Unelmia, kiitos!

Ylläoleva kuva on yksi omista lempikuvistani. Kuvan ottohetki on muutaman vuoden takaa ja yllättäen olen koiran kanssa lenkillä. Kyseinen päivä/ilta oli vuodenaikaan (kevät) nähden lämmin, jopa helteinen ja ilmassa oli taikaa selvästikin. Uma oli juuri jäänyt hoitoon meille ja vasta opettelin kulkemaan päivittäisiä lenkkejä. Tuolloin en vielä kulkenut puhelin taskussa kovinkaan usein ja oli onni matkassa, että sain kyseisen hetken taltioitua. Nykyisin puhelin on taskussani aina lähtiessäni liikkeelle.

Arvata saattaa, että yksi lempiväreistäni näkyy kuvassa ja olenkin ihan pienestä saakka ihastunut erityisesti tietynsävyiseen lilaan, violettiin tai miksi nyt kukakin mitäkin sävyä kutsuu.

Tänään, perjantaina ulkoillessa mieleeni putkahti ajatus siitä, kuinka haluan kaiken olevan paremmin ja parempaa. Se, mikä nyt vallitsee on ihan ok, mutta ei riitä tai kanna pidemmän päälle. Varsinkin, jos ja kun vastoinkäymisiä sattuu tiuhaan.

Niin, mikä sitten olisi parempaa tai paremmin elämässäni? Enkö ole kiitollinen siitä mitä jo on? Saako ylipäänsä toivoa parempaa, kuin se mikä nyt jo on? Olen kiitollinen, kaikesta ja kyllä, saa aina saa toivoa parempaa ja enemmän. On kuitenkin eri asia, kuinka käytännössä ajatus kulkee.

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia, vielä. Parempaa ruokaa? Parempaa terveyttä? Parempia ihmissuhteita? Parempia käytäntöjä arkeen? Parempaa jaksamista arjessa? Parempaa unta? Parempaa kotia?

Olen jo hyvän aikaa sitten toivonut elämääni iloa, pirskahtelua ja kuplia, vaan en saa kiinni, mitä se sitten käytännössä olisi, omassa elämässäni. Jotakin hyvää ja positiivista ainakin.

Minusta on tuntunut jo kovin pitkään oman elämän olevan hieman pysähdyksissään, ja asiat oman elämän kannalta eivät oikein etene suuntaan taikka toiseen. Tietysti olen saatavilla äitinä ja mummona lapsilleni ja jokaisen elämässä hahmottuu pikkuhiljaa suunta, mitä kohden kulkevat ja olen parhaani mukaan elämässä mukana.

Olen miettinyt kysymystä, jos voisin toivoa ihan mitä vain, niin en osaisi vastata. Pää lyö ikäänkuin jarrut lukkoon ja ajatus loppuu juuri siihen. Olen itse itseni pahin este, ainakin mitä omaan elämääni tulee ja ensin tosiaan olisikin keksittävä, mitä toivoa?

Toive, unelma, haave yksi kerrallaan romahtaneina kappaleina elämän edessä on opettanut olemaan unelmoimatta turhia. Näin ajattelin vielä muutama vuosi sitten. Nyt olen opetellut antamaan mahdollisuuden ajatukselle, että ehkä oppisin vielä joskus unelmoimaan, haaveilemaan ja toivomaankin? Taito on unohtunut, ruostunut ja tiedä sitten miten oppisin uudelleen luomaan suuntaa kaiken tyhjyyden kokemuksen keskelle?

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *