Minulla on ollut aina tapana asettaa ihan pienen pieniä tavoitteita tulevaan. Sellaisia ajatuksenpoikasia, hetken mielessä viivähtäviä mielikuvia, joiden toteutuminen tai toteutumatta jääminen ei oikeastaan merkitse kovinkaan paljoa. Toteutuessaan tavoitteet tuovat suuren ilon, muttei kaada maailmaani, jos ne eivät toteutuisi sittenkään.
Ajatus, ehkä tavoite? joka on aina väliin kiivennyt ajatuksiin asti, on ollut löytää omia sukujuuria. Lapsena asia ei hirveämmin haitannut, nuorena sitä ei ehtinyt ajatella ja omien lasten kasvun myötä sitä alkoi ajatella ehkä enemmänkin.
Kuuluu varmaan osana ikääntymistä tuo omien juurien kaivelu ja jokunen vuosi sitten jouduin nostamaan kädet pystyyn toisen vanhempani sukujuurien kanssa. En tiennyt kuin toisen isovanhempani etunimen sekä hänen sisarustensa nimet. Yhteyttä heihin ei ole ollut, joten minulla ei ollut ketään, keneltä edes kysellä asioita menneestä. Hyväksyin kirpeästi sen, etten tulisi ehkä koskaan tietoiseksi omista juuristani.
Ja nyt kuitenkin, olen tilanteessa, jossa olen saanut sen, mistä tavallaan luovuin. Ja kyllä, olen lukenut vuosia sitten Tommy Hellstenin ensimmäiset kirjat, joista yksi oli tosiaan ”Saat sen mistä luovut”. Tämä tilanne ei ole ensimmäinen laatuaan, ja kuuluu jälleen osaltaan myös uskomukseeni ”asioilla on tapansa järjestyä tavalla tai toisella.”
Olo on jotenkin hassu, aiempi epätietoisuus omista juurista on vaihtumassa vahvaan tietoisuuteen siitä, mistä juureni ovatkaan peräisin. Sain luettavakseni sukututkimuksen ja ensimmäiset esivanhemmat ajoittuvat 1600-luvun loppuun ja siitä eteenpäin on tiedossa nyt 13 sukupolvea katkeamatonta ketjua. Suku asui samalla paikalla aina sotaan saakka, jonka jälkeen kohtalona oli evakkomatka.
Juureni ovat siis karjalassa molempien vanhempieni myötä. Tässä riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa ja jo pelkästään tuo tieto alkoi selittää monia kummallisuuksia historiani ihmisissä.
Nyt mietin loppukevättä ja ulkoilua. Koiran kuoleman jälkeen ulkoilut on jääneet hyvin pieneen ja mietinkin, josko sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni ja raahauduttava vihdoin pitkän talven jälkeen säännöllisemmin ulos ja liikkumaan?
Kelit alkavat sallia pyöräilyn, ja aikaakin löytyisi. Viitsimistä ja motivaatiota lannistaa asian vapaa-ehtoisuus ja se, etten oikein löydä itselleni järkevää syytä siihen, miksi lähteä vain huvikseen polkemaan päämäärättömästi?
Nuorena ja pitkälle aikuisuuteen rakastin pyöräilyä ja todellakin, kävin päämäärättömillä lenkeillä melkein päivittäin. Silloin ei vielä tarvinnut miettiä jaksamista, ei ennakoida ja suunnitella liikkumista, taikka varmistaa, että tarvittava lepo on mahdollista liikkumisen jälkeen.
Myöhemmin lapsetkin kulkivat sujuvasti pyöräilyssä mukana. Tuolloin motivaatiotekijänä oli lasten hyvinvointi, ei niinkään se oma hyvinvointi, vaikka sekin tuli siinä kaupanpäällisinä mukana. Koiraa oli myös pakko ulkoiluttaa, mutta nyt ei elämässä ole samankaltaisia ”pakkoja” toimien motivaatiotekijänä. Oma hyvinvointi on helppo ohittaa, siirtää seuraavaan mahdolliseen hetkeen ja valita se vähemmän fyysisesti kuormittava toiminta?
Ensimmäisten lämpimien päivien aikaan mieli tekee lähteä ulos, haravoimaan ja lakaisemaan pihaa. Suunnittelemaan ruukkukukkien paikkoja, tai ihan vaan istuskelemaan nauttien ulkoilmasta.