Kuvia ja arkea

Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.

Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.

Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.

Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.

Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…

Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.

Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.

Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?

Parhainta mahdollista loppuviikon aikaa kaikille!

Heränneitä aatoksia pakkaamisen lomassa

Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.

Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..

Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.

Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.

Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?

Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.

Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.

Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.

Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.

Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.

Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.

Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.

Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.

Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.

Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.

Hyviä joulun aikoja jokaiselle!

Mahdollisimman hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa kaikille!

Marraskuun ajatuksia

Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?

Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.

Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.

Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.

Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.

Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.

Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.

Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.

Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.

Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.

Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.

Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?

Henkareita ei voi koskaan olla liikaa?

Ja muita ihan yhtä hirvittäviä ajatuksia tähän.

Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.

Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.

Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.

Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.

Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.

No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.

Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.

Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.

Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.

Äitiydestä

Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.

Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?

Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.

(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )

Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.

Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).

Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.

Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.

Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.

Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.

Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.

Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.

Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.

Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?

kiusaaminen

Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.

Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.

Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.

Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.

Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.

Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.

Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.

Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.

Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.

Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.

Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.

Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.

Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.

Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.

Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?

Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?

Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?

Tätä päivää on mukava elää

Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.

Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.

Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.

Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.

Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.

Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.

Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.

Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.

Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.

Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.

Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.

Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?



ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu juhlat kasvatus kesä kevät kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira kokemuksia koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen muutto Onnellisuus pohdintaa positiivinenasenne sisustus sle säästäväisyys terveys tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus

Vuosipäivä ja joulu nyt

Eron jälkeiset joulut

Jouluihin on tullut uusi sävy perheessämme. Jotenkin kaikki ulkoinen ja muu hömpötys on jääneet taka-alalle. Ihan kuin ei aikoinaan eron myötä jo olisi tullut tarpeeksi muutoksia myös joulun ajan perinteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Useat minun ja lasten perinteiset jutut jäivät erossa pois vuoroviikkojen särkiessä arkea tasaiseen tahtiinsa. Itsetehty joulukalenteri menetti merkityksensä, kiireellä yhden viikon aikana piti yrittää tehdä sitten niitä juttuja, mitä olimme perinteiksikin jo luoneet. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa sitten lapsille tuli itselleen omat ikänsä, jolloin ei huvittanut, ei kiinnostanut enää ne ”lapselliset” perinteet ja niinpä ne on jääneet pois yksi kerrallaan. Nuorimman kanssa teimme sentään pipareita vielä ennen aattoa ja jatkossa taidan päästä piparitalkoisiin pikkuisen kanssa.

Jouluaatto pari vuotta sitten

Kaksi vuotta sitten jouluaaton vietto päättyi päivystyksen sydänvalvontaan monitoreihin ja siitä matka jatkui seuraavana päivänä sydänteho-osastolle ja sieltä muutaman lepopäivän jälkeen taasen suureen sairaalaan pariksi päiväksi odottamaan leikkausta. Uudenvuoden pauketta heräsin hetkeksi kuulostelemaan, oltuani leikkauksen jälkeen useamman vuorokauden tajuttomana teholla ja sieltä sitten siirtyessäni toipumaan jälleen uudelle osastolle. Kaikkineen sairaalassa vierähti parisen viikkoa ja kotiin pääsin nopeammin kuin oli odotettu.

Koen edelleen olevani jossakin määrin toipilas, henkisesti sydänasioiden kanssa. Olen myös kovin yksin sairauteni kanssa. Korona puski päälle kotiutuessani leikkauksen jälkeen, ilman mitään tietoa oikeastaan mistään; jatkoista, vertaistuesta yms. Onneksi minulla on kuitenkin perhe ympärillä, sekä aivan mahtava Uma, joka kärsivällisesti jaksoi viikko viikon perään kulkea kanssani ulkoillen hitaasti, mutta varmasti ja ilman koiraa toipumiseni olisi ollut hyvin hidasta juurikin sen liikunnan aloittamisen vaikeuden kanssa.

Tänään

Juuri nyt olen kiitollinen, olen edelleen tässä ja hengissä. Jouluaattona paikalla oli hetkisen verran melkein koko perheeni, vanhinta lasta lukuunottamatta. Hänen kanssaan puhuimme videopuhelulun välityksellä ja onneksi oma lapsuuden haaveeni on nyt totta edellisen suhteen eli juurikin nuo videopuhelut.

Aamu alkoi riisipuurolla ja hitaalla heräämisellä, ei ollut mihinkään kiire. Ulkoilimme ennen jouluaaton ateriaa ja kävimme sen jälkeen saunomassa. Kaksi nuorinta lasta poikkesivat myös ja pääsivät aterialle kanssamme samaan aikaan. Kahdessa kodissa on lasten näkökulmasta etunsa; kahdet lahjat, kahdet erilaiset ateriat jne.

Lahjat oli tuotu aattona ruokailun jälkeen kuusen alle, olikohan ollut joku tonttu asialla? Taisi olla mieleisiä paketteja jokaiselle, ainakin yhdet toiveet toteutuivat niin isoilla kuin pienelläkin. Mopoja ja autoja löytyi kahdesta taaperon paketista sekä pari vaatekappaletta. Niiden kanssa piti illalla myös nukahtaa mummolan matkasänkyyn.

Jouluiset tunnelmat jatkuvat nyt ainakin uuteenvuoteen saakka, rakastan kynttilöiden tuomaa tunnelmaa ja niitä sytyttelen pitkin kotia, kuten kuvistakin näkyy. Tämä joulu on ollut siitä kovin erikoinen, ettei ole ollut kiirettä yhtään minnekään ja stressikin on loistanut poissa-olollaan. Levollinen ja rauhallinen olo on vielä kovin vieras tuttavuus, saatika kiireettömyys tai se, ettei tarvitse ravata kylästä kylään vieraisilla yms. Ensimmäinen jouluni ihan vain kotona on nyt totta. Noh, tänään käymme tervehtimässä isoamummoa kaupan kautta. Huomiselle ei taida enää olla aterianrippeitä.

Vuorovuosin joulua

Lapset ovat viettäneet vuorovuosin joulua molemmissa kodeissaan. Ensimmäinen joulu eron jälkeen oli itselleni kaikkein vaikein. Olinhan juuri repinyt itseni irti kaikesta tutusta, koko elämä oli heittänyt kuperkeikkaa yhdessä yössä eron myötä.

Joulu tuli sinä vuonna nopeaan, minulla ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään joulua varten. Kaikki piti jättää lasten isälle, ja vieläkin korpeaa suunnattomasti, ihan jokainen kerta, kun joulunaika lähestyy. Kaikki muistot, kaikki meidän perheen sekä minun omat lapsuuteni muistot ja muodostuneet perinteet eri juttujen muodossa.

Minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut joulua tuoda näkyviin sinä ensimmäisenä vuonna ja niinpä lapset viettivät eron jälkeisen ensimmäisen joulunsa isänsä kanssa. Niin oli parempi. Ensimmäisen lapsettoman jouluni vietin yksin, hiljaisuudessa kääriytyneenä sohvalle viltin alle, lukien kirjaa. Ei ollut rahaa ostaa syötävää, ei ollut rahaa käydäkseni tankkaamassa autoa, jotta olisin päässyt mummolle yms. Söin näkkileipää ja vettä sekä viikolta jääneitä lasten aterioiden jämiä.

Vuosien vieriessä olen yrittänyt hankkia joululaatikkoon täytettä ja jokainen marraskuun loppu osoittaa, että jostain kumman syystä sinne jemmatut tavarat ovat ottaneet jalat alleen ja vaikka kuinka niitä yritän etsiä, en löydä niitä sieltä, mihin ne laitoin säilöön. Lopetin kaiken jouluisen tavaran hankkimisen jo useampi vuosi sitten, kävelköön ulos, jos eivät meillä viihdy, mutta päätin, etten ala jokainen vuosi samoja asioita hankkimaan uudestaan ja uudestaan kuten vuosia tein sitäkin. Nyt mennään sillä, mitä on ja uutta en enää yritä hankkia.

Ei oma talous kestä semmoista, joka vuosi uuden hankkimista, kun pitäisi niitä lahjoja saada kasaan ja syödäkin jotakin. Toki olen ollut päätöksestäni harmissani, koska ennen olin kovin jouluihminen.

Rakastin joulun aikaa, valmistautumista siihen ja ja. ..Kaikkeen edelliseen liittyi ne lapsuudesta asti mukana kulkeneet muistot ja tunnelmat sekä ne omien lasten kanssa muodostuneet tavat, perinteet ja tunnelmat ja muistot ja eräänä päivänä olin niistä joutunut luopumaan. Toivon mukaan lapseni ovat päässeet isänsä luona niistä nauttimaan?

Nykyisin en enää pidä joulusta. En samoin, kuin ennen. Joulu oli joskus tärkeä asia, monien asioiden summa. Viime jouluna oli lasten vuoro viettää joulu minun luona. Työyhteisön vaatimuksesta pakotettuna ja painostettuna olin kuitenkin koko joulun töissä, ja kyllä suututti lasten viettäessä joulua keskenään mieheni kanssa. Muistikuvia minulla ei ole viime joulusta, ei työssä, eikä kotona ja olikin aikamoinen sotku päässä miettiä, kenen luona lapset tämän tulevan joulun viettävät.

Sitä edellinen joulu oli lapseton, onneksi. Tai, kävivät lapset silloin luonani, halusivat olla aattona kanssani sen pari tuntia, söimme sekä jaoimme lahjat ja fiilistelimme yhdessä jouluista oloa. Lasten lähdettyä takaisin isälleen, me valmistauduimme miehen kanssa käymään hautuumaalla, sekä mummon luona yhdessä sisarukseni kanssa. Tarkoitus oli muistaakseni lämmitellä joulusaunaa hautuumaalla käynnin jälkeen.

Olin ollut koko sen edeltävän syksyn kummallisen väsynyt, olin kärsinyt erikoisista oireista keväällä sairastetun kamalan, jonkun (koronan?) taudin jälkeen ja rintaa oli nipistellyt pitkin syksyä työvuorojen aikana. Niin aina, jokaisen lentsun jälkeen muutoinkin. Lasten lähdettyä isälleen, minun piti huilata tovi, olin jotenkin niin uupunut ja sain myös kovan närästyskohtauksen ja sitäkin menin huilaaman, ennen Uman vientiä tarpeilleen ulos.

Pääsin vihdoin kävelemään ulos ja Ihmettelin, kun oli niin raskas olo kaiken kaikkiaan. Jouluaatto herkistää mielen noin muutenkin ja koin erikoista, syvää surua siinä kävellessäni illan jo hämärtyessä. Mieleeni siinä kävellessä tulikin, että sydämeni oli särkynyt, ja sen myös tunsin.

Päätin poiketa oikopolulle, jotta pääsisimme nopeammin lähtemään mummolle. Polku nousee rinnettä pitkin jyrkästi ja muutaman kymmenen askeleen jälkeen jouduin pysähtymään hengityksen salpautuessa hengästymisen johdosta. Tuntui siltä, kuin olisin saanut astmakohtauksen ja samalla puristavankipeä tuntemus alkoi levitä rinnasta kaulaan, käsivarsiin ja selkään. Aloin hapuilla puhelinta ymmärtäessäni, etten kyennyt ottamaan askeltakaan ilman jäätävää kipua rinnassa ja henki ei kulkenut. Olin keskellä metsää koiran kanssa ja onneksi en ollut kaukana kodista. Soitin miehelle ja pyysin häntä tulemaan paikalle. Hoipuin alas rinteestä takaisin pyörätielle ja valahdin polvilleni maahan hengenahdistuksen ja kivun vyöryessä uudelleen päälleni. Soitin 112 ja ambulanssi oli paikalla viidessä minuutissa. Jouluaaton vietto vaihtui sairaalan vaatteisiin ja sillä reissulla olinkin sitten kaksi viikkoa. Kolme eri sairaalaa, useampi osasto. Epäonnistunut pallolaajennusyritys seuraavana päivänä, ja lopulta leikkaus, tukoksen ollessa yli 90%, kahden suonen risteyksessä.

Kyllä, silloin aattoillan ajatukseni olivat oikeassa. Aavistin sydämeni olevan rikki, tiesin sen jotenkin. Mieleni oli erityisen apea, surullinen silloin, siinä kävelyllä Uman kanssa. Olin lähellä äkkikuolemaa, sanoi pallolaajennusta yrittänyt spesialisti ja seuraava kohtaus veisi henkeni.

Tuleva joulumme on lapseton, kuten joka toinen joulu tähänkin asti. Viime joulu meni hieman penkin alle, minun ollessa töissä ja tälle joululle en uskalla kovin suunnitella mitään. Otetaanko uusintayritys mummon joulusaunasta aattoiltana kenties? Viimeksi minun osalta lapseton aatto-iltamme jäi vähän keskeneräiseksi.

Löysin puhelimen arkistosta aika ennustavan kuvan, hurjaa. Tiedossa puukkoa, kuten kansankielellä vanhempi väki leikkauksista puhuu.
Isoäitimuki ei tullu yllärinä. Tiesin olevani tulossa mummoksi ja aikaa olisi vielä sulatella ajatusta useampi kuukausi.
Ulkona ei ollut lunta, ilmeisesti joku kaipasi lisää valkeutta edes sisälle 🙂
Tätä söimme eräänä kohtalokkaana aattona, melkoisen ällö kuva juuri uunista tulleesta possusta.