Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.
Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.
Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.
Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.
Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.
Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.
Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?
Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.
Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.
Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.
Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.
Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!
Kun keskittyy toisaalla, jää jokin muu väistämättä vähemmälle huomiolle ja tällä kertaa blogi on jäänyt vähän heitteille. Huomioni on kiinnittynyt edellisten päivien ja viikkojen ajan ihan vain kotiin, ihmisiin ja tekemisiin eli arki on pientä kiirusta täynnä. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta elämää isolla eellä.
Viimeksi kirjoitellessa, olin jo niin kyllästynyt pitkään talveen ja kylmään kevääseen. Huomasin, kuinka aloin ihan todenteolla kaipailemaan lämpöisiä kelejä, huoletonta pukeutumista ja jopa sitä aurinkoakin.
Siitä on aikaa, kun olen nähnyt metsässä valkoisen kukkamaton. Täälläpäin näky tuntuu olevan kovin tavallinen, siellä täällä laajoja valkoisia täpliä ja pitihän niitä hieman kuvailla. Vanhan kodin lenkkipolkujen varrella näitä kukkia ei ole näkynyt ja ihan tuli oma lapsuus ja äitienpäivät mieleen nähdessäni runsain mitoin valkovuokkoja. Kevät on siis myöhässä, ainakin kukkien perusteella 🙂 . Kielotkin vasta kasvattavat lehtiään, vaikka näihin aikoihin keväästä on jo saanut kimpun maljakkoon.
Koiralle piti ensimmäistä kertaa valutella punkkisuoja selkämykseen, täällä päin punkkien esiintyvyys on näköjään runsasta ja ihan pelkällä asfaltilla en koko kesää aikonut tallustella, kun sopivat lenkkipolut löytyvät luonnollisesta ympäristöstä. Huomasin myös, kuinka kadut on koiralle vaarallisia; Lasinsiruja on runsaasti mitä lähemmäs kaupungin keskustaa kulkee sekä niitä ei toivottuja ”herkkupaloja” milloin minkäkin pusikon juurella.
Ikkunoita olen pessyt vähän kerrallaan, tyyliin yksi ikkuna per viikko sekä sitten olen hakenut uutta rytmiä arjen pyörittämiseen. Tosiaan, nyt se lasten omilleen muuttamisen jälkeinen elämä näyttäytyy kaikenlaisen tekemisen vähentymisenä. Vuoroviikoin kotona on enää nuorimmainen, joka hänkin on jo omatoiminen arjessaan. Pyykkiä tulee edellisiin vuosiin verraten todella vähän, hyvä jos koneellinen, kaksi parheimmillaan viikon aikana. Astianpesukoneen asennuksella ei ole kiire, koska käsitiskillä pärjää vallan mainiosti, tiskiäkin ilmaantuu hyvin vähän. Kaupassa käydessä riittää pääosin kori ostoksille. Arkinen puuhailu on nykyisin hyvin hidastempoista ja vähän aikaa vievää, mikä on todella tervetullutta aiempaan parinkymmenen vuoden hektiseen lapsiperhe-arkeen verrattuna.
Aikansa kutakin, ja nykyisin muistelen asioita, joita olen äitinä kyennyt tekemään yhtäaikaisesti, siis siinä kaiken lapsilauman keskellä? Täytyy myöntää, etten kaipaa sitä aikaa enää takaisin ja tällä hetkellä olen hyvin kiitollinen selvittyäni ruuhkaisista vuosista.
Oma ajatus on kääntymässä tulevaan, omaan elämään työkuvioineen kaikkineen. Uuden alan opiskelu häämöttää jossakin vaiheessa eläkelaitoksen tukemana. Saan vihdoin sanoa hyvästit hoitaja-identiteetilleni ihan luvan kanssa. Keho työvälineenä on siinämäärin rikki monesta kohtaa, etten kirjaimellisesti enää taivu työskentelemään toisen ihmisen avuksi.
Huhtikuun päivät vierähtivät nopeasti, kevättä odotellen ja kylmyyttä ihmetellen.
Elämä kulkee totuttuja uomiaan samankaltaisessa rytmissä, kuin aina ennenkin. Viikot rytmittyvät sen mukaan, onko talossa myös nuoriso-osastoa paikalla. Lapsettomat viikot kuluivat aiemmin hyvin hitaasti ja elämäni ikäänkuin pysähtyi aina niihin viikkoihin.
