Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Hyviä joulun aikoja jokaiselle!

Mahdollisimman hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa kaikille!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Kesän loppuja

Kulunut viikko on ollut kovin pilvinen, tuulinen ja sateinen. Porottava aurinko tuntuu jääneen historiaan alkavan syksyn myötä. Tänäänkin on kovin pilvistä ja tuuli riepottelee puita. Ilma on hyvin raikasta hengittää. Ulkona on erittäin miellyttävää käydä lenkkeilemässä.

Alkuviikosta kävin kirpparikierroksella tyttären kanssa ja ajatus siitä, miten kierrätys esimerkiksi vaatteiden osalta on siirtynyt osaksi luontevaa kulutusta lapsilleni, lämmitti mieltäni kovasti. Löysin itsekin jälleen pienesti pari astiaa rikkoontuneiden tilalle. Tytär teki myös hyviä löytöjä, ja sai sen, mitä lähtikin etsimään.

Loppuviikosta suuntasimme nuorimmaisten kanssa pääkaupunkiseudulle retkelle, kohteena Suomenlinna. Otimme mukaamme myös meillä hoitopäivää viettävän mummon pikkuisen poikasen ja koira pääsi päivän ajaksi toisaalle hoitoon. Päivä oli matkoineen kaikkineen mukava, mutta raskas.

Söimme miehen tekemiä herkkueväsleipiä parkkipaikalla, ennen siirtymistä julkisiin kulkupeleihin, alkaen metrosta ja päätyen lopulta Suomenlinnan lauttaan. On se helppoa ja nopeaa liikkumista paikasta toiseen siellä Helsingin päässä. Meilläpäin ei ilman omaa autoa voi edes kuvitella elävänsä, julkista käyttäen esimerkiksi töihin meneminen kestäisi ikuisuuden ja silti ei vuorotyöläinen ehtisi ajoissa perille, kauppareissusta puhumattakaan. Välimatkat on pelkälle pysäkille usein kilometrejä.

Ihmisvilinä, vaikkei ollutkaan mikään pahin ruuhka-aika, kävi koko porukan aistien päälle ja totesimme jokainen, ettemme voisi elää siinä ympäristössä eli pääkaupungin tohinassa. Liikenteen kova meteli yhdistettynä ihmisistä lähteviin ääniin tuntui ylittävän sietorajan monessa kohdin. Kykenimme silti kaikesta huolimatta nauttimaan päivästämme, pikkuinenkin unohti uhma-ikänsä kotiin ja nautti parivuotiaan tavoin uusista jännittävistä kokemuksista eri liikennevälineiden kyydeissä sekä jahdatessa mm. lintuja.

Suomenlinnaa kiertelimme omaan tahtiimme ja totesin, ettei yhdessä eikä kahdessa päivässä koko saarta ehdi käydä. Historiaa olisi niin paljon nähtävillä. Itselle tuli siellä ollessa sellainen olo, kuin olisin joskus siellä joskus käynyt. Tiedän kuitenkin, etten ole ja uskon nähneeni vain unta taannoin samoista paikoista.


Punaiset viinimarjat tuli kerättyä lauantaina ja hämmästelin, kuinka isoja terttuja olikin pensaikon suojiin päässyt kasvamaan. Keräys sujui nopeaan ja pääsen mehustushommiin. Pusikoihin jäi vielä useampi ämpärillinen ja hieman harmittelen, ettei meille pakkaseen mahdu yhtään enempää mehua talveksi.

Pienesti jäämme jännittämään, toteutuuko säätieteilijöiden ennustukset alkuviikon myräkästä. Iltalenkillä aurinkokin pilkahti juuri ennen painumistaan vuoren taa ja ulkona tunnelma oli jotenkin odottava. Ympäristön hiljaisuus ja matalalla kulkevat pilvilautat loivat hyvin erikoisen tunnelman, jopa hieman pelottavan fiiliksen, ihan kuin jonkun kauhuelokuvan alkutunnelmat tai jotakin.

Puuhaa on riittänyt koko edelliselle viikolle ja ensi viikolla alkaakin jo koululaisilla uusi lukuvuosi. Koulun alku tarkoittaa meilläkin pienesti erinäisiä hankintoja, jotta koulussa käynti mahdollistuu suht kivuttomasti. Vanha reppu antoi vetoketjustaan periksi keväällä, joten sellainen ainakin pitäisi löytää. Kynät ja muut pikku tilpehöörit tuppaavat katoamaan koulussa ja niitäkin pitää uusia tasaiseen tahtiin. Ehkä pitää etsiä myös jotakin vaatetta, vaikka kyseinen nuori ei niin hirmuisesti (ainakaan vielä) välitä vaatekaupoissa ravaamisesta.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Vanhentuneita

Olin erittäin ahkera tässä eräänä päivänä. Pienestä se ilo sitten tulee, kun on tullakseen. Sain siivoiltua ja järjesteltyä kylppärin vaatehuollon vähän enemmän toimivaksi.

Joskus mietin, miten koko koti on ainaista projektia. Lapset kasvavat ja tarpeet muuttuvat vähän kerrallaan. Eräänä päivänä sitä huomaa, kuinka lapsuus on vääjäämättä jäänyt taakseen ja aikuistumisen pitkä tie on alkanut. Lelut ja muut jäljelle jääneet lapsuuden tavarat on siirtyneet vaivihkaa kaapin kätköihin, sänky ja muut huonekalut tuntuvat jääneen pieniksi. Siinä on yksi projekti, jonka toteuttaminen vaatii hieman pohdintaa niin minulta, kuin nuoreltakin. Suuri kysymys pohdittavana hankkiessa uutta huonekalua ja muita tarvikkeita; mitä ja millaisia haluaa mukaan siihen omaan ensimmäiseen kotiinsa muutaman vuoden kuluttua?

Meillä on jo pari lasta lentänyt pesästä omilleen, ja kuukausista puhutaan seuraavankin kohdalla. Valmistuminen häämöttää opintojen ollessa loppusuoralla, samoin virallinen täysi-ikäisyys. Vastuu omasta hyvinvoinnista on siirtymässä nuorelle itselleen, käytännössä sitten näemme, miten hyvin elämänhallinnan taidot on sisäistettynä. Nyt edellisen suhteen näyttää hyvältä, ja nuori kykenee toimimaan hyvinkin itsenäisesti, kuten pitääkin tässä vaiheessa elämää.

Kaikki ajallaan, sanovat vanhat ja viisaat. Niin, on turhaa kiirehtiä asioiden edelle. Kiire loppuu odottamalla. Elämässä yleensä varmaa on vain muutos. Mikä muuttuu ja miten? Sitä ei voi tietää ennakolta ja jos kovin murehtii jo etukäteen, ilo katoaa elämästä.

Vaikka tavoitteet elämälle olisikin kovin selvät ja yksioikoiset, pitää kuitenkin muistaa yksi tärkeä seikka. Elämä tapahtuu tässä ja nyt. Pienet, mitättömiltäkin tuntuvat hetket ovat elämää, vaikkei sitä aina ehtisi arjen kiireessä ajattelemaan.

Olen siinä hetkessä elämääni, kun aikoinaan ruuhkavuosien, uhma-ikäisten ja vaipparallin keskellä mietin, milloin kaikki helpottaa? Takana alkaa olla se hektisin osuus vanhemmuudesta lasten kasvun myötä. Elämä alkaa kaikinpuolin rauhoittua. Aikaa jää itsellekin ihan riittävästi toisinaan. Vastuu elämästä siirtyy pikkuhiljaa lapsille itselleen ja äitiyden rooli on muuttuva vastakin.

Vanhimmat lapseni, nuorinta lukuunottamatta, käyvät kukin oman alansa töissään ja huolehtivat tahoillaan elämästään. Olen jossakin määrin osannut siirtää hyvän elämänhallinnan taidot eteenpäin ja todella toivon, että lapseni kehittävät taitojaan edelleen.

Elämä on vuoroin kuin vuoristorataa, seikkailua ja syvissä vesissä kulkemista. Ylä,-ja alamäkeä kompastuen polulla milloin mihinkin. Joskus paistaa aurinko ja lempeä tihkusade huuhtoo matkan rasituksia yltämme. Kohtaamme elämämme aikana lukuisia muitakin elämän matkalaisia, jokainen kulkee tiensä yksin loppujen lopuksi. Hetken, jos toisenkin voi matka käydä samaa tietä, toinen toistaan tukien, mutta jokaisella on se oma tiensä, oma määränpäänsä.

Kaikessa elämässä tuntuu olevan tarkoituksensa ja itsestä riippuu, ottaako oppia vaiko ei. Jokaisen on saatava ne omat kokemuksensa elämänsä aikana. Koko ajan teemme isoja tahi pieniä valintoja arjessamme ja näin ollen tämän hetkinen elämä on seurausta omista valinnoistamme. Muutoksia halutessa pitää alkaa tehdä uusia valintoja, ehkä toisenlaisia ja parempia valintoja.

On myös ymmärrettävä, mitkä asiat ovat omissa käsissä ja mihin asioihin emme voi parhaalla tahdollakaan vaikuttaa. Silloin ainoa keino on yrittää jollainlailla hyväksyä ja opetella elämään asioiden kanssa, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Millaisia tavaroita meille on siunaantunut isovanhemmuuden myötä

Mitä tarvitaan isovanhempien kotona, jotta pikkuisen kyläilyt ja hoitamiset sujuvat mahdollisimman mukavasti?

Pienen vauvan vierailut sujuvat useimmiten mukavammin, kun vanhemmat itse huolehtivat mukaansa kaiken tarvittavan, ja ehkä ainoa mitä isovanhempien tarvitsee huolehtia, on rauhallinen tila vauvan ruokintaan ja mahdollisiin päiväuniin. Nopeasti arkeen tulee mukaan myös jonkinlainen viltti tai peitto, jossa vauva voi pötkötellä ja liikuskella myös lattialla.

Matkasänky

Meille parhain ratkaisu pikkuisen kasvaessa, oli hankkia kotiin uutukainen kasaanlaitettava matkasänky, joka varmistaa turvalliset unet alakerrassa. Unikoulun ansiosta yökyläilyt meillä mahdollistuivat ja matkasänky on ollut sillointällöin tarpeen. Pikkuisen unet on sujuneet hyvin matkasängyssä ja olen kovan alusen päälle taiteillut vaahtomuovisen patjan pehmentämään. Paikkakuntamme toimimaton ja joustamaton vuorohoito, sekä liian myöhään vanhemmalle tietoon annetut työvuorot ovat aiheuttaneet pikkuiselle hoitopäiviä myös meillä ja päiväunia on myös päässyt matkasängyssään nukkumaan. (On hieman harmi, kun päiväkodilta pyydetään vanhempaa hankkimaan lapsensa hoito muualta, koska yhtä lasta varten eivät haluaisi iltaa, taikka viikonloppua pitää päiväkotia avoinna, tämä erityisesti juhlapäivinä).

Syöttötuoli ja ruokailut

Syömiset vauvavuonna sujuvat hyvin vieraisilla ollessa aikuisen sylissäkin, ja pitkään meilläkin pärjättiin ilman syöttötuolia. Ajankohtaiseksi oman tuolin hankinta meille tuli oikeastaan siinä kohden, kun lapsi halusi itse huolehtia lusikan viemisen suuhun ja se onnistui jokseenkin sujuvasti. Löysimme käytettynä sopivan värisen istuimen pikkuiselle ja hyvää siinä on se, että tuolista sai otettua pois turvakaaren pidentäen syöttötuolin käyttöaikaa myös taapero,-ja leikki-ikään asti. Tällä hetkellä uhmaikäisen kehitystä tukee omatoiminen pääsy omaan tuoliinsa istumaan ja pikkuisesta tämä on vain hauskaa, kiipeillä luvan kanssa.

Ruokailuvälineet ovat kasvaneet lapsen mukana. Alkuun meillä oli vanhempien tuomana lapsen käteen sopiva, tuttu oma lusikkansa sekä kannelliset juoma-astiat. Nykyisin harjoitellaan jo lusikan sijasta käyttämään haarukkaa ja veistä ja täytyy tässä hieman kehua, miten hienosti pikkuinen jo ruokailun isojen tapaan alkaa hallita. Kannelliset juoma-mukit ovat jääneet pois käytöstä aikaa sitten ja lasinen pieni käteensopiva muki on pikkuisen suosikki meillä. Ehdoton hankinta isovanhemmille kotiin on jonkinlainen ruokalappu, jos ei halua jokaisen ruokailutuokion jälkeen olla vaihtamassa uutta vaatekertaa pikkuiselle.

Meillä on varalle hankittu pikkuisen lempipurkkiruokia, ja aika monesti ovat pelastaneet äkillisessä hoidontarpeessa lapsen sairastuessa yllättäen. (Työnantajalta tuli jossakin vaiheessa kovastikin noottia, siitä ettei äiti voi olla pois työstään niin paljoa, mitä lapsen sairastelu olisi vaatinut). Jokainen pikkuisen vanhempi tietää sairastelukierteen lapsen aloittaessa päivähoidon päiväkodissa ja tutuksi se on tullut meillekin. Nykyisin on helpompaa minun lähteä, kuin kipeää lasta raahata hoitoon meille.

Lapsen kanssa on mukavaa ja kiireetöntä ruokailla, kun on oikeanlaiset välineet turvaamassa ruokahetkeä. Yleensä arkisin olemme olleet kahden ruokapäydän äärellä ja pikkuinen on ollut rohkea halutessaan maistaa, mitä minun lautaselle on eksynyt. Voin mainita esimerkiksi pinaatti,- ja tomaattikeitot, jotka ovat pikkuisen herkkua nykyisin, samoin vaikka maksalaatikko tai piimä. Silliä on maistellut vaarin kanssa ja minusta aina yhtä hauskaa nähdä lapsen uskaltavan maistaa uusia makuja, omasta tahdostaan.

Lelut ja muut viihdykkeet

Pikkuvauvan viihdykkeet, jos niitä kokee tarvitsevansa kyläillessä, voi vanhemmat tuoda tullessaan jonkin lelun yms. Lapsen kasvaessa ja liikkumisen lisääntyessä voi olla erittäin järkevää hankkia isovanhempien luokse niitä lapselle sopivia leluja ja sopivaa tekemistä. Meillä lelujen määrä on ollut vähäinen ihan käytännönkin syystä säilytystilan ollessa rajallinen. Tällä hetkellä poikanen leikkii meillä ollessaan legoilla sekä vaihtelevasti autoilla ja muilla lelulaatikossa olevilla leluillaan. Isovanhempien luona pikkuinen saa tehdä myös niitä spessujuttuja, eli yhdessä aikuisen kanssa ja luvalla. Eräs tällainen on meillä portaikossa kulkeminen, taikka kattilakaapin aarteiden tutkiminen. Saa nähdä, millaisia tavaroita meille vielä eksyykään lapsen kasvaessa? Paljoa leluja ei välttämättä tarvitse isovanhemmille, lapsella on todennäköisesti kotona jo niin paljon kaikkea, että luova mielikuvituksen vapaus on toisenkautta ihan hyväksi lapselle, vaikkapa isovanhempien luona.

Isot legot olivat jääneet varastoon ja niille tuli käyttöä vuosikymmenten jälkeen.
Mielenkiintoisimmat leikit taitaa syntyä ihan oikeilla välineillä isovanhempien luona.
Vaatteet, hygienia

Meille jää aina sillointällöin pesuun lapsenlapsen vaatekertoja ja olen huomannut, että se on oikeastaan oikein toimiva ratkaisu. Näin toimien meillä on aina jokin vaatekappale puhtaana ja tarvittaessa käyttöön. Olipa kerran äidiltä unohtunut kotiin villapuku ja onneksi meillä oli varalla kerrospukemiseen tarpeeksi vaatekertoja ja niin pääsimme ulkoilemaan kylmästä huolimatta.

Ihan pienenä vauvana vanhemmat itse kuljettavat mukanaan vierailuille mm. vaipat, yms tuotteet ja he itse tietävät parhaiten millä ja miten ja millaisia tuotteita haluavat käyttää lapsellaan ja sitä on mielestäni kunnioitettava. Kuten kaikessa muussakin lapseen liittyvässä. Vanhemmat tekevät kaikenlaiset ratkaisut ja päätökset suhteessa omaan lapseensa ja on kohteliasta isovanhemmilta tukea ja kunnioittaa vanhempien ratkaisuja, vaikka ne kuinka sotisivat omia (vanhentuneita 🙂 )ajatusmalleja vastaan.

Nykyisin meiltäkin jo löytyy lapsen käyttämä vaippa-paketti, ihan käytännön helpottamiseksi, mutta myös potta, jossa harjoituksia pikkuinen tekee oman halunsa mukaisesti. Ólen ottanut itse käyttöön elämää helpottavat ”waipsit”, eli kertakäyttöiset vauvanpuhdistuspyyhkeet ja todennut niiden olevan mukava lisä hygienian ylläpidossa ja helpottaa pikkuisen kanssa toimintaa.

Saa nähdä, joskus tulevaisuudessa meiltä ehkä löytyy pikkuisen oma hammasharja, ja muitakin yökyläilytarvikkeita valmiina niin, ettei kaikkea tarvitse aina erikseen pakkailla mukaan. Vaikka, onhan pakkaaminenkin osa yökylään liittyvää jännitystä pikkuisen elämässä?

Potta on ehdoton kapistus siellä, missä pikkuväkeä vierailee ja sen suosittelen hankkimaan ainakin isovanhempien luo.

Olemme pärjäänneet omasta mielestäni melkoisen vähällä tavaramäärällä ja se on ihan hyvä niin. Loppujen lopuksi taitaa olla lapsen vanhempien asiana huolehtia myös isovanhemmille tarvittavat jutut mukaan. (lukuunottamatta ehkä isoja hankintoja, kuten syöttötuolia, joka vaikuttaa sisustukseen taikka matkasänkyyn). Olen kuullut, että joissakin tapauksissa isovanhemmat ovat hankkineet rattaista lähtien kaikenlaista kotiinsa; odottamaan käyttöä ja osa hankinnoista onkin ollut ihan turhaa rahanmenoa.

Viimeisin iso hankinta meidän kotiin lapsenlapselle oli autooni turvaistuin. Paino,-ja pituusrajan lähestyessä kaukalosta oli meidän käytössä luovuttava ja halusin kuitenkin mahdollisuuden liikkua autoillen tarvittaessa lapsen kanssa ja onneksi löytyi sopiva vähän käytössä ollut hyvä istuin meidän autoon. Hankintaa en ole katunut hetkeäkään, ja minusta on kovin hauskaa katsella pikkuisen innostuneisuutta hänen päästessään mummon auton kyytiin, omaan istuimeen. Oma istuin mahdollistaa minun hakevan lapsen myös päivähoidostaan, jos tarve joskus niin vaatisi ja pari kertaa olen päässytkin hakemaan, äitinsä joutuessa jäämään ylitöihin yllättäen.

Äitiydestä

Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.

Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?

Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.

(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )

Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.

Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).

Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.

Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.

Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.

Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.

Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.

Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.

Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.

Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?

Yksin lomalle

Soitin torstaina tyttärelle, sillä ajatuksella, josko lähtisin kyläilemään viikonloppuna junaillen vain koira mukanani. Olen tässä odotellut ja kuulostellut, milloin saisimme koko porukalla yhteistä aikaa lähtemiseen ja pieneen reissuun tuloksetta. Ikävä on kuitenkin kova, olemme nähneet viimeksi edellisenä kesänä ja enää en malttanut odotella näkemistä.

