Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.
Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.
Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.
Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.
Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.
Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.
On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?
Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.
Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.
Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.
Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.
Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?
Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.
Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.
Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.
Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.
Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.
Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.
Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?
Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.
Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.
Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.
Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?
Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?
Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.
Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?
Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.
Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.
Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.
Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.
Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.
Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.
Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.
No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.
On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.
Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.
No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.
Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!
Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.
Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…
Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.
Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.
Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.
Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.
Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?
Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.
Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.
Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.
Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.
Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.
Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.
Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.
Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.
Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.
Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.
Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.
Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.
Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.
Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.
Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.
Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.
Kiltteyden teema on toistunut elämässäni tasaisin väliajoin, olen saanut hyvin kouriintuntuvan koulutuksen kiltteyteen itsekin ja on ollut vuosikymmeniä kestävä matka pois tällaisesta aivopesusta.
Liian kiltti ihminen tekee parhaansa, jotta muilla olisi kaikki hyvin. Ihan sama, ketä ne muut ihmiset ovat. Töissä, perheessä, vapaa-ajalla kiltti luotaa ihmisiä lähellään ja ennakoi, varmistaa ja ennenkaikkea toimii ennenkuin kohteena olevat edes ehtivät itse ymmärtää, mitä kulloinkin tarvinnevat. Liian kiltin ihmisen läsnäollessa sinun ei tarvitse pyytää, kiltti tietää sanomattakin toiveesi, tarpeesi.
Luontaisestihan lapsi haluaa ja pyrkii miellyttämään vanhempiaan, ainakin mikäli miellyttämisestä seuraava ”palkinto” on positiivinen. Palkinto voi olla vanhemman huomio, jota ei muutoin saa. Palkinto voi olla jokin positiivinen sana, katse, tai sitten ihan vain lapsen toive näistä asioista.
Kiltti ihminen on ikäänkuin ohjelmoitu toimimaan miellyttämään muita.
Kiltti ihminen on alistanut itsensä, myyden itseään saadakseen muiden positiivista huomiota, ollakseen olemassa muille.
Mitä sitten tapahtuu, kun kiltti ihminen ymmärtää tämän ohjelmoinnin sisimmässään? Erityisesti, kun tuo kiltteyden sisäinen ohjelmointi kääntyy itseään vastaan? Mitä tapahtuu, kun kiltti ihminen pyrkii eroon kiltteyden taakastaan? Mitä tapahtuu, kun kiltin ”kyllä”-sana muuttuukin ”ei”-sanaan?
Kommentit -”Sinä olet muuttunut!”, -”Ethän sinä nyt noin voi sanoa/tehdä!” -”mitä sinä nyt?” -”Kyllä sinun täytyy…” ja lukemattomia muita ihmetyksen täyttämiä kysymyksiä muiden ihmisten tahoilta.
Epäusko ja pettymys muiden taholta, tulevat hyvinkin nopeasti kiltin ihmisen kokemusmaailmaan. Loppujen lopuksi kiltti jää yksin alkaessaan hahmottamaan omaa ongelmaansa, kiltteyttään.
Yhteisö, jossa kiltti ihminen on vaikuttanut ja antanut kaikkensa ihan luonnostaan, kääntää selkänsä ja entisestä ahkeraliisasta tuleekin yhteisön sylkykuppi, syntipukki pahimmillaan.
Alkuun yhteisö, oli se sitten perhe, työyhteisö, kaveriporukka tai jokin vastaava alkaa ihmetellä ja puhua kiltin ihmisen selän takana mikä toiseen on mennyt, kun se ei enää tee sitä, tätä taikka palvele yhteisöä samoin kuin ennen.
Yhteisö yrittää painaa ja painostaa kiltin takaisin omalle paikalleen, sillä kukapa nyt pitäisi muutoksista ja varsinkin epäedullisista muutoksista? Usein kiltti saakin kuulla, miten hänen tulisi palata sijoilleen olemaan se oma kiltti itsensä, joka palvelee koko yhteisöä kuin ajatus konsanaan.
Kiltti ihminen herätessään tästä ohjelmoinnista huomaa hyvin nopeasti muiden ihmisten negatiiviset reaktiot, kukaan ei ymmrrä häntä ja vielä vähemmän kukaan haluaa enää olla tekemisissä muuttuneen ihmisen kanssa, joka ei toimikaan samoin, kuin aina ennenkin, palvellen muita pyytettömästi.
Kiltin ympärillä käy kato, kun ihmiset yksi kerrallaan jättävät palvelijansa, joka ei enää toimi yhteisön kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti antaen itsestään kaiken saamatta takaisin mitään.
Kiltti alkaa myös jossakin kohden vaatia itelleen sitä samaa, mihin muut ovat tottuneet ja huomaa joutuvansa pettymään niihin ihmisiin, joita hän on kaikessa kiltteydessään palvellut ehkä vuosikausia väsymättä ja valittamatta.
Alkaa kuulua selittelyjä ja arvailuja yhteisössä, -”Se nyt on sellainen ja tällainen, sillä on jokin ongelma…”? Hetken päästä selittely-yritykset vaihtuvat suoraan seläntakana haukkumiseen ja parjaamiseen, kun kiltistä ihmisestä on tullut arvaamaton ja tottelematon.
Kiltti ei sovi enää yhteisönsä pariin, muutoin kuin olemalla entisenlainen kiltti, jota on helppo hyväksikäyttää joko tietoisesti tai tiedostamatta. Orja ja palvelija on lakannut olemasta ja yhteisö on pulassa.
Kuka nyt kantaa vastuun, kun myös kiltin vastuunkantamisen aika on ohi? Kuka hoitaa käytännön juoksevat asiat. kun kiltti ei sitä automaattisesti tee? Oletushan on ollut, että kiltti tekee kaiken pyytämättä, automaattisesti ja tuo pöydälle vielä kiitokseksi ruusupuskan siitä hyvästä, että saa raataa toistenkin edestä uhraten koko elämänsä muiden ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.
KIltin syyllistäminen on erikoinen yritys palauttaa ihminen ruotuun, omaan paikkaansa takaisin. Ja kun yritykset jäävät ilman vastakaikua, kiltillä ihmisellä ei enää ole arvoa yhteisössäaan ja niinpä kiltin on parempi poistua takavasemmalle kaikessa hiljaisuudessa. Hyvästä palvelijasta/orjasta on tullut käyttökelvoton ja sellaisesta pitää päästä eroon. Kiltistä tuleekin yhteisössään ärsyttävä taakka, jota on melkein mahdoton sietää, mokomakin muuttuja. Kiltti saa osakseen kiusantekoa, häirintää ja hyljeksintää.
Yhteisö voi olla mikä tahansa; työ, harraste,- koti,-ystäväpiiri? Kaiken muun ihminen voi valita, muttei sitä perhettä, jossa on sattunut syntymään. Kun omat lapsuudenperheen jäsenet kääntävät selkänsä kiltille, sille vastuunkantajalle, se avaa silmiä ja paljastaa samalla sen, millaisia nämä lapsuuden perheenjäsenet oikeasti ovat ihmisinä.
Kaikki on hyvin niinkauan, kun kiltti pysyy ruodussaan kyseenalaistamatta yhtään mitään, ketään ja hyväksyy sen tosiasian, että hänestä pidetään vain silloin, kun palvelee yhteisöään. Jopa sairaana pitää kyetä olemaan toimintakykyisenä, vaikka muilta ei samaa vaadittaisikaan.
Ennenpitkää kiltin ainoa mahdollisuus säilyttää mielenterveytensä on jäädä pois yhteisöstä, jota on tottunut miellyttämään kaikella kiltteydellään. Lapsuuden perhe, ja sen ihmiset siellä, siinä yhteisössä on jotakin mystistä ja todella moni luottaa siihen, ettei siitä irtauduta ihan niin heppoisesti, jos ollenkaan.
Kiltille yhteisöstä irtautuminen on todella kova paikka, oli se sitten minkälaatuinen tahansa. Yleensä irtaantuminen on todellakin ainoa vaihtoehto kiltille ihmiselle. Muutos entiseen verrattuna on kuin yö ja paivä. On anteeksiantamatonta sille kiltille muuttua. Kaikille muille muutos ihmisenä on sallittua, muttei kiltille itselleen.
Kiltin ihmisen kaikenlaatuinen hyväksikäyttö yhteisöissä on kovin tavallinen ilmiö. Jokainen meistä tietää ainakin yhden kiltin ihmisen, sen, joka ei koskaan sano ei. Sen, joka puurtaa yökaudet toisten hyväksi ilman vaadetta kiitoksista ja joka on helppo unohtaa muiden rientojen edessä, ellei ole tarvetta palveluksille ja touhukkaalle työlle, jota ei kukaan muu halua tehdä.
Yhteisössä kiltin ihmisen hyväksi ei kukaan tee mitään, suunta on aina se yksisuuntainen. Vaikka kiltti joskus pyytääkin apua, hän tyytyy ymmärtämään toisten eitä. Kilttihän ymmärtää muita loputtomiin ja tietää, millaista on, kun omat rahkeet eivät riitä. Kiltti kuuntelee moitteet omatunto soiden, jos yhteisön asiat jäävät hoitamatta vaikka sairastumisen vuoksi ja kiltti toimii omaa hyvinvointiakin vastaan yhteisönsä eteen.
Joskus kuitenkin kilttikin väsyy, kyllästyy, havahtuu, sairastuu ja muuttuu itsekin tarvitsevaksi. Vaan kuinka käy, kun kiltti olettaa saavansa yhteisönsä tuen, esimerkiksi lapsuudenperheen jäseniltä, äidiltä, isältä, sisaruksiltaan tai kumminkaiman kissalta? Yhteisön jäsenet eivät kykene tukemaan, ei kannustamaan, ei auttamaan kilttiä missään muodossa häntä hänen elämässään.
Päinvastoin, kilttiä syyllistetään, häntä epäillään, moititaan ja arvostellaan. Kukaan ei vahingossakaan kysy kiltiltä, tarvitsisiko hän kenties apua arkeensa, kiltti saa jäädä pärjäämään yksinään ja onhan yhteisön jäsenillä ne omatkin ongelmansa, kyllähän kiltti nyt pärjää omineenkin vallan mainiosti.
Kilttiä kaivataan esiin vain silloin, kun häneltä odotetaan jotakin. Muutoin kiltti ihminen saa pysytellä vaikka komerossa odottamassa jonkun tarpeiden täyttämistä.
Eräässä perheessä vanhimmasta tyttärestä äiti kasvatti itselleen palvelijan, sellaisen joka sanatta ymmärsi, mitä milloinkin oli tehtävä, jotta äiti pysyi tyytyväisenä ja iloisena. Myös äidin tunteet olivat lapsen vastuulla. Lapsi kantoi vastuunsa, oli äiti äidilleen jo ennen kouluikää lohduttaen ja ottaen vastaan hänelle annetun vastuun kaikesta sellaisestakin, mikä olisi kuulunut vanhemman vastuulle ja vanhemman kantaa. Vastuulleen lapsi sai myös nuoremmat sisaruksensa ja myös äitinsä henkilökohtaiset asiat ihan käytännössä, kuin tunteinakin. Lapsi ei itse koskaan saanut kokea olevansa pelkkä lapsi, aina vaan se kiltti tyttö yrittäen parhaansa ollakseen hyväksytty, saadakseen murusen rakkautta; turhaan. Aikuisuudessaan, omien lasten rakastamisen kautta, hän ymmärsi, ettei koskaan kokenut vanhempiensa taholta rakkautta, he eivät kyenneet moiseen. Lapsi oppi, että pitää ansaita olemassa-olon oikeutus olemalla mahdollisimman hyvä ja tekevä, kuin palvelija, koska uhkana oli hylkäys, moitteet.
Lasten ei pitäisi tehdä lapsia, kuten ylläolevan perheen eräs lapsista tokaisi kertoessaan kokemuksestaan kiltteytensä lähtökohdista tarkoittaen ilmeisesti äitiään, joka ei oppinut kantamaan aikuiselle kuuluvaa vastuutaan elämästään koskaan. Ilmeisesti tämän äidin kohdalla joku muu oli aina kantanut vastuun tämän puolesta ja vastuuttamisesta ei ole ollut ilmeisesti tietoakaan menneinä vuosikymmeninä?
Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.
Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.
Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.
Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.
Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.
Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.
Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.
Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.
Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.
Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.
Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.
Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.
Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.
Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.
Arkeen tuli edellisellä viikolla pieni kaivattu tauko, miniloman merkeissä tyttäreni ja hänen miehensä luona. Meidät oli kutsuttu jo hyvissä ajoin talvella juhlistamaan kihlajaisia heidän kanssaan.
Menomatkaa pohjoiseen sulostutti pienen pieni, rohkea pentunen, nukkuen suurimman osan aikaa omassa laatikossaan ja matkaa taitettiin pienen ehdoilla pysähtyen parin tunnin välein jaloittelemaan. Oma koiruutemme on tottunut pitkän matkantaittaja ja rauhallisesti pötkötteli omassa paikassaan auton takaosassa jaloitellen hänkin aina, kun auto pysähtyi.
Ajomatkat sujuivat ruuhkitta ja minun ei tällä kertaa tarvinnut ajaa kilometriäkään koko aikana, mikä on hyvin poikkeuksellista ajatellen elämääni. Olen aina ollut ratin takana ja nyt sain keskittyä ohi vilahtaviin maisemiin, ohjeiden jakamiseen ja vain pelkkään olemiseen. Yllättävän vaikeaa oli keskittyä pelkkään istumiseen..
Perillä vastassa olikin suolainen, lämmin ja kostea meri-ilma, joka vaihtui lähtöpäivän myrskyävän tuuliseen kylmyyteen päivien edetessä. Meren rannalla tuuli oikein ujelsi, ulisi suorastaan ja vaikka yleensä pidänkin myrskyävästä kelistä, tuulesta niin, nyt meni jopa itsellä hieman yli kokemus luonnon raivoisasta puolesta.
Pieni irtiotto tulikin meille kaikille tarpeeseen ja huomata, että on mukava lähteä ja mukava tulla kotiinkin. Meillä jatkuu pihapuuhat aidanteon ja terassin merkeissä. Hieman suunnittelua, mitä/millaisia istuimia terassille tulee, sekä mitä muuta mahdollisesti hankitaan katoksen lisäksi? Onneksi en luopunut muuton yhteydessä parvekkeen kalusteista, nyt niistä saa mukavan lisän pihalle.
Niin, ja pääsen tosiaan istutuksien siirtohommiin, osan kasveista siirrän aidan ulkopuolelle kasvamaan ja vihdoinkin saan myös ne kauan haaveilemani sireenipuskat ilostuttamaan elämää omalle pihalle.