Viime aikoina olen huomannut muutoksen tapahtuneen ja lapsettomienkin viikkojen aikana elämä soljuu etiäpäin jo melkoista vauhtia. Ajatuksissa hieman häämöttää aika, jolloin kaikki lapseni ovat omillaan aloittelemassa elämäänsä itsenäisesti.
Sunnuntaina aloitin projektin nimeltä ikkunanpesu. Minun piti aloitella kevyesti vain puhdistamalla sälekaihtimet keittiön ikkunasta, mutta pesinkin sitten koko ikkunan lukuunottamatta ulkopintaa. Ikkunoiden ulkopinta on pestävä ulkokautta ja siihen minun on hankittava jonkinlaiset välineet, joten menee hetki, jos toinenkin ennenkuin saan koko projektin päätökseen.
Koiralla kävi kylässä jokakeväinen ykä/ripaska, sen syötyä jotakin sopimatonta tien poskelta. Pieni eläin ehkäpä päätyi syöjänsä kitusiin ja yllättäin kukaan ei ollut kotona vahingon tapahtuessa. Siisti koira kuitenkin vahinkojensa kanssa ja hetken aikaa piti etsiä hajun lähdettä kotiin saapuessa. Keittiön matto pääsi tapahtuman seurauksena jäteasemalle, se olikin jo todella vanha matto ja viimeaikojen negatiivisesten mattopesulakokemuksien jälkeen tuumasin, ettei ole kannattavaa enää kiikuttaa pesulaan, kun likaisena tulevat takaisin kuitenkin.
Olen ollut todella tyytyväinen vuosia kestäneeseen asiakassuhteeseen pesulan kohdalla ja ensimmäisten reklamaatioiden kohdalla jätin asiat sikseen, virheitähän sattuu aina, kun ihmiset toimivat ja siten annoin asioiden olla toivoen seuraavalla kerralla parempaa jälkeä. Seuraavalla kerralla sitten takaisin tuli matto, jota ei oltu pesty ja yksi matto katosi jonnekin. Kolmatta kertaa en enää muista, mitä silloin tuli eteen ja nyt viimeisin kokemus on tältä talvelta, kun muuton yhteydessä veimme matot kyseiseen pesulaan ja lopputulemana jouduin heittämään pilatut matot roskiin, koska ne olivat likaisemmat kuin sinne viedessä ja haisivat märänneelle.
Vuosia kestänyt asiakkuus tämän kyseisen pesulan kanssa päättyi nyt sitten siihen ja yksikään matto ei enää eksy sinne ”pesuun” likaantumaan. Onneksi paikkakunnalla on muitakin pesuloita tulevaa tarvetta ajatellen ja toivoisin pääseväni kesällä ainakin kerran itse pesemään mattoja pesupaikalle.
Toivoa sopii tuota mattopyykkiäkin, ehkä jaksan jo tänä kesänä taas sitäkin puuhaa? Saa nähdä, ja jännityksellä jään odottamaan yhtä kesän mieluista puuhaa, mikäli vointi sen vain sallii?
Kuumuus ja aurinko uuvuttavat yhtä tehokkaasti, kuin intensiivinen liikuntakin. Kulunut kevät on ollut itselleni mieluisa siitä syystä, ettei aurinkoa ole hirmuisen paljoa näkynyt. Pilvipeitto taivaan yllä mahdollistaa oman ulkoilun paremmin, vaikka olenkin aina tykännyt aurinkoisten päivien lämmöstä. Ristiriita on siis ilmeinen ja sen kanssa olen joutunut painimaan jo yli kaksikymmentä vuotta. Nauttiako auringosta ja käristyä sekä uupua? Vaiko sitten viettää aikaa neljän seinän sisällä jokseenkin normaalioloisena?
Vappu tuli ja meni ilman sen kummempia keittiössä hääräilyjä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä aikuiseloni aikana? Kevään ja kesän taitteen juhla, joka on sekin määritelty uudelleen aikojen saatossa. Kaupan sima ja sen lisäaineiden selvittäminen aiheutti hieman epäuskoa, kun kemikaalikortti näytti erään lisäaineen kohdalla varoituksen syövyttävuudestä sekä terveysvaarasta. Mielenkiintoista, miten sellaistakin ainetta voidaan käyttää ihmisten ravinnossa? Ehkä kuitenkin pitäydyn jatkossa kotitekoisessa simassa?
Ylläolevassa kuvaa näkyy erään perheenjäsenen uusi lempipaikka. Uskoisin tietäväni syyn, miksi juuri tuo kohta valikoitui parhaaksi paikaksi? Oven välistä ja alta tulee mukavasti viileää ilmaa ja paksun turkin kanssa sisällä olo voi olla ajoittain tukalaakin.
Pikkuhiljaa kodin jutuille on löytynyt ja löytyy se oma paikka ja arki pääsee rullaamaan. Tällä kertaa en ole ottanut minkäänlaista stressiä muuton jälkeiseen elämään ja siihen, että pitäisi olla valmista heti paikalla ja tavarat omilla paikoillaan.
Tärkeintä itselleni oli ja on edelleen oma olo ja jaksamisen rajat. Toki voisin touhuta tehokkaastikin sen pari päivää, saaden sitten levätä määräämättömän ajan pedin pohjilla ja sehän ei ole vaihtoehto enää. Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan hyvä tulee, vaikka sietokykyni epäjärjestyksen kanssa onkin koetuksella. ”Kyllä se siitä”, on jo tavaksi tullut sanonta.
Huonekalut tuntuvat kovin pieniltä suuressa olohuoneessa ja kovin paljoa ei tarvinnut tetristä pelata sohvan ja sänkyni kanssa. Taso, jossa tv on sijoitettuna, on hyvin painava ja muuton yhteydessä kiinnitimme pohjaan rullat helpottamaan tason siirtelyä. Vaihdan kodissa huonakalujen paikkoja jokseenkin usein ja onkin ihme, jos sama järjestys säilyy yli puoli vuotta.
Huonekasvit tuntuvat viihtyvän uudessa kodissa, ehkä lisääntyneen valon vuoksi? Valoa olen itsekin kaivannut kotiin ja nyt sitä riittää…
Verhot ikkunoihin-projektia pitäisi seuraavaksi miettiä ja sitten myös toteuttaa. Verhotangot sijaitsevat jokseenkin ylhäällä, useamman metrin korkoudessa ja tikkaita tarvitaan jatkossa verhojen vaihtoon. Vaikka koti onkin vielä pitkään keskeneräinen, se saa olla sitä ihan rauhassa ja iloitsen joka päivä jostakin pienestä jutusta, mikä on toisin verrattuna vanhaan kotiin.
Vanhan kodin viimeisiä yksittäisiä tavaroita ja koiraparka odottelivat muuttopäivänä siirtymistä uuteen kotiin. Ja tietysti evästauko meneillään kuvanottohetkellä.
Tällä hetkellä perheen koko on pienentynyt taas yhdellä jäsenellä, lapset kasvavat ja aikuistuvat ja sitten muuttavat omilleen. Kotona on enää yksi kappale jälkikasvua ja ihmettelen, mihin se aika taas menikään? Muistan joskus puhuneeni nuorimman kanssa tästä ajasta, kun vanhemmat sisarukset aikuistuvat ja muuttavat omilleen ja hän jää ikäänkuin ainoaksi lapseksi kotiin. Tilanne on siis jokaiselle perheenjäsenelle uusi, ja varmasti sopeutumiseen menee oma aikansa jälleen?
Löysin edellisen muuton jäljiltä laatikon, johon olin huolellisesti pakannut lasteni kanssa käyttämät askartelu,- ja muut tarvikkeet liittyen kyseiseen teemaan. Iso laatikko, hankala siirrellä ja nostella ja siis täysin unohdettuna komeron nurkkaan. Tyhjentäessä komeroa, kävin laatikon sisällön tiheällä kammalla niin sanoakseni ja kylläpä olin ollut huolellinen; mitään turhaa tai ylimääräistä siellä laatikossa ei edelleenkään ollut ja niin samat kamat kulkevat edelleen uuteen kotiin. Kirjoitin kanteen isolla, ”käytä pois!”.
Olen vuosia hillonnut askartelutarvikkeita komerossa, yhtenä syynä hankala sijoittelu säilytyksen suhteen ja siis käyttöönotto ollut mahdotonta. Osan laatikon sisällöstä lahjoitan lapsenlapselle ja toki toivon itsekin jaksavani askarrella hänen kanssaan jotakin. Samasta laatikosta löysin myös kadonneeksi luulemani kirjasen, jossa neuvotaan koirankarvojen kehräys langaksi asti…Karvaa riittää, se on sopivaa laatua ja ja..
Meillä on yksitoista isoa varsinaista muuttolaatikkoa käytössä. Tällä hetkellä niistä kahteen olen saanut joitakin juttuja pakatuksi. Olen nyt tyhjentänyt, pessyt ja pakannut eteisten kaapistot ja niiden tavarat. Tv- taso on tyhjä irtotavaroista sekä lipastojen sisältö on paketoitu. Seinät alkavat olla tyhjiä kelloja lukuunottamatta ja komeron pakkaus ja pölyjen pyyhintä jatkuupi vielä.
Sellaista irtosäläksi kutsumaani tavaraa olen poistanut lisää, vaikka koko ajan huomaankin oppineeni lapsuudesta ajatuksen ”Josko tätä vielä joskus tarvitsis?” Varmaan joo joskus kaikkea tarvitsee, ennemmin tai myöhemmin, muttei sen vuoksi kannata säilyttää vuositolkulla tavaraa nurkissaan. Onneksi tuota irtosälää on vähän ja kaikki tavarat on kuitenkin sellaista, mikä on jatkuvassa käytössä.
Pidän kiinni edelleen omasta säännöstäni eli noin kahden vuoden aikarajasta ja joissakin asioissa vuoden säilössä olleet tavarat saavat poistua. Ainoa poikkeus tästä on näköjään ne askartelujutut; saksia, erikoispapereita, huopaa ja erilaisia sabluunoita. Olin ennen innokas askartelemaan lasten kanssa, vaan nyt sekin on jo jäänyt ja onko säilytykseen nyt syynä ne muistot, vaiko mahdollinen tuleva tarve?
Luopumisen tuskaa en enää koe, samoin ns. tunnesiteet tavaroihin on pääosin poissa ja enemmän mietin poisheittäessä, miten jokin lajitellaan oikein? Joidenkin tavaroiden kohdalla saatan miettiä, olisiko siitä vielä iloa jollekulle muulle immeiselle, vaan sitten totean kokemuksen syvällä äänellä, ettei kannata myydä, saati lahjoittaa eteenpäin, koska tilanteet tavaran luovutuksessa saavat niin helposti surkuhupaisia käänteitä ja itselleni on yksinkertaisesti helpointa viedä jäteasemalle turhat tavarat.
Tälläkin hetkellä voisin antaa pois täysin käyttämättömän toppa-asun kouluikäiselle, vaan kun se on markettivaate, niin se ei valitettavasti kelpaa edes lahjoitettavaksi järjestöille. Järjestöt toivovat uusia, ja niitä merkillisiä vaatekappaleita, mikä on ihan ymmärrettävää sen lapsen näkökulmasta ajatellen. Sama juttu harrastusvälineiden kanssa, nekin joudun viemään suoraan jäteasemalle, koska käytettyinä ja vanhoina ja ehkä eimerkillisinä niitä ei voi käyttää. Joissakin lajeissa on myös turvallisuus,- yms vaatimukset välineistöön ja sekin on erittäin ymmärrettävää, ettei vuosia vanhoilla välineillä saa harrastetoiminnassa toimia.
Meilläpäin kirpparipöytähinnat ovat liian tyyristä lystiä työhön nähden ja vaatisi ainakin minulta kokopäiväisen sitoumisen asiaan, joten se on myös poissuljettu vaihtoehto. Uutta on pöytäviikkohinnan lisäksi laskutettava provisio kaikista myydyistä tavaroista, niin itseäni ei houkuttele ollenkaan suunnaton työ plusmiinusmiinus-palkalla. En halua ostaa itselleni työtä ja itseni tuntien jäisin miinukselle koko kirpparihommasta, sillä hinnoittelisin hinnat erittäin alhaisiksi.
Hankin muutaman uuden pahvilaatikon, joilla saa kevyemmät tavarat siirrettyä siististi uuteen kotiin. Välimatka ei kovin suuri ole uuden ja vanhan kodin välillä, joten joutaa ajella edestakaisin muutamana päivänä ja tyhjentää osa laatikoista uuden kodin siivousten lomassa. Onneksi uuden kodin pinnat vaikuttivat puhtailta käydessämme tutustumassa asuntoon ja se heti helpottaa urakkaa.
Muuttolaatikoita on alkanut kertyä seinustoille, ja seuraavat viikot ennen varsinaista muuttoa niitä laatikoita on vain pakko sietää ja katsella. Varsinainen koetus itselleni, vaan enköhän siitäkin selviä. Alkuviikosta sain tehtyä muuttoilmoituksia eri tahoille sekä uusittua sopimukset uuteen osoitteeseen. Toistaiseksi siis muuttoon liittyvät asiat alkavat olla kunnossa. Ainoa, mikä on vielä huolehtimatta, on muuttoapu painavien kodinkoneiden kanssa. Toki toivon, että lapsista olisi apua myöskin, mutta siihen en voi luottaa ollenkaan. Jos nuorimman kohdalle osuu isäviikot, niin hän ei pääse muuttoon ollenkaan mukaan.
Osa vanhoista lasten huonekaluista menee suoraan jäteasemalle, koska jatkokäyttäjiä ei omasta takaa enää löydy ja edelleen itselleni on suuren suuri ongelma alkaa mitään myydä, taikka lahjoittaa eteenpäin. Pääsen helpommalla, kun vien meiltä käytöstä pois jäävät asiat jäteasemalle.
Pakkaset tällä erää aiheuttavat meidänkin perheelle ylimääräistä kulkemista vanhan mummon kotiin. Putket jäässä, puita pitää viedä sisälle, pattereita käydä vahtimassa, ettei mummo niitä pienentele kylmiksi ja niin edelleen. Alkaa se vanhan mummon omakotiasuminen olla jo todella hankalaa, ainakin näin kovilla pakkasilla ja samat jutut siedettävänä jokaikinen talvi.
Vanha mummo ei tunnu ymmärtävän, kuinka hänen elämänlaatunsa paranisi huomattavasti kerros,-rivitalossa asuessa lähempänä palveluja ja keskustassa asuminen saattaisi tuoda myös lisää sosiaalista elämääkin? Joka talvi mummo kuitenkin tuumaa, että josko vielä tämän talven selviäisi mökissään, vaikka sitten jaksaakin valittaa ja odottaa, että joku huolehtisi hänen talonsa ongelmat pois päiväjärjestyksestä ilmaiseksi.
Omakotiasuminen vaatii omistajaltaan myös toimenpiteitä ja se tunnetusti maksaa vähintäänkin hankintojen osalta ja mikäli työt joutuu teettämään ulkopuolisella, niin siitäkin tulee kustannuksia. Vanha mummo tuntuu unohtaneen tämän seikan aivan täysin odottaessaan lastensa juoksevan heti avuksi, kun puhelin pirahtaa.
Aikansa kutakin. Aika näyttää miten vanhan mummon mökin käy? Nykyaikaiseen asumiseen mökki ei ole sellaisenaan kelvollinen, ja talo vaatisi suuremman peruskorjauksen kokonaisuudessaan. Vanhan mummon rahkeet eivät riitä remonttiin ja läheisten apu alkaa olla riittämätöntä juurikin sen vuoksi, että talon ongelmien ratkaisemiseksi tarvittaisiin jo ammattilaista ja isoa remonttia, johon mummon lapsilla ei kenelläkään ole halua, taikka mahdollisuutta.
Vietän jouluja vuorovuosin lasten kanssa. Nyt on vuorossa lasten kanssa vietetty joulu ja poikkeuksena aikaisempiin vuosiin, lapset päättävät itse, milloin siirtyvät isäviikolleen joulun jälkeen. Tai siis yksi heistä. Käytännössä juuri aikuisuuteen astunut murkula on jo vuoden päivät asunut pelkästään meillä kokiessaan jatkuvan kodin vaihtamisen vaikuttaneen negatiivisesti mm. opiskeluihinsa.
Tänä vuonna pienen perheemme joulupöydässä istuu noin seitsemän ihmistä ja tietysti pöydän alla päivystää koira herkkupaloja pikkuiselta. Viimeinen tässä kodissa vietetty joulu, ensi vuonna jossakin toisaalla.
Joulustressi on yrittänyt hiipiä takaraivoon, vaan olen onnistunut torjumaan sen tehokkaalla järkeistämisellä. Takana on jo niin paljon yksin järkättyjä jouluja, että luotan saavani kaiken tekemisen tehtyä kunnialla loppuun saakka. Yksi asia kerrallaan ja maailma ei enää kaadu, vaikka jotakin jäisi tekemättä, hankkimattakin. Tärkeintä on se yhteinen aika ja ehkä se hyvä ruoka, mitä saa vain kerran vuodessa.
Niinä jouluina, kun lapset ovat isällään, olen oppinut hölläämään kaikista valmisteluista ja menemään sieltä, mistä aita matalin. Ateriaksi riittää kaupan valmiit einekset, koska en näe mitään järkeä tehdä niin pieniä määriä kaikkea, kuin mitä pari ihmistä syö joulun pyhinä. Joulu tulee, vaikkei tekisi mitään ja sekin on ihan ok.
Vanha mummo on myös vuorotellut jouluja lastensa luona ja tänä jouluna mummo kyläilee toisaalla.
Kirjoittelen tätä valmistelujen lomassa, istahdan hetkeksi huilaamaan jalkoja ja selkää. Aamu alkoi riisipuuron ja kiisseleiden keittämisellä. Meillä on karpalo,-ja luumukiisselit tarjolla vain jouluisin. Riisipuuroa keitinkin sen verran enemmän, että sain porkkanalaatikkoonkin samalla energialla puurot ja pakastaminen jäi välistä tällä kertaa. Huomenna ei tarvitse kuin kypsentää ja lämmittää laatikot kinkun seuraksi.
Katselen kotia, perussiivous riittää tänäkin jouluna ja pari jouluista pöytäliinaa tuomaan juhlan tuntua. Kynttilöitä en asettele pikkuisen miehen kiusaksi tälle vuodelle, ne kiinnostavat kovasti ja aattona ainakin touhua on niin paljon, etten itse ehdi valvoa joka huonetta ja vikkelää leikki-ikäistä.
Ruokapuoli alkaa olla kinkun paistoa vaille valmis, jotakin pientä vielä pitää valmistaa, kuten luumurahkaa illaksi sekä uutena piparirahkaa kokeiluun. Kovin perinteisellä menyyllä ollaan tänäkin vuonna. Kuiva lohi, graavi sekä silli itsetehdyn rosollin kanssa höystävät seuraavien päivien ateriat. Karjalanpaisti perunoilla on myös varattuna heille, jotka eivät niin paljoa muista tarjottavista pidä.
Glogiä, suklaata ja pipareita sekä natsitorttuja on herkkusuille välipaloiksi, mikäli raskaan aterian jälkeen enää mikään maistuu? Paketeissa on mukana oma perinteeni, eli jokaiselle jouluherkut pyhiä varten.
Kahdentoista kilon kinkkunen paistuukin koko yön ja aamulla saapi lapsoset heräillä perinteiseen tapaan mehevään kinkun tuoksuun. Aamupuuron jälkeen lämpiää sauna ja siitä se aatto jatkuu syömisten ja jännittävän vieraan odottelussa…
Mahdollisimman hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa kaikille!
Marraskuun hämärä kietoo kaiken ympärilleen. Aurinko on tavattavissa keväällä jälleen. Hämärän ja pimeyden lisääntyessä mielikin kääntyy vähän niinkuin sisäänpäin. Viltti kainaloon ja lepoon velvollisuuksien jälkeen. Joulunajan odotus, kuka keskittyy mihinkin ja mitenkin?
Ilo saapuu lumen muodossa, samoin pimeys helpottaa hieman valkoisen peitteen myötä. Meillä lunta vielä odotellaan, koira taitaa ehkä eniten odottaa lumipesujaan, loikkiaan paksussa hangessa ja kuonon päälle tipahtelevia sulavia hiutaleita. Turkki on jo talvikunnossa ja parvekkeella tuntuu viihtyvän paivätirsojen muodossa.
Kirjoitan yleensä aikaisin aamulla, seurassani kahvikupillinen jos toinenkin. Lenkkeillessä ilokseni yllätyin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja pitihän se ihme kuvata heti sopivan tilaisuuden tullessa. Olinhan juuri kaipaillut tuota valoa kaiken hämärän keskelle. Aurinkoinen keli jatkuikin sitten koko päivän.
Itseäni vaivaa kylmä ulkona, puuttuvan talvivaatetuksen vuoksi. Kesän aikana takki oli kutistunut entisestään kaapissaan, makkarankuori mokona ei mennyt enää kiinni selkätukivyön kanssa.
Inhoan yli kaiken kaupoilla ravaamista, sovittamisineen kaikkineen ja omalle kohdalle kotiin tilaaminen ei ole vaihtoehto. Mieleisiä ja mukavia ja sopivia vaatteita on hankala löytää liikkeistä ja se onkin yksi syy omalle vastenmielisyydelle hankkia uutta tai edes käytettyä. Kulutan vanhat, hyväksi havaitut tuotteet ihan loppuun asti, niin ettei niistä jää kiertoon enää seuraavalle, yleensä. Noh, lähipäivinä olisi pakko suunnata ajatus ja askeleet kohti takkikauppaa kuitenkin.
Ensiviikolla pääsen jälleen pikkuisen miehenalun kanssa puuhastelemaan ja toivoa sopii, että kuntoni riittää useampaan hoitopäivään ja ,-iltaan. Koiran ja taaperon yhteinen ulkoilu on aina jonkinlaisia kompromissejä suuntaan sekä toiseen. Koira vaatisi pidemmän lenkin ja tai puistoilua. Taapero tahtoo jo itse kävellä osan matkoista, rattaissa istumisen sijaan ja leikkipuistossakin olisi kiva piipahtaa. Jokaiselle siis jotakin, ja toivoa sopii kompromissien olevan riittävästi. Uma saa kävellä mukana lenkin, taapero pääsee metsäpuistoon ja saa raitista ilmaa liikunnan kera. Reitillä metsäpuistoon molemmat vahdittavat saavat myös tepastella turvallisesti ja omaan tahtiinsa, ja kiirehän meillä ei olekaan.
Lähestyvä joulun aika tuo omaankin elämään hieman enemmän pohdittavaa ja tekemistä. Lasten joulun olen pyrkinyt pitämään ennallaan myös eron jälkeisinä vuosina ja tänä jouluna on siis vuorossa äidin joulu. Joulunkin aika on muutoksessa.
Meidän perheessä alkavat lapsuuden joulut olla takanapäin lasten kasvamisten ja aikuistumisten myötä. Arki on muuttunut paljon, on myös juhla-ajat.
Osa lapsista on joulun pyhät töissä, ihan kuten vanhempansakin aikanaan. Vuorotyö ja tietyt ammattialat eivät katso, onko pyhä vai arki, ilta vai aamu ja työt on tehtävä keskeytyksettä myös yöllä. Virka-ajasta voi vain haaveilla.
Vuorotyö ei valikoi, kellä on lapsia taikka muuta, juhlapyhät eivät estä työntekoa ja työntekijöiden lapset joutuvat silloin hoitoon, ellei ole ketään läheistä, joka suostuu omat pyhänsä käyttämään toisten lasten hoitamiseen. Vuorotyön raadollisuus korostuu jotenkin joulun ja muiden pyhien aikaan, ainakin omalle kohdalle sen olen huomannut.
Meilläkin on ollut jouluja, jolloin alle kouluikäiset lapset olivat hoitopaikassa ja kyllä palautetta tuli henkilökunnalta, etteikö lapsille olisi järjestynyt jotakin muuta hoitoa pyhien ajaksi, edes jollekin sukulaiselle tai tuttavalle. Niin, kyllähän sitä olisin itsekin halunnut olla kotona sen joulun, vaan kun jonkun vuoro on aina olla hoitoalalla vuorossa oli pyhä taikka ei.
Lähestymme pikkuhiljaa aikuisten joulua, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan meidän perheessä? Rauhallista yhdessä oloa, hyvää ja monipuolista ruokaa jälkiruokineen, tunnelmaa ja lepoa arjen vastapainoksi? Pikkuinen lapsenlapsi ei ihan vielä ymmärrä tai muista kolmatta jouluaan. Satu joulupukista ja muista juhlan aineksista on odottamassa kokemuksina, jotka toivottavasti jäävät lämmöllä hänenkin mieleen tulevaa ajatellen?
Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.
Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.
Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.
Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.
Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.
No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.
Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.
Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.
Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.
Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.
Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?
Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.
(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )
Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.
Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).
Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.
Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.
Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.
Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.
Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.
Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.
Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?
Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.
Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.
Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.
Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.
Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.
Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.
Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.
Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.
Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.
Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.
Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.
Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.
Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.
Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.
Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.
Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?
Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?
Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?
