Kiitollinen elämä

Kiitollinen elämä ei ole itsestäänselvyys, ei ainakaan itselle. Olen tietoisesti opetellut kiitollisuutta jo vuosien ajan. Alkuun olikin todella vaikeaa keksiä kiitollisuuden aiheita oikeastaan yhtään mistään ja nyt näen jatkuvasti aihetta kiitollisuuteen.

Koti, siis katto pään päällä ja seinät pitämässä kylmyyden loitolla on yksi suurimmista ja melko päivittäisistä aiheista olla kiitollinen. Samoin jäljellä oleva terveys sekä liikunta,-ja toimintakyky antaa aiheen kiitollisuuteen. Sekä edelliseen liittyen oman kykyni olla itselleni armollinen tässä arjessani. Olen kiitollinen omasta ajasta, mahdollisuudesta lepoon silloin, kun tarvitsen sitä.

Uskon myös vahvahti omaan toipumiseen, sekä hassusti myös siihen, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla tällä hetkellä. Olen juuri tässä elämäntilanteessa, jotta oppisin huomioimaan oman itseni ennen muita. Jotta oppisin kuuntelemaan mieltäni ja kehoni vointia.

Olen Kiitollinen yksinkertaisista perusasioista, ihmisistä lähelläni. Koirasta, jolla on tärkeä tehtävä kanssani. Hyvin nukutuista yöunista ja nykyisin virkeistä aamuhetkistä. Oma tavoitteeni on aamujen kanssa saavutettu ja nautin hämäristä rauhallista hetkistä, pienten tavaksi muodostuneiden rutiinien kera.

Saan siis olla arjessani koko ajan kiitollinen, ja sen myötä ymmärrän kuinka runsasta elämäni on ihan näinkin. Masentuneena kiitollisuus on todella vaikeaa, mustien linssien läpi ei yksinkertaisesti näe mitään ja kaikki positiiviset tunteet ovat kadonneet. Olen sitä mieltä, että jokainen kokee masennuksen syvät syöverit jossakin elämänvaiheessaan.

Joku kokee masennuksen jo lapsena, nuorena. Joku vasta aikuisiällä tai vieläkin myöhemmällä iällä. Väitän, että masennuksellakin on oma henkisen kasvun tarkoituksensa; ilman valoa ei ole pimeyttä ja ilman pimeyttä ei ole valoa. Kolikolla on kääntöpuolensa myös näissä asioissa. On erittäin ikävää, kun masennuksen syövereihin jää kiinni, sieltä ei pääse nousemaan ja tila pitkittyy vuosikausien mittaiseksi kaamokseksi.

Kiitollisuus on yksi keino alkaa avartamaan omaa synkkää ja masentunutta mieltä. Itse sain aikanaan ohjeeksi miettiä viisi hyvää asiaa päivästä ja kirjoittaa ne ylös. Oli muuten todella vaikeaa alkaa keksimällä keksimään yhtään mitään ja usein ihan viittä hyvää asiaa en millään saanut päivästäni raavittua kokoon. Kuitenkin, se muutama hassu asia päivittäin tehosi ja kuukausien kuluessa risukasaan alkoi paistaa aurinko, hyvin vähän kerrallaan, mutta paistoi kuitenkin. Olin tuolloin melkoisen nuori, oikeastaan ihan lapsi vielä.

Tällä hetkellä huomaan menettäneeni unelmoinnin taidon. Jostain syystä en ole kyennyt unelmoimaan enää vuosiin samalla tavoin, kuin muistan tehneeni joskus ennen.

Palaan muistoissani ihan ensimmäiseen oikeaan unelmaani. Halusin lapsena kovasti matkustaa jollekin saarelle, jossa palmut liehuvat vienossa tuulessa, meri on lämmin ja ilta-aurinko värjää taivaan vaaleanpunaisenlilan sekoituksiin joka ilta. Keinuisin riippumatossa ja vain nauttisin olostani siellä. Löysin pieniä kuvia, ja niitä liimailin vihkoihin, koulupöytäni kirjoitusalustaan ja milloin minnekin ja iltaisin haaveilin joskus pääseväni kyseisiin paikkoihin.

Haaveilin joskus lapsuudessa myös matkasta Islantiin, näkemään tulivuoria sekä ikijäätä ja mustaa hiekkaa, kuumista lähteistä puhumattakaan. Joskus myös kuvittelin pääseväni kokemaan sademetsän ja Afrikan savannit. Lapsena unelmointi oli vaivatonta ja sitä ei häirinnyt ikävä raadollinen todellisuus.

En koskaan ole matkustanut lentokoneella. Autoillen pääsin lapsena pari kertaa lappiin sekä laivalle. Aikuisena sitten oman perheen kanssa kävimme pienillä reissuilla matkailuautoillen ja ne reissut olivat itseni kannalta yhtä helvettiä, tahallista elämän vaikeuttamista pienessä kopissa ja jokainen kerta kotiinpaluu oli enemmän kuin ihanaa.

En ole päässyt vielä etelän saarelle, en ole käynyt missään lämpimässä maassa, en edes siellä Islannissa. Ensimmäisen lapsen raskausaikana kävin laivalla Tallinnassa, kävellen jonnekin kilometrien päähän satamasta ja takaisin ja totesin, että oli viimeinen reissu minulle. Nälkäisenä, ison mahan kanssa kipujen kanssa sellainen ei tulisi toistumaan. Piti säästää, ei ollut varaa tuolloinkaan taksiin tai kyytiin määränpäähän. Että olihan kokemus sekin. Sama homma juuri synnyttäneenä Tukholmassa, ei kiitos enää vastaavaa ja en ole laivallakaan käynyt yli viiteentoista vuoteen.

Olen miettinyt, että matkailu olisi itselleni kovin stressaavaa. Ihan kokemuksen puutteesta. Hermoilisin todennäköisesti itselleni ikävän olon ja koko reissu menisi pieleen sen vuoksi. Ehkä kuolinvuoteella kadun sitä, etten päässyt matkustamaan ja kokemaan/näkemään maailmaa. Olen jo unohtanut toiveeni matkailusta, unelmoinnin koen turhana sen suhteen, elämän realiteettien vetäessä yliviivaustussilla ajatukset sivuun. Silti, olisihan se mukava kokea millaista olisi matkustaa ulkomaille? Ehkä?

Matkailu on kuitenkin epäympäristöystävällistä ja voin lohduttautua sillä, että olen matkailun suhteen säästänyt maapallon varoja. Voin sanoa olevani jossakin suhteessa ekologinen ja ympäristötietoinen.

2 kommenttia

  1. Hei,
    Olen hämmästynyt ja iloisesti yllättynyt, kun löysin sivusi. Oli itseasiassa vahinko miten päädyin blogiisi, mutta tässä on oltava jokin johdatus tai kohtalo pelissä.

    Tapasi kirjoittaa on luontevaa ja esteettisesti kaunista, mutta myös itse sisältö kirjoituksissasi on keskustelua ja ajatuksia herättävää.

    Itse olen aivan vauvan kengissä tässä blogi maailmassa vaikka kirjoittamista olen rakastanutkin niin kauan kuin muistan. Tämän vuoden teemana minulla on kehittää itseäni ja ensimmäinen iso asia oli WordPress kurssi, jossa tein blogini. Baby Steps mutta eteenpäin ja uusia kokemuksia.

    Selailtuani blogiasi vasta vähän, niin voin sanoa, että sait minusta seuraajan blogillesi.

    Juuri nyt olen kiitollinen, että jossain siellä on ihminen, joka myös pitää Kahlil Gibrania Etusivun runon arvoisena. 🤗

    Kiitos.

    1. Hei ja tervetuloa mukaan matkalle, elämään!
      Mukavaa, kun löysit blogiini ja onnea sinulle uudesta blogista.
      Kirjoittaminen on hauska harrastus, joka saattaa viedä mennessään…

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *