Milloin elämässä on liikaa kuormaa? Henkistä tai ihan fyysistä rasitusta, taikka molempia?
Kaikkeen tottuu (paitsi jääpalaan persiissä) sanotaan. On myös tilanteita, joissa ihminen ei tiedä muunlaisesta tilanteesta, kuin ylikuormituksesta elämässä. Kun kuormitus elämässä kasvaa hiljelleen, vähän kerrallaan sitä sopeutuu ja tottuu pikkuisen kerrallaan.
Jos on jo lapsesta asti elänyt hyvin kuormittavaa elämää, ei voi tietää tai edes kuvitella muunlaista elämää olevankaan. Kuormittava elämä on aina ollut sitä normaalia elämää, raskasta ja kuluttavaa elämää.
Molemmissa vaihtoehdoissa ihminen on sopeutunut omalla tavallaan elämään kuormittavaa ja raskasta elämäänsä, joku saattaa haaveilla ja toivoa tilanteen joskus muuttuvan. Toinen taas ei edes välttämättä ymmärrä elävänsä raskasta elämää ja sen myötä ei osaa edes haaveilla muutoksesta.
Itse olen kuulunut tuohon jälkimmäiseen; lapsesta saakka eri tavoin kuormittavaan elämään tottunut. En ole osannut edes kaivata hengähdystaukoa, ja minulle kuormittavuus oli osa arkea, osa normaalia elämää.
Vuosien kuluessa ja voimien kadotessa haaveilin vain siitä, että jaksaisin yhtä paljon kuin ennenkin, olinhan ollut kuin duracell päivystysvalmiina 24/7/365. En osannut sanoa ei. Autoin ihmisiä, kun sitä pyydettiin. Tarjouduin myös itse avuksi usein ja pyytämättä, koska minulta odotettiin sitä.
Tiedostamattani yritin olla mieliksi muille, kokemus oli opettanut minulle lapsuudessa, etten kelvannut muille sellaisena, kuin olin. Havittelin hyväksyntää tekojeni kautta, yritin olla samanlainen kuin muutkin ja tein asiat aina niin, ettei kenelläkään ollut sanomista lopputulokseen. Pyrin täydellisyyteen kaikessa, koska muutoin en ollut riittävä ja hyväksytty.
Ja olin oikeassa, en kelvannut omana itsenäni muille. Itsetuntemuksen lisääntyessä olen saanut varmuutta ja orastavaa tietoutta toisenlaisestakin elämästä. Elämästä ilman jatkuvia muiden ihmisten vaatimuksia, odotuksia ja toiveita. Ymmärsin, että minullakin olisi oikeus omanlaiseeni elämään; tajusin, että minäkin olen olemassa ja minullakin voisi olla omia tarpeita, omia odotuksia ja toiveita elämäni suhteen.
Uskalsin ottaa ensimmäiset askeleet kohti omaa elämää noin viisitoista vuotta sitten.
Tällä hetkellä koen olevani viimein vapaa, askeleet on otettu. Olen irroittautunut tuhoisista ihmissuhteista yksi kerrallaan. Minun ei tarvitse enää kantaa vastuuta, mikä ei minulle olisi koskaan edes kuulunut, erityisesti lapsuuden perheeni dynamiikkaa ajatellen. Olen iloinen uskallettuani päästää irti kaikista vahingollisista ihmissuhteista.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen oikeastaan vain levännyt henkisesti, totutellut ajatukseen omasta vapaasta elämästä, omista lähtökohdista käsin. Kehoni ei hätkähdä, kun puhelin pirisee vaativasti tietäen, että jälleen olisi uusia vaatimuksia, pyyntöjä ja palveluksia odottamassa. Puhelimeni on hiljaa.
Vuosia ja taas vuosia sivuutin omat tarpeeni tai kotini tarpeet tai vaihtoehtoisesti yritin selviytyä kaikesta vastuusta. Tasapainoilin oman jaksamisen äärirajoilla yrittäen huolehtia mm. kahden kodin asioista. Pihan hoidosta, kuskauksista, muiden hyvinvoinnista. Minulta odotettiin sitä, vaadittiin tätä, loputtomasti.
Taannoin olin hyvin onnellinen keskittyessäni vain oman pihan hoitamiseen. Ei tarvinnut leikata nurmikkoa/yrittää kitkeä rikkaruohoista kahta pihaa. Ei tarvinnut yrittää sovittaa lasten/omia menoja ja tarpeita jonkun muun menoihin ja tarpeisiin. Menneinä vuosina kävikin yleensä niin, että jaksoin jotenkuten toisen pihan huolehtia, mutten enää omaa nurmikkoa leikata. Jaksoin avustaa/kuskailla/hoitaa/huolehtia/siivota toisen kotia, mutten enää omaani kuin äärimmäisessä väsymyksessä. Jaksoin kuunnella toisaalla murheet, valitukset ja sitten en kunnolla sietänyt enää kotona samaa omilta perheenjäseniltä.
Toisaalla vaatimuslista oli loputon, kun annoit pikkusormen, se vei koko kropan. Opin vähitellen vuosien saatossa asettamaan rajoja, oma jaksaminen ei meinannut riittää enää kotona- minua ärsytti suuresti omassa kodissa kaikki ne tekemättömät asiat, joihin ei enää omat rahkeet riittäneet lapsuuden kodin asioiden huolehtimisen jälkeen.
Huomasin vähitellen, miten minusta tuli sukuni silmissä musta lammas. Nykyisin olen jo varmaan se paha susi, kun kehtaan sillä tavoin hyljätä ihmisen oman onnensa nojaan. Jaksamisella on rajansa ja minun rajani tulivat vastaan loputtoman työmaan edessä. Vanha pihapiiri ja talon huolto omalla kustannuksella, sekä siinä sivussa lasten mummon tarpeista huolehtiminen söivät kaiken jaksamiseni.
Muistelen pari vuosikymmentä sitten, kun eräs ihminen minulle sanoi hyvin painokkaasti, että ”pidä huoli itsestäsi” hyvästellessään viimeisen kerran ja poistuessaan vanhan mummon pihapiiristä. Nyt vasta ymmärrän tuon lauseen merkityksen, olinhan tuolloin vielä rajaton, helposti manipuloitavissa oleva hormonihuuruinen pikkulapsi,-vauvaikäisten äiti.
Yleensä lasten apu vanhemmilleen astuu kuvaan vähitellen, vanhempien toimintakyvyn heikentyessä ja se on normaalia elämän kulkua. Lapset vähitellen ottavat vastuun vanhemmistaan, huolehtivat ja lopulta saattelevat hautaan. Omalla kohdalla tämä kehitys on nurinkurinen ja todennäköisesti en ole saattelemassa toista vanhempaani hautaan. Minut on käytetty loppuun tuossa asiassa ja yksinkertaisesti en enää jaksa.
Olen koko ikäni palvellut, huolehtinut ja kantanut vastuun ja jaksamiseni on loppu tuon suhteen. Kiitos kaikesta vaivannäöstä, jonka lopulta sain, katkaisi kamelin selkäni ja vahingossa saamani haukkumaviestin myötä sain lopullisen päätöksen tehtyä; katkaista välit tähän elossa olevaan vanhempaani.
Kohta on kulunut vuosi tästä päätöksestä, kokonainen vuosi ja päätökseeni olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen. En koe menettäneeni yhtään mitään. Päinvastoin, olen saanut elämän.
