Jokaisella on isä

Mietin pitkään, kirjoitanko aiheesta ja minkäpä itselleni voin, kun tekee mieli kirjoittaa aiheesta isänpäivä? Päätin kirjoittaa aikani kuluksi, lasten lähdettyä vierailemaan isänsä tykö.

Isämme kuoli minun ollessa noin kymmenen vanha. Omat muistot isästä ovat ristiriidassa sen kanssa, miten minulle on puhuttu isästä.

Omat muistoni ovat siis lähestulkoon positiivisia muistoja isästä. Hataria ja kaukaisia tosin. Elinhän useamman vuoden ennen isän kuolemaa, kuin isää ei olisi ollutkaan. Vanhempani erosivat minun olessa pieni ekaluokkalainen ja suhde isään katkesi siihen paikkaan.

Minuun juurrutettiin pelkoa isää kohtaan ja vasta aikuisena osasin kyseenalaistaa kuulemani totuudet ja omat tuntemukseni sekä omat muistoni suhteessa siihen, mitä olin kuullut. Minulla on edelleen oma näkemykseni ja omat kokemukseni isästä ja muistot ovat pääasiassa positiivisia. Luotan itseeni enemmän tässä asiassa, kuin kertomuksiin hänen pahuudestaan.

Olen vieraannuttamisen uhri ja tämän vuoksi olenkin itsepintaisesti pitänyt kiinni omien lasteni oikeudesta isäänsä ja olen tukenut lapsiani suhteessa omaan isäänsä. Lapsilla on oikeus oppia tuntemaan isänsä.

Parisuhteessa isä voi olla minkälainen tahansa ja se ei kerro sitä, että isä voi olla isä lapsilleen jokatapauksessa, oli parisuhteessa tapahtunut mitä tahansa. Itse pidin kiinni erossa siitä, että lapsilla on mahdollisuus tutustua isäänsä sekä olla ja elää myös sen toisen vanhempansa, isänsä kanssa ja vuoroviikkojärjestely oli myös näin perusteltuna syynä ratkaisuumme aikoinaan. Jokainen on isä omalla tavallaan.

Isämme hautajaisiin me sisarukset emme päässeet ja haudankin löysin vasta myöhään aikuisiällä. Sentään saimme tietää isämme kuolleen, vaikkakin yhteys oli jo katkennut useita vuosia aiemmin. Oman eroni jälkeen minulla viimein oli tilaa ja halua etsiä hauta. Joitakin kertoja olen vienyt kynttilän haudalle sen jälkeen.

Lapsena tulin kiusatuksi, aina isänpäivien lähentyessä . Oli todella julmaa opettajalta pakottaa tekemään se kortti vuosi vuoden perään, kun ei ollut ketään, kelle sen olisi antanut. Opettajan vihainen ja turhautunut tokaisu (”kyllähän nyt kaikilla on joku, jolle kortin voi antaa!”) sen jälkeen, kun hän oli käynyt yksitellen läpi mahdolliset vastaanottajat, joita ei siis ollut, aiheutti suuren loven sisimpääni kasvattaen häpeääni entisestään koko luokan kuullessa keskustelun. Isovanhempia minulla ei ole myöskään ollut elossa ja ainoa mummo, joka siis oli isänäiti, oli jäänyt vieraaksi ja vanhempien erossa yhteys katkesi kaikkineen koko isänpuolen sukuun. Hänkin tosin otti ja kuoli vuosi isäni kuoleman jälkeen.

Isänpäivät muuttuivat ahdistaviksi ja pelottaviksi, joka vuosi kuuntelin muiden ikätoverien ilkkumista ja ihmettelyä, siitä kuinka voi olla joku, jolla ei ole ketään, kenelle kortin voi antaa. Uteliaat kysymykset isän kuolemasta tuntuivat kamalilta sekä kyseenalaistaminen ja ilkkuminen, kun en ollut ollut hautajaisissa yms. Kokemus oli aina yhtä nolo ja piinaava, häpeällinen ja suru oli joka vuosi aina vain suurempi.

Kunnes tuli päivä, jolloin hautasin isättömyyteni, suruni, häpeäni kokonaan mielestäni pois. Isä oli kuollut ja se siitä. Isänpäiväkortit aloin tekemään äidin uudelle miehelle, hän sai suuren kunnian toimia myös lasteni vaarina myöhemmin. Asiaa häneltä kysyttäessä, se oli hänen sanojensa mukaan kunnia-asia.

Nyt on jo vaarikin ollut haudassaan vajaan kymmenkunta vuotta ja usein saa lämmöllä muistella häntä lasten kanssa. Hän ei ollut isän korvike, tiesin oman isäni kuolleen, vaan hän oli kuin aikuinen ystävä usean vuosikymmenen ajan.

Vasta aikuisena olen alkanut pohtia sitä, mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi elämällä elämää ilman isää. Minua suojaa toisaalta vanha totuus, jonka mukaan sellaista ei voi kaivata mistä ei tiedä tai mistä ei ole kokemusta. Ja niinhän se on. Aikoinaan olen vältellyt isäaiheita kaikessa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, onnistuen olemaan kuulematta ja näkemättä muiden suhteista isiinsä. Tyttönä se on ollut helppoa.

Isän kuolema, kuten kuolema yleensä on lopullinen ja sen ymmärsin luonnollisena elämäntapahtumana jo ihan lapsesta. Kuoleman lopullisuus ei anna aihetta turhille toive-ajatuksille, mitä jos -ajatuksille.

Monesti olen kuullut toisen pahoitteluja ja osanottoja sekä jatkuvan ihmettelyn ja sen, kuinka kuulijasta on tuntunut pahalta, minun kertoessa isäni kuolleen, silloin kun olin lapsi. Olenkin joutunut lohduttamaan itse toista ja vähättelemään omaa kokemusta toisen edessä, koska ilmeisesti monikaan ei tiedä, kuinka suhtautua tilanteessa, jossa lapsi on menettänyt vanhempansa. Sen vuoksikin edelleen vältän koko isäaihetta ja mieluummin poistun paikalta, kuin kuuntelen uteliaita kysymyksiä ja ihmetteleviä kommentteja vanhemman kuolemasta.

Harmikseni olen aikuisena ymmärtänyt, kuinka jäin yksin käsittelemään isän kuolemaa. Hautajaisseremonia olisi ehkä ollut yksi tapa käsitellä asiaa sekä siellä olisi ehkä isän puoleiseen sukuun tullut jokin yhteys? En tiedä- elämä meni niinkuin meni ja se siitä.

Kaikilla on isä, se on lähtökohta. itse olen siitä onnellisessa asemassa, että tiedän kuka isäni oli ja minulla jäljellä muutama muisto isästä. Kaikilla ei ole edes sitä vähää kokemusta isän olemassa-olosta.

Biologia vielä toistaiseksi vaatii lisääntymiseen sekä miehen sukusolun, että naisen sukusolun. Joten, jokaisella syntyneellä on ainakin se biologinen isä jossakin. Kukaan ei ole isätön biologiselta kannalta ajatellen.

Entäpä tämän päivän sateenkaaret yms normista jollain lailla poikkeavat? Onko isänpäivä ja sen vietto jo vanhanaikaista ja liian sukupuolittunutta eikä vastaa nykytrendiin enää ollenkaan? Onko käsite isä jo vanhanaikainen ja olisiko vanhempainpäivä oikeampi ja kohteli tasa-arvoisemmin kaikkia ihmisiä?

Mitä jos pieni törmää päivähoidossa/koulussaan/kavereillaan/harrastuksissaan ensimmäisen kerran käsitteeseen isä ja isyyden juhlistaminen ja joutuu hämmentävään tilanteeseen, kun ei ymmärrä, mikä se sellainen oikeastaan on, jos isää miehenä tai muuna vaihtoehtoisena sukupuolen edustajana ei ole lapsen lähipiirissä ja kavereillaan onkin?

Kiusaaminen on tänäpäivänä entistäkin julmempaa, kuin mitä se on ollut vaikka minun ollessa alakouluikäinen ja lapset osaavat olla hyvin julmia toisilleen, ymmärtämättä kiusaamisen aiheuttamaa traumaa kohteessaan.

Myös monet aikuiset jatkavat taipumustaan kiusata toisia ja sama hiekkalaatikko meininki jatkuu sitten työpaikoilla ja muualla. Syy ei kummoinen tarvitse olla, isättömyyskin riittää kiusanteon ja häpeän syyksi.