Soitin torstaina tyttärelle, sillä ajatuksella, josko lähtisin kyläilemään viikonloppuna junaillen vain koira mukanani. Olen tässä odotellut ja kuulostellut, milloin saisimme koko porukalla yhteistä aikaa lähtemiseen ja pieneen reissuun tuloksetta. Ikävä on kuitenkin kova, olemme nähneet viimeksi edellisenä kesänä ja enää en malttanut odotella näkemistä.
Siinä puhelun aikana lähtöpäivä hieman aikaistui; varasin puhelun aikana junaliput tyttäreni kysyessä, pääsisinkö jo heti seuraavana päivänä lähtemään ja nyt perjantaina kirjoitankin kuulumisia junasta kohti pohjoisia maisemia. Oikea pikalähtö. En ole koskaan tehnyt vastaavanlaisia nopeita päätöksiä, saati toteuttanut niitä näin lyhyellä varoitusajalla.
Olen kova stressaamaan asioita etukäteen, ja nyt olikin jännittävää tehdä tällainen oikea pikalähtö; aikaa valmistaumiseen illasta oli siten ruhtinaalliset pari tuntia ja aamusta samoin. Yllätin itseni, uskoisin samoin yllättäneeni kaikki läheiseni.
Minulle on joskus sanottu, että ihmisen pitäisi kyetä joskus ja toisinaan, joissakin tilanteissa myös pystyä toimimaan tehden nopeita ratkaisuja. Pitäisi heittäytyä positiivisella tavoin ja nyt sen tein. Voinen onnitella itseäni saavutuksesta. Hyvä minä.
Kotona miettiessäni lähtöä, totesin itsekseni, ettei mikään estä minua lähtemästä, tuumasin ”miksei” ja varasin liput itselleni ja koiralle edestakaisiin matkoihin ymmärrettyäni hintojen olevan erittäin edulliset juuri nyt. Katsoessani matkan tekoon käytettäviä aikoja ja vaihtoja mietin, miten nopeudet ovat kahdessa kymmenessä vuodessa kasvaneet ja todellakin pääsee nopeammin perille kuin autoillen. Hieman reilu seitsemän tuntia junalla ja se siitä. Autolla sama matka kestäisi sen kahdeksan/yhdeksän tuntia raskasta ajamista.
Reissuun valmistauduin aamulla heräämällä normaalissa aikataulussa ja tehden omat aamuiset rutiinini. Pakkailin vielä viimehetken tavarat ja kassi autoon. Uman kohdalla poikkesin totutusta ja annoin aamupalan ennen lenkille lähtöä. Poikkesimme puistossa ja varmistin, että koira sai tarpeensa erityisen hyvin tehtyä. Sitten olikin aika lähteä asemalle jännittämään lähtöä.
Tähän asti matkamme on sujunut hyvin. Uma on selvästi reissukoira, eikä turhia stressaile ihmisistä, junaan nousuista, tai ulostautumisista. Itse taisin hermoilla meidän molempien puolesta. Olemme nyt vaihtaneet kolmanteen junaan, jäljellä puolet matka-ajasta ja tässä saamme olla perille asti. Uma nauttii olostaan ottaen rennosti lattialla maaten ja höristäen vähän korviaan tai nousten peräti istumaan ihmisliikennettä seuratakseen. Ajattelin yllättää koiran ja antaa pienen mutusteltavan kohtapuoliin ja syödä itsekin hieman, kotoa kaapista löytyneet suolakeksin palaset loppuun.
Useamman tunnin matkustamisen ja junavaihtojen jälkeen olimme päätepisteessä ja asema oli aivan turvoksissa ihmisistä, tulleista ja menevistä. Hetken siinä pää pyörällä ihmispaljouden keskellä oltuani, tytär ilmestyi näkyviin ja pääsimme pujottelemaan pois asemalta kohti autoa.
Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkki sujui hieman toisenlaisessa ilmastossa, kuin mihin olemme tottuneet, ilma on paljon raikkaampaa ja ilmeisesti täällä paistaa aina aurinko 🙂