Tiedättehän niitä päiviä, kun ei tapahdu oikein mitään. Hiljaiselo pyörii arjen pienien rutiinien ympärillä melkein tylsyyteen saakka. Joskus aikanaan pyrin tällaisina päivinä järjestämään itse itselleni sitten runsaasti tekemistä, en tykännyt ollenkaan liian rauhallisista päivistä, jos niitä joskus sattui olemaan.
Sitten on niitä päiviä, kun sattuu ja tapahtuu liiankin kanssa. Elämä mullistuu tavalla tai toisella ihan uuteen uskoon. Edellisestä tapahtumasta ei ehdi toipua, kun jo seuraava tapahtuu yhden ja saman päivän aikana ja kierre katkeaa sitten vasta joskus. Sellaisina päivinä ei ehdi istahtaa, ei jäädä paikoilleen miettimään, vaan toiminta tapahtuu hetki hetken perään ja ajatus tulee sitten perässä ja yleensä pohdinta alkaa sanoilla, ”ei voi olla totta” tai jotakin vastaavaa.
Hitaina, kiireettöminä päivinä edes puhelin ei soi, edes ilma ei tunnu liikahtavan suuntaan tai toiseen. Kaikki vain on, paikoillaan niine hyvine. Tuolloin olen itsekin vain oppinut olemaan. Kuuntelemaan hiljaisuutta, paikoilleen jämähtänyttä aikaa. Ikäänkuin tyyntä myrskyn edellä.
Ja sitten alkaa tapahtua. Puhelin pirisee tauotta, on sitä ja tätä huolehdittavaa, aikataulutettavaa, muistettavaa ja muistutettavaa. Siinä pahimmillaan itsellä on kesken koko ajan jokin omaa huomiota vaativa asia, johon keskittymisen pitäisi olla 110% eikä sen 0,9% jatkuvilla keskeytyksillä. Joskus on suurempi siivous, paljon pyykkiä tai järjesteltävää. Monesti puhelimen sointi nuina päivinä tarkoittaa ikävien asioiden kuuntelemista, kohtaamista ja muiden tukemista ja kannustamista.
Tapahtumarikkaina päivinä tulee myös yllättäviä poistumisia kotoa, kauppaan on pakko lähteä hakemaan jokin uupuva ainesosa, jokin on kadonnut tai mennyt rikki tai muuta vastaavaa. Tai sitten yksinkertaisesti on vietävä tai haettava ihmisiä kotiin, töihin jne. Toisinaan lasten hammaslääkärikäynnit sekoittavat pakkaa lisää osuen juuri tällaisiin päiviin, koska saan tiedon lasten käynneistä vasta edellisenä päivänä eli ne tulevat myös yllätyksenä. Kaiken ylimääräisen lisäksi on sitten vielä ne perusarkihommat. Ruuanlaittoa, siivousta, pyykkihuoltoa ja illalla pahimmillaan vielä niiden petivaatteiden vaihtoa koko porukalle ja päivä päättyy itsellä vasta hyvänaikaa yli puolenyön, jolloin tajuan etten ole ehtinyt syödä, juoda, levätä tai edes istahtaa koko päivän aikana. Suihkussakin olisi ollut mukavaa käydä ihmistenaikoihin eli ennen kymmentä. Koira saattaa myös juuri olla syönyt jotakin epäsopivaa ja ulos pitää päästä tavallista useammin. Pahimmillaan näinä päivinä muut perheenjäsenet ovat eläneet omaa elämäänsä tyytyväisinä ja itsestä tuntuu, kuin olisi revitty jokasuuntaan, takki on tyhjä pitkäksi aikaa. Joskus taasen päivässä on ollut jokaiselle perheenjäsenelle jotakin.
Hitaiden päivien mukavuus onkin siinä, ettei ole kiire minneen. Aamuisin saa heräillä melkoisen rauhalliseen tahtiin, juoda kupposen tai pari kahvia (pannullinen) ennen lenkille lähtemistä ja kalenteri on täysin tyhjä kaikesta. Koko päivä tuntuu etenevän verkkaiseen tahtiin ja hoidettavia asioita ei ole kesken, niitä ei ole tiedossakaan. Puhelin ei soi koko päivänä ja ainoat menot on koiran kanssa ulkoilut. Hitaina päivinä nukun päikkärit. Mikä ihana luksus omassa elämässä ja talvisin, syksyn koleina tuulisina päivinä viltin alle kääriytyneenä hyvän kirjan parissa.
Tälle viikolle on sattunut kiireiset päivät, illat menevät myöhään ja mietin nukkumaan käydessäni muun perheen jo nukkuessa, olenko edes syönyt mitään? Käytän koiran ulkona yötä vasten ja kömmin peiton alle, unta ei tarvitse kauan odotella. Näinä kiireisinä päivinä myös yöunet jäävät lyhyiksi, aamuisin on yleensä hyvin aikainen ylösnousu, pakollisten menojen vuoksi.
Illalla pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Aamulla olikin viideltä herätys kyydittämään nuorta kesätyöpaikkaansa. Tosin, vien mielelläni ja kannustan näin omalta osaltani häntä ja ei haittaa, vaikkei työhön pääse julkisilla hankalan ja pitkän matkan päähän. Tälle kesälle tärkeintä taisi ollakin itse työpaikan löytäminen, sen saaminen ja työn teko. Kyse on kuitenkin nuoren ihan ensimmäisestä palkallisesta työpaikastaan ja alkukesästä vielä kesätyöpaikka oli löytymättä.
Iltaiseen valvomiseen oli tällä erää hyvin toivottu ja positiivinen syy. Pitkänmatkalainen aikuinen lapseni kumppaneineen ja perheenjäsenineen pääsi, kuin pääsikin lomallaan meille vierailulle! Ikävä on ollut kova, niin minulla kuin sisaruksillakin, ja saamme hetken viettää aikaa toinen toistemme kanssa.
Eilinen meni siivoillessa, kaupassa, ruuan teossa sekä mummon asioita hoitaessa ja imurin osia pestessä sekä ”proofatessa” kotia askeettisemmaksi nelijalkaisia vieraita ajatellen, heillä menee tovi kotiutuessa ja tottuessa kaikkeen uuteen. Oma urakkani päivän touhuissa helpottui ja Umaliini kävi iltalenkillä sisarukseni kanssa ja saa kyllä lenkkikaverin Umasta joskus toistekin. Mitä enemmän koira saa rapsutuksia ja paijauksia, sen enemmän tykkää ihmisestä, joka niitä antaa.
