervetulleeksi maailmaan.
Ulkona on edelleen hyvin viileää ja sisälläkin saa kääriytyä vilttiin iltaisin tuijottelemaan sarjoja sohvan pohjalle.
Vielä saa pukeutua ulos lämpimästi, pipot ja hanskat ja väliasu ulkoilupuvun alla ja reipas askel pitävät mielen virkeänä ja kylmyyden loitolla ulkoillessa.
Millainen onkaan kesän sää? Lämmin, viileä vaiko sateinen?
Odottelen edelleen pihahommiin pääsyä, mutta vasta kaivinkoneen käytyä mylläämässä osan pihaa. Urakka olisi lapiolla tehtynä tullut turhan raskaaksi, joten päädyimme koneelliseen ratkaisuun ja siihen, että saamme kerralla tehtyä hyvän pohjan terassille/patiolle. Maa osoittautui hyvin tiiviisti painuneeksi ja koneellinen apu asiaan on paikallaan.
Edelleen kylmät kelit siirtävät ikkunanpesua, sen verran mukavuuden haluiseksi olen vanhemmiten tullut, etten halua palella, kun ulkopuolelta jynssään ikkunoita. Ehkä käy, kuten vuosi sitten ja viimeiset ikkunat pesen vasta syksyllä?
Kesälle olisi tiedossa ainakin yksi reissu pohjoiseen, muutoin vietämme lomamme pihan tekemisen äärellä. Parit isommat juhlat loppukesästä ja siinähän se sitten kesä vierähtääkin. Ilman sen kummempia suunnitelmia. Päivä kerrallaan.
Havahduin jälleen siihen, kuinka elämä on tasoittunut ja hiljentynyt nuorison omilleen muuttamisen jälkeen. Kotosalla on enää kuopus, joka vuorostaan saa opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja elämänhallinnasta asia kerrallaan joka toinen viikko. Vuoroviikkoasuminen kuopuksen kohdalla toimii edelleen, onhan hän niin elänyt elämäänsä lähes koko ikänsä.
Kotitöiden määrä on vähentynyt minimiin ja sen huomaa oikeastaan kaikessa. Pyykkiä tulee pestyä pari koneellista viikossa (ennen vähintään kaksi koneellista päivässä) ja kauhukseni joudun pesemään vajaitakin koneellisia.
Kauppa-reissuja ei hirmuisesti tarvitse suunnitella etukäteen, ei enää. Lasten asuessa kotosalla, suunnittelin yleensä parin viikon ruokalistan yhdessä lasten kanssa ja sitä noudattamalla myös kauppa-reissut sujuivat melkoin yhdellä käynnillä per viikko.
Ruokaa teemme edelleen liikaa, ja sitten syömme samaa ateriaa useamman päivän. Siivous on nykyisin yksinkertaista, koska tavarat pysyvät siellä, missä niiden on tarkoitus pysyäkin. Aiemmin sain etsiä, järjestellä ja hermoilla kaiken tavaran edessä. Yllättävän paljon lapsiperheessä tarvitsee kaikenlaista isompaa ja pienempää materiaa ja järjestyksen pito kotona vaati työtä.
On ollut helpottavaa siivoilla kotia tavaramäärän vähentyessä ja edelleen sitä ”rojua” vähentelen. Eteisen säilytystilaa suunnitellessani mietin pitkään, kuinka maksimoida järkevästi säilytystilaa ja sitten tulikin se ahaa-hetki, ettemme todellakaan enää tarvitse mitään suuria säilytystiloja jatkossa. Sitä vaan miettii automaattisesti edelleen lasten tarpeiden kautta monia asioita elämässä, vaikka voi jo ihan hyvin miettiä pelkästään omien tarpeiden kautta elämäänsä. Kylppärin jälkeen vuorossa on siis kodin eteisen järkeistäminen meidän käyttöön sopivaksi.
Keväällä saimme suihku,-wc-tilan kuosiinsa. Pieneen alle 4 neliöön mahtui mukavasti säilytystilaa ja ihan itse suunnittelin ja mies toteutti toiveeni. Kylpyhuonekalusteet löytyivät uudenveroisina paikkakunnalta todella edullisesti, kalusteiden mittasuhteiden ollessa sopivan pienet kyseiseen tilaan. Korkea huonekorkeus antoi mahdollisuuden myös pyyhe,-pesuainepurkkihyllyjen kiinnitykseen. Lopputulos on käytännöllinen, hyvin toimiva pieni kylppäri, jossa myös mahtuu pesemään pyykit ja osin myös kuivattamaankin henkarilla. Enempää tilaa emme tarvitsekaan.