Siinä puhelun aikana lähtöpäivä hieman aikaistui; varasin puhelun aikana junaliput tyttäreni kysyessä, pääsisinkö jo heti seuraavana päivänä lähtemään ja nyt perjantaina kirjoitankin kuulumisia junasta kohti pohjoisia maisemia. Oikea pikalähtö. En ole koskaan tehnyt vastaavanlaisia nopeita päätöksiä, saati toteuttanut niitä näin lyhyellä varoitusajalla.

Olen kova stressaamaan asioita etukäteen, ja nyt olikin jännittävää tehdä tällainen oikea pikalähtö; aikaa valmistaumiseen illasta oli siten ruhtinaalliset pari tuntia ja aamusta samoin. Yllätin itseni, uskoisin samoin yllättäneeni kaikki läheiseni.

Minulle on joskus sanottu, että ihmisen pitäisi kyetä joskus ja toisinaan, joissakin tilanteissa myös pystyä toimimaan tehden nopeita ratkaisuja. Pitäisi heittäytyä positiivisella tavoin ja nyt sen tein. Voinen onnitella itseäni saavutuksesta. Hyvä minä.

Kotona miettiessäni lähtöä, totesin itsekseni, ettei mikään estä minua lähtemästä, tuumasin ”miksei” ja varasin liput itselleni ja koiralle edestakaisiin matkoihin ymmärrettyäni hintojen olevan erittäin edulliset juuri nyt. Katsoessani matkan tekoon käytettäviä aikoja ja vaihtoja mietin, miten nopeudet ovat kahdessa kymmenessä vuodessa kasvaneet ja todellakin pääsee nopeammin perille kuin autoillen. Hieman reilu seitsemän tuntia junalla ja se siitä. Autolla sama matka kestäisi sen kahdeksan/yhdeksän tuntia raskasta ajamista.

Reissukoira junassa

Reissuun valmistauduin aamulla heräämällä normaalissa aikataulussa ja tehden omat aamuiset rutiinini. Pakkailin vielä viimehetken tavarat ja kassi autoon. Uman kohdalla poikkesin totutusta ja annoin aamupalan ennen lenkille lähtöä. Poikkesimme puistossa ja varmistin, että koira sai tarpeensa erityisen hyvin tehtyä. Sitten olikin aika lähteä asemalle jännittämään lähtöä.

Tähän asti matkamme on sujunut hyvin. Uma on selvästi reissukoira, eikä turhia stressaile ihmisistä, junaan nousuista, tai ulostautumisista. Itse taisin hermoilla meidän molempien puolesta. Olemme nyt vaihtaneet kolmanteen junaan, jäljellä puolet matka-ajasta ja tässä saamme olla perille asti. Uma nauttii olostaan ottaen rennosti lattialla maaten ja höristäen vähän korviaan tai nousten peräti istumaan ihmisliikennettä seuratakseen. Ajattelin yllättää koiran ja antaa pienen mutusteltavan kohtapuoliin ja syödä itsekin hieman, kotoa kaapista löytyneet suolakeksin palaset loppuun.

Useamman tunnin matkustamisen ja junavaihtojen jälkeen olimme päätepisteessä ja asema oli aivan turvoksissa ihmisistä, tulleista ja menevistä. Hetken siinä pää pyörällä ihmispaljouden keskellä oltuani, tytär ilmestyi näkyviin ja pääsimme pujottelemaan pois asemalta kohti autoa.

Merikävelyä

Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkki sujui hieman toisenlaisessa ilmastossa, kuin mihin olemme tottuneet, ilma on paljon raikkaampaa ja ilmeisesti täällä paistaa aina aurinko 🙂

Tätä päivää on mukava elää

Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.

Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.

Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.

Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.

Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.

Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.

Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.

Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.

Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.

Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.

Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.

Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?



ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu kasvatus kesä kevät kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen muutto Onnellisuus onni positiivinenasenne rutiinit sisustus sle säästäväisyys tavarat terveys tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus vuoroviikkovanhemmuus ympäristö