Jonain päivänä koti hiljenee sitten kokonaan. Tälläkin hetkellä, kun nuorin on isänsä luona, saamme aavistuksen tulevasta. Hiljaisuus täyttää koko talon ja ei ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan kotona. Voi vaan olla ja möllöttää.
Keskityn opintoihini, sekä työssä oppimiseen. Itsenäisen opiskelun määrä on oikeastaan rajaton ja vieläkin hieman hapuilen sen suhteen, mihin suuntaan opinnoissani kallistunkaan.
Olen tähän mennessä opinnoissani huomannut, kuinka paljon helpompaa tämän uuden alan opiskelu on, kuin verraten parin vuosikymmenen takaisiin hoitaja-opintoihin. Hoitaja-opinnoissa muistelen tehneeni todella paljon kirjallisia, todella laajoja ja moniselitteisiä tehtävänantoja. Silloin opiskelu oli todella kiireistä, aikataulupainoitteista ja raskasta.
Hieman keväällä pelkäsin, kuinka saan yhdistettyä työssäkäynnin ja opinnot elämääni sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan onneksi kaikki on sujunut yllättävän kivuttomasti ja ei ole kaduttanut uuden ammatinvalinnan suhteen lainkaan. Päinvastoin, inspiroidun ja iloitsen lähes päivittäin ja todellakin saan olla onnellinen. Oma tavoitteeni on toteutumassa opintokokonaisuus kerrallaan.
Onhan tässä nyt kuitenkin tekemistä ja puuhaa pitkäksi aikaa, kun tarkemmin mietin. Pihahommat, eteisen ehostus ja niin, edellisen kodin tavaroiden hävitystä. Homeessa ovat, sen sain huomata yhtenä päivänä, kun avasin erästä laatikkoa ottaakseni käyttöön tekstiilejä.
Onneksi muuttoa tehdessä ja pakatessa asiaa aavistelin tätä ja hankin kaikille tavaroille erillisiä muovisia säilytyslaatikoita. On se nyt uskottava, etten voi ottaa käyttöön mitään, mikä on ollut edellisessä kodissa ja jäteasemalle on vietävä loputkin ja uusittava paljon käyttötavaraa tekstiileistä alkaen.
Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.
Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.
Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.
Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.
Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.
Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.
Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?
Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.
Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.
Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.
Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.
Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!
Edellisestä tekstistä jäi epähuomiossa kuva laittamatta, vaan eipä se suuren suuri virhe ole. Hieman harmitti, kun tajusin asian ja päätin kuitenkin jättää lisäämättä kuvan tekstiin ja mietin, olisiko harmitus ollut sillä tavoin kuitattu?
Liian hätäisesti ei pitäisi tehdä mitään, sen olen huomannut tässä elämäni aikana useasti. Rutiinien muutokset aiheuttavat omalla kohdalla virheitä, ja oletin viimeksi jossakin pääni sisällä, että kuva olisi jo ollut lisättynä, kuten tavallisesti. En myöskään tavallisuudesta poiketen lukenut tekstiä ennen julkaisua, koska muistikuvani oli edellisen päivän toteamus kirjoitukseni valmiiksi saattamisesta ja se siitä.
Virhe syntyi omien mielikuvieni ja olettamuksieni takia. Luotin rutiineihini, jotka nekin joskus häiriintyvät ulkoisista häiriötekijöistä, yleensä keskeytyksistä. Luotin mielikuvaani tai muistooni asian loppuun saakka saattamisesta ja oletin tehneeni valmiiksi tekstin ja en viitsinyt tarkistaa sitä ennen julkaisua.
Rutiinien rikkoutuessa, taikka niiden muuttaessa muotoaan tapahtuu erehdyksiä, epähuomiossa tehtyjä asioita, unohduksia ja niin edelleen.
Olen aina kirjoittanut aamuisin, hörppien samalla kupin, jos toisenkin kahvia ja kirjoittanut. Aamukirjoitteluuni olen tekemässä muutosta, kuten muuhunkin elämääni ja se tarkoittaa rutiinien muutoksia. Valmistaudun jo hyvissä ajoin tulevaan, työssäkäyvän ihmisen arkeen.
Kaikki tapahtuu ajallaan. Tällä hetkellä huomaan, kuinka asioilla on (jälleen kerran) taipumus järjestyä parhain päin. On hienoa huomata, kuinka uupuminen alkaa olla taaksejäänyttä elämää ja ehkä jo osaan jatkossa paremmin huomioida vointini työelämässä? Ainakin toivon niin ja uskon vahvasti, että tuleva työni ei ole lähellekään samaa kuormitustasoa, kuin aiemmin toimiessani hoitoalalla.
Osaan nyt myös paremmin rajata henkilökohtaista elämääni, joka tähän hetkeen verrattuna oli kaaos ja omalle elämälle ei oikein ollut mitään tilaa.
Tämän syksyn aikana olen rajannut elämästäni aiemmin pakolliseksi luulemiani vastuita, muunmuassa vanhan mummon suhteen ja todennut, että oman jaksamiseni turvaamiseksi yhteiskunnan on huolehdittava osansa, kun palveluita on kerran saatavilla. Ja näin ollen esimerkiksi vanhan mummon peseytymiset järjestyvät toisaalla.
Emme ole enää vastuussa sisarukseni kanssa siitä, pääseekö mummo viikottain pesulle vaiko ei. Kyytipalvelut järjestyivät myös menneen kesän aikana ja mummo ei ole minun tai sisarukseni kyytien varassa. Sosiaalityöntekijä on myös kuvioissa mukana kartoittaen palveluita tarpeen mukaisiksi myös jatkoon.
Aloittaessani työt, haluan ihan oikeasti käyttää vapaapäiväni omaan perheeseeni, omaan kotiini. Rahkeeni eivät enää riitä siihen, että huolehtisin myös perheeni ulkopuolisista immeisistä. Olen itsekin mummo ja sen roolin haluan säilyttää mahdollimman jaksavana äidin roolini lisäksi.
Vanhan mummon asioita olen hoitanut lapsesta asti ja nyt on jonkun muun vuoro ottaa se taakka harteilleen, minä en enää kykene siihen. En halua suunnitella viikottain elämääni vanhan mummon tarpeiden pohjalta, kun omassakin elämässä on tarpeita, jotka väistämättä ovat jääneet toteutumatta vanhan mummon tarpeiden huolehtimisen vuoksi.
Kun olisin jo nuorempana osannut rajata elämääni paremmin? Oma luonteeni on sellainen, etten millään haluaisi uskoa muista ihmisistä pahaa, varsinkaan läheisistä ja sen vuoksi olenkin joutunut kokemaan suoranaista hyväksikäyttöä kiltteyteni vuoksi. Tilannetta on pahentanut myös se, kun en ole osannut sanoa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan ei.
Viimeksi sanoessani ei ,puhelimeeni kilahti viesti, joka ei ollut minulle tarkoitettu, mutta ilmaisi erittäin hyvin sen, kuinka olen ollut vain hyväksikäytettävä ja siedettävä orja vanhan mummon elämässä. Aiemmin olen toiminut ja tehnyt hänen tahtonsa mukaisesti ja heti, kun asetan rajat hänelle, äänensävy muuttuu toiseksi. Viesti, jonka sain ja jonka piti mennä sisarukselleni ,kuului näin sanasta sanaan:
"Sanna kirjoitti viestin että on pahoillaan mutta ei voi hakea minua viikonloppuna suihkuun. Saatanan paska akka se on mikä sitä oikein riivaa" (kolme naamaväärinpäin hymiötä)
Olen kyseisen ihmisen taholta paljon sietänyt, antanut anteeksi ja toivonut parempaa/muutosta elämäni aikana ja nyt joudun toteamaan, että tämä oli nyt tässä. Tämä saatanan paska akka, riivattukin vielä jollain tavalla kirjoitti vanhalle mummolle viestin, jossa ilmaisi yhteydenpidon päättyvän siihen paikkaan ja hänen olisi enää turha ottaa yhteyttä.
Kaikella on rajansa, myös minulla. Ja kun asettamistani rajoista/sopimuksista yritetään jatkuvasti luikerrella jollakin konstilla, ei viimenään muu auta, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan ja tulipahan kerralla myös selväksi se, mitä vanha mummo minusta ajattelee. Yhteydenpidon katkaisuun on toki useita muitakin painavia syitä, mutta tuo saamani viesti nyt ratkaisi asian lopultakin.
Vanhan mummon asioiden hoito on siirretty onnistuneesti toisaalle, heitteille hän ei siis jää yhteiskunnan kantaessa vastuunsa hänestä. Minä saan vihdoinkin vapauteni, elää ja hengittää ihan omaan tahtiini.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.
Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.
Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?
Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.
Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.
Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.
Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?
Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?
Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.
Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?
Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.
Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.
Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.
Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.
Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!
Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.
Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.
Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?
Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.
Kun keskittyy toisaalla, jää jokin muu väistämättä vähemmälle huomiolle ja tällä kertaa blogi on jäänyt vähän heitteille. Huomioni on kiinnittynyt edellisten päivien ja viikkojen ajan ihan vain kotiin, ihmisiin ja tekemisiin eli arki on pientä kiirusta täynnä. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta elämää isolla eellä.
Viimeksi kirjoitellessa, olin jo niin kyllästynyt pitkään talveen ja kylmään kevääseen. Huomasin, kuinka aloin ihan todenteolla kaipailemaan lämpöisiä kelejä, huoletonta pukeutumista ja jopa sitä aurinkoakin.
Siitä on aikaa, kun olen nähnyt metsässä valkoisen kukkamaton. Täälläpäin näky tuntuu olevan kovin tavallinen, siellä täällä laajoja valkoisia täpliä ja pitihän niitä hieman kuvailla. Vanhan kodin lenkkipolkujen varrella näitä kukkia ei ole näkynyt ja ihan tuli oma lapsuus ja äitienpäivät mieleen nähdessäni runsain mitoin valkovuokkoja. Kevät on siis myöhässä, ainakin kukkien perusteella 🙂 . Kielotkin vasta kasvattavat lehtiään, vaikka näihin aikoihin keväästä on jo saanut kimpun maljakkoon.
Koiralle piti ensimmäistä kertaa valutella punkkisuoja selkämykseen, täällä päin punkkien esiintyvyys on näköjään runsasta ja ihan pelkällä asfaltilla en koko kesää aikonut tallustella, kun sopivat lenkkipolut löytyvät luonnollisesta ympäristöstä. Huomasin myös, kuinka kadut on koiralle vaarallisia; Lasinsiruja on runsaasti mitä lähemmäs kaupungin keskustaa kulkee sekä niitä ei toivottuja ”herkkupaloja” milloin minkäkin pusikon juurella.
Ikkunoita olen pessyt vähän kerrallaan, tyyliin yksi ikkuna per viikko sekä sitten olen hakenut uutta rytmiä arjen pyörittämiseen. Tosiaan, nyt se lasten omilleen muuttamisen jälkeinen elämä näyttäytyy kaikenlaisen tekemisen vähentymisenä. Vuoroviikoin kotona on enää nuorimmainen, joka hänkin on jo omatoiminen arjessaan. Pyykkiä tulee edellisiin vuosiin verraten todella vähän, hyvä jos koneellinen, kaksi parheimmillaan viikon aikana. Astianpesukoneen asennuksella ei ole kiire, koska käsitiskillä pärjää vallan mainiosti, tiskiäkin ilmaantuu hyvin vähän. Kaupassa käydessä riittää pääosin kori ostoksille. Arkinen puuhailu on nykyisin hyvin hidastempoista ja vähän aikaa vievää, mikä on todella tervetullutta aiempaan parinkymmenen vuoden hektiseen lapsiperhe-arkeen verrattuna.
Aikansa kutakin, ja nykyisin muistelen asioita, joita olen äitinä kyennyt tekemään yhtäaikaisesti, siis siinä kaiken lapsilauman keskellä? Täytyy myöntää, etten kaipaa sitä aikaa enää takaisin ja tällä hetkellä olen hyvin kiitollinen selvittyäni ruuhkaisista vuosista.
Oma ajatus on kääntymässä tulevaan, omaan elämään työkuvioineen kaikkineen. Uuden alan opiskelu häämöttää jossakin vaiheessa eläkelaitoksen tukemana. Saan vihdoin sanoa hyvästit hoitaja-identiteetilleni ihan luvan kanssa. Keho työvälineenä on siinämäärin rikki monesta kohtaa, etten kirjaimellisesti enää taivu työskentelemään toisen ihmisen avuksi.
Huhtikuun päivät vierähtivät nopeasti, kevättä odotellen ja kylmyyttä ihmetellen.
Elämä kulkee totuttuja uomiaan samankaltaisessa rytmissä, kuin aina ennenkin. Viikot rytmittyvät sen mukaan, onko talossa myös nuoriso-osastoa paikalla. Lapsettomat viikot kuluivat aiemmin hyvin hitaasti ja elämäni ikäänkuin pysähtyi aina niihin viikkoihin.
Viime aikoina olen huomannut muutoksen tapahtuneen ja lapsettomienkin viikkojen aikana elämä soljuu etiäpäin jo melkoista vauhtia. Ajatuksissa hieman häämöttää aika, jolloin kaikki lapseni ovat omillaan aloittelemassa elämäänsä itsenäisesti.
Sunnuntaina aloitin projektin nimeltä ikkunanpesu. Minun piti aloitella kevyesti vain puhdistamalla sälekaihtimet keittiön ikkunasta, mutta pesinkin sitten koko ikkunan lukuunottamatta ulkopintaa. Ikkunoiden ulkopinta on pestävä ulkokautta ja siihen minun on hankittava jonkinlaiset välineet, joten menee hetki, jos toinenkin ennenkuin saan koko projektin päätökseen.
Koiralla kävi kylässä jokakeväinen ykä/ripaska, sen syötyä jotakin sopimatonta tien poskelta. Pieni eläin ehkäpä päätyi syöjänsä kitusiin ja yllättäin kukaan ei ollut kotona vahingon tapahtuessa. Siisti koira kuitenkin vahinkojensa kanssa ja hetken aikaa piti etsiä hajun lähdettä kotiin saapuessa. Keittiön matto pääsi tapahtuman seurauksena jäteasemalle, se olikin jo todella vanha matto ja viimeaikojen negatiivisesten mattopesulakokemuksien jälkeen tuumasin, ettei ole kannattavaa enää kiikuttaa pesulaan, kun likaisena tulevat takaisin kuitenkin.
Olen ollut todella tyytyväinen vuosia kestäneeseen asiakassuhteeseen pesulan kohdalla ja ensimmäisten reklamaatioiden kohdalla jätin asiat sikseen, virheitähän sattuu aina, kun ihmiset toimivat ja siten annoin asioiden olla toivoen seuraavalla kerralla parempaa jälkeä. Seuraavalla kerralla sitten takaisin tuli matto, jota ei oltu pesty ja yksi matto katosi jonnekin. Kolmatta kertaa en enää muista, mitä silloin tuli eteen ja nyt viimeisin kokemus on tältä talvelta, kun muuton yhteydessä veimme matot kyseiseen pesulaan ja lopputulemana jouduin heittämään pilatut matot roskiin, koska ne olivat likaisemmat kuin sinne viedessä ja haisivat märänneelle.
Vuosia kestänyt asiakkuus tämän kyseisen pesulan kanssa päättyi nyt sitten siihen ja yksikään matto ei enää eksy sinne ”pesuun” likaantumaan. Onneksi paikkakunnalla on muitakin pesuloita tulevaa tarvetta ajatellen ja toivoisin pääseväni kesällä ainakin kerran itse pesemään mattoja pesupaikalle.
Toivoa sopii tuota mattopyykkiäkin, ehkä jaksan jo tänä kesänä taas sitäkin puuhaa? Saa nähdä, ja jännityksellä jään odottamaan yhtä kesän mieluista puuhaa, mikäli vointi sen vain sallii?
Kuumuus ja aurinko uuvuttavat yhtä tehokkaasti, kuin intensiivinen liikuntakin. Kulunut kevät on ollut itselleni mieluisa siitä syystä, ettei aurinkoa ole hirmuisen paljoa näkynyt. Pilvipeitto taivaan yllä mahdollistaa oman ulkoilun paremmin, vaikka olenkin aina tykännyt aurinkoisten päivien lämmöstä. Ristiriita on siis ilmeinen ja sen kanssa olen joutunut painimaan jo yli kaksikymmentä vuotta. Nauttiako auringosta ja käristyä sekä uupua? Vaiko sitten viettää aikaa neljän seinän sisällä jokseenkin normaalioloisena?
Vappu tuli ja meni ilman sen kummempia keittiössä hääräilyjä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä aikuiseloni aikana? Kevään ja kesän taitteen juhla, joka on sekin määritelty uudelleen aikojen saatossa. Kaupan sima ja sen lisäaineiden selvittäminen aiheutti hieman epäuskoa, kun kemikaalikortti näytti erään lisäaineen kohdalla varoituksen syövyttävuudestä sekä terveysvaarasta. Mielenkiintoista, miten sellaistakin ainetta voidaan käyttää ihmisten ravinnossa? Ehkä kuitenkin pitäydyn jatkossa kotitekoisessa simassa?
Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.
Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.
Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.
Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.
Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…
Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.
Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.
Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?